kun väitetään, että liittoutuminen toisi turvallisuutta - "historiallisisten syiden takia on liittouduttava jonkin suurvallan tai sotilasliiton kanssa."
Historia kylläkin osoittaa, ettei liittoutuminen tai suurvallan osana oleminen ole poistanut sodan uhkia, vaan on nimenomaan aiheuttanut niitä! n. 500 vuotta on Suomi joutunut sotiin sen vuoksi, että on ollut Ruotsin, Englannin, keisarillisen tai Hitlerin Saksan mahdollinen osa tai liittolainen. Ainoastaan puolueettomuuden aika on ollut ainoa rauhan aika.
Vuosina 1935-37 Suomen Moskovan lähettiläs Yrjö-Koskinen huomautti Helsinkiin lähettämissään raporteissa toistuvasti Neuvostoliiton Suomea kohtaan tuntemasta epäluulosta. Moskovassa jopa väitettiin että Suomella ja Saksalla oli salainen sopimus yhteistoiminnasta Neuvostoliittoa vastaan. Myös eräissä eurooppalaisissa lehdissä kerrottiin Saksan ja Suomen kesken muka laadituista salaisista suunnitelmista, eivätkä tällaiset kertomukset loppuneet, vaikka ulkoministeri Antti Hackzell oli toukokuussa 1935 jyrkästi kiistänyt kaikki väitteet, joiden mukaan Suomi luopuisi puolueettomuudestaan ja antaisi lentokenttiään muiden maiden käyttöön.
Kesällä 1935, sen jälkeen kun Englanti ja Saksa olivat solmineet keskenään laivastosopimuksen, Neuvostoliiton Helsingin lähettiläs Erik Assmus ilmoitti pääministeri Kivimäelle, että mikäli Saksan ja Neuvostoliiton välillä syttyisi sota, Neuvostoliitto valtaisi Suomen ja arvioi valtauksen kestävän korkeintaan kuusi päivää. Assmus ei syyttänyt Suomea, mutta Kivimäen otaksuman mukaan neuvostohallitus tuolloin epäili, että Saksan ja Englannin välillä oli kypsymässä laivastosopimusta pidemmälle menevä Neuvostoliittoa vastaan tähdätty yhteistyö ja että Suomi saattaisi liittyä niiden aloittamaan sotaan Neuvostoliittoa vastaan. Tämän vuoksi Neuvostoliitto valmistautui Suomen valtaukseen, jotta suurvallat eivät voisi käyttää sitä astinlautana hyökkäyksessään.
Vuonna 1937, jolloin ulkoministeri Holsti vieraili Moskovassa, ulkoasiainkomissaari Litvinov sekä Neuvostoliiton silloiset korkeimmat sotapäälliköt, marsalkat A.I. Jegorov ja K.J. Vorošilov sanoivat hänelle pelkäävänsä, että kun Saksa hyökkään Neuvostoliiton kimppuun, Suomi asettuu sen puolelle Neuvostoliittoa vastaan.
Sen jälkeen kun Hitler oli maaliskuussa 1938 liittänyt syntymämaansa Itävallan Saksaan, neuvostodiplomatia ryhtyi voimakkaaseen yritykseen Suomen kiinittämiseksi Saksan vastaiseen puolustusrintamaan Hitlerin hyökkäyksen varalta, jonka osalta neuvostohallitus piti epävarmana vain sen alkamisajankohtaa. Huhtikuun 14. päivänä 1938 Neuvostoliiton Helsingissä olevan lähetystön toinen sihteeri ja paikallinen KGB:n päällikkö Boris Jartsev ilmoitti ulkoministeri Holstille saaneensa Moskovasta valtuudet neuvotella Suomen hallituksen kanssa. Visusti salassa pidetyissä keskusteluissa Jartsev selitti neuvostohallituksen olevan vakuuttunut siitä, että Saksa valmistautui hyökkäykseen Neuvostoliittoa vastaan ja aikoi suorittaa sivustaiskun Suomen kautta. Neuvostohallituksen käsityksen voidaan näin jälkikäteen katsoa hyvin vastanneen Saksan sotilasjohdon laadittuja suunnitelmia, mikä viittaa siihen, että Neuvostoliiton tehokkaaksi tunnettu tiedustelupalvelu oli niistä hyvin perillä.
Mikäli Suomi sallisi Saksan käyttää aluettaan hyökkäystukikohtana, ei puna-armeija Jartsevin ilmoituksen mukaan jäisi Rajajoelle odottamaan vihollista, vaan tulisi mahdollisimman kauas sitä vastaan, jolloin Suomi joutuisi kahden suurvallan taistelun näyttämöksi. Jos Suomi sen sijaan pyrkisi torjumaan saksalaisten maihinnousuyritykset, Neuvostoliitto olisi valmis antamaan kaikkea siihen tarvittavaa sotilaallista ja taloudellista apua. Neuvostoliiton tarkoituksena ei Jartsevin elokuussa 1938 antaman vakuutuksen mukaan ollut lähettää Suomeen venäläisiä joukkoja eikä myöskään miehittää Suomelle kuuluvia alueita, vaan ainoastaan toimittaa "erittäin edullisin ehdoin" aseita ja suojata merirajaa, mikä edellytti Neuvostoliiton Itämeren-laivaston osallistumista taistelutoimiin Suomen puolella.
Neuvostoliiton maaliskuun alussa 1939 tekemässä täsmennetyssä ehdotuksessa esitettiin, että Suomi vuokraisi sille 30 vuodeksi Suomenlahdella sijaitsevan Tytärsaaren ja Seiskarin, joita Neuvostoliitto käyttäisi havaintoasemina Leningradiin johtavan merireitin valvomiseksi. Suomen hallituksen vastauksessa todettiin, ettei se voinut ottaa harkittavakseen valtakuntaan erottamattomina osina kuuluvien saarten luovuttamista; jo asiasta neuvottelemisen katsottiin olevan ristiriidassa maan puolueettomuuden kanssa.
Neuvostoliitto piti vireille saattamista kysymyksen eteenpäin viemistä niin tärkeänä, että se siihenastisista epäonnistumisistaan piittaamatta heti tämän jälkeen lähetti uuden edustajan, aikaisemmin Suomessakin toimineen Boris Steinin Helsinkiin jatkamaan neuvotteluja. Jartsevin alulle panemat keskustelut joutuivat nyt jatkokehityksen kannalta ratkaisuvaiheeseen, jolloin Suomen hallituksen hylkäämiä neuvostohallituksen esityksiä kohtaan suurempaa myöntyvyyttä edustaneet piirit tekivät voimakkaan yrityksen hallituksen kannan muuttamiseksi. Operaation johdossa oli sotamarsalkka Mannerheim, joka kävi presidentti Kyösti Kallion, pääministeri A.K. Cajanderin ja ulkoministeri Eljas Erkon luona vaatimassa, ettei Steiniä saisi päästää palaamaan neuvottelumatkaltaaan Helsingistä tyhjin käsin. Mannerheim korosti, ettei Neuvostoliiton vaatimia Suomenlahden saaria kyettäisi sodan syttyessä puolustamaan ja ettei niistä myöskään ollut maalle mitään sotilaallista hyötyä. Neuvostoliitolle ne hänen käsityksensä mukaan sen sijaan olivat arvokkaat, minkä vuoksi Suomen tulisi neuvotteluissaan käyttää tätä valttia hyväkseen. Lisäksi Mannerheim ehdotti rajan siirtämistä Kannaksella jonkin verran kauemmaksi Leningradista. Kun hallituksen taholta selitettiin Mannerheimille, ettei massa vallitseva yleinen mielipide sallisi mitään alueluovutuksia, Mannerheim tarjoutui panemaan arvovaltansa vaakalaudalle, ja itse selvittämään ja perustelemaan kansalle, minkä vuoksi myönnytykset olivat tarpeelliset.
Hallituksen kieltäytyminen vastaanottamasta Mannerheimin tarjousta ja neuvoja tapahtui kriittisellä hetkellä, sillä kun neuvottelut - niiden tämän jälkeen huhtikuussa katkettua - tulivat lokakuussa uudelleen päiväjärjestykseen, oli Neuvostoliiton neuvotteluasema ratkaisevasti parantunut ja Suomen vastaavasti heikentynyt. Neuvostoliitto oli elokuun 23. päivänä 1939 solminut Saksan kanssa koko maailman yllättäneen ystävyyssopimuksen, jonka salaisessa lisäpöytäkirjassa määritettiin kummankin maan vaikutuspiirien rajaksi Liettuan pohjoisraja, siltä varalta, että Baltian maissa ja Suomessa tapahtuisi "alueellisia ja poliittisia uudelleenjärjestelyjä."
Loka-marraskuussa 1939 Moskovassa käydyissä neuvotteluissa Paasikivi totesi Stalinille tämän esiintyvän "aivan niin kuin Suomi uhkaisi Neuvostoliittoa". Tähän Stalin vastasi sanoilla, joista ilmenee Neuvostoliiton Suomen-politiikan peruslähtökohta: "Emme pelkää hyökkäystä Suomen taholta, mutta Englanti tai Saksa voi harjoittaa painostusta pakottaakseen Suomen osallistumaan hyökkäykseen Neuvostoliittoa vastaan."
Kun Suomi ei suostunut Neuvostoliiton aluevaatimuksiin lähinnä vain Mannerheimin ja Paasikiven ollessa valmiit hallituksen kantaa pitemmälle meneviin myönnytyksiin, neuvostohallitus lopteti neuvottelut. Suomessa kuviteltiin naiivisti kriisin lauenneen, sillä olihan maitten välillä voimassa hyökkäämättömyyssopimus.
Suurvalta ei yleensä helposti myönnä hyökkäävänsä pienen valtion kimppuun. Myös Neuvostoliitto järjesti provokaation, ns. Mainilan laukaukset 26.11.1939. Venäläinen tykistö ampui omia joukkojaan ja neuvostohallitus syytti tästä "rajanloukkauksesta" suomalaisia. Mutta Stalinilla ja V. Molotovilla oli tämän lisäksi takataskussaan toinenkin yllätys suomalaisille.
Marraskuun 30. päivänä 1939, jolloin neuvostojoukot ylittivät rajajoen ja pommittivat Helsinkiä sekä monia muita paikkakuntia, luettiin Moskovan radion suomenkielisessä ohjelmassa SKP:n keskuskomitean "Suomen työkansalle" osoittama julistus, jossa tätä kehotettiin karistamaan harteiltaan "sodan lietsojien hallitus". "Työkansan" vastaus kehotukseen tuli ällistyttävän nopeasti, sillä jo päivää myöhemmin eli 1.12.1939 oli Tassin välittämän uutisen mukaan Suomen puolella Terijoella perustettu Suomen kansanhallitus ja pidetty kokous, johon osallistui "työläisiä, talonpoikia ja intelligentsijaa". Kokouksen koollekutsumisen laillisuus lienee kuitenkin ollut kyseenalainen päätellen siitä, että rajalla olleeet suomalaiset suojajoukot vasta saman päivän kuluessa perääntyivät paikkakunnalta.
Kansanhallitus ilmoitti pyytäneensä Neuvostoliiton puna-armeijalta apua ja perustaneensa ensimmäisen oman armeijayksikkönsä, jolle lankeaisi kunnia tuoda Suomen kansantasavallan lippu pääkaupunkiin Helsinkiin ja vetää se presidentinlinnan salkoon "työtätekevien riemuksi ja kansanvihollisten kauhuksi".
Joulukuun toisena päivänä 1939 Molotov neuvostohallituksen edustajana ja O.V. Kuusinen Suomen kansanhallituksen pää- ja ulkoministerinä allekirjoittivat "keskinäisen avunannon ja ystävyyden sopimuksen". Sen perusteella Neuvostoliitto sai kaiken, mitä oli syksyllä 1939 Suomen laillisen hallituksen kanssa käymissään neuvotteluissa vaatinut eli osan Karjalan kannasta, Suomenlahden ja Jäämeren saaret sekä Hangon tukikohdan. Vastikkeeksi neuvostohallitus lupasi Suomen kansantasavaltaan liitettäväksi laajan alueen Itä-Karjalasta.
