Kokemukset kaikilta sotarintamilta kaikkina aikoina kertovat, että siitä riippumatta millaisista oloista sotilaat ovat lähtöisin, mikä on heidän sivistyksensä ja koulutuksensa, tai minkä järjestelmän tai opin nimissä he taistelevat, sotakokemukset raaistavat heidät, ja jonkin ajan kuluttua he, jos ovat pahoihin paikkoihin joutuneet, ovat taantuneet ja elukoituneet niin että pystyvät millaisiin tekoihin tahansa. Vihollisten tappamisen lisäksi esimerkiksi ruumiiden häpäisyyn, vankien kidutukseen, vihollisen naisten raiskaamiseen ja lasten surmaamiseen.
Tämä on yleinen sääntö, josta saattaa olla poikkeuksia. Suuresti ottaen sitä ei kuitenkaan voi kiistää. Sodissa sotilaat kokevat regression, joka jää enemmän tai vähemmän pysyväksi. Raaistavat sotakokemukset invalidisoivat psyyken, kuten tapahtui esim. Vietnamin sodan veteraaneille. Ei ole harvinaista että sodasta palaavat miehet tekevät hirmutekoja vielä siviilissäkin. Esimerkiksi Suomessa väkivaltarikollisuuden synkimmät vuodet sijoittuvat sodanjälkeiseen aikaan.
Kun arvioimme sotia moraaliselta kannalta, tämäntapaisia seikkoja ei useimmiten noteerata. Kuvittelemme että sodissa osapuolina ovat hyvä ja paha, ja jos hyvä voittaa pahan, kaikki on kunnossa. Ihanteellista maailmassa ei ole mikään, siksi meille riittää, jos voittaja edustaa enemmin hyvää kuin pahaa, ja voitettu enemmän pahaa kuin hyvää. Tosiasiassa sodat ovat, kuten Clausewitz sanoo, vain politiikan jatkamista toisin keinoin - ja tänä päivänä kysymys on usein kauppapolitiikasta. Sodat käydään taloudellisten etujen vuoksi mutta arvojen nimissä - edut ovat useimmiten julkilausumattomia, usein joidenkin muiden kuin koko kansan etuja, eivätkä aina edes päivänvaloa kestäviä. Mutta arvot puolestaan sitäkin avoimemmin ilmaistuja, ihanteellisia ja yleviä, ja niiden on helppo kuvitella koskettavan jokaista. Öljyteollisuuden intressien nimissä USA:n ei sovi hyökätä Irakiin, mutta Saddamin verisen diktatuurin kukistamiseksi ja Irakin demokratisoimiseksi sotaa voidaan oikeutetusti käydä.
USA:n äskettäinen Irak-invaasio, jota tosiasiassa oltiin suunniteltu jo kauan, vaikka toteutus saikin odottaa pöytälaatikossa kunnes sopiva tilaisuus tulisi, nostatti rajujen mielenosoitusten aallon kaikkialla maailmassa. Kymmenet miljoonat ihmiset, jotka normaalisti eivät vastaavalla tavalla aktivoidu, kokoontuivat kaduille marssimaan Bushin sotapolitiikkaa vastaan. Mistä tämä voimakas protesti kertoi? Kohdistuiko vastalause sotaa ja väkivaltaa vastaan, vai ehkä ennemminkin niitä perusteluja, selityksiä ja oppeja vastaan, joilla selvästi taloudellisten etujen tavoitteleminen, osa suoranaista kauppapoliittista taloudellista maailmavalloitussuunnitelmaa, naamioitiin moraalisesti hyväksyttäväksi hyökkäykseksi? Kun mielenosoittajat vaativat USA:lta ”rauhaa”, miksi he eivät samaan hengenvetoon tuominneet myös veristä diktaattori Saddam Husseinia? Miksi valkoisen talon valkoiset valheet Saddamista ”joukkotuhoaseita kehittelijänä” ja ”terroristeja suojelevana” roistona suututtivat ihmisiä enemmän kuin se tosiasia, että Saddam oli julma ja väkivallalla hallitseva tyranni.
Ja yleensä: jos mielenosoittajat vastustivat vain väkivaltaa ja sodan raakuuksia, miksi he eivät olleet nousseet vastaavalla tavalla vastustamaan Venäjän Thsethsenian sotaa? Tai, jos julmuuksista puhutaan, miksi maailman suurkaupunkien kadut eivät täyttyneet 1990-luvun puolivälissä Ruandan kansanmurhan järkyttämistä mielenosoittajista - siellähän näyteltiin ehkä koko vuosisadan suhteellisesti verisin draama, jossa hutut teurastivat muutamassa kuukaudessa miljoona tutsia.
Kannattaa paneutua tarkemmin siihen miksi kannanottomme ovat erilaisia riippuen siitä onko sodassa hyökkääjänä demokraattinen maa, tai ainakin demokratiaksi itseään nimittävä kuten USA, totalitaarisen perinnön omaava valtio, kuten Venäjä, vai onko kysymys tribalistisesta heimokonfliktista, kuten Ruandassa. Asennoitumisemme näihin nimittäin on aivan erilaista, siitä riippumatta että asennoidumme väkivaltaan aina periaatteessa yhtä kielteisesti. Moraalista arviotamme sävyttää ratkaisevasti myös se, miten kategorisoimme hyökkääjän, eikä pelkästään se, että väkivalta on aina väkivaltaa ja tarvitsee aina erityiset vahvat perusteet ollakseen edes jotenkin puolusteltavissa ja oikeutettua.
Demokratialle tunnusomaista on yhteiskunnallisen vallan kaksisuuntaisuus - valtaa otetaan ja annetaan. On niitä jotka pyrkivät valtaan, ja edustuksellinen järjestelmä mahdollistaa tämän, mutta edellytyksenä on, että kansalaiset vaaleissa antavat oman valtansa edustajiensa käyttöön. Tämän järjestelmän sisäänrakennettuna edellytyksenä on, että äänestäjien on voitava aidosti kokea luottavansa edustajiinsa, tai ainakin heidän on voitava asettaa näille odotuksia. Odotukset eivät ehkä aina täyty, mutta periaatteessa järjestelmä elää niin kauan kuin odotuksia voidaan asettaa. Jos vallan kaksisuuntaisuus lakkaa toimimasta, siirrytään demokratiasta yksisuuntaisen vallankäytön järjestelmään, totalitarismiin. Hitler nousi valtaan demokraattisesti, ja häneen kohdistui suuria odotuksia, mutta järjestelmän muuttaessa luonnettaan ajauduttiin umpikujaan, ja lopulta militaarinen pakkokoneisto tuotti vain hirvittävyyksiä ja järjettömyyksiä
Jos demokraattinen järjestelmä toimii kuten sen pitää, vallan kaksisuuntaisuus toimii koko koneistossa, järjestelmä ikään kuin hengittää koko ajan. Demokraattinen järjestelmä edellyttää myös että yhteiskuntaan ”läpinäkyvä”, niin että kansalaisten on mahdollista tietää mistä missäkin asiassa oikeasti on kyse. Sen lisäksi demokraattisen maan kansalaisten on tietysti oltava tietyssä määrin valistuneita, luku- ja kirjoitustaitoisia, ja mielipiteenmuodostukseen itsenäisesti pystyviä. Kun ja jos edellytykset täyttyvät, mitä tietysti voidaan esim. tämän päivän USA:n kohdalla aiheellisesti epäillä, demokratiasta tulee sitä mitä sen pitääkin olla - ja se erottuu selvästi omaksi järjestelmäksi. Se ei ole diktatuuria, totalitarismia, tai Ruandan oloja kuvaavaa tribalismia, heimoyhteisöllisyyttä.
