Itku, surun vai ilon ilmentäjä

Tuollainen asia iski mieleeni ja ajattelin antaa sen pähkäiltäväksenne.

Surusta itketään voimakkaastikin.

Suurina onnen hetkinä, kuten Olympialaisten korkeimmalla lavalla seistessä, olen usein nähnyt
kyyneleiden valuvan voittajan silmistä.

Ilon- ja onnen kyyneleeet lienevät samaa ainetta kuin itkussakin, ne vain valuvat hiljaisuudessa.

Naurustakin voisi tietysti jotain sanoa. Kyyneleet siinäkin tulevat silmistä kun ollaan tikahtumaisillaan. Kysymys on kuitenkin tällöin hauskasta, ollaan ilon ja surun puolivälissä.

14

966

    Vastaukset

    Anonyymi (Kirjaudu / Rekisteröidy)
    5000
    • mistä moinen?

      itkettäskin mutta kun ikää tulee ei liikutu enää herkästi.

    • Maalaismies*

      Suuret tunteet ja niiden esittäminen kuuluvat kiinteästi Elämä nimiseen näytelmään. Onni, onnettomuus, perikato ja kuolema ovat sen ainekset.

      Vaimoni sanoi hiljan ettei ollut koskaan nähnyt minun itkevän. Menetin sen kyvyn sodan alkaessa. Vanhuudessa huomaa liikuttuvansa herkästi monissa yhteyksissä. Mutta sitä ei lasketa, jos itkusta puhutaan.

    • katicat

      Itku on sekä surun että ilon ilmentäjä. Se on toisin sanoen voimakkaiden tunteiden kylkiäinen.
      Itkuherkkyys näyttää olevan vahvasti yksilöllinen ominaisuus.

      Itse olen ollut kateellinen ihmisille, jotka osaavat itkeä. Suuressa surussa kostuvat silmät, mutta ääneen vollotan vasta yksinäisyydessä. Silloin itkuni on voimakas ja lyhyt. Se on puhdistava kokemus, sen jälkeen on helpompi olla.

      Ilosta itkeminen taas liittyy tilannekomiikkaan ei niinkään mihinkään lottovoiton saamiseen (ai niin, enhän kyllä ole kokenut). Olla tikahtumaisillaan nauruun saa vedet silmiin. Naurunikin tapahtuu sisäänpäin, kuuluu vain kihinää. En osaa edes hohottaa.

      Lääkärien mukaan itkuherkkyys vanhemmiten ja dementoituessa lisääntyy. Tuttavapiirissä on liki kahdeksankymppinen aivoverenkiertohäiriöistä kärsivä mies, jolla ihan puhuessa herkästi tulee vedet silmiin ja ääni alkaa väristä. Ei hän ennen niin herkkä ollut.

      • Olen katicatin kanssa samaa mieltä, että itku on sekä surun että ilon ilmentäjä sekä puhdistava kokemus.
        Sen sijaan minulla ilosta itkeminen ei liity tilannekomiikkaan, vaikka reaktio jälkeenpäin ehkä joskus hymyilyttääkin.
        Ensimmäisestä lapsenlapsestamme saimme tiedon siten, että tulevat vanhemmat kävivät kysymässä, voisimmeko joskus toimia lapsenvahteina. Kun nuoripari oli lähtenyt, ripustauduimme toistemme kaulaan ja itkimme ilosta.
        Pari viikkoa sitten itkin ilosta, kun lääkäri ilmoitti, että mieheni vaikea sairaus on voitettu.

        Sen sijaan jonkinlaista tragikomiikkaa näen siinä, että ensin äitini ja myöhemmin isäni kuoltua en pystynyt itkemään. Oli niin monta lohdutettavaa ja niin paljon käytännön asioita hoidettavana, että suru pakkautui jonnekin sisälle.
        Kun koiramme jouduttiin lopettamaan monia vuosia isän kuoleman jälkeen, itkin vuolaasti vielä seuraavana kesänäkin aina tullessamme lomamatkalla paikkaan, jossa edellisenä kesänä oli koiramme ollut mukana.
        Joku saattaa ajatella, että täysin hulluhan tuo on. Oma "diagnoosini" kuitenkin on, ettei koiramme kuolema tuonut minulle sellaisia vastuita, jotka olisivat itseni pystyssä pitämiseksi estäneet minua suremasta ja purkamasta suruani. Olen vakuuttunut siitä, itkiessäni koiraamme, itkin myös äidin ja isän kuolemien jälkeen pakkautuneet surut ja tuskat itsestäni ulos.