Neuvostoliiton aloittama talvisota ja SKP:n edustajista koottu maanpetokseen Suomen kansaa kohtaan syyllistynyt Terijoen "nukkehallitus" pakottivat suomalaiset unohtamaan sisäiset erimielisyytensä ja kokoamaan kaikki voimavaransa taisteluun itsenäisyytensä puolesta. Vaihtoehtoina olleet jäsenyys sosialistisessa liittovaltiossa tai joutuminen sen epäitsenäiseksi satelliittivaltioksi eivät houkutelleet edes kaikkia maanalaisen SKP:n jäseniä, joista eräät, mm. puolueen entinen pääsihteeri Arvo Tuominen, halusivat osallistua oikean isänmaansa puolustamiseen sosialistisen isänmaansa hyökkäystä vastaan.
Sotilaallisesti puutteellisesti varustautuneiden suomalaisten sitkeä ja peräänantamaton taistelu - viholliset pysäytettiin joskus pistimin käydyissä lähitaisteluissa - oli yllätys Neuvostoliiton sodanjohdolle. Tämä oli suomalaisten haltuun sodan ensimmäisinä päivinä joutuneen käskyn mukaan arvioinut Suomen valloituksen kestävän vain muutaman viikon. Suomalaisten saavutettua merkittäviä torjuntavoittoja neuvostohallitus luopui Terijoin hallituksella leikkimästään nukketeatterista ja ilmooitti tammikuun lopulla Ruotsin hallituksen välityksellä, ettei sillä ollut periaatteessa mitään sopimuksen tekoa vastaan "Rytin-Tannerin hallituksen" kanssa, niin kuin se pääministerin ja ulkoministerin nimeä käyttäen nyt kutsui Suomen laillista hallitusta.
Suomelle ankara rauhansopimus, jossa Neuvostoliitto otti alueita vielä enemmän kuin oli syksyllä 1939 käydyissä neuvotteluissa vaatinut, allekirjoitettiin Moskovassa 12.3.1940. Mutta tärkein, maan ja kansan vapaus ja itsenäisyys, oli kyetty säilyttämään. (Aina vuoteen 1995 saakka, mutta siitä lisää myöhemmin).
Suomen talvisodasa kärsimät henkilötappiot olivat 24 923 kuollutta ja 43 557 haavoittunutta. Suomen armeijan ylipäällikkö sotamarsalkka Mannerheim antoi 13.3.1940 "Suomen kunniakkaan armeijan sotilaille" osoittamansa päiväkäskyn, joka itse asiassa kohdistui koko kansalle ja joka sen vuoksi kiinnitettiin maan kaikkien kirkkojen seinälle. Päiväkäsky päättyi sanoihin: "Meillä on ylväs tietoisuus, että meillä on historiallinen kutsumus, jota edelleen täytämme: länsimaisen sivistyksen suojaaminen, joka vuosisatoja on ollut meidän perintöosamme; mutta tiedämme myös, että olemme viimeistä ropoa myöten maksaneet velan, joka meillä on länteen ollut."
Myöhemmän kehityksen valossa tarkasteltuna neuvostohallitus teki omalta kannaltaan pahan virheen, kun se kielteisellä ja uhkaavalla asenteellaan pakotti kevättalvella 1940 vireillä olleen ajatuksen Suomen ja Ruotsin puolustusliitosta raukeamaan. Ruotsi onnistui pysyttelemään toisen maailmansodan ulkopuolella ja tämä oli ollut myös Suomen tarkoitus, mutta ei enää toteutettavissa sen jälkeen, kun tämä kahden puolueettoman maan turvallisuusliitto Neuvostoliiton toimesta estettiin. Neuvostohallitus katsoi yksiviivaisesti Saksan kanssa 23.8.1939 solmimansa sopimuksen perusteella Suomen kuuluvan erupiiriinsä, jossa se halusi sanella toimintaehdot. Monet seikat viittaavat siihen, että Neuvostoliiton tarkoituksena oli vuoden 1940 kuluessa toteuttaa Suomessa samanlainen sovjetisointi, maan liittäminen Neuvostoliittoon, jonka se pani vähälukuisten paikallisten kommunistien avustuksella toimeen Virossa, Latviassa ja Liettuassa kesällä 1940.
Saksa, joka oli ryhtynyt valmistautumaan kesällä 1941 aloittamaansa sotaretkeen Neuvostoliittoa vastaan Hitlerin "Mein Kampf" -teoksessaan kaavaileman lisäelintilan hankkimiseksi johtamalleen germaanirodulle, käytti Suomen vaikeaa asemaa taitavasti hyväkseen. Kun Stalin oli Moskovassa syksyllä 1939 käydyissä neuvotteluissa arvellut Paasikivelle Englannin tai Saksan voivan harjoittaa "painostusta pakottaakseen Suomen osallistumaan hyökkäykseen Neuvostoliittoa vastaan", hän oli tuskin osannut aavistaa, että hän omalla toiminnallaan loisi tilanteen, jossa Saksan ei suinkaan tarvinnut pakottaa Suomen poliittista ja sotilaallista johtoa Neuvostoliittoa vastaan.
Niin kuin Mauno Jokipii on laajassa teoksessaan "Jatkosodan synty" osoittanut, Suomen valtiojohto oli talvisodan ja sitä seuranneen Neuvostoliiton harjoittaman painostuksen jälkeen vapaaehtoisesti valmis yhteistoimintaan Saksan kanssa Neuvostoliittoa vastaan. Suomen ja Saksan sotilaallisesta yhteistyöstä sovittiin kevään ja alkukesän 1941 kuluessa ilman kirjallisia sopimuksia ylimmän poliittisen ja sotilasjohdon toimesta ja hyväksymänä saattamalla eduskunta tapahtuneen, kaikesta päätellen sen enemmistölle epämieluisan tosiasian eteen. Saksalaiset operoivat Hitlerin julistaman sodan 22.6.1941 alkaessa Neuvostoliittoa vastaan myös Suomen alueelta heidän käyttöönsä ilman eduskunnan suostumusta annetuista tukikohdista. Tästä olivat seurauksena Neuvostoliiton ilmahyökkäykset Suomen alueelle.
Vielä kesäkuun 20. päivänä 1941 julkaistussa työväestön keskusjärjestöjen tiedonannossa sanottiin työväestön pitävän "tärkeänä, että maa pysyy erillään kaikenlaisesta konjunktuuripolitiikasta ja pyrkii säilyttämään tähän astisen puolueettomuutensa".
Tosiasiallisesti puolueettomuudesta oli luovuttu jo sovittaessa yhteistyöstä Saksan kanssa keväällä ja alkukesällä 1941. Neuvostoliiton ryhdyttyä Saksan hyökkäyksen jälkeen Suomen alueeseen kohdistuviin ilmapommituksiin eduskunnalla oli mahdollisuus ainoastaan todeta Suomen joutuneen uuteen sotaan Neuvostoliiton kanssa.
Suomen kansan uusiin sotaponnistuksiin mukaan saamiseksi maan ylin valtio- ja sotilasjohto korostivat Suomen, jonka maaperällä oli jo ennen sodan alkamista saksalaisia joukkoja sekä lento- ja laivastotukikohtia, käyvän vain omaa erillistä puolustustaisteluaan. Tällä varsin hyvin onnistuneella tosiasioiden sumuverholla peittämiseen valtiojohdolla oli omat perustelunsa. Saksalaisten kanssa kevällä ja alkukesällä sovittua yhteistyötä olisi tuskin hyväksytty julkisessa eduskuntakäsittelyssä. Näin ollen ratkaisut tehtiin suppeassa sisäpiirissä, jonka käsityksen mukaan Saksa tulisi sodassa voittamaan Neuvostoliiton. Tämän vuoksi Suomen olisi edullista lähteä siihen mukaan, mutta siten, että se voisi sanoa käyvänsä oikeutettua puolustussotaa talvisodassa menettämiensä alueiden takaisin saamiseksi ja myös Itä-Karjalan pelastamiseksi kommunistien hirmuvallasta.
Sen jälkeen kun Hitler oli vuoden 1940 lopulla antanut neuvostojohdon ymmärtää, ettei se sallinut Suomen sovjetisointia, ja oli ryhtynyt yhteistyöhön Suomen kanssa, neuvostohallitus yritti Moskovassa lähettiläänä toimineen Paasikiven välityksellä keväällä 1941 parantaa suhteitaan Suomeen uudella ystävällisellä politiikalla. Tämä oli kuitenkin liian vähäinen ja myöhäinen yritys Suomen valtiojohdon poliittisen linjavalinnan muuttamiseksi.
Elokuun 18. päivänä 1941 suomalaisten joukkojen edetessä raskain henkilötappioin jatkosodan rintamilla - jatkosodan hyökkäysvaiheessa v. 1941 kaatuneiden suomalaisten määrä oli suurempi kuin talvisodassa - Yhdysvaltojen apulaisulkoministeri Sumner Welles ilmoitti Suomen Washingtonin lähettiläälle Hj. Procopelle tietävänsä Neuvostoliiton olleen valmis neuvottelemaan rauhasta Suomelle annettavien alueellisten myönnytysten ja rajantarkistusten pohjalta. Tällaiseen sotatoimien keskeyttämiseen ja rauhan solmimiseen ei Suomen valtiojohdolla ollut Saksan kanssa sovitun yhteistyön vuoksi minkäänlaisia reaalisia mahdollisuuksia eikä ilmeisesti haluakaan, koska Saksan voittoa pidettiin yhä varmana. Se, että Suomen poliittinen ja sotilasjohto olivat tehneet kohtalokkaan virheen Saksan sotilaallista voimaa koskevassa arvioinnissaan, lienee selvinnyt ensimmäiseksi Mannerheimille vuoden 1921 lopulla, mutta useimmille poliitikoille vasta v. 1943.
Suomen valtiojohdon Saksan kanssa v. 1941 toteuttama yhteistyö ei perustunut ideologisiin syihin. Pienen IKL:n ulkopuolella ei eduskunnassa sen enempää kuin hallituksessakaan ollut kansallissosialismin aatteellisia ihailijoita tai tukijoita. Kansan keskuudessa heitä oli tuskin enempää kuin IKL:llä äänestäjiä. Saksalaisille tehtiin myös ennen sotilaallisen yhteistyön alkua selväksi, että pieninkin yritys Saksan taholta vallansiirron aikaansaamiseksi Suomessa kansallissosialismille aatteellisesti myötämielisten tahojen avulla johtaisi välittömästi yhteistyön lopettamiseen. Ehdoton kielteisyys kansallissosialismia kohtaa oli epäilemättä myös yksi syy syntyneen yhteistyön peittelemiseen ja erillissotateeman korostamiseen. Toisenlainen asenne olisi hetkessä pyyhkäissyt olemattomiin Länsi-Euroopassa ja Yhdysvalloissa talvisodan sankarikansaa kohtaan tunnetun ihailun ja arvonannon.
Kun Suomen valtio- ja sotilasjohdossa keväällä 1941 arvioitiin Saksan voittavan sodan, tämä ei merkinnyt sitä, etteikö myös toista vaihtoehtoa otettu huomioon, vaikka sitä pidettiinkin erittäin epätodennäköisenä. Tämä näkyy mm. presidentti Risto Rytin muistiinpanoista. Saksan kanssa tapahtuvaan yhteistyöhön liittyvän, vähäiseksi arvioidun riskin ottamista perusteltiin sillä, että mikäli Neuvostoliitto voittaisi sodan, olisi Suomi tuhon oma. Tämän vuoksi maan itsenäisyyden säilymisen katsottiin olevan mahdollista vain siten, että Saksa voittaisi sodan ja kukistaisi Neuvostoliitossa vallassa olevan kommunismin.