Suhtautumisessa USA:n Irak-aggressioon tulee selvästi esille demokraattisesti ajattelevan ihmisen reaktio. Voidaan sanoa, että länsimaissa järjestetyillä Irakin sodan vastaisilla mielenosoituksilla oli niille tyypillinen sävy: ne eivät olleet esim. ”tribalistisia”, niissä ei yhden ”heimon” tai ”ismin” totuus ollut vastaan toisen ”heimon” totuutta, eikä vastakkain varsinkaan ollut hyvä ja paha. Niissä ei asetuttu Saddamin puolelle USA:ta vastaan, vaan ne olivat tyypillisesti suuntautuneet paitsi itse sotaa, myös ja nimenomaan epädemokraattista, salaisiin syihin perustuvaa ja taustalla vaikuttavia taloudellisia etuja piilottelevaa amerikkalaista vallankäyttöä vastaan. Ne olivat demokratioiden kansalaisten hätähuuto amerikkalaisen demokratian alennustilaa vastaan.
Itse asiassa tälle hätähuudolle oli ominaista nimenomaan sen kohteen, huomion valokiilan kapeus. Se oli hätähuuto ”omien” joukoissa. Se syntyi spontaanisti ja siihen yhtyivät kymmenet miljoonat ihmiset, jotka vaistomaisesti tunsivat etteivät asiat ”omassa keskuudessamme”, so. demokratiassamme, ole enää oikealla tolalla. Demokratia ei voi perustua järjestelmälliseen valehteluun, systemaattiseen tiedonvääristelyyn, mielipidemanipulointiin, tekopyhiin hurskasteleviin julistuksiin ja kansalaiskritiikin mitätöintiin. Jos niin tapahtuu, järjestelmämme ei ole yhtään sen parempi kuin Hitlerin tai Saddamin totalitarismi.
On huomattava, että USA:n vastaisten mielenosoitusten järjestäjissä täytyy olla huomattava joukko niitä, jotka ovat seuranneet USA:n kauppapolitiikassa ja WTO:n suojissa viime vuosikymmeninä tapahtunutta demokratianvastaista kehitystä. Clintonin hallinnon alaisuudessa neuvoteltiin mm. MAI-sopimusta, jonka sisältönä oli yksinkertaisesti ilmaistuna se, että ylikansallisten markkinoitten vapaus olisi taattu nostamalla yhtiöiden ja yritysten oikeudet yli sen tason jossa perustavaa laatua olevat kansalaisoikeudet ja yksilönvapaudet kansallisvaltioissa laillisesti ovat. Tarkoitus oli tehdä kansainvälisesti toimivista suuryrityksistä eräänlaisia ”yksilöitä”, joiden oikeudet olisivat samankaltaisia kuin demokratioiden kansalaisten - paitsi että yhtiökorporaatioiden oikeudet olisivat olleet siis turvatumpia kuin ihmisyksilöiden. MAI-sopimusta valmisteltiin kulissien takana, demokraattisen vallan ulottumattomissa, jopa niin, että vaikka Britannia käy amerikkalaisten rinnalla ja sen talutushihnassa uusliberalistista maailmaa rakentamassa, edes työväenhallituksen sisäministeri ei ollut tietoinen MAI-sopimuksesta.
On sanottu, että Hitlerin kolmannen valtakunnan oli tarkoitus olla kuin yksi suuri peto, rautainen ja lujatahtoinen valtioruumis, koneisto, joka omaisi vaaditut ankarat yksilö-ominaisuudet. (”Natsi-Saksa oli psykologisen ihmiskuvan täydellisin toteutuma” - Oikkonen: ”Narkissos-esseet”.) Mitä tämän perusteella voitaisiin sanoa amerikkalaisten talousmagnaattien halusta luoda ylikansallisia ”yritysruumiita”, joiden oikeudet ylittäisivät demokraattiset kansalaisoikeudet? Eikö siinä pyrkimyksessä ilmene totalitarismin puhtaimmillaan? Ja eikö ole ymmärrettävää, että heidän hankkeensa maailmankaupan vapauttamiseksi heidän omilla ehdoillaan kohtaa globalisaation vastustajien vastarinnan? -- Varsinaisille aktivisteille, jotka olivat tietoisia siitä mitä WTO: salatuissa sisäpiireissä puuhattiin, eivät WTC-iskut tulleet yllätyksenä. (”Ihmetystäni herätti vain se etteivät ne tapahtuneet jo aikaisemmin”, sanoi norjalainen rauhantutkija Johan Galtung.) Ei siis ole sattumaa, jos samat ihmiset jotka järjestivät globalisaation vastaisia mielenilmaisuja, olivat aktiivitoimijoina myös Bushin Irak-politiikkaa vastustettaessa. Mutta suurelle yleisölle vasta älynlahjoiltaan vähäisen Bushin esiintymiset paljastivat sen kaksinaamaisuuden, joka USA:n ”uutta” ulkopolitiikkaa määräsi. Ihmiset vaistosivat, että raha on kaiken takana, ja mitä enemmän ”moraalisia” syitä Bushin retoriikalla toistettiin, sitä tekopyhemmältä hyökkäys vaikutti.
Ei myöskään ole mitään merkillistä siinä, etteivät totalitaristisen perinnön omaavan Venäjän toimet Thsethseniassa nostata vastaavanlaisia laajoja kansalaisliikkeitä kuin Bushin ulkopolitiikka. Kyse ei ole samasta asiasta. Raakuuksia ja väkivaltaa vastustavat kaikki ihmiset - ainakin kaikki terveet ihmiset, mutta totalitaarisen yhteiskunnan puitteissa ei voida asettaa vastaavanlaisia odotuksia kuin demokratioissa, joten jokainen vaistomaisesti tajuaa, että mielen osoittaminen Venäjän toimia vastaan lankeaa eri maaperään kuin miltä sikäläinen konflikti nousee. Vielä erilaisempi on tilanne siellä missä väkivaltaisuuksia tehdään tribalistiselta pohjalta. Tuskin kukaan meistä kokee millään lailla mielekkääksi nousta osoittamaan mieltä Ruandassa tapahtuneen kansanmurhan johdosta -- se asettuu omiin kantimiinsa, ja jos siihen pyritään vaikuttamaan, demokraattisella mielipiteenilmaisulla ei ole siinä mitään roolia.
Moraaliset kannanottomme ovat aina kannanottoja sen järjestelmän puitteissa, joista itse olemme osa. Ihmisyys, joka moraalissamme saa ilmentymänsä, toteuttaa aina sellaisia arvoja joita järjestelmässämme arvoiksi asetetaan. (Suosittelen Jonathan Gloverin kirjaa ”Ihmisyys - 1900-luvun moraalihistoria”.) Siksi on ymmärrettävää, että amerikkalaisten (tai tarkemmin siis vain pientä vähemmistöä edustavan globaalitaloudellisen eliitin) edesottamuksia niin vapaakaupan kuin Irak-hyökkäyksen suhteen arvostellaan rajusti. Niissä ilmenee uhka demokratialle, ja siksi niitä on kaikin voimin vastustettava. Kun kaikki taloudellinen valta maailmassamme on äärimmäisen keskittynyttä ja kun sitä käytetään häikäilemättömästi kokonaisia kansoja ”hyvien päämäärien” nimissä alistaen, vain demokraattinen voimakas kansalaismielipide voi ehkä edes hieman jarruttaa käynnissä olevaa ajautumista taloustotalitarismiin.
Tämä on yleinen sääntö, josta saattaa olla poikkeuksia. Suuresti ottaen sitä ei kuitenkaan voi kiistää. Sodissa sotilaat kokevat regression, joka jää enemmän tai vähemmän pysyväksi. Raaistavat sotakokemukset invalidisoivat psyyken, kuten tapahtui esim. Vietnamin sodan veteraaneille. Ei ole harvinaista että sodasta palaavat miehet tekevät hirmutekoja vielä siviilissäkin. Esimerkiksi Suomessa väkivaltarikollisuuden synkimmät vuodet sijoittuvat sodanjälkeiseen aikaan.