      • elma05
        Venlastiina kirjoitti:

        Olen katicatin kanssa samaa mieltä, että itku on sekä surun että ilon ilmentäjä sekä puhdistava kokemus.
        Sen sijaan minulla ilosta itkeminen ei liity tilannekomiikkaan, vaikka reaktio jälkeenpäin ehkä joskus hymyilyttääkin.
        Ensimmäisestä lapsenlapsestamme saimme tiedon siten, että tulevat vanhemmat kävivät kysymässä, voisimmeko joskus toimia lapsenvahteina. Kun nuoripari oli lähtenyt, ripustauduimme toistemme kaulaan ja itkimme ilosta.
        Pari viikkoa sitten itkin ilosta, kun lääkäri ilmoitti, että mieheni vaikea sairaus on voitettu.

        Sen sijaan jonkinlaista tragikomiikkaa näen siinä, että ensin äitini ja myöhemmin isäni kuoltua en pystynyt itkemään. Oli niin monta lohdutettavaa ja niin paljon käytännön asioita hoidettavana, että suru pakkautui jonnekin sisälle.
        Kun koiramme jouduttiin lopettamaan monia vuosia isän kuoleman jälkeen, itkin vuolaasti vielä seuraavana kesänäkin aina tullessamme lomamatkalla paikkaan, jossa edellisenä kesänä oli koiramme ollut mukana.
        Joku saattaa ajatella, että täysin hulluhan tuo on. Oma "diagnoosini" kuitenkin on, ettei koiramme kuolema tuonut minulle sellaisia vastuita, jotka olisivat itseni pystyssä pitämiseksi estäneet minua suremasta ja purkamasta suruani. Olen vakuuttunut siitä, itkiessäni koiraamme, itkin myös äidin ja isän kuolemien jälkeen pakkautuneet surut ja tuskat itsestäni ulos.

        Minä itken ilosta ja surusta.Vaikka otsikoin sanalla pillitän ,niin en tosin ääneen vollota.Kirkossa ,kun ilmoitetaan kuolleet ,niin kyyneleet valuu ,vaikken tuntisikaan vainajaa.(No harras musiikki siinä tietty nostaa kyyneleet silmiin.) Tutun kohdalla kyllä itken jopa ääneen.
        Joku todella iloinen asia saa myös onnen kyyneleet silmiin.
        Joku täällä kirjoitti,että itku puhdistaa sielua.Siltä minustakin tuntuu,kun oikein" poraan"


      • Huojentunut
        Venlastiina kirjoitti:

        Olen katicatin kanssa samaa mieltä, että itku on sekä surun että ilon ilmentäjä sekä puhdistava kokemus.
        Sen sijaan minulla ilosta itkeminen ei liity tilannekomiikkaan, vaikka reaktio jälkeenpäin ehkä joskus hymyilyttääkin.
        Ensimmäisestä lapsenlapsestamme saimme tiedon siten, että tulevat vanhemmat kävivät kysymässä, voisimmeko joskus toimia lapsenvahteina. Kun nuoripari oli lähtenyt, ripustauduimme toistemme kaulaan ja itkimme ilosta.
        Pari viikkoa sitten itkin ilosta, kun lääkäri ilmoitti, että mieheni vaikea sairaus on voitettu.

        Sen sijaan jonkinlaista tragikomiikkaa näen siinä, että ensin äitini ja myöhemmin isäni kuoltua en pystynyt itkemään. Oli niin monta lohdutettavaa ja niin paljon käytännön asioita hoidettavana, että suru pakkautui jonnekin sisälle.
        Kun koiramme jouduttiin lopettamaan monia vuosia isän kuoleman jälkeen, itkin vuolaasti vielä seuraavana kesänäkin aina tullessamme lomamatkalla paikkaan, jossa edellisenä kesänä oli koiramme ollut mukana.
        Joku saattaa ajatella, että täysin hulluhan tuo on. Oma "diagnoosini" kuitenkin on, ettei koiramme kuolema tuonut minulle sellaisia vastuita, jotka olisivat itseni pystyssä pitämiseksi estäneet minua suremasta ja purkamasta suruani. Olen vakuuttunut siitä, itkiessäni koiraamme, itkin myös äidin ja isän kuolemien jälkeen pakkautuneet surut ja tuskat itsestäni ulos.