Tammikuun puolivälissä 1944 puna-armeijan oli onnistunut lopullisesti murtaa Leningradin ympärillä ollut saksalaisten saartorengas. Saman tien neuvostojoukot olivat aloittaneet voimakkaan hyökkäyksen kohti Narvaa ja saaaneet haltuunsa koko Leningradin ja Moskovan välisen rautatien sekä osan Suomenlahden etelärannikkoa. Tämä merkitsi strategisen ja sotilaspoliittisen tilanteen tuntuvaa huonontumista Suomen kannalta. Tämä samoin kuin Neuvostoliiton ilmavoimien helmikuun 6. päivästä lähtien 10 päivän väliajoin suorittamat kolme Helsingin suurpommitusta lisäsivät Edvin Linkomiehen johtaman hallituksen aktiivisuutta rauhan aikaansaamiseksi.
Paasikivi ja Carl Enckell matkustivat 25.3.1944 Moskovaan ja toivat sieltä tiedot neuvostohallituksen rauhanteolle asettamista minimiehdoista. Hallitus oli yksimielisesti niiden hylkäämisen kannalla, erityisesti sen vuoksi, että se katsoi Neuvostoliiton vaatiman 600 miljoonan dollarin suuruisen sotakorvauksen ylittävän maan reaalisen suorituskyvyn. Vanha pankkimies Paasikivi oli ehtojen hyväksymisen kannalla, koska piti, toisin kuin hallitus, helpotusten saamista niihin epätodennäköisenä. Ratkaiseva syy ehtojen hylkäämiseen -mm. valtiovarainministeri Tanner perusteli sillä kantaansa sos. dem. eduskuntaryhmälle ja puolueneuvostolle, jotka yhtyivät hänen käsitykseensä - oli Saksan miehityksen vaara. Tämä oli pari viikkoa aikaisemmin miehittänyt sodasta irtaantumaan pyrkineen Unkarin. Keväällä 1941 Saksan kanssa aloitettu yhteistyö ja siihen perustunut saksalaisten joukkojen ja tukikohtien Suomen maaperällä olo sen jälkeen, kun sodan kulku oli saanut alkuperäisistä laskelmista poikkeavan suunnan, muuttunut Suomen itsenäisen toimintavapauden esteeksi.
Kesäkuun 9. päivänä 1944 Neuvostoliitto aloitti Karjalan kannaksella suurhyökkäyksen, joka saattoi Suomen nopeasti sekä sotilaallisesti että poliittisesti miltei luhistumisen partaalle. Kun neuvostohallitukselta nyt tiedusteltiin mahdollisuutta rauhan aikaansaamiseen, se ilmoitti edellytykseksi Suomen antautumisen, mikä olisi merkinnyt sitä, että Neuvostoliitto olisi voinut menetellä Suomeen nähden haluamallaan tavalla. Tässä äärimmäisen kriittisessä tilanteessa Saksa vaati Suomelle antamansa avun ehdoksi poliittista sopimusta, jossa Suomen tuli sitoutua jatkamaan sotaa ja olemaan ryhtymättä rauhantunnusteluihin muutoin kuin yhteiymmärryksessä Saksan kanssa.
Presidentti Ryti ja valtiovarainministeri Tanner olivat juhannusta edeltävän viikon kriittisinä päivinä menettäneet jo uskonsa sodan jatkamismahdollisuuksiin ja asettuivat hallituksen ulkoasiainvaliokunnan kokouksessa ainoina antautumisen kannalle hallituksen enemmistön ollessa taistelun jatkamisen kannalla. Tämä päätös ja lopen väsyneinä perääntyneiden rintamajoukkojen taistelu vaikutti ratkaisevasti siihen, että Suomi välttyi miehitykseltä, joka sitä ja Englantia lukuun ottamatta lankesi kaikille toiseen maailmansotaan osallistuneille Eurooopan maille.
Kesäkuun kriisitilanteen laukaisi presidentti Rytin ja Helsinkiin saapumeen Saksan ulkoministeri J. von Ribbentropin 26.6.1944 tekemä sopimus. Siinä Ryti antoi Saksan vaatiman edellä mainitun sopimuksen, minkä jälkeen Suomi sai tältä tarvitsemaansa sotilaallista apua, etenkin panssarintorjunta-aseita. Ryti antoi sitoumuksen Suomen marsalkka Mannerheimin kehotuksesta tietoisena sen seurauksista. Suomen perustuslain mukaan presidentti näin menetellessään ylitti toimivaltuutensa, sillä sitoumus ei ollut eduskunnan hyväksymä. Näin tehtiin tarkoituksellisesti, koska presidenttiä vaihtamalla voitiin myöhemmin kesällä 1944 vapautua mainitusta sopimuksesta.
Suomalaisten pysäytettyä kesä-heinäkuun vaihteessa neuvostojoukkojen etenemisen Neuvostoliiton ylin sotilasjohto keskeytti heinäkuun alkupuoliskolla hyökkäyksen Suomea vastaan ja aloitti välittömästi joukkojensa siirron Karjalan kannakselta Baltian rintamalle. Länsivaltojen toteuttamaan Normandian maihinnousuun liittyen Neuvostoliiton asevoimat olivat aloittaneet 26.6.1944 suuren strategisen Valko-Venäjän operaation saksalaisten lyömiseksi n. 1000 kilometrin levyisellä alueella. Kun nämä joutuivat siirtämään joukkojaan Baltiasta itärintamalle Neuvostoliitto vastasi tähän hyökkäämällä Baltiaan, mihin operaatioon Kannakselta siirretyt joukot osallistuivat.
Heinäkuun 14. päivänä 1944 Neuvostoliiton Tukholman lähettiläs välitti Suomen hallitukselle tiedon, että Neuvostoliitto oli yhä valmis keskustelemaan rauhasta, mutta että Suomen oli tehtävä sitä koskeva aloite.
Rytin Saksalle antamasta sitoumuksesta vapauduttiin siten, että tämä erosi tehtävästään ja tilalle valittiin eduskunnan 4.8.1944 säätämällä poikkeuslailla Mannerheim. Saksan aseman olennaisesti heikennyttyä saattoi Suomi irtautua sidasta syyskuun alussa 1944 tilanteessa, jossa Neuvostoliitto ei enää edellyttänyt ehdotonta antautumista.
Suomen ja Neuvostoliiton välinen rintama hiljeni syyskuun 5. päivän aamuna. Suomen neuvotteluvaltuuskunta matkusti Moskovaan seuraavana päivänä ja eduskunta hyväksyi 19.9.1944 maalle raskaat välirauhan ehdot, joihin sisältyivät mm. suuret alueluovutukset, ankarat sotakorvausehdot, lähellä Helsinkiä sijaitsevan Porkkalan vuokraaminen 50 vuodeksi Neuvostoliiton sotilastukikohdaksi sekä saksalaisten joukkojen häätäminen Pohjois-Suomesta. Jatkosodan henkilötappiot olivat sotaväen osalta 60 605 kaatunutta, 4 534 kadonnutta ja 158 000 haavoittunutta, joista 47 500 jäi invalideiksi.
Vasta 27-vuotias itsenäinen Suomi oli kulkenut syksyyn 1944 mennessä läpi ankaran kiirastulen. Itsenäisyys oli onnistuttu säilyttämään ja maan joutuminen miehitetyksi torjuman, mutta tosiasiallisesti maa ja kansa oli voittaja, sodan seurauksena suurvallaksi nousseen Neuvostoliiton armoilla.
Maailmansotien välisenä aikana Suomessa yleisen turvallisuupoliittisen ajattelun mukaan itäinen suurvaltanaapuri muodosti pysyvän uhan maan itsenäisyydelle ja olemassa ololle. Tämän vakaumuksen kaltaisen käsityksen olivat luoneet vuosisataisen historian kokemukset. Ruotsin vallan aikana Suomen alue oli joutunut toistuvasti Ruotsin ja Venäjän välisten sotien taistelunäyttämöksi, ilman ett suomalaisilla itsellään olisi ollut mahdollisuutta vaikuttaa omaa ulkoista turvallisuuttaan koskeviin ratkaisuihin. Se, missä ja miten nämä ratkaisut syntyivät, jäi suomalaisten kokemuspiirin ulkopuolelle niin täydellisesti, että alituiset sodat saattoivat tuntua lähinnä luonnon aiheuttamien tuhoilmiöiden kaltaisilta voittamattomilta kokemuksilta. Samoin kuin katovuosina taisteltiin hallaa vastaan, taisteltiin sotavuosina venäläisiä vastaan. Sillä turvallituuspolitiikalla, jonka kanssa suomalaiset tuolloin joutuivat tekemisiin, ei näyttänyt olevan mitään rationaalisia syitä.
Tätä taustaa vasten voitaneen ymmärtääitsenäisessä Suomessa maailmansotien välisenä aikana vallinnutta turvallisuuspoliittista ajattelua. Se lähti todistelua kaipaamattimana selviönä pidetystä käsityksestä, että Venäjä, tällä kertaa Neuvosto-Venäjä, ennenmmin tai myöhemmin hyökkäisi Suomeen.
Käsitys, jonka mukaan itäinen suurvaltanaapuri muodosti pysyvän uhan Suomen olemassaololle, näytti saaneen konkreettisen vahvistuksen autonomian ajan kahden viimeisen vuosikymmenen tapahtumista tšaarinhallinnon ryhdyttyä väkivalloin toteuttamaan Suomen sisöisen itsehallinnon hävittämiseen tähdännyttä venäläistämisohjelmaa. Tämän 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun venäläisen sortokauden aiheuttajaksi on tavallisesti selitetty venäläisten slavofiilien ja panslavistien kiihkokansallinen ideologia. -Sortokauden historia ei ole suinkaan ainoa, jossa ideologian sakea sumuverho on peittänyt tapahtumasarjan reaalipoliittisen ytimen.
Saksan 1800-luvun lopulla tapahtunut yhtyminen ja nousu eurooppalaiseksi suurvallaksi sai Venäjän kiinittämään huomiota turvallisuuteensa Suomen suunnalla. Suomen puolustuskysymyksen todettiin kuuluvan tärkeänä osana keisarikunnan kokonaistrategiaan ja ennen muuta Venäjän pääkaupungin Pietarin turvallisuuden varmistamisen katsottiin edellyttävän Suomen kiinteämpää liittämistä muun valtakunnan yhteyteen. Tämä pyrittiin toteuttamaan sortokauden venäläistämistoimenpiteillä.
Suomen venäläistämisen tarpeellisuutta näyttääkorostavan Venäjän johtavissa piireissä Ruotsin puolueettomuutta kohtaan tunnettu epäluottamus. Mikäli Saksan ja Venäjän välillä syttyisi sota, otaksuttiin Ruotsin ilman muuta asettuvan Saksan puolelle. Tästä päädyttiin ikään kuin selviönä epäilyyn, että Ruotsissa jälleen, samoin kuin 1850-luvulla käydyn Krimin sodan aikana, suunniteltiin Suomen irrottamista Venäjästä ja liittämistä takaisin kuningaskunnan yhteyteen. Koska Japani oli 1800-luvun lopulla kohonnut aasialaiseksi suurvallaksi, häämötti Venäjän edessä kaiken lisäksi vaara joutua kahden rintaman puristukseen. Näiden suurpoliittisten riskitekijöiden paineessa Suomessa alkanut venäläistämisprosessi kuvasti keisarihovin byrokraattista ja samalla epätoivoista yritystä laudoittaa valtakunnan pääkaupungin äärellä oleva ikkuna kestämään puhkeavaksi pelätyn myrskytuulen ryntäystä. Suomeen kohdistetut toimenpiteet merkitsivät Venäjän näkökulmasta, paitsi Pietariin johtavan hyökkäystien linnoittamista, myös selustan varmistamista siltä varalta, että tulevien tapahtumien painopiste siirtyisi Itämeren suunnalta Itä-Aasiaan. Seuraavien vuosien kehitys osoitti, että historian näkymättömät voimat toimivat tšaarinhallinnon pyrkimyksiä nopeammin ja mittasivat lautoja keisarinhovin omaan ruumisarkkuun. Kun arkku oli vuonna 1917 laskettu hautaan ja Suomi saavuttanut itsenäisyytensä, ei Suomessa silti katsottu idän uhan suinkaan vähentyneen. Päinvastoin sitä pidettiin vielä entistäkin suurempana, koska Venäjällä nyt olivat vallassa bolševikit, jotka julkisesti ilmoittivat pyrkivänsä työväenluokan kansainväliseen solidaarisuuteen pohjautuvaan sosialistiseen maailmanvallankumouksen toteuttamiseen. Kun tähän sittemmin lisättiin Neuvostoliiton hyökkäys Suomeen syksyllä 1939, voitiin draaman juonen katsoa olevan niin väkevästi pohjustettu, että kaiken pahan aiheuttajasta ei enää pitänyt olla epätietoisuutta. Tämän turvallisuuspoliittisen ajattelun ohjatessa askeleita oli "idän uhan" edessä perusteltua etsiä tukea sieltä, mistä sitä oli saatavissa ja siis myös Hitlerin Saksalta ja päätellä että "paholainen oli ajettavissa pois Belsebubin avulla".