Kun arvioimme sotia moraaliselta kannalta, tämäntapaisia seikkoja ei useimmiten noteerata. Kuvittelemme että sodissa osapuolina ovat hyvä ja paha, ja jos hyvä voittaa pahan, kaikki on kunnossa. Ihanteellista maailmassa ei ole mikään, siksi meille riittää, jos voittaja edustaa enemmin hyvää kuin pahaa, ja voitettu enemmän pahaa kuin hyvää. Tosiasiassa sodat ovat, kuten Clausewitz sanoo, vain politiikan jatkamista toisin keinoin - ja tänä päivänä kysymys on usein kauppapolitiikasta. Sodat käydään taloudellisten etujen vuoksi mutta arvojen nimissä - edut ovat useimmiten julkilausumattomia, usein joidenkin muiden kuin koko kansan etuja, eivätkä aina edes päivänvaloa kestäviä. Mutta arvot puolestaan sitäkin avoimemmin ilmaistuja, ihanteellisia ja yleviä, ja niiden on helppo kuvitella koskettavan jokaista. Öljyteollisuuden intressien nimissä USA:n ei sovi hyökätä Irakiin, mutta Saddamin verisen diktatuurin kukistamiseksi ja Irakin demokratisoimiseksi sotaa voidaan oikeutetusti käydä.
USA:n äskettäinen Irak-invaasio, jota tosiasiassa oltiin suunniteltu jo kauan, vaikka toteutus saikin odottaa pöytälaatikossa kunnes sopiva tilaisuus tulisi, nostatti rajujen mielenosoitusten aallon kaikkialla maailmassa. Kymmenet miljoonat ihmiset, jotka normaalisti eivät vastaavalla tavalla aktivoidu, kokoontuivat kaduille marssimaan Bushin sotapolitiikkaa vastaan. Mistä tämä voimakas protesti kertoi? Kohdistuiko vastalause sotaa ja väkivaltaa vastaan, vai ehkä ennemminkin niitä perusteluja, selityksiä ja oppeja vastaan, joilla selvästi taloudellisten etujen tavoitteleminen, osa suoranaista kauppapoliittista taloudellista maailmavalloitussuunnitelmaa, naamioitiin moraalisesti hyväksyttäväksi hyökkäykseksi? Kun mielenosoittajat vaativat USA:lta ”rauhaa”, miksi he eivät samaan hengenvetoon tuominneet myös veristä diktaattori Saddam Husseinia? Miksi valkoisen talon valkoiset valheet Saddamista ”joukkotuhoaseita kehittelijänä” ja ”terroristeja suojelevana” roistona suututtivat ihmisiä enemmän kuin se tosiasia, että Saddam oli julma ja väkivallalla hallitseva tyranni.
Ja yleensä: jos mielenosoittajat vastustivat vain väkivaltaa ja sodan raakuuksia, miksi he eivät olleet nousseet vastaavalla tavalla vastustamaan Venäjän Thsethsenian sotaa? Tai, jos julmuuksista puhutaan, miksi maailman suurkaupunkien kadut eivät täyttyneet 1990-luvun puolivälissä Ruandan kansanmurhan järkyttämistä mielenosoittajista - siellähän näyteltiin ehkä koko vuosisadan suhteellisesti verisin draama, jossa hutut teurastivat muutamassa kuukaudessa miljoona tutsia.
Kannattaa paneutua tarkemmin siihen miksi kannanottomme ovat erilaisia riippuen siitä onko sodassa hyökkääjänä demokraattinen maa, tai ainakin demokratiaksi itseään nimittävä kuten USA, totalitaarisen perinnön omaava valtio, kuten Venäjä, vai onko kysymys tribalistisesta heimokonfliktista, kuten Ruandassa. Asennoitumisemme näihin nimittäin on aivan erilaista, siitä riippumatta että asennoidumme väkivaltaan aina periaatteessa yhtä kielteisesti. Moraalista arviotamme sävyttää ratkaisevasti myös se, miten kategorisoimme hyökkääjän, eikä pelkästään se, että väkivalta on aina väkivaltaa ja tarvitsee aina erityiset vahvat perusteet ollakseen edes jotenkin puolusteltavissa ja oikeutettua.
Demokratialle tunnusomaista on yhteiskunnallisen vallan kaksisuuntaisuus - valtaa otetaan ja annetaan. On niitä jotka pyrkivät valtaan, ja edustuksellinen järjestelmä mahdollistaa tämän, mutta edellytyksenä on, että kansalaiset vaaleissa antavat oman valtansa edustajiensa käyttöön. Tämän järjestelmän sisäänrakennettuna edellytyksenä on, että äänestäjien on voitava aidosti kokea luottavansa edustajiinsa, tai ainakin heidän on voitava asettaa näille odotuksia. Odotukset eivät ehkä aina täyty, mutta periaatteessa järjestelmä elää niin kauan kuin odotuksia voidaan asettaa. Jos vallan kaksisuuntaisuus lakkaa toimimasta, siirrytään demokratiasta yksisuuntaisen vallankäytön järjestelmään, totalitarismiin. Hitler nousi valtaan demokraattisesti, ja häneen kohdistui suuria odotuksia, mutta järjestelmän muuttaessa luonnettaan ajauduttiin umpikujaan, ja lopulta militaarinen pakkokoneisto tuotti vain hirvittävyyksiä ja järjettömyyksiä
Jos demokraattinen järjestelmä toimii kuten sen pitää, vallan kaksisuuntaisuus toimii koko koneistossa, järjestelmä ikään kuin hengittää koko ajan. Demokraattinen järjestelmä edellyttää myös että yhteiskuntaan ”läpinäkyvä”, niin että kansalaisten on mahdollista tietää mistä missäkin asiassa oikeasti on kyse. Sen lisäksi demokraattisen maan kansalaisten on tietysti oltava tietyssä määrin valistuneita, luku- ja kirjoitustaitoisia, ja mielipiteenmuodostukseen itsenäisesti pystyviä. Kun ja jos edellytykset täyttyvät, mitä tietysti voidaan esim. tämän päivän USA:n kohdalla aiheellisesti epäillä, demokratiasta tulee sitä mitä sen pitääkin olla - ja se erottuu selvästi omaksi järjestelmäksi. Se ei ole diktatuuria, totalitarismia, tai Ruandan oloja kuvaavaa tribalismia, heimoyhteisöllisyyttä.
Suhtautumisessa USA:n Irak-aggressioon tulee selvästi esille demokraattisesti ajattelevan ihmisen reaktio. Voidaan sanoa, että länsimaissa järjestetyillä Irakin sodan vastaisilla mielenosoituksilla oli niille tyypillinen sävy: ne eivät olleet esim. ”tribalistisia”, niissä ei yhden ”heimon” tai ”ismin” totuus ollut vastaan toisen ”heimon” totuutta, eikä vastakkain varsinkaan ollut hyvä ja paha. Niissä ei asetuttu Saddamin puolelle USA:ta vastaan, vaan ne olivat tyypillisesti suuntautuneet paitsi itse sotaa, myös ja nimenomaan epädemokraattista, salaisiin syihin perustuvaa ja taustalla vaikuttavia taloudellisia etuja piilottelevaa amerikkalaista vallankäyttöä vastaan. Ne olivat demokratioiden kansalaisten hätähuuto amerikkalaisen demokratian alennustilaa vastaan.
Itse asiassa tälle hätähuudolle oli ominaista nimenomaan sen kohteen, huomion valokiilan kapeus. Se oli hätähuuto ”omien” joukoissa. Se syntyi spontaanisti ja siihen yhtyivät kymmenet miljoonat ihmiset, jotka vaistomaisesti tunsivat etteivät asiat ”omassa keskuudessamme”, so. demokratiassamme, ole enää oikealla tolalla. Demokratia ei voi perustua järjestelmälliseen valehteluun, systemaattiseen tiedonvääristelyyn, mielipidemanipulointiin, tekopyhiin hurskasteleviin julistuksiin ja kansalaiskritiikin mitätöintiin. Jos niin tapahtuu, järjestelmämme ei ole yhtään sen parempi kuin Hitlerin tai Saddamin totalitarismi.