        Olipa hyvä kuulla. En liene ollut sitten aivan omituinen, kun ihmeekseni sekä äidin, isän että mieheni hautajaisissa en itkenyt, vaikka tunteelliseksi mielestäni lukeudun ja itkeä tuherran vieraammistakin. Olin kaiketi jotenkin lukkiintunut kaikista järjestelyistä vastaavana, kuten kerrot kohdaltasi.


      • Hintriika*
        Huojentunut kirjoitti:

        Olipa hyvä kuulla. En liene ollut sitten aivan omituinen, kun ihmeekseni sekä äidin, isän että mieheni hautajaisissa en itkenyt, vaikka tunteelliseksi mielestäni lukeudun ja itkeä tuherran vieraammistakin. Olin kaiketi jotenkin lukkiintunut kaikista järjestelyistä vastaavana, kuten kerrot kohdaltasi.

        Minulla on ihan sama juttu. En itkenyt isän enkä pian sen jälkeen äidin hautajaisissa. Silti etenkin isää (varmaan siinä sivussa äitiäkin) itkin vielä viisi vuotta jälkeenpäin.

        Sitten, 15 vuotta myöhemmin, kuoli mieheni. Melkein hävetti, etten hänenkään hautajaisissaan saanut puserretuksi itkua itsestäni. Mutta niin se on, että tarpeeksi syvää surua pystyy itkemään vasta jälkikäteen.

        Viesti kuolemasta häkellyttää. Ei sitä tajua todeksi. Mitä rakkaampi ihminen on ollut, sitä pitempään kestää kuin kulkisi unessa. Hautajaisissa ei ole läsnä. Joku "minun kuoreni" siellä on, minä katselen koko touhua ulkopuolisena jostakin kaukaa.

        Kirjoitin mieheni kuoleman jälkeen sekä runoja että suorasanaista tekstiä tunnoistani. Ilman niitä en enää muistaisi, miltä se tuntui. Kymmenessä vuodessa surukin kultaantuu.


      • Hintriika* kirjoitti:

        Minulla on ihan sama juttu. En itkenyt isän enkä pian sen jälkeen äidin hautajaisissa. Silti etenkin isää (varmaan siinä sivussa äitiäkin) itkin vielä viisi vuotta jälkeenpäin.

        Sitten, 15 vuotta myöhemmin, kuoli mieheni. Melkein hävetti, etten hänenkään hautajaisissaan saanut puserretuksi itkua itsestäni. Mutta niin se on, että tarpeeksi syvää surua pystyy itkemään vasta jälkikäteen.

        Viesti kuolemasta häkellyttää. Ei sitä tajua todeksi. Mitä rakkaampi ihminen on ollut, sitä pitempään kestää kuin kulkisi unessa. Hautajaisissa ei ole läsnä. Joku "minun kuoreni" siellä on, minä katselen koko touhua ulkopuolisena jostakin kaukaa.

        Kirjoitin mieheni kuoleman jälkeen sekä runoja että suorasanaista tekstiä tunnoistani. Ilman niitä en enää muistaisi, miltä se tuntui. Kymmenessä vuodessa surukin kultaantuu.

        joskus aivan nolostuttaa, kun toiset ei itke.
        Kun kuulen Maamme laulun minua alkaa itkettää, puhumattakaa suru itkua, silmät tulvii ja nenä vuotaa, mutta minkäs voin.

        Itken kaipuuni, kun rupean muistelemaan jotakin hyvin läheistä, rakkaaksi tullutta ihmistä itken.
        Kauniit puheet saavat herkistymään, oikein pelkään jolunaikaa, silloin ehkä ylistäviä puheita saa kuulla.
        Muistan itkeneeni häissänikin, seisoin alttarilla ja itkin, varmaan ihmiset ajattelivat, noinko surkeaa on mennä naimisiin;))

        Onneksi on vanhemmiten itkut vähentyneet, ja muistan kuinka äitini sanoi itkuistani, vielä tulee aika, et itke, kyyneleet loppuvat, nyt se taitaa lähestyä.


      • Hintriika*
        SkillaN kirjoitti:

        joskus aivan nolostuttaa, kun toiset ei itke.
        Kun kuulen Maamme laulun minua alkaa itkettää, puhumattakaa suru itkua, silmät tulvii ja nenä vuotaa, mutta minkäs voin.