Maailmansotien välisen ajan turvallisuuspoliittinen ajattelu - tai pitäisikö kenties sanoa ajattelun puute - on itsenäisyytensä ensimmäisiä vuosikymmeniä elävässä maassa ymmärrettävissä. Puuttui ennen muuta terveen järjen kritiikkiä ja tämä on toki yleistä muuallakin kuin Suomessa. Maailmansotien välisen ajan turvallisuuspolittisen ajattelun konpastuskivenä oli tapahtumien syy- ja seuraussuhteiden suoraviivaisen kritiikitön tulkinta.
Historia kylläkin osoittaa, ettei liittoutuminen tai suurvallan osana oleminen ole poistanut sodan uhkia, vaan on nimenomaan aiheuttanut niitä! n. 500 vuotta on Suomi joutunut sotiin sen vuoksi, että on ollut Ruotsin, Englannin, keisarillisen tai Hitlerin Saksan mahdollinen osa tai liittolainen. Ainoastaan puolueettomuuden aika on ollut ainoa rauhan aika.
Vuosina 1935-37 Suomen Moskovan lähettiläs Yrjö-Koskinen huomautti Helsinkiin lähettämissään raporteissa toistuvasti Neuvostoliiton Suomea kohtaan tuntemasta epäluulosta. Moskovassa jopa väitettiin että Suomella ja Saksalla oli salainen sopimus yhteistoiminnasta Neuvostoliittoa vastaan. Myös eräissä eurooppalaisissa lehdissä kerrottiin Saksan ja Suomen kesken muka laadituista salaisista suunnitelmista, eivätkä tällaiset kertomukset loppuneet, vaikka ulkoministeri Antti Hackzell oli toukokuussa 1935 jyrkästi kiistänyt kaikki väitteet, joiden mukaan Suomi luopuisi puolueettomuudestaan ja antaisi lentokenttiään muiden maiden käyttöön.
Kesällä 1935, sen jälkeen kun Englanti ja Saksa olivat solmineet keskenään laivastosopimuksen, Neuvostoliiton Helsingin lähettiläs Erik Assmus ilmoitti pääministeri Kivimäelle, että mikäli Saksan ja Neuvostoliiton välillä syttyisi sota, Neuvostoliitto valtaisi Suomen ja arvioi valtauksen kestävän korkeintaan kuusi päivää. Assmus ei syyttänyt Suomea, mutta Kivimäen otaksuman mukaan neuvostohallitus tuolloin epäili, että Saksan ja Englannin välillä oli kypsymässä laivastosopimusta pidemmälle menevä Neuvostoliittoa vastaan tähdätty yhteistyö ja että Suomi saattaisi liittyä niiden aloittamaan sotaan Neuvostoliittoa vastaan. Tämän vuoksi Neuvostoliitto valmistautui Suomen valtaukseen, jotta suurvallat eivät voisi käyttää sitä astinlautana hyökkäyksessään.
Vuonna 1937, jolloin ulkoministeri Holsti vieraili Moskovassa, ulkoasiainkomissaari Litvinov sekä Neuvostoliiton silloiset korkeimmat sotapäälliköt, marsalkat A.I. Jegorov ja K.J. Vorošilov sanoivat hänelle pelkäävänsä, että kun Saksa hyökkään Neuvostoliiton kimppuun, Suomi asettuu sen puolelle Neuvostoliittoa vastaan.
Sen jälkeen kun Hitler oli maaliskuussa 1938 liittänyt syntymämaansa Itävallan Saksaan, neuvostodiplomatia ryhtyi voimakkaaseen yritykseen Suomen kiinittämiseksi Saksan vastaiseen puolustusrintamaan Hitlerin hyökkäyksen varalta, jonka osalta neuvostohallitus piti epävarmana vain sen alkamisajankohtaa. Huhtikuun 14. päivänä 1938 Neuvostoliiton Helsingissä olevan lähetystön toinen sihteeri ja paikallinen KGB:n päällikkö Boris Jartsev ilmoitti ulkoministeri Holstille saaneensa Moskovasta valtuudet neuvotella Suomen hallituksen kanssa. Visusti salassa pidetyissä keskusteluissa Jartsev selitti neuvostohallituksen olevan vakuuttunut siitä, että Saksa valmistautui hyökkäykseen Neuvostoliittoa vastaan ja aikoi suorittaa sivustaiskun Suomen kautta. Neuvostohallituksen käsityksen voidaan näin jälkikäteen katsoa hyvin vastanneen Saksan sotilasjohdon laadittuja suunnitelmia, mikä viittaa siihen, että Neuvostoliiton tehokkaaksi tunnettu tiedustelupalvelu oli niistä hyvin perillä.
Mikäli Suomi sallisi Saksan käyttää aluettaan hyökkäystukikohtana, ei puna-armeija Jartsevin ilmoituksen mukaan jäisi Rajajoelle odottamaan vihollista, vaan tulisi mahdollisimman kauas sitä vastaan, jolloin Suomi joutuisi kahden suurvallan taistelun näyttämöksi. Jos Suomi sen sijaan pyrkisi torjumaan saksalaisten maihinnousuyritykset, Neuvostoliitto olisi valmis antamaan kaikkea siihen tarvittavaa sotilaallista ja taloudellista apua. Neuvostoliiton tarkoituksena ei Jartsevin elokuussa 1938 antaman vakuutuksen mukaan ollut lähettää Suomeen venäläisiä joukkoja eikä myöskään miehittää Suomelle kuuluvia alueita, vaan ainoastaan toimittaa "erittäin edullisin ehdoin" aseita ja suojata merirajaa, mikä edellytti Neuvostoliiton Itämeren-laivaston osallistumista taistelutoimiin Suomen puolella.
Neuvostoliiton maaliskuun alussa 1939 tekemässä täsmennetyssä ehdotuksessa esitettiin, että Suomi vuokraisi sille 30 vuodeksi Suomenlahdella sijaitsevan Tytärsaaren ja Seiskarin, joita Neuvostoliitto käyttäisi havaintoasemina Leningradiin johtavan merireitin valvomiseksi. Suomen hallituksen vastauksessa todettiin, ettei se voinut ottaa harkittavakseen valtakuntaan erottamattomina osina kuuluvien saarten luovuttamista; jo asiasta neuvottelemisen katsottiin olevan ristiriidassa maan puolueettomuuden kanssa.
Neuvostoliitto piti vireille saattamista kysymyksen eteenpäin viemistä niin tärkeänä, että se siihenastisista epäonnistumisistaan piittaamatta heti tämän jälkeen lähetti uuden edustajan, aikaisemmin Suomessakin toimineen Boris Steinin Helsinkiin jatkamaan neuvotteluja. Jartsevin alulle panemat keskustelut joutuivat nyt jatkokehityksen kannalta ratkaisuvaiheeseen, jolloin Suomen hallituksen hylkäämiä neuvostohallituksen esityksiä kohtaan suurempaa myöntyvyyttä edustaneet piirit tekivät voimakkaan yrityksen hallituksen kannan muuttamiseksi. Operaation johdossa oli sotamarsalkka Mannerheim, joka kävi presidentti Kyösti Kallion, pääministeri A.K. Cajanderin ja ulkoministeri Eljas Erkon luona vaatimassa, ettei Steiniä saisi päästää palaamaan neuvottelumatkaltaaan Helsingistä tyhjin käsin. Mannerheim korosti, ettei Neuvostoliiton vaatimia Suomenlahden saaria kyettäisi sodan syttyessä puolustamaan ja ettei niistä myöskään ollut maalle mitään sotilaallista hyötyä. Neuvostoliitolle ne hänen käsityksensä mukaan sen sijaan olivat arvokkaat, minkä vuoksi Suomen tulisi neuvotteluissaan käyttää tätä valttia hyväkseen. Lisäksi Mannerheim ehdotti rajan siirtämistä Kannaksella jonkin verran kauemmaksi Leningradista. Kun hallituksen taholta selitettiin Mannerheimille, ettei massa vallitseva yleinen mielipide sallisi mitään alueluovutuksia, Mannerheim tarjoutui panemaan arvovaltansa vaakalaudalle, ja itse selvittämään ja perustelemaan kansalle, minkä vuoksi myönnytykset olivat tarpeelliset.
Hallituksen kieltäytyminen vastaanottamasta Mannerheimin tarjousta ja neuvoja tapahtui kriittisellä hetkellä, sillä kun neuvottelut - niiden tämän jälkeen huhtikuussa katkettua - tulivat lokakuussa uudelleen päiväjärjestykseen, oli Neuvostoliiton neuvotteluasema ratkaisevasti parantunut ja Suomen vastaavasti heikentynyt. Neuvostoliitto oli elokuun 23. päivänä 1939 solminut Saksan kanssa koko maailman yllättäneen ystävyyssopimuksen, jonka salaisessa lisäpöytäkirjassa määritettiin kummankin maan vaikutuspiirien rajaksi Liettuan pohjoisraja, siltä varalta, että Baltian maissa ja Suomessa tapahtuisi "alueellisia ja poliittisia uudelleenjärjestelyjä."
Loka-marraskuussa 1939 Moskovassa käydyissä neuvotteluissa Paasikivi totesi Stalinille tämän esiintyvän "aivan niin kuin Suomi uhkaisi Neuvostoliittoa". Tähän Stalin vastasi sanoilla, joista ilmenee Neuvostoliiton Suomen-politiikan peruslähtökohta: "Emme pelkää hyökkäystä Suomen taholta, mutta Englanti tai Saksa voi harjoittaa painostusta pakottaakseen Suomen osallistumaan hyökkäykseen Neuvostoliittoa vastaan."
Kun Suomi ei suostunut Neuvostoliiton aluevaatimuksiin lähinnä vain Mannerheimin ja Paasikiven ollessa valmiit hallituksen kantaa pitemmälle meneviin myönnytyksiin, neuvostohallitus lopteti neuvottelut. Suomessa kuviteltiin naiivisti kriisin lauenneen, sillä olihan maitten välillä voimassa hyökkäämättömyyssopimus.
Suurvalta ei yleensä helposti myönnä hyökkäävänsä pienen valtion kimppuun. Myös Neuvostoliitto järjesti provokaation, ns. Mainilan laukaukset 26.11.1939. Venäläinen tykistö ampui omia joukkojaan ja neuvostohallitus syytti tästä "rajanloukkauksesta" suomalaisia. Mutta Stalinilla ja V. Molotovilla oli tämän lisäksi takataskussaan toinenkin yllätys suomalaisille.
Marraskuun 30. päivänä 1939, jolloin neuvostojoukot ylittivät rajajoen ja pommittivat Helsinkiä sekä monia muita paikkakuntia, luettiin Moskovan radion suomenkielisessä ohjelmassa SKP:n keskuskomitean "Suomen työkansalle" osoittama julistus, jossa tätä kehotettiin karistamaan harteiltaan "sodan lietsojien hallitus". "Työkansan" vastaus kehotukseen tuli ällistyttävän nopeasti, sillä jo päivää myöhemmin eli 1.12.1939 oli Tassin välittämän uutisen mukaan Suomen puolella Terijoella perustettu Suomen kansanhallitus ja pidetty kokous, johon osallistui "työläisiä, talonpoikia ja intelligentsijaa". Kokouksen koollekutsumisen laillisuus lienee kuitenkin ollut kyseenalainen päätellen siitä, että rajalla olleeet suomalaiset suojajoukot vasta saman päivän kuluessa perääntyivät paikkakunnalta.