On huomattava, että USA:n vastaisten mielenosoitusten järjestäjissä täytyy olla huomattava joukko niitä, jotka ovat seuranneet USA:n kauppapolitiikassa ja WTO:n suojissa viime vuosikymmeninä tapahtunutta demokratianvastaista kehitystä. Clintonin hallinnon alaisuudessa neuvoteltiin mm. MAI-sopimusta, jonka sisältönä oli yksinkertaisesti ilmaistuna se, että ylikansallisten markkinoitten vapaus olisi taattu nostamalla yhtiöiden ja yritysten oikeudet yli sen tason jossa perustavaa laatua olevat kansalaisoikeudet ja yksilönvapaudet kansallisvaltioissa laillisesti ovat. Tarkoitus oli tehdä kansainvälisesti toimivista suuryrityksistä eräänlaisia ”yksilöitä”, joiden oikeudet olisivat samankaltaisia kuin demokratioiden kansalaisten - paitsi että yhtiökorporaatioiden oikeudet olisivat olleet siis turvatumpia kuin ihmisyksilöiden. MAI-sopimusta valmisteltiin kulissien takana, demokraattisen vallan ulottumattomissa, jopa niin, että vaikka Britannia käy amerikkalaisten rinnalla ja sen talutushihnassa uusliberalistista maailmaa rakentamassa, edes työväenhallituksen sisäministeri ei ollut tietoinen MAI-sopimuksesta.
On sanottu, että Hitlerin kolmannen valtakunnan oli tarkoitus olla kuin yksi suuri peto, rautainen ja lujatahtoinen valtioruumis, koneisto, joka omaisi vaaditut ankarat yksilö-ominaisuudet. (”Natsi-Saksa oli psykologisen ihmiskuvan täydellisin toteutuma” - Oikkonen: ”Narkissos-esseet”.) Mitä tämän perusteella voitaisiin sanoa amerikkalaisten talousmagnaattien halusta luoda ylikansallisia ”yritysruumiita”, joiden oikeudet ylittäisivät demokraattiset kansalaisoikeudet? Eikö siinä pyrkimyksessä ilmene totalitarismin puhtaimmillaan? Ja eikö ole ymmärrettävää, että heidän hankkeensa maailmankaupan vapauttamiseksi heidän omilla ehdoillaan kohtaa globalisaation vastustajien vastarinnan? -- Varsinaisille aktivisteille, jotka olivat tietoisia siitä mitä WTO: salatuissa sisäpiireissä puuhattiin, eivät WTC-iskut tulleet yllätyksenä. (”Ihmetystäni herätti vain se etteivät ne tapahtuneet jo aikaisemmin”, sanoi norjalainen rauhantutkija Johan Galtung.) Ei siis ole sattumaa, jos samat ihmiset jotka järjestivät globalisaation vastaisia mielenilmaisuja, olivat aktiivitoimijoina myös Bushin Irak-politiikkaa vastustettaessa. Mutta suurelle yleisölle vasta älynlahjoiltaan vähäisen Bushin esiintymiset paljastivat sen kaksinaamaisuuden, joka USA:n ”uutta” ulkopolitiikkaa määräsi. Ihmiset vaistosivat, että raha on kaiken takana, ja mitä enemmän ”moraalisia” syitä Bushin retoriikalla toistettiin, sitä tekopyhemmältä hyökkäys vaikutti.
Ei myöskään ole mitään merkillistä siinä, etteivät totalitaristisen perinnön omaavan Venäjän toimet Thsethseniassa nostata vastaavanlaisia laajoja kansalaisliikkeitä kuin Bushin ulkopolitiikka. Kyse ei ole samasta asiasta. Raakuuksia ja väkivaltaa vastustavat kaikki ihmiset - ainakin kaikki terveet ihmiset, mutta totalitaarisen yhteiskunnan puitteissa ei voida asettaa vastaavanlaisia odotuksia kuin demokratioissa, joten jokainen vaistomaisesti tajuaa, että mielen osoittaminen Venäjän toimia vastaan lankeaa eri maaperään kuin miltä sikäläinen konflikti nousee. Vielä erilaisempi on tilanne siellä missä väkivaltaisuuksia tehdään tribalistiselta pohjalta. Tuskin kukaan meistä kokee millään lailla mielekkääksi nousta osoittamaan mieltä Ruandassa tapahtuneen kansanmurhan johdosta -- se asettuu omiin kantimiinsa, ja jos siihen pyritään vaikuttamaan, demokraattisella mielipiteenilmaisulla ei ole siinä mitään roolia.
Moraaliset kannanottomme ovat aina kannanottoja sen järjestelmän puitteissa, joista itse olemme osa. Ihmisyys, joka moraalissamme saa ilmentymänsä, toteuttaa aina sellaisia arvoja joita järjestelmässämme arvoiksi asetetaan. (Suosittelen Jonathan Gloverin kirjaa ”Ihmisyys - 1900-luvun moraalihistoria”.) Siksi on ymmärrettävää, että amerikkalaisten (tai tarkemmin siis vain pientä vähemmistöä edustavan globaalitaloudellisen eliitin) edesottamuksia niin vapaakaupan kuin Irak-hyökkäyksen suhteen arvostellaan rajusti. Niissä ilmenee uhka demokratialle, ja siksi niitä on kaikin voimin vastustettava. Kun kaikki taloudellinen valta maailmassamme on äärimmäisen keskittynyttä ja kun sitä käytetään häikäilemättömästi kokonaisia kansoja ”hyvien päämäärien” nimissä alistaen, vain demokraattinen voimakas kansalaismielipide voi ehkä edes hieman jarruttaa käynnissä olevaa ajautumista taloustotalitarismiin.
Vastaukset 26
Vanhimmat
linkki:
http://www.helsinginsanomat.fi/tuoreet/juttu.asp?id=20030524OL13
http://www.hekkuli.org/~hekkuli/pics/sameshit.jpg
Miten voikin löytyä nettipalstoilta helmiä. Luin jutun kahteen kertaan, ja vielä on tutkittavaa. Herätti aktiivista pohdintaa ja ahaa-elämystä, mistä on todella kyse tässä Irak-sodassa, ja toisaalta miten se poikkeaa muusta tuomittavasta väkivallasta.
Kun luin toistamiseen, huomasin löytäväni vastauksia kysymyksiin joita heräsi ensimmäisellä kerralla. Kiitos kirjoituksesta. Upeeta.
Hyvä kirjoitus ja paljon asiaa. Jos tällainen olisi yleinen ihmisten asioidenhallinnan ja ymmärryksen taso olisi maailma aika erinäköinen. Kirjoittajalla on vaikuttavia retorisia keinoja. Tuo vertaus Hitleriin on tietenkin hieman kvasilooginen mutta hyvä herättäjä.
Analyyttisen ja dialektisen päättelyn ero on aika merkittävä asia.
Veikkaan kirjoittajan olevan melko pitkälle tieteenharjoittaja ja tätä osastoa harrastanut tyyppi.
dialektiikkaa - esim. moraalin yhteiskuntasidonnaisuus, vaikka viitatttiinkin Gloveriin että Drobnistkyyn. Tuo ”Natsi-Saksa oli psykologisen ihmiskuvan täydellisin toteutuma” - Oikkonen: ”Narkissos-esseet” veti kuitenkin maton altasi (lankesit minun mielestäni oman loistavuutesi lumoon).
Oli miten oli, mutta onko tämä ainoa tai paras mahdollinen foorumi poikkeuksellisen mielenkiintoiselle tekstillesi?
>Kun kaikki taloudellinen valta maailmassamme on äärimmäisen keskittynyttä ja kun sitä käytetään häikäilemättömästi kokonaisia kansoja ”hyvien päämäärien” nimissä alistaen, vain demokraattinen voimakas kansalaismielipide voi ehkä edes hieman jarruttaa käynnissä olevaa ajautumista taloustotalitarismiin.
että miksi tällainen foorumi? Miksi tällaisia kirjoituksia ei koskaan näe Helsingin Sanomissa?
Onneksi tieto kuitenkin kulkee. Noam Chomsky, jonka lauseita tekstistä olin tunnistavanani, on sanonut, että internetin keskustelupalstoilla on ollut vaikutusta salassa valmisteltujen vapaakauppasopimusten jarruttajana. Epäilemättä myös mielenosoitusten vaikutus on ollut huomattava. Mutta Helsingin Sanomat? Onko sillä ollut muuta virkaa kuin vaieta kritiikistä?
Kirjoitus on mielestäni hyvä. Panen omalta osaltani viestiä siitä eteenpäin.
Olipa sekavaa kvasimoraalista höpinää joka ei kestä alkeellisintakaan kritiikkiä. Amerikkalaisvastaisuus näyttää olevan uskonto johon ei tarvitse liittää tosiasioita eikä moraalia kuin siteeksi. Sinun logiikallasi irakilaiset ovat ihmisinä arvokkaampia kuin esimerkiksi tsetseenit, ruandalaiset, kongolaiset, itä-timorilaiset, tiibetiläiset jne. Heidän puolestaan ei kannata nähdä vaivaa osoittaa mieltä koska USA ei ole näiden kriisien osapuolena. Moraali ilman tasapuolisuutta on pahimman luokan kaksinaismoraalia ja tässä tapauksessa myös trendikästä opportunismia. Siinä ei vaaranna mitään.
Kirjoituksesi on malliesimerkki mustavalkoisesta ja yksipuolisesta maailmankuvasta jossa amerikkalaiset edustavat kaikessa pahaa ja jopa karmeat diktaattorit kuten Saddam Hussein hyvää. Todellisuudessahan amerikkalaiset ovat vain pieni osa maailmaa, tosin huomattava. Oikeasti massiivisimmat ihmisoikeusloukkaukset tapahtuvat säännönmukaisesti kehitysmaissa esimerkkinä vain Ruanda, Kongo ja Itä-Timor. Näissä USA ei ole aktiivisena toimijana ja niinpä yli miljoonan nousevan siviiliuhrien määrästä huolimatta niiden vallanpitäjiä vastustamaan ei löydy kansalaisjärjestöjä eikä mielenosoittajia. En itse suostuisi olemaan jäsenenä rauhanjärjestössä joka saarnaa kovalla äänellä amerikkalaisvastaista propagandaa eikä halua kuulla mitään näiden maiden murhenäytelmistä, toimimisesta puhumattakaan.
Propagandaa Irakin Al Sahafin malliin. Vaikuttaa jopa koomiselta että ensin perustelet yksipuoliset kannanottosi sillä että amerikkalaisilta demokratiana tulee odottaa enemmän kuin esimerkiksi totalitaarisen perinnön omaavilta venäläisiltä. Jatkat sitten kirjoitustasi väittämällä että itse asiassa USA ei olekaan oikeasti demokratia. Jälkimmäinen väitteesihän kumoaa edellisen!
Mitä tulee WTC iskuihin niin eihän niiden suunnittelija Osama Bin Laden edusta maailman köyhiä. Hänhän on upporikas saudimiljonääri joka hurahti Islamilaiseen fundamentalismiin ja ilmeisesti myös huumeisiin. Hänen apureistaan suuri osa oli saudeja jotka niin ikään kuuluivat lähinnä ylempään keskiluokkaan. Millä ihmeen mittarilla nämä Al Quaida terroristit muka edustavat köyhiä tai edes muslimeja?
Saddam Husseinin hirmuvallan kaatuminen näyttää edelleen kaivelevan. Edes se että miehen saldona on pari miljoonaa kuollutta kahdessa hyökkäyssodassa ja siviilien kaasuttaminen ei näytä hetkauttavan "uskovia". Murto-osalla siitä uhrien määstä mitä Saddamin hallinto on tuhonnut päästiin eroon eräästä nykyajan pahimmista diktaattoreista. Samalla annettiin selvä varoitus myös muille maailman diktaattoreille. Esimerkiksi Libyan Gaddafi on ollut silmiinpistävän hiljaa...
Kuka kaasuttikaan kuusi miljoonaa juutalaista? Kommenttisi Bushista Hitlerinä on suorastaan loukkaava ja kuvaa esittäjänsä todellisuudentajua ja mielenterveyttä enemmän kuin Bushia...
oman näkemyksensä siitä miksi kymmenet miljoonat ihmiset ovat reagoineet kuten ovat reagoineet. Tai, no oman ja oman, aika monta lähteinä käytettyä yhteiskuntatutkimuksen auktoriteettia hänen tekstistään on tunnistettavissa.
Sinä taas haahuilet sen perään millainen reaktion mielestäsi olisi tullut olla. Sinä edustat idealismia, kirjoittaja realismia.
Et ole ymmärtänyt kirjoituksen keskeistä sisältöä. Oma asenteesi kuuluu niihin jotka kirjoituksessa pannaan lokeroihinsa. On kuitenkin hyvä, että tuot sen esille, koska se osaltaan tukee kirjoittajan rakentamia raameja.
Niin että horinat amerikkalaisten kapitalistien salaliitosta ovat niitä "rakenteita"...
Hei C'mon!
saksalaisetkaan Hitlerin aikana halunneet uskoa keskitysleirien olemassaoloa ja juutalaisten kansanmurhaa. Kapitalistien hämäräpuuhista on paljon materiaalia netissä.
Etsi! Avaa silmäsi.
Oottekste niinku Benny Z:n jätkiä?
Mun mielestä juutlaisiin vertaaminen alkaa olla
jo vanha vitsi - verrattuna Bushin perheen nilviäisiin
upeasta kirjoituksesta. Nämä ovat harvassa.
Mukavaa, että monet ovat lukeneet kirjoitukseni ja jotkut sitä jopa kehuneet. Kiitos kaikille palautetta antaneille.
Nimimerkeille "Chaim" ja "vaari" haluaisin vielä hieman tarkemmin perustella miksi Bushin ja hänen kauttaan amerikkalaiseen uusliberaaliin vapaakauppaimperialismiin kohdistuva kritiikki voi operoida psykologialla. Psykologian mukaan kytkeminen ei ole niin epäortodoksista kuin äkkipäätään luulisi. Pikemminkin psykologian kokonaan käyttämättä jättäminen ja pitäytyminen vallan mekanismien "yhteiskunnallisessa" selityksessä olisi outoa. Mielestäni tietyt "psykologisoivat" selitysmallit lisäävät ymmärrystämme siitä miten pakkovallan eräät muodot toteutuvat.
Kuten Hitlerin valtaannousu osoittaa, diktatuuri voi syntyä "demokraattisen" kehityksen kautta. Vain sotilasdiktatuuri on sellainen, jossa valta alusta alkaen kasvaa pyssyn suusta.
Tapa, jolla valta henkilöityy totalitaarisessa diktatuurissa, ansaitsee erityistä huomiota. Samalla kun valtiokoneiston ominaisuudet muuttuvat "valtioruumiin" mallin mukaisiksi, kun koneisto alkaa muistuttaa lujarakenteista ja selvärajaista organismia, samalla ihmiset suurin joukoin samastuvat hallitsijaan. Diktaattorin kuvia ilmestyy seinille ja niitä kannetaan paraateissa. Diktaattorin nimiin vannotaan valoja ja hänet koetaan yli-inhimillisenä pelastajana. Tuntuu siltä kuin samastuminen toisaalta valtiokoneistoon toisaalta diktaattoriin valaisi kansalaisiin samansukuista sisäistä ryhtiä.
Kirjassaan "Fasismin massapsykologia" Wilhelm Reich antaa hyvän kuvauksen siitä, miten kansallissosialistisessa propagandassa toteutettiin sillanrakennus yhteiskuntakoneiston ja "pienen ihmisen" välillä ottamalla sopivaksi väliportaaksi "hallintoyksiköksi" mielletty patriarkaattinen ydinperhe. Perheen rooli oli hyvin erityinen ja olennainen, se oli perheenpään pienoisvaltakunta, ja valtiota voitiin ajatella tämän patriarkaattisen perheen laajentumana.