Kansanhallitus ilmoitti pyytäneensä Neuvostoliiton puna-armeijalta apua ja perustaneensa ensimmäisen oman armeijayksikkönsä, jolle lankeaisi kunnia tuoda Suomen kansantasavallan lippu pääkaupunkiin Helsinkiin ja vetää se presidentinlinnan salkoon "työtätekevien riemuksi ja kansanvihollisten kauhuksi".
Joulukuun toisena päivänä 1939 Molotov neuvostohallituksen edustajana ja O.V. Kuusinen Suomen kansanhallituksen pää- ja ulkoministerinä allekirjoittivat "keskinäisen avunannon ja ystävyyden sopimuksen". Sen perusteella Neuvostoliitto sai kaiken, mitä oli syksyllä 1939 Suomen laillisen hallituksen kanssa käymissään neuvotteluissa vaatinut eli osan Karjalan kannasta, Suomenlahden ja Jäämeren saaret sekä Hangon tukikohdan. Vastikkeeksi neuvostohallitus lupasi Suomen kansantasavaltaan liitettäväksi laajan alueen Itä-Karjalasta.
Neuvostoliiton aloittama talvisota ja SKP:n edustajista koottu maanpetokseen Suomen kansaa kohtaan syyllistynyt Terijoen "nukkehallitus" pakottivat suomalaiset unohtamaan sisäiset erimielisyytensä ja kokoamaan kaikki voimavaransa taisteluun itsenäisyytensä puolesta. Vaihtoehtoina olleet jäsenyys sosialistisessa liittovaltiossa tai joutuminen sen epäitsenäiseksi satelliittivaltioksi eivät houkutelleet edes kaikkia maanalaisen SKP:n jäseniä, joista eräät, mm. puolueen entinen pääsihteeri Arvo Tuominen, halusivat osallistua oikean isänmaansa puolustamiseen sosialistisen isänmaansa hyökkäystä vastaan.
Sotilaallisesti puutteellisesti varustautuneiden suomalaisten sitkeä ja peräänantamaton taistelu - viholliset pysäytettiin joskus pistimin käydyissä lähitaisteluissa - oli yllätys Neuvostoliiton sodanjohdolle. Tämä oli suomalaisten haltuun sodan ensimmäisinä päivinä joutuneen käskyn mukaan arvioinut Suomen valloituksen kestävän vain muutaman viikon. Suomalaisten saavutettua merkittäviä torjuntavoittoja neuvostohallitus luopui Terijoin hallituksella leikkimästään nukketeatterista ja ilmooitti tammikuun lopulla Ruotsin hallituksen välityksellä, ettei sillä ollut periaatteessa mitään sopimuksen tekoa vastaan "Rytin-Tannerin hallituksen" kanssa, niin kuin se pääministerin ja ulkoministerin nimeä käyttäen nyt kutsui Suomen laillista hallitusta.
Suomelle ankara rauhansopimus, jossa Neuvostoliitto otti alueita vielä enemmän kuin oli syksyllä 1939 käydyissä neuvotteluissa vaatinut, allekirjoitettiin Moskovassa 12.3.1940. Mutta tärkein, maan ja kansan vapaus ja itsenäisyys, oli kyetty säilyttämään. (Aina vuoteen 1995 saakka, mutta siitä lisää myöhemmin).
Suomen talvisodasa kärsimät henkilötappiot olivat 24 923 kuollutta ja 43 557 haavoittunutta. Suomen armeijan ylipäällikkö sotamarsalkka Mannerheim antoi 13.3.1940 "Suomen kunniakkaan armeijan sotilaille" osoittamansa päiväkäskyn, joka itse asiassa kohdistui koko kansalle ja joka sen vuoksi kiinnitettiin maan kaikkien kirkkojen seinälle. Päiväkäsky päättyi sanoihin: "Meillä on ylväs tietoisuus, että meillä on historiallinen kutsumus, jota edelleen täytämme: länsimaisen sivistyksen suojaaminen, joka vuosisatoja on ollut meidän perintöosamme; mutta tiedämme myös, että olemme viimeistä ropoa myöten maksaneet velan, joka meillä on länteen ollut."
Myöhemmän kehityksen valossa tarkasteltuna neuvostohallitus teki omalta kannaltaan pahan virheen, kun se kielteisellä ja uhkaavalla asenteellaan pakotti kevättalvella 1940 vireillä olleen ajatuksen Suomen ja Ruotsin puolustusliitosta raukeamaan. Ruotsi onnistui pysyttelemään toisen maailmansodan ulkopuolella ja tämä oli ollut myös Suomen tarkoitus, mutta ei enää toteutettavissa sen jälkeen, kun tämä kahden puolueettoman maan turvallisuusliitto Neuvostoliiton toimesta estettiin. Neuvostohallitus katsoi yksiviivaisesti Saksan kanssa 23.8.1939 solmimansa sopimuksen perusteella Suomen kuuluvan erupiiriinsä, jossa se halusi sanella toimintaehdot. Monet seikat viittaavat siihen, että Neuvostoliiton tarkoituksena oli vuoden 1940 kuluessa toteuttaa Suomessa samanlainen sovjetisointi, maan liittäminen Neuvostoliittoon, jonka se pani vähälukuisten paikallisten kommunistien avustuksella toimeen Virossa, Latviassa ja Liettuassa kesällä 1940.
Saksa, joka oli ryhtynyt valmistautumaan kesällä 1941 aloittamaansa sotaretkeen Neuvostoliittoa vastaan Hitlerin "Mein Kampf" -teoksessaan kaavaileman lisäelintilan hankkimiseksi johtamalleen germaanirodulle, käytti Suomen vaikeaa asemaa taitavasti hyväkseen. Kun Stalin oli Moskovassa syksyllä 1939 käydyissä neuvotteluissa arvellut Paasikivelle Englannin tai Saksan voivan harjoittaa "painostusta pakottaakseen Suomen osallistumaan hyökkäykseen Neuvostoliittoa vastaan", hän oli tuskin osannut aavistaa, että hän omalla toiminnallaan loisi tilanteen, jossa Saksan ei suinkaan tarvinnut pakottaa Suomen poliittista ja sotilaallista johtoa Neuvostoliittoa vastaan.
Niin kuin Mauno Jokipii on laajassa teoksessaan "Jatkosodan synty" osoittanut, Suomen valtiojohto oli talvisodan ja sitä seuranneen Neuvostoliiton harjoittaman painostuksen jälkeen vapaaehtoisesti valmis yhteistoimintaan Saksan kanssa Neuvostoliittoa vastaan. Suomen ja Saksan sotilaallisesta yhteistyöstä sovittiin kevään ja alkukesän 1941 kuluessa ilman kirjallisia sopimuksia ylimmän poliittisen ja sotilasjohdon toimesta ja hyväksymänä saattamalla eduskunta tapahtuneen, kaikesta päätellen sen enemmistölle epämieluisan tosiasian eteen. Saksalaiset operoivat Hitlerin julistaman sodan 22.6.1941 alkaessa Neuvostoliittoa vastaan myös Suomen alueelta heidän käyttöönsä ilman eduskunnan suostumusta annetuista tukikohdista. Tästä olivat seurauksena Neuvostoliiton ilmahyökkäykset Suomen alueelle.
Vielä kesäkuun 20. päivänä 1941 julkaistussa työväestön keskusjärjestöjen tiedonannossa sanottiin työväestön pitävän "tärkeänä, että maa pysyy erillään kaikenlaisesta konjunktuuripolitiikasta ja pyrkii säilyttämään tähän astisen puolueettomuutensa".
Tosiasiallisesti puolueettomuudesta oli luovuttu jo sovittaessa yhteistyöstä Saksan kanssa keväällä ja alkukesällä 1941. Neuvostoliiton ryhdyttyä Saksan hyökkäyksen jälkeen Suomen alueeseen kohdistuviin ilmapommituksiin eduskunnalla oli mahdollisuus ainoastaan todeta Suomen joutuneen uuteen sotaan Neuvostoliiton kanssa.
Suomen kansan uusiin sotaponnistuksiin mukaan saamiseksi maan ylin valtio- ja sotilasjohto korostivat Suomen, jonka maaperällä oli jo ennen sodan alkamista saksalaisia joukkoja sekä lento- ja laivastotukikohtia, käyvän vain omaa erillistä puolustustaisteluaan. Tällä varsin hyvin onnistuneella tosiasioiden sumuverholla peittämiseen valtiojohdolla oli omat perustelunsa. Saksalaisten kanssa kevällä ja alkukesällä sovittua yhteistyötä olisi tuskin hyväksytty julkisessa eduskuntakäsittelyssä. Näin ollen ratkaisut tehtiin suppeassa sisäpiirissä, jonka käsityksen mukaan Saksa tulisi sodassa voittamaan Neuvostoliiton. Tämän vuoksi Suomen olisi edullista lähteä siihen mukaan, mutta siten, että se voisi sanoa käyvänsä oikeutettua puolustussotaa talvisodassa menettämiensä alueiden takaisin saamiseksi ja myös Itä-Karjalan pelastamiseksi kommunistien hirmuvallasta.
Sen jälkeen kun Hitler oli vuoden 1940 lopulla antanut neuvostojohdon ymmärtää, ettei se sallinut Suomen sovjetisointia, ja oli ryhtynyt yhteistyöhön Suomen kanssa, neuvostohallitus yritti Moskovassa lähettiläänä toimineen Paasikiven välityksellä keväällä 1941 parantaa suhteitaan Suomeen uudella ystävällisellä politiikalla. Tämä oli kuitenkin liian vähäinen ja myöhäinen yritys Suomen valtiojohdon poliittisen linjavalinnan muuttamiseksi.
Elokuun 18. päivänä 1941 suomalaisten joukkojen edetessä raskain henkilötappioin jatkosodan rintamilla - jatkosodan hyökkäysvaiheessa v. 1941 kaatuneiden suomalaisten määrä oli suurempi kuin talvisodassa - Yhdysvaltojen apulaisulkoministeri Sumner Welles ilmoitti Suomen Washingtonin lähettiläälle Hj. Procopelle tietävänsä Neuvostoliiton olleen valmis neuvottelemaan rauhasta Suomelle annettavien alueellisten myönnytysten ja rajantarkistusten pohjalta. Tällaiseen sotatoimien keskeyttämiseen ja rauhan solmimiseen ei Suomen valtiojohdolla ollut Saksan kanssa sovitun yhteistyön vuoksi minkäänlaisia reaalisia mahdollisuuksia eikä ilmeisesti haluakaan, koska Saksan voittoa pidettiin yhä varmana. Se, että Suomen poliittinen ja sotilasjohto olivat tehneet kohtalokkaan virheen Saksan sotilaallista voimaa koskevassa arvioinnissaan, lienee selvinnyt ensimmäiseksi Mannerheimille vuoden 1921 lopulla, mutta useimmille poliitikoille vasta v. 1943.
Suomen valtiojohdon Saksan kanssa v. 1941 toteuttama yhteistyö ei perustunut ideologisiin syihin. Pienen IKL:n ulkopuolella ei eduskunnassa sen enempää kuin hallituksessakaan ollut kansallissosialismin aatteellisia ihailijoita tai tukijoita. Kansan keskuudessa heitä oli tuskin enempää kuin IKL:llä äänestäjiä. Saksalaisille tehtiin myös ennen sotilaallisen yhteistyön alkua selväksi, että pieninkin yritys Saksan taholta vallansiirron aikaansaamiseksi Suomessa kansallissosialismille aatteellisesti myötämielisten tahojen avulla johtaisi välittömästi yhteistyön lopettamiseen. Ehdoton kielteisyys kansallissosialismia kohtaa oli epäilemättä myös yksi syy syntyneen yhteistyön peittelemiseen ja erillissotateeman korostamiseen. Toisenlainen asenne olisi hetkessä pyyhkäissyt olemattomiin Länsi-Euroopassa ja Yhdysvalloissa talvisodan sankarikansaa kohtaan tunnetun ihailun ja arvonannon.