"Terve", "talonpoikainen" ydinperhe oli ylevöittämistarkoituksiin sopiva myös siksi, että parisuhteeseen kuuluvan seksuaalisuuden rooli saatettiin sisällyttää ydinperheeseen - sillä mikään fasismi ei koskaan voi toteutua yhteiskunnassa yhdessä seksuaalisen vapaamielisyyden kanssa. Perusperhe oli kunnia-asia, eikä kunniaan kuulu kunniaton seksi. Yleensä ottaen valtion yksilöltä vaatimat uhraukset eivät olisi ikinä toteutuneet, jollei perhettä olisi glorifioitu.
Kannattaa kysyä myös mistä johtui, että virallisesti ateistinen ja ahdistuneesta uskonnollisperäisestä sukupuolimoraalista muka "vapaa" Neuvostoliitto myös oli käytännössä kaikkea muuta kuin seksuaalisesti vapaamielinen maa. Järjestelmän totalitaarisuus näyttäytyi seksin pelkona.
Natsi-ideologialle tunnusomainen seksuaalisuuden torjunta on ominaista myös omassa keskuudessamme vaikuttaville uusnatseille - nämä häiriintyneet tosikot myös haluavat ohjelmajulistuksissaan ylevöittää perusperheen ja yksilöinä tuntuvat olevan kaikkea muuta kuin sinut oman sukupuolisuutensa kanssa. Tuttu kuvio.
Totalitarismiin ajautumisen prosessissa, sellaisena kuin se tyypillisesti natsi-Saksassa tapahtui, normaalikansalainen, yksilö, menettää joitakin ominaisuuksiaan, kuten uteliaisuutensa, kokeilunhalunsa, monipuolisuutensa, kuin myös varauksellisuutensa ja kriittisyytensä, ja tiivistää jotkin muut ominaisuutensa kuten lujan tahdon ja kurinalaisuuden, joiden läpi sitten kokee niin ympäröivän yhteiskunnan kuin itsensä. Prosessissa menetetään siis tiettyjä psyykkisiä ominaisuuksia, jotka korvataan ns. ruumiintuntoihin palautuvilla ominaisuuksilla.
Näin totalitarismissa ruumis ja sielu, järjestelmän ankara fasistisuus ja henkilöitynyt diktatuuri lyövät kättä toisilleen. Jos rajaisimme tarkastelumme vain ulkokohtaiseksi, voisimme nähdä vain valtiokoneiston militaarisuuden ja hallitsevan tyrannin, jonka kovuus muuttuu joskus suoranaiseksi julmuudeksi - mutta myös sisäinen kytkentä on olemassa. Siksi Oikkosen huomio "Narkissos-esseissä" on tärkeä: eurooppalaisessa ajatushistoriassa Hitlerin kolmas valtakunta merkitsi todellakin psykologisen ihmiskuvan täydellistymää. Samoin on aivan olennainen Noam Chomskyn (jota Oikkonen jostain syystä väheksyy) havainto, että MAI-sopimuksessa operoidaan henkilöominaisuuksia omaavilla ja yksilöoikeuksia tavoittelevilla yrityscorporaatioilla. Tällöin ollaan ehdottomasti tiellä, jossa demokratian edellytykset ollaan syrjäyttämässä ja "kaupan vapauden" nimissä synnyttämässä yksisuuntaisen vallan totalitaristisia järjestelmiä.
Ihminen on monimutkainen olento, ja hänen käyttäytymisensä selittäminen loputon haaste. Se miten yksilö ja yhteisö suhtautuvat toisiinsa, tai miten yksilö ja yhteisö "läpäisevät" toisiaan, on varmaan haasteista vaikeimpia. Jos meillä olisikin aukottomia vastauksia - olisivatpa ne sitten psykologian, sosiologian tai vaikkapa talouden käsitteistöillä annettuja - mikään ei estäisi meitä järjestämästä elämäämme sen mukaan millaiset päämäärät olisimme keskenämme sopineet. Mutta näinhän ei ole.
Keinot eivät ole käytettävissämme, eikä edes päämääristä päästä selvyyteen. Hämmennyksen keskellä itsekunkin täytyy vain tyytyä tarkkailijan rooliinsa ja pyrkiä ymmärtämään sitä mitä maailmassa tapahtuu siten miten parhaiten taitaa.
että totalitarismi vallitsee yleensäkin kulttuureissa, joissa on voimakas sukupuolierottelu? Eikö arabikulttuuri - islam - ole tällainen? Miehet esiin, naiset piiloon, seksi on tabu, ja julmat rangaistukset seuraa seksihairahduksista?
Miten tuollaisesta maasta voidaan tehdä demokratia? Eikö se ole käytännössä mahdotonta?
Ja missä kulkee sotilaallisuuden ja perversiteetin raja? Voi, juuri tänään taas tuli ilmi miten brittisotilaat Irakissa olivat syyllistyneet ällöttävyyksiin, nöyryyttivät sotavankeja, pakottivat keskenään suuseksiin ja valokuvasivat matkamuistoksi. Olisivat onnistuneetkin, ellei filmin kehittänyt laborantti olisi tehnyt ilmiantoa.
Toisaalta. Onko sitten parempi kun nyt kaavaillaan, että suurin osa ihmisistä olisi ohjelmoitu tittytainment-tissiviihteellä tylsistetyiksi television tuijottajiksi, jotta rikkaat voisivat omilla asuinalueillaan nauttia yltäkylläisestä elämästä? Siinäkin on sotilaat vartiossa, jos joku yrittää kapinoida.
Alistamisen keinot olisivat toiset, mutta itse alistaminen olisi yhtä täydellistä?
Ihmeitä on tapahtunut ennenkin. Amerikkalaiset onnistuivat toisen maailmansodan jälkeen miehityshallintonsa toimin vakiinnuttamaan Japaniin demokraattisen hallinnon vaikka japanilaisilla oli kokemusta ainoastaan hyvin totalitaarisesta ja militaristisesta hallinnosta sekä agressiivisesta ulkopolitiikasta. Niin ikään Japanin kulttuuriperinne oli väkivaltainen ja yhteiskuntarakenne luokkajaoltaan hyvin jyrkkä. Lähtökohdat olivat siis vähintään yhtä vaikeat kuin tämän päivän Irakissa. Tehtävä ei mahdoton. Samaa ilmaa irakilaisetkin hengittävät kuin me.
Esimerkkejä on olemassa kunhan vain näkee vaivaa hankkia tietoa ja alkaa ajattelemaan omilla aivoillaan. Amerikkalaisten vihaaminen näyttää tosiaan olevan joillekin uskonto joka ei vaadi sen kummempia asiaperusteita. Maailma ei ole mustavalkoinen.
sellaisena kuin me sen tunnemme, ei ole tyhjästä syntynyttä vaan aivan määrätyn historiallisen kehityksen tulosta. Se syntyi valistusajalla, 1700-luvulla, ja sen kylkiäisinä syntyivät individualismi ja taloudellinen liberalismi.
Ei ole ajateltavissa, että demokraattinen ajattelutapa tai hallintojärjestelmä voitaisiin toteuttaa jonkinlaisella ylhäältäpäin käyvällä mahtikäskyllä yhteiskunnassa, jossa kulttuuri ja historia eivät sisällä siihen aineksia.
Irakin suhteen ongelma on kaksinkertainen. On huono oppilas, mutta vielä huonompi opettaja. USA, tämä maailman väkivaltaisin ja mustavalkoisin maa, jonka oma demokratia on hajonnut samaan tahtiin kuin Irak-hyökkäyksen takana vaikuttava uusliberalismi on ottanut tosiasiallisen vallan, tuskin tuo demokratiaa Irakiin.
Se ei siihen pystyisi vaikka se sitä haluaisi. Todellisuudessa se ei sitä edes halua.
Sinun logiikallasi tullaan siihen johtopäätökseen että Saddam Husseinin hallinto, joka syyllistyi valtaviin ihmisoikeusrikoksiin ja kahteen hyökkäyssotaan, on irakilaisille soveliaampi kuin yritys tuoda maahan demokratiaa ja ihmisoikeuksia. Aliarvioit irakilaisia todella pahasti pahasti. Totalitarismista päästiin länsimaiden tuella eroon jopa Intiassa joka sentään on aivan oma maailmansa ja kulttuurinsa.
Mitä tulee tietoihisi USA:n demokratiasta niin ne kaipaavat vähintään päivittämistä. Suosittelen maassa vierailemista. Siinä viimeistään huomaa kuinka valtavan monimuotoisesta valtiosta on kysymys. Uusliberalismi voi olla pintakiiltoa mutta sananvapaus on tosiasia. Eivätkä amerikkalaiset muuta hyväksyisikään.
Amerikkalaisilla on pitkä perinne totalitarismin vastustamisessa sen sijaan suomalaiset tottuivat suomettumisen ajan yhteydessä kumartelemaan kaikenkarvaisia verisiä diktaattoreita. Moinen ei mene läpi sen enempää Englannissa kuin USA:ssakaan.
Sinun logiikkasi on sama kuin amerikkalaisilla: jos et ole puolellamme, olet Saddamin puolella. Tämä logiikka seuraa siitä, ettet ole ajatellut asioita läpi ensimmäistäkään kertaa.
Sinä edustat näissä keskusteluissa aina mukaan tuppaavaa pakkomiellettä. Olet kuin sellainen hurahtanut uskovainen, joka aina kun kuulee että jossain puhutaan kukkasista menee ja rupeaa hokemaan: ai, hautajaiset, hautajaiset, kyllä minä tiedän, hautajaiset... Oman näkökulmasi toivoton kapeus ei itsellesi valkene.
Jos joku väittää, että maa jossa joka viidennellä ihmisellä on luku- ja kirjoitustaitovaikeuksia, jossa keskimääräisen kansalaisen yleissivistys vastaa suomalaisen ala-asteen koululaisen tasoa, josta puuttuu ei-kaupallinen tiedonvälitys, jossa vaaleihin osallistuminen on vähäistä, ja jossa presidentiksi voidaan valita rikkaan öljysuvun heikkolahjainen vesa, joka saa annetuista äänistä vähemmistön ja tulee valituksi omien sukulaistensa antaman laskenta-avun turvin --- jos joku väittää, että tällainen maa on esimerkillinen demokratia, suosittelen kyllä demokratia-käsitteen päivittämistä.
Uusliberalismi ei ole mitään pintakiiltoa, vaan dollarivetoisista veroparatiiseista käsin toimiva järjestelmä, joka ajaa maailman kaikkien demokratioiden yli mennen tullen. Liikesalaisuuden nimissä kierretään paitsi moraali myös kaikki kansalliset lait. Täysin julkisuudelta salassa valmistellaan jopa kauppasopimusmallit, joihin kansallisvaltioita voidaan pakottaa ja jotka merkitsevät maiden kansalaisten enemmistöille elämän kurjistumista.
Mitä painaa "sananvapaus" kun kansalaisilla ei ole mitään edellytystä tietää mitä heidän päänsä menoksi on missäkin päätetty? Irakin valloituksen perusteleminen Saddamin verisellä diktatuurilla tai joukkotuhoaseilla on vain yksi esimerkki siitä miten taustalla toimivat talousmiehet manipuloivat kansalaisten mielipidettä. Se meni amerikkalaisiin kuin häkä, koska juuri sellaisen amerikkalaiset hyväksyvät.
Amerikkalaisilla ei ole pitkää perinnettä missään asiassa. Amerikka on historiaton manner, jossa mitään yhtenäistä yhteisöllisyyttä saati sitten perinnettä ei sen huonoista lähtökohdista johtuen edes ole voinut syntyä. Sinulla on pinnalliset käsitykset siitä mitä historia ja perinteet merkitsevät. Siinä suhteessa sovit hyvin amerikkalaisuuden mainos- ja markkinamieheksi.
Tästedespäin tulemme näkemään miten tilanne Irakissa kiristyy ja maa ajautuu hajoamistilaan ja mahdollisesti sisällissotaan. Sellainen kehitys on kaavanmukaista - se on tapahtunut kaikissa niissä raaka-ainemaissa joita lännen liikemiehet ovat päässeet käyttöönsä valjastamaan. Amerikkalaisilla on pitkä perinne kehitysmaiden riistämisessä. Irak on vain yksi pala toisen maailmansodan jälkeen pinotussa yli viidenkymmenen palan tornissa.
Mutta hyvinhän ne sodan perustelut, tietoiset kyhäillyt valheet, joiden tökeryys oli ainoa asia joka niissä yllätti, näyttivät menevän läpi niin Englannissa kuin USA:ssakin.
Eiköhän keskusteluun kuulu monenlaisten mielipiteiden esittäminen ja sietäminen. En puutu sinun henkilöösi ja toivon ettet sinäkään arvioi minun persoonaani esittämieni mielipiteitten pohjalta.
Tottakai amerikkalaisessa poliittisessa järjestelmässä on omat ongelmansa samoin kuin meilläkin. Esimerkiksi alhainen äänestysvilkkaus taitaa vaivata kaikkia lännen demokratioita. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä etteikö maassa olisi olemassa demokratian toiminnalle tarpeelliset edellytykset kuten yhdistys-ja kokoontumisvapaus, sanan-ja painovapaus yms. Ne amerikkalaisilla on kiistatta olemassa ja näin maa katsotaankin kuuluvan vakiintuneisiin demokratioihin.
Atomic Tomppa vertasi alkuperäiskirjoituksen laatijaa Saddamin tiedotusministeri Al Sahafiin. Ja lopuksi epäili kirjoittajan todellisuudentajua ja mielenterveyttä.
Nyt häneltä tulee sekavaa nokkiintunutta jankutusta. "En puutu sinun henkilöösi ja toivon ettet sinäkään arvioi minun persoonaani esittämieni mielipiteitten pohjalta."
Jaa? Onko käsitettävä niin etteivät Tompan mielipiteet edusta hänen persoonaansa. Mitä ne sitten edustavat?
Laskeskelin, että neljässä vastineessaan kirjoituksiin Tom esittää toistakymmentä sinäpersoonassa tehtyä väheksyvää arviota. Nyt yhtäkkiä hänen omaan persoonaansa ei saakaan puuttua. Hänen logiikkaansa?
Tarkoittaako hän ettei ole itse vastuussa mielipiteistään? Tai että yleensä voi julistaa omia oppejaan olematta niistä vastuussa?
Ehkä hän haluaa pitää henkilönsä tietyllä tavalla koskemattomana, kasvottomana. Siis samaan tapaan kuin globaalipankkiirit haluavat toimia ikään kuin eivät itse olisi vastuussa siitä pahasta mitä tekevät. Hän sanoo: "Eiköhän keskusteluun kuulu monenlaisten mielipiteiden esittäminen ja sietäminen." Samoin äänenpainoin sanoisi amerikkalainen sijoitusrahastojohtaja: "Eiköhän talouteen kuulu monelaisten välistävetojen tekeminen ja seurausten sietäminen."
Hyvää kesää kuitenkin, Tompallekin.
En kyllä ole mikään globaalipankkiiri vaan ihan tavallinen suomalainen työtätekevä jolla vaan sattuu olemaan hieman erilainen käsitys maailmanmenosta kuin sinulla.
Hyvää kesää sinulle
> "Samoin on aivan olennainen Noam Chomskyn (jota Oikkonen jostain syystä väheksyy) havainto, että MAI-sopimuksessa operoidaan henkilöominaisuuksia omaavilla ja yksilöoikeuksia tavoittelevilla yrityscorporaatioilla. Tällöin ollaan ehdottomasti tiellä, jossa demokratian edellytykset ollaan syrjäyttämässä ja "kaupan vapauden" nimissä synnyttämässä yksisuuntaisen vallan totalitaristisia järjestelmiä."