Kun Suomen valtio- ja sotilasjohdossa keväällä 1941 arvioitiin Saksan voittavan sodan, tämä ei merkinnyt sitä, etteikö myös toista vaihtoehtoa otettu huomioon, vaikka sitä pidettiinkin erittäin epätodennäköisenä. Tämä näkyy mm. presidentti Risto Rytin muistiinpanoista. Saksan kanssa tapahtuvaan yhteistyöhön liittyvän, vähäiseksi arvioidun riskin ottamista perusteltiin sillä, että mikäli Neuvostoliitto voittaisi sodan, olisi Suomi tuhon oma. Tämän vuoksi maan itsenäisyyden säilymisen katsottiin olevan mahdollista vain siten, että Saksa voittaisi sodan ja kukistaisi Neuvostoliitossa vallassa olevan kommunismin.
Tammikuun puolivälissä 1944 puna-armeijan oli onnistunut lopullisesti murtaa Leningradin ympärillä ollut saksalaisten saartorengas. Saman tien neuvostojoukot olivat aloittaneet voimakkaan hyökkäyksen kohti Narvaa ja saaaneet haltuunsa koko Leningradin ja Moskovan välisen rautatien sekä osan Suomenlahden etelärannikkoa. Tämä merkitsi strategisen ja sotilaspoliittisen tilanteen tuntuvaa huonontumista Suomen kannalta. Tämä samoin kuin Neuvostoliiton ilmavoimien helmikuun 6. päivästä lähtien 10 päivän väliajoin suorittamat kolme Helsingin suurpommitusta lisäsivät Edvin Linkomiehen johtaman hallituksen aktiivisuutta rauhan aikaansaamiseksi.
Paasikivi ja Carl Enckell matkustivat 25.3.1944 Moskovaan ja toivat sieltä tiedot neuvostohallituksen rauhanteolle asettamista minimiehdoista. Hallitus oli yksimielisesti niiden hylkäämisen kannalla, erityisesti sen vuoksi, että se katsoi Neuvostoliiton vaatiman 600 miljoonan dollarin suuruisen sotakorvauksen ylittävän maan reaalisen suorituskyvyn. Vanha pankkimies Paasikivi oli ehtojen hyväksymisen kannalla, koska piti, toisin kuin hallitus, helpotusten saamista niihin epätodennäköisenä. Ratkaiseva syy ehtojen hylkäämiseen -mm. valtiovarainministeri Tanner perusteli sillä kantaansa sos. dem. eduskuntaryhmälle ja puolueneuvostolle, jotka yhtyivät hänen käsitykseensä - oli Saksan miehityksen vaara. Tämä oli pari viikkoa aikaisemmin miehittänyt sodasta irtaantumaan pyrkineen Unkarin. Keväällä 1941 Saksan kanssa aloitettu yhteistyö ja siihen perustunut saksalaisten joukkojen ja tukikohtien Suomen maaperällä olo sen jälkeen, kun sodan kulku oli saanut alkuperäisistä laskelmista poikkeavan suunnan, muuttunut Suomen itsenäisen toimintavapauden esteeksi.
Kesäkuun 9. päivänä 1944 Neuvostoliitto aloitti Karjalan kannaksella suurhyökkäyksen, joka saattoi Suomen nopeasti sekä sotilaallisesti että poliittisesti miltei luhistumisen partaalle. Kun neuvostohallitukselta nyt tiedusteltiin mahdollisuutta rauhan aikaansaamiseen, se ilmoitti edellytykseksi Suomen antautumisen, mikä olisi merkinnyt sitä, että Neuvostoliitto olisi voinut menetellä Suomeen nähden haluamallaan tavalla. Tässä äärimmäisen kriittisessä tilanteessa Saksa vaati Suomelle antamansa avun ehdoksi poliittista sopimusta, jossa Suomen tuli sitoutua jatkamaan sotaa ja olemaan ryhtymättä rauhantunnusteluihin muutoin kuin yhteiymmärryksessä Saksan kanssa.
Presidentti Ryti ja valtiovarainministeri Tanner olivat juhannusta edeltävän viikon kriittisinä päivinä menettäneet jo uskonsa sodan jatkamismahdollisuuksiin ja asettuivat hallituksen ulkoasiainvaliokunnan kokouksessa ainoina antautumisen kannalle hallituksen enemmistön ollessa taistelun jatkamisen kannalla. Tämä päätös ja lopen väsyneinä perääntyneiden rintamajoukkojen taistelu vaikutti ratkaisevasti siihen, että Suomi välttyi miehitykseltä, joka sitä ja Englantia lukuun ottamatta lankesi kaikille toiseen maailmansotaan osallistuneille Eurooopan maille.
Kesäkuun kriisitilanteen laukaisi presidentti Rytin ja Helsinkiin saapumeen Saksan ulkoministeri J. von Ribbentropin 26.6.1944 tekemä sopimus. Siinä Ryti antoi Saksan vaatiman edellä mainitun sopimuksen, minkä jälkeen Suomi sai tältä tarvitsemaansa sotilaallista apua, etenkin panssarintorjunta-aseita. Ryti antoi sitoumuksen Suomen marsalkka Mannerheimin kehotuksesta tietoisena sen seurauksista. Suomen perustuslain mukaan presidentti näin menetellessään ylitti toimivaltuutensa, sillä sitoumus ei ollut eduskunnan hyväksymä. Näin tehtiin tarkoituksellisesti, koska presidenttiä vaihtamalla voitiin myöhemmin kesällä 1944 vapautua mainitusta sopimuksesta.
Suomalaisten pysäytettyä kesä-heinäkuun vaihteessa neuvostojoukkojen etenemisen Neuvostoliiton ylin sotilasjohto keskeytti heinäkuun alkupuoliskolla hyökkäyksen Suomea vastaan ja aloitti välittömästi joukkojensa siirron Karjalan kannakselta Baltian rintamalle. Länsivaltojen toteuttamaan Normandian maihinnousuun liittyen Neuvostoliiton asevoimat olivat aloittaneet 26.6.1944 suuren strategisen Valko-Venäjän operaation saksalaisten lyömiseksi n. 1000 kilometrin levyisellä alueella. Kun nämä joutuivat siirtämään joukkojaan Baltiasta itärintamalle Neuvostoliitto vastasi tähän hyökkäämällä Baltiaan, mihin operaatioon Kannakselta siirretyt joukot osallistuivat.
Heinäkuun 14. päivänä 1944 Neuvostoliiton Tukholman lähettiläs välitti Suomen hallitukselle tiedon, että Neuvostoliitto oli yhä valmis keskustelemaan rauhasta, mutta että Suomen oli tehtävä sitä koskeva aloite.
Rytin Saksalle antamasta sitoumuksesta vapauduttiin siten, että tämä erosi tehtävästään ja tilalle valittiin eduskunnan 4.8.1944 säätämällä poikkeuslailla Mannerheim. Saksan aseman olennaisesti heikennyttyä saattoi Suomi irtautua sidasta syyskuun alussa 1944 tilanteessa, jossa Neuvostoliitto ei enää edellyttänyt ehdotonta antautumista.
Suomen ja Neuvostoliiton välinen rintama hiljeni syyskuun 5. päivän aamuna. Suomen neuvotteluvaltuuskunta matkusti Moskovaan seuraavana päivänä ja eduskunta hyväksyi 19.9.1944 maalle raskaat välirauhan ehdot, joihin sisältyivät mm. suuret alueluovutukset, ankarat sotakorvausehdot, lähellä Helsinkiä sijaitsevan Porkkalan vuokraaminen 50 vuodeksi Neuvostoliiton sotilastukikohdaksi sekä saksalaisten joukkojen häätäminen Pohjois-Suomesta. Jatkosodan henkilötappiot olivat sotaväen osalta 60 605 kaatunutta, 4 534 kadonnutta ja 158 000 haavoittunutta, joista 47 500 jäi invalideiksi.
Vasta 27-vuotias itsenäinen Suomi oli kulkenut syksyyn 1944 mennessä läpi ankaran kiirastulen. Itsenäisyys oli onnistuttu säilyttämään ja maan joutuminen miehitetyksi torjuman, mutta tosiasiallisesti maa ja kansa oli voittaja, sodan seurauksena suurvallaksi nousseen Neuvostoliiton armoilla.
Maailmansotien välisenä aikana Suomessa yleisen turvallisuupoliittisen ajattelun mukaan itäinen suurvaltanaapuri muodosti pysyvän uhan maan itsenäisyydelle ja olemassa ololle. Tämän vakaumuksen kaltaisen käsityksen olivat luoneet vuosisataisen historian kokemukset. Ruotsin vallan aikana Suomen alue oli joutunut toistuvasti Ruotsin ja Venäjän välisten sotien taistelunäyttämöksi, ilman ett suomalaisilla itsellään olisi ollut mahdollisuutta vaikuttaa omaa ulkoista turvallisuuttaan koskeviin ratkaisuihin. Se, missä ja miten nämä ratkaisut syntyivät, jäi suomalaisten kokemuspiirin ulkopuolelle niin täydellisesti, että alituiset sodat saattoivat tuntua lähinnä luonnon aiheuttamien tuhoilmiöiden kaltaisilta voittamattomilta kokemuksilta. Samoin kuin katovuosina taisteltiin hallaa vastaan, taisteltiin sotavuosina venäläisiä vastaan. Sillä turvallituuspolitiikalla, jonka kanssa suomalaiset tuolloin joutuivat tekemisiin, ei näyttänyt olevan mitään rationaalisia syitä.
Tätä taustaa vasten voitaneen ymmärtääitsenäisessä Suomessa maailmansotien välisenä aikana vallinnutta turvallisuuspoliittista ajattelua. Se lähti todistelua kaipaamattimana selviönä pidetystä käsityksestä, että Venäjä, tällä kertaa Neuvosto-Venäjä, ennenmmin tai myöhemmin hyökkäisi Suomeen.
Käsitys, jonka mukaan itäinen suurvaltanaapuri muodosti pysyvän uhan Suomen olemassaololle, näytti saaneen konkreettisen vahvistuksen autonomian ajan kahden viimeisen vuosikymmenen tapahtumista tšaarinhallinnon ryhdyttyä väkivalloin toteuttamaan Suomen sisöisen itsehallinnon hävittämiseen tähdännyttä venäläistämisohjelmaa. Tämän 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun venäläisen sortokauden aiheuttajaksi on tavallisesti selitetty venäläisten slavofiilien ja panslavistien kiihkokansallinen ideologia. -Sortokauden historia ei ole suinkaan ainoa, jossa ideologian sakea sumuverho on peittänyt tapahtumasarjan reaalipoliittisen ytimen.
Saksan 1800-luvun lopulla tapahtunut yhtyminen ja nousu eurooppalaiseksi suurvallaksi sai Venäjän kiinittämään huomiota turvallisuuteensa Suomen suunnalla. Suomen puolustuskysymyksen todettiin kuuluvan tärkeänä osana keisarikunnan kokonaistrategiaan ja ennen muuta Venäjän pääkaupungin Pietarin turvallisuuden varmistamisen katsottiin edellyttävän Suomen kiinteämpää liittämistä muun valtakunnan yhteyteen. Tämä pyrittiin toteuttamaan sortokauden venäläistämistoimenpiteillä.