En haluaisi latistaa, mutta "henkilöominaisuuksia" tavoittelevat yritykset ovat juridiikan peruspelivälineitä ja ne on jo tunnettu jossain muodossa roomalaisesta oikeusjärjestelmässä. Kyllähän oikeudet ja velvoiteet tarvitsevat subjektin ja objektin; usean luonnollisen henkilön omistama yhteenliittymä muodostaa oikeushenkilön.
Kansallisella tasolla tämä vielä pitää paikkansa, mutta kansainvälisen oikeuden (=sekalainen sopimusten ja käytäntöjen joukko) subjekteiksi on katsottu vain valtiot ja jotkin ylikansalliset yhteenliittymät (kuten EY, ei kuitenkaan esimerkiksi EU). Valtioiden suvereniteeti taasen takaa sen, että velvoitteet jäävät sangen helposti kuolleiksi kirjaimiksi.
Irakin tapaus osoittaa kaikista räikeimmin kv-oikeuden reaalipolitiikalle alisteisen aseman. Normisto, joka lähtee hyökkäyssodan kiellosta, on ymmärrettävistä syistä lähinnä ideologinen.
Jos henkilöt (niin luonnolliset kuin juridisetkin) taasen tunnustetaan kv-oikeuden subjekteiksi, mikä siis edellyttää näiden tunnustamista kv-sopimuksissa, voidaan oikeuksia ja velvoitteita vahvistaa suoraan näille henkilöille. Tämän luulisi miellyttävän eritoten globalisaatiosta tuohtuneita tahoja; onhan sakot yleensä helpompi periä yritykseltä kuin valtiolta. Rautalangasta vääntäen Brasilian sademetsät kaatanut Iso Paha Yritys (tm) voitaisiin saattaa vastuuseen kv-tasolla huolimatta siitä, että sen toimitusjohtaja Evil Extraordinaire on juonikkaasti sijoittanut yrityksen pääkonttorin Tuvalun saarivaltioon, jossa sellaisesta asiasta kuin ympäristölainsäädäntö ei olla kuultukaan.
Aivan yhtälaisen mielenkiintoiseksi voitaisiin todeta havainto siitä, että nykyään kansainvälisen oikeuden tasolla operoidaan henkilöpiirteitä omaavilla subjekteilla, joiden voidaan vahvistaa syyllistyneen kansanmurhiin ja muihin rikoksiin ihmisyyttä vastaan. Jokusen aikaa tällaisia juridisia "olentoja" ei kansainvälisessä oikeudessa lainkaan ollut. Tässä on periaatteessa vain saman kehityksen jatkamisesta.
Juridisesti ajatellen yrityksille (tai yritysryhmittymille) vahvistetaan oikeushenkilöllisyys kv-tasolla. Oikeushenkilöllä voi olla saamisia ja se voi olla velvoitteiden kohteena. Kolikoilla on aina kaksi puolta.
Jos taasen yllättävä havainto on se, että maailmassa on yrityksiä ja että näillä yrityksillä on oikeushenkilöllisyys aivan kuten luonnollisillakin henkilöillä, ollaan sitten muutama tuhat vuotta ajasta jäljessä. Eikä asiassa sitten tarvitsisi operoida kv-tasolla vaan voitaisiin ihmetellä ihan sitä, kuinka Nokia Oyj muistuttaa meirän Perttiä.
En tiedä olenko oikea henkilö puuttumaan tähän mutta muistaakseni Chomsky kritisoi MAI-sopimusluonnoksia nimenomaan siitä että niissä kansainvälisten yhtiöiden oikeudet oli muotoiltu sellaisella "yksilöoikeudellisella" tavalla joka ajoi lihaa ja verta olevien yksilöiden oikeuksien yli. Eli yritysten toimintavapaudet oli muotoiltu siten että käytännössä mikään tai kukaan ei enää voisi nostaa mistään oikeudenloukkauksista syytteitä Isoa Pahaa Yritystä vastaan.
Ehkä joku joka olisi enemmän perehtynyt Chomskyyn ja po. MAI-sopimukseen voisi tarkentaa tätä?
yhteisöjen ja yksilöiden metaforinen toisiinsa kytkeytyminen on ollut erilaista tiukan militaristisissa, totalitaristisissa valtakunnissa ja "demokraattisimmissa" kansalaisyhteiskunnissa. Rooman keisariajat loivat fascismin, ja hallinto muodosti tiukan organisaation (orgaani, elävä). Ei liene ihme että yhteisön ja yksilön metaforinen läpäisy tapahtui myös roomalaisissa oikeuskäsityksissä.
Ajatus siitä että natsi-Saksa olisi ollut 1900-luvulla vahvasti vaikuttaneen psykologisen ihmiskuvan toteutuma, on hyvin mielenkiintoinen. "Ein Volk, ein Reich, ein Führer" tarkoitti yksilöä. (Oikkonen)
> yhteisöjen ja yksilöiden metaforinen toisiinsa kytkeytyminen on ollut erilaista tiukan militaristisissa, totalitaristisissa valtakunnissa ja "demokraattisimmissa" kansalaisyhteiskunnissa. Rooman keisariajat loivat fascismin, ja hallinto muodosti tiukan organisaation (orgaani, elävä). Ei liene ihme että yhteisön ja yksilön metaforinen läpäisy tapahtui myös roomalaisissa oikeuskäsityksissä.
Roomalainen oikeus ei tuntenut vastaavia yritysmuotoja kuin tämän päivän oikeusjärjestelmissä tunnetaan; oli muistaakseni kysymys tietystä juridisen relevanssin antamisesta useamman ihmisen yhdessä toteuttamaan hankkeeseen. Kyseessä sinänsä ei liene ollut fasismin tuote vaan talouden sanelema välttämättömyys, kannaatahan nyt kuitenkin muistaa se, että Rooma oli varsin kehittynyt yhteiskunta. Talous, jossa on muitakin kuin yksittäisiä ammatinharjoittajia edellyttää jonkinlaisten yritysmuotojen juridista tunnistamista, muutoinhan usemman ihmisen yhteinen elinkeinonharjoittaminen on erittäin vaikeata.
Eli mielestäni tässä nyt puhutaan hieman eri asioista; yritykset ovat kehittyneen talouden välttämättömyys. Se, että niitä juridiikassa (jota nyt esim. tämä MAI-sopimus edustaa) rinnastetaan tietyissä suhteissa henkilöihin, on juridiikan systematiikan kannalta miltei välttämättömyys. Se, että yritys voi ottaa kontolleen velvoitteita edellyttää sitä, että yritys voidaan jollakin tavalla erottaa erilliseksi yksiköksi sen omistajista / työntekijöistä.
Tästä vakiintuneesta terminologisesta ratkaisusta ei mielestäni turhan kärkkäästi kannata lähteä etsimään yhtäläisyyksiä fasismin ja kolmannen valtakunnan tapaan käsitellä valtiota yksilönä. Tottahan yrityksiä voidaan erityisen korostuneesti verrata henkilöihin, jolloin tällainen on enemmän perusteltua. Oikeutettu vertaus fasismin käsityksiin valtiosta tuntuisi kuitenkin vaativan hieman enemmän perusteluja pohjakseen kuin vetoamisen yritystoiminnan lähtökohtaan.
oikeassa:
>>Tästedespäin tulemme näkemään miten tilanne Irakissa kiristyy ja maa ajautuu hajoamistilaan ja mahdollisesti sisällissotaan. Sellainen kehitys on kaavanmukaista - se on tapahtunut kaikissa niissä raaka-ainemaissa joita lännen liikemiehet ovat päässeet käyttöönsä valjastamaan. Amerikkalaisilla on pitkä perinne kehitysmaiden riistämisessä. Irak on vain yksi pala toisen maailmansodan jälkeen pinotussa yli viidenkymmenen palan tornissa.