Suomen venäläistämisen tarpeellisuutta näyttääkorostavan Venäjän johtavissa piireissä Ruotsin puolueettomuutta kohtaan tunnettu epäluottamus. Mikäli Saksan ja Venäjän välillä syttyisi sota, otaksuttiin Ruotsin ilman muuta asettuvan Saksan puolelle. Tästä päädyttiin ikään kuin selviönä epäilyyn, että Ruotsissa jälleen, samoin kuin 1850-luvulla käydyn Krimin sodan aikana, suunniteltiin Suomen irrottamista Venäjästä ja liittämistä takaisin kuningaskunnan yhteyteen. Koska Japani oli 1800-luvun lopulla kohonnut aasialaiseksi suurvallaksi, häämötti Venäjän edessä kaiken lisäksi vaara joutua kahden rintaman puristukseen. Näiden suurpoliittisten riskitekijöiden paineessa Suomessa alkanut venäläistämisprosessi kuvasti keisarihovin byrokraattista ja samalla epätoivoista yritystä laudoittaa valtakunnan pääkaupungin äärellä oleva ikkuna kestämään puhkeavaksi pelätyn myrskytuulen ryntäystä. Suomeen kohdistetut toimenpiteet merkitsivät Venäjän näkökulmasta, paitsi Pietariin johtavan hyökkäystien linnoittamista, myös selustan varmistamista siltä varalta, että tulevien tapahtumien painopiste siirtyisi Itämeren suunnalta Itä-Aasiaan. Seuraavien vuosien kehitys osoitti, että historian näkymättömät voimat toimivat tšaarinhallinnon pyrkimyksiä nopeammin ja mittasivat lautoja keisarinhovin omaan ruumisarkkuun. Kun arkku oli vuonna 1917 laskettu hautaan ja Suomi saavuttanut itsenäisyytensä, ei Suomessa silti katsottu idän uhan suinkaan vähentyneen. Päinvastoin sitä pidettiin vielä entistäkin suurempana, koska Venäjällä nyt olivat vallassa bolševikit, jotka julkisesti ilmoittivat pyrkivänsä työväenluokan kansainväliseen solidaarisuuteen pohjautuvaan sosialistiseen maailmanvallankumouksen toteuttamiseen. Kun tähän sittemmin lisättiin Neuvostoliiton hyökkäys Suomeen syksyllä 1939, voitiin draaman juonen katsoa olevan niin väkevästi pohjustettu, että kaiken pahan aiheuttajasta ei enää pitänyt olla epätietoisuutta. Tämän turvallisuuspoliittisen ajattelun ohjatessa askeleita oli "idän uhan" edessä perusteltua etsiä tukea sieltä, mistä sitä oli saatavissa ja siis myös Hitlerin Saksalta ja päätellä että "paholainen oli ajettavissa pois Belsebubin avulla".
Maailmansotien välisen ajan turvallisuuspoliittinen ajattelu - tai pitäisikö kenties sanoa ajattelun puute - on itsenäisyytensä ensimmäisiä vuosikymmeniä elävässä maassa ymmärrettävissä. Puuttui ennen muuta terveen järjen kritiikkiä ja tämä on toki yleistä muuallakin kuin Suomessa. Maailmansotien välisen ajan turvallisuuspolittisen ajattelun konpastuskivenä oli tapahtumien syy- ja seuraussuhteiden suoraviivaisen kritiikitön tulkinta.
Vastaukset 11
Vanhimmat
Oliko tekstisi (riippumatta nyt sen sisällön laadusta ja merkityksistä) copy-paste jostain muualta vai kirjoititko sen itse alusta loppuun ?
paste, niin että keskitytään viestin sisältöön vaan. Se osoittaa, ettei liittoutuminen poista uhkaa itärajoilta, vaan A.I.H.E.U.T.T.A.A. sen...
Siis näin historialliselta kantilta! Historiaan on näin ollen turha vedota EU- ja NATO-jäsenyyksien hyväksymisen puolesta!
Kirjoituksesi oli ansiokas. Oletko julkaissut sen jossain? Saattasisin käyttää sitä jossain, tietysti luvallasi?
Historiankuvauksesi oli olivallinen, mutta johtopäätökset täysin päinvastaiset kuin mihin näiden esittämiesi asioiden perusteella tulit.
Kerro toki näkemyksesi Suomen maailmansotien välisen ajan turvallisuuspoliittisista linjasta kun niihin vetosit. Todellakin kiinnostavaa jos tästä perustelet liittoutumisen kannattamattomuuden.
On myös mietittävä, mitä olisi tapahtunut ellei Suomi olisi liittoutunut Neuvostoliiton hyökkäystä vastaan 1941. Suomihan etsi liittolaisia kaikista mahdollisista suunnista,niin länsiliittoumasta kuin Ruotsistakin. Yksin puolustautumista vältettiin koska vihollisen ylivoima oli tiedossa.
Liittoutuminen Saksan kanssa pelasti itsenäisyyden. Pääsimme vielä irti liitosta sopivasti. Emme tulleet valloitetuiksi ja rintamien runtelemiksi, vaikka Lappi poltettiinkin ja 10% alueesta menetettiin, sekä 400 000 pakolaista otettiin Karjalasta.
Jos olisimme liittoutuneet vaikka länsiliittoutuman kanssa, olisi Neuvostoliitto valloittanut Suomen varmasti, ja mikä häpeällistä ilman puolustautumista. Kukaan ei olisi tulllut avuksi vapauttamaan Suomea Neuvostoliitosta. Tätä mahdollisuutta pohti Paasikivi, Kallio, Valden, Mannerheim ja Ryti ja päätyivät Saksan korttiin talvisodan loppuratkaisuissa. (Ylikangas, Heikki 1999 Väkivallasta sanan valtaan. Suomalaista menneisyyttä keskiajalta nykypäiviin.)
Olisi ollut myös mahdollista että olisimme hävinneet yksin sodan Neuvostoliittoa vastaan ja sota olisi tuhonnut koko Suomen rintamalinjojen kuljettua halki maamme.
Voitko todella ajatella että Balttien orjuus Neuvostoliitin sorrossa ei olisi koskenut Suomea?
On vielä pidettävä sellaistakin mahdollisena että Stalin olisi siittättänyt suomalaiset Speriaan tai tuhonnut keskitysleireissään ja siitänyt tänne Venäläisväestön. Olisi aivan perusteltua väittää Stalinin harkinneen tällaista. Käsittääkseni näistäkin on suunnitelmat löydetty ja niitä pidetään todellisina. Aluevaatimukset Suomelta oli valheellinen yritys päästä hyviin strategisiin asemiin Suomen valloittamiseksi, mikä oli NL:n tavoite 1917 - 1947 ja ehkä vielä sen jälkeenkin.
Ehkä tänään on toisin. Venäjä on rauhantathoisempi. Historia opettaa meille varmasti ainakin sen että Suomi ja Venäjä kuuluvat eriin arvoyhteisöön ja Venäjä on aina arvaamaton, alistamaan pyrkivä, herrakansansana itseään pitävä, rasisitinen, ylimielinen ja viekas. Venäjällä voima merkitsee, alistaja on historiallisesti aina oikeassa. Minkäänlaiselle tasa-arvolle ei ole Venäjällä perinnettä vaan sitä on hallittu vuosituhansia voimalla. Ja niin tehdään edelleen.
että historiallisiin syihin ei voida vedota NATO:a kannattaessaan. Niin kauan on kaikki hyvin, kun tänne ei tule vieraita joukkoja.
Sotien syyt ovat aina olleet muut kuin kuuluminen johonkin puolustukselliseen tai sotilaalliseen liittoutumaan. Aivan liian yksinkertainen selitys olisi kuin sekin että talvi johtuu lumesta.
Olet oikeassa siinä ettei NATO:on liittymistä kannatakaan perustella pelkästään historiaan perustuvilla seikoilla. Tämä historiallinen katsaus kylläkin puhuu täysin liittoutumisen puolesta. Tulevaisuuden ennakoimisella jäsenyys pitääkin perustella.
Historiallisesti perustelisin liittoutumisen tarpeen onnistuneen itsenäisyytemme säilyttämisen esimerkillä. Aika monet ovat kanssani samaa mieltä siitä, että ilman sotia olisimme kokeneet Balttien kohtalon. Ilman liittoa natsi-Saksan kanssa olisimme luultavimmin hävinneet sodan JA tulleet Neuvostoliiton miehittämiksi. Emme voi tietää mitä Neuvostoliiton miehitys olisi tarkoittanut Suomelle, voimme vain arvailla sen seurauksia. Balttien kohtalon perusteella ei sotamme Neuvostoliittoa vastaan mennyt hukkaan olipa se puolustuksellista tai muuta.
Historia osoittaa Venäjän valtapyrkimyksien olemassaolon ja senmukaisen käyttäytymisen aina tilanteen tullen. Nyt voi Venäjä olla uuden järjestelmän alussa ja siksi heikossa tilassa. Venäläinen itsekunnioitus ja ylpeys on niin syvällä kansassa ja sen todellisuudessa, että ne eivät häviä - niin kuin ei häviä Suomalainen sisukaan. On varmaa että Venäjä ei alistu koskaan muun kuin pakon edessä. Venäläinen ei ole vapaaehtoisesti luopumassa koskaan mistään, minkä tuntee omistavansa. Ei luovu, vaikka tietäisikin tekevänsä väärin ja hallitsevansa jotakin toisen omaa. Mm. Venäjän kansan kärsimykset toisen maailmansodan aikana, mitä he nimittävät suureksi isänmaalliseksi sodaksi edelleenkin, ovat niin suuria ettei niitä voida korvata heille mitenkään. Niistä kärsimyksistä venäläiset syyttävät myös meitä suomalaisia, kuten muítakin länsieruooppalaisia kansoja. Katkeruus ei unohdu ja on syvällä heidän tajunnassaan.
Mieti tätä vaikka siitä Karjalan tapauksen yhteydessä. Kuinka venäläiset kirjoittavat virallista historiaansa:http://www.gov.karelia.ru:8083/gov/Different/karelia_f.html
Varmaan kerrot mistä lähteestä teksti on. Teksti on hyvin pitkälle minunkin näkemykseni mukainen poliittishistoriallinen kanta kyseisen ajanjakson tapahtumista.
Väitteesi maailmansotien väilsen ajan näköalattomuudesta ei kuitenkaan ole käsittelysi kohteena. Miksi - siitä kuulisin mielelläni mielipiteesi?
Tässä loistavassa historiankertauksessa liittoutuminen on mielestäni enemmänkin perusteltua kuin liittoutumattomuus. Perustelen pintapuolisesti tässä.
Suomen kansallinen muodostuminen oli tapahtunut Ruotsin vallan aikana, lähinnä hallinnon kehittyessä. Se vahvistui kansallisen heräämisen ja kansallisuusaatteiden levittyä Suomeen ajan viratusten mukana Venäjän vallan aikana. Suomen kansallinen ja valtiollinen olemus konstruoitiin tietoisesti irrottautumaan Venäjästä. Molempiin valtoihin, Ruotsiin ja Venäjään liittoutuneena koimme mahdollisuuden rauhanomaiseen kehitykseen, kun ajanjaksojen epävarmuustekijät huomioidaan. Autonomian aikana Suomi oli kehittynyt kansallisvaltioksi. Venäjän vallankumous antoi mahdollisuuden itsenäisyyteen, jota ei ollut bolshevikkien mielestä tarkoitettu irtoamiseksi silloin vielä tulevan Neuvostoliiton yhteydestä. Olemme olleet hyödyllisiä erilaisille liitoutumille ja saaneet niiltäkin tarvitsemamme. Yksin emme olisi olleet sotien puristuksessa kehittymässä kansallisvaltioksi, joku olisi orjuuttanut meidät, mihin on toistuvasti pyritty eri tahoilta.
Talvisota ja jatkosota on nähtävä ennenkaikkea Suomen itsenäisyystaisteluina. Kuten mainitsit natsi-Saksan kanssa liittoutuminen oli materiaalinen ja strateginen liitto poliittisten tavoitteiden ollessa Suomella ja Saksalla täysin erit. Puolustimme säilyttääksemme hauraan itsenäisyytemme liittoutumisen avulla. Liittouduimme voimakkaimman sotilasmahdin kanssa, koska muiden todellisesta avusta ei ollut varmuutta (länsiapu: Englanti, Ranska,jne.).
Suomi on tietoisesti konstruoitu olemaan osa länsimaista arvoyhteisöä. Olemme sodalla puolustaneet paikkamme siinä yhteydessä, kommunismin orjuutuksen torjuen.
Venäjällä vaikuttaa vielä tänäänkin olevan paljon sanottavaa Suomen asemasta kansana kansojen joukossa. Venäjällä ei vielä tänäänkään voida käsitellä historian tapahtumia siten että he ottaisivat edes mahdollisuutena muunkinlaisen historiantulkinnan kuin omansa.
Luin juuri Venäjän Karjalan virallisilta sivuilta Karjalan historiasta. On hämmästyttävää että autonomian ajan Suomen rajojen mukaan Suomeen kuulunut Karjala ei tule mainituksi missään vaiheessa historian tulkintaa. Ei myöskään se, että Karjala pääosin kuului Suomeen 1917 jälkeen ja rajanteko oli vuonna 1920 sovittu Moskovassa, Suomen ja Neuvostoliiton välillä. Venäläisille Karjala on ikiaikaista venäläistä maaperää. Ei sanankaan mainintaa yli 400 000 evakosta, jotka pakenivat Suomeen Karjalasta ensin talvisodassa ja sitten jatkosodan lopussa ja jättivät pakosta kotiseutunsa luovutetuilla alueilla. Ei mainintaakaan Karjalan laillisesta ja vahvistetusta asemasta Suomen yhteydessä autonomian ajasta itsenäisyyteen ja aina vuoteen 1939, jolloin Neuvostoliitto hyökkäsi Suomeen ja tuomittiin hyökkääjänä Kansainliitossa. Ei mainintaa edes Karjalan kuulumisesta Suomeen Venäjän vallassa 1809-1917 ja itsenäiseen Suomeen 1917-1939, jolloin se väkivalloin riistettiin.
Tätä totuutta ei venäläinenkään historiankirjoitus tunnusta, ainakan avoimesti.
http://www.gov.karelia.ru:8083/gov/Different/karelia_f.html
Tästä voi tutustua venäläiseen viralliseen historiankirjoitukseen.
Suomen tulee mielestäni liittoutua Länsi-Euroopan puolustusliittoihin niin lujasti kuin ikinä on mahdollista. Se on tehtävä nyt kun siihen on olemassa mahdollisuus, mutta ei mitenkään näkyvää tarvetta. Liittoutuminen syvässä rauhantilassa ei provosoi ketään ajattelemaan liittoutumista uhkaavana toimena toiselle. Liittoutuminen nyt olisi vakauttava toimi Suomen asemalle EU:ssa ja läntisessä arvoyhteisössä.
Venäjän tilanne on edelleen epäväkaa. Oikeusvaltio- ja demokratiakehitys etenee vaivalloisesti. Poliittinen järjestelmä on todella hatara ja selkiytymätön. Tästä esimerkkinä voidaan tehdä kysymys: Mihin puolueeseen presidentti Putin kuuluu? Ja jos tämä nyt tiedettäisiinkin niin mikä tämä puolue sitten oikein on ja mitä se ajaa? Näihin kysymyksiin ei ole hyviä vastauksia.
Useat tutkijat ovat esitelleet Venäjällä vallitsevista käsityksistä mielipiteitään asioista, jotka koskevat mm. Suomea. On aika merkittävää että hyvin laajoissa ajattelukannoissa Suomea pidetään täysin sumeilematta Venäjän osana, jostakin syystä vain nyt erille joutuneena. Voimakkaana liikkeenä tunnettu venäläisten geopoliitikkojen ryhmä piirtää Venäjän "oikean" länsirajan kulkemaan Torniojoen länsipuolella ja muuten Ruotsin rannikkoa seuraten.
Kannattaa tutustua venäläisten näkemyksiin Suomen asemasta kartalla ja valtiona. Sieltä löytyy aika erilaisia käsityksiä meidän olemassaolon oikeutuksesta, kuin mihin me olemme kasvaneet. Mielipideilmapiiri ei ole yhdentekevä, varsinkaan kun Venäjän valtiollinen olemassaolo on vielä heiveroiste rakenteiden varassa. Maassa ei ole hallinnollista kulttuuria ja toimivaa valtiollista järjestelmää, mutta sensijaan on entiseltä supervallalta peritty asema sotilaallisena mahtina.
Suomen paikka on kokonaan lännessä.
Hyvä perusteltu kirjoitus jonka johtopäätösten kanssa olen täysin samaa mieltä. Historia pikemminkin osoittaa että yksin Suomi on altis venäläisten valtausyrityksille ja sanelupolitiikalle. Itsenäisyyttämme voidaan parhaiten suojella liittoutumalla niiden maiden kanssa joilla on meidän kanssamme yhteneväiset demokraattiset arvot. Baltian maat ovat jo tehneet omat ratkaisunsa. Ne ovat hakeutumassa sekä Euroopan Unionin että Naton jäseniksi. Niiden kokemuksia venäläisten miehityshallinnosta kannattaa kuunnella sillä oikeasti meidän kohtalomme oli sotien aikana aivan hiuskarvan varassa. Toisenlainen sotamenestys olisi tuonut saman kurjuuden myös Suomeen. Aina kummastuttaa se kuinka onneton venäläinen hallinto Karjalassa ei herätä suomalaisessa minkäänlaista ymmärtämystä siitä millaiselta Suomessa on todellisuudessa säästytty. Baltteja kohdeltiin omassa maassaan toisenluokan kansalaisina joilla ei ollut mitään oikeuksia. Venäläisten valta Suomessa olisi merkinnut aivan samaa, elintasosta edes puhumattakaan.
Suomettuneet hölmöt vannovat puolueettomuuden nimeen ymmärtämättä sitä ettei Suomi YYA-sopimuksen voimassaoloaikana oikeasti ollut puolueeton. Kaikki muut paitsi suomalaiset itse tiesivät tämän. Näennäisen puolueettomuuden rummuttaminen oli vain Kekkosen taktiikkaa jolla hän koetti hankkia edes jonkinmoista liikkumavapautta suhteessa Neuvostoliittoon (unohtamatta tietenkään Kekkosen omia valtapyrkimuksiä). Todellisuudessahan Suomi oli jo Neuvostoliiton takataskussa ja venäläiset olivat valmiit realisoimaan sopimuksen itselleen sopivana ajankohtana. Sotilaallisia konsultaatioita he yrittivät käynnistää pariinkin otteeseen. Neuvostoliiton romahtaminen ja Suomen EU-jäsenyys kuitenkin muuttivat asetelman kertaheitolla. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä etteikö venäläisillä olisi edelleen suurvaltapyrkimyksiä jotka kohdistuvat myös Suomeen. Ei kannata olla naivi.
Tunnen itsekin venäläisissä tiedotusvälineissä käytävää keskustelua. Suurvalta-aseman palauttaminen on monelle venäläiselle vaikuttajalle tärkeä asia. Tähän liittyen nostetaan esiin karttoja joilla eri perustein esitetään ainakin Suomen ja Baltian maiden kuuluvan Venäjään. Keskustelijoilta näyttää onneksi unohtuneen se tosiseikka että kaikki nämä maat ovat kohta EU:n jäseniä ja Baltian maat myös Naton jäseniä. On merkillepantavaa se tosiseikka että näitä kirjoituksia ei nää meikäläisissä tiedotusvälineissä eikä ulkoministeriö niitä kommentoi. Olisi kerrankin hauska nähdä esimerkiksi Ylen toimittaja kyselemässä suurvenäläisiltä miksi nämä haluavat miehittää naapurinsa. Vain amerikkalainen asevoima näytää olevan jotain jota venäläiset kunnioittavat.
Tässä keskustelussa sivutaan mielestäni tärkeää asiaa, "historiallisen totuuden vaikutusta". Suomessa on opetettu toisen maailmansodan häviäjävaltion historiaa. Neuvostoliitto saneli meidän kouluissa opetetun historian sisältöä. Koulukirjoihin ei saanut laittaa totuutta Mainilan laukauksista eikä muustakaan, mikä olisi osoittanut voittajan tekemät vääräyydet sekä moraalittoman käytöksen.
Kylmän sodan aikana suomalaisille opetettiin historialla perustellen joukko valheita, jotka opitiin hyvin. Nämä valheet ovat suuri ongelmamme koska ne hämärtävät tulevaisuudenkuvaamme ja estävät meille järkevän toiminnan. Yleinen mielipiteemme perustuu nykyäänkin liikaa kylmän sodan aikaisiin "valheisiin", jotka olivat tilanteen sanelemia käyttäytymismalleja.
Mainitsen nämä havaitsemani valheelliset mielikuvat Suomen olemuksesta vain lyhyesti ja pintapuolisesti, ajatuksina. Keskustelua jokaisesta voidaan käydä, mutta nämä asiat eivät nyt tässä keskustelussa ole ehkä pääosissa.
Puolueettomuus. Oli vain malli, jolla Suomi voitiin pitää kapitalistisena ja irti Neuvostoliittoon kytkeytymiseltä. Vältyimme varsinaiselta jäsenyydeltä kommunistisissä liitoissa (SEV, Varsovanliitto yms.)
- Suomi on muodostettu kuulumaan länteen ja länsimaiden yhteyteen ja se on ollut koko itsenäisyytemme perusta.
Liittoutumattomuus ja sitoutumattomuus. Olemme aina olleet sidotut ulkopuoliseen sotilaalliseen apuun puolustuksessamme. Tätä maata ei ole todellisuudessa koskaan aiottukaan kyetä puolustamaan vain omin avuin. Tulipa hyökkääjä mistä suunnasta tahansa, vastapuolelta odotetaan Suomessa apua. Tästä esimerkkinä nykyisinkin meillä on saavutettavissa 2minuutin ilmaherruus oman maamme ilmatilassa. Puolustuskyky ja -tahto ovat eri asioita. Materiaaliselle ylivoimalle, mikä olisi oletettava sotatilanteessa, emme voisi mitään. Puolustustahtoa riittää ja kykyä myös kunhan materiaalia riittäisi.
Liittoutumalla sotilaallisesti länteen täytämme Suomen kohdalla olevan sotilaallisen tyhjiön. Varusteluun käytettävien varojen perusteella olemme olleet aseistariisuttu maa jo 60 vuotta. Sota on talous asia. Meillä on naapurina entisen supervallan asemahti ja kehitysmaan talous. Yhsistelmä on vaarallinen. On typeryyttä luottaa tämän yhdistelmän perustuvan rauhantahtoisuuteen pitkällä aikavälillä.
Saneleeko Venäjän suurvaltatarpeet meidän paikkamme läntisessä arvoyhteisössä ja yhtydessämme kaltaisiimme läntisiin deomkratioihin? Tähän kysymykseen on vain yksi isänmaallinen ja realistinen vastaus.
Venäjä ei sanele Suomen tietä!
Kehottaisin kaikkien suomalaisten pohtimaan todellista Suomen kansallisvaltion nousun syytä ja olemassaolomme perusteita. Pääasia on siinä, kenestä halusimme erottua.
ovat hyvin lyhyessä ajassa huuhdelleet kansallisvaltiot mennen tullen niin ettei edes painomustetta tulevien historiankirjojen sivuilla enää näy.
Harvemmin historiassa on ollut sellaista tilannetta kuin nykyään: kaikki tärkeät päätökset tehdään rahan perusteella, ja rahan voima on korvannut sotakoneistot. Harvemmin historiassa myöskään on ollut kuten nyt, ettei mikään mitä ennen on ollut auta valmistautumaan siihen mitä on vielä tulossa.
Talvisodassa Neuvostoliitto tavoitteli Suomen kehittynyttä metsäteollisuutta, sekä muutakin tuotantoa. Se tarvitsi hyvää selluloosaa ruutiteollisuuden raaka-aineeksi. Muutaman tehtaan myös sai, mitkä olivat merkittäviä taloudelllisesti ja tuotannollisesti. Lopullinen tarkoitus oli ottaa haltuun Ruotsin rautavarat ja siirtää raja Norjan rannikolle. Ruotsin rauta oli sotakoneelle tärkeää minkä Saksa ottikin myöhemmin haltuunsa.
Ei niitä sotia ole ennekään kunnian takia käyty, kunniana ne on esitetty vain taisteleville kansoille. Kaikille sodille kautta maailmanhistorian on taloudelliset syyt.
Suomihan eli yli sata rauhan vuotta Tsaarin Imperiumin osana. Mitä nyt muutaman hassun prikaatin lähetti Balkanille tappelemaan ja engelsmannit miehittivät Ahvenanmaa ja kaikki sen kolme asukasta sekä kävivät Oulussa maissa. Mutta Englanti?