        Itken kaipuuni, kun rupean muistelemaan jotakin hyvin läheistä, rakkaaksi tullutta ihmistä itken.
        Kauniit puheet saavat herkistymään, oikein pelkään jolunaikaa, silloin ehkä ylistäviä puheita saa kuulla.
        Muistan itkeneeni häissänikin, seisoin alttarilla ja itkin, varmaan ihmiset ajattelivat, noinko surkeaa on mennä naimisiin;))

        Onneksi on vanhemmiten itkut vähentyneet, ja muistan kuinka äitini sanoi itkuistani, vielä tulee aika, et itke, kyyneleet loppuvat, nyt se taitaa lähestyä.

        Normaalisti olen peräti yliherkkä liikuttumaan. Joku yksittäinen lause vaikka telkkariuutisten tms. asiaohjelman yhteydessä voi rassata kyynelkavani tirauttamaan. Joku näky kadulla, teksti, mikä vain voi hyräyttää liikutuksen aallon minussa.

        Kuolinviesti ja hautajaiset ovatkin asia erikseen. Niissä tilanteissa ei liikutu vaan järkkyy.


      • itkupillikin
        Huojentunut kirjoitti:

        Olipa hyvä kuulla. En liene ollut sitten aivan omituinen, kun ihmeekseni sekä äidin, isän että mieheni hautajaisissa en itkenyt, vaikka tunteelliseksi mielestäni lukeudun ja itkeä tuherran vieraammistakin. Olin kaiketi jotenkin lukkiintunut kaikista järjestelyistä vastaavana, kuten kerrot kohdaltasi.

        Olin vanhan hyvän työtoverini hautajaisissa. Urkumusiikki otti valtaansa, itkin sen kauneutta. Tilaisuuden puheiden ja lauluesitysten aikana liikutuin lähes itkeä-tyrskimään. Nenäliinoja kastui. Voi, että nolottikin. Mutta minkäs tein. Sain jo muutamia silmäyksiäkin.
        Olettivatkohan jotkut, että meillä olisi ollut jotain silmäpeliä edesmenneen kanssa... Toivottavasti ei.
        Ihmisen elämänliekin sammuminen... musiikki ja sanat liikuttivat.


      • hautajaisissa
        Venlastiina kirjoitti:

        Olen katicatin kanssa samaa mieltä, että itku on sekä surun että ilon ilmentäjä sekä puhdistava kokemus.
        Sen sijaan minulla ilosta itkeminen ei liity tilannekomiikkaan, vaikka reaktio jälkeenpäin ehkä joskus hymyilyttääkin.
        Ensimmäisestä lapsenlapsestamme saimme tiedon siten, että tulevat vanhemmat kävivät kysymässä, voisimmeko joskus toimia lapsenvahteina. Kun nuoripari oli lähtenyt, ripustauduimme toistemme kaulaan ja itkimme ilosta.
        Pari viikkoa sitten itkin ilosta, kun lääkäri ilmoitti, että mieheni vaikea sairaus on voitettu.

        Sen sijaan jonkinlaista tragikomiikkaa näen siinä, että ensin äitini ja myöhemmin isäni kuoltua en pystynyt itkemään. Oli niin monta lohdutettavaa ja niin paljon käytännön asioita hoidettavana, että suru pakkautui jonnekin sisälle.
        Kun koiramme jouduttiin lopettamaan monia vuosia isän kuoleman jälkeen, itkin vuolaasti vielä seuraavana kesänäkin aina tullessamme lomamatkalla paikkaan, jossa edellisenä kesänä oli koiramme ollut mukana.
        Joku saattaa ajatella, että täysin hulluhan tuo on. Oma "diagnoosini" kuitenkin on, ettei koiramme kuolema tuonut minulle sellaisia vastuita, jotka olisivat itseni pystyssä pitämiseksi estäneet minua suremasta ja purkamasta suruani. Olen vakuuttunut siitä, itkiessäni koiraamme, itkin myös äidin ja isän kuolemien jälkeen pakkautuneet surut ja tuskat itsestäni ulos.

        En ole mikään tunneihminen, saippuasarjat ja nyyhkyleffat, eikä edes maammelaulu saa itkemään. En liioin osaa surra julkkisten poismenoa, niin kuin nykyään tuntuu olevan tapana. Niin suurta iloakaan en ole koskaan kokenut, että olisi saanut itkemään. Nauranut kyllä olen, niin, että kyyneleet ovat valuneet, se on ollut todella vapauttava kokemus.

        Hautajaisissa on varmaan helpompi itkeä vieraampaa ihmistä kuin hyvin läheistä. En itkenyt vanhempieni hautajaisissa, enkä mieheni. Appeni hautajaisissa itkin kuin vesiputous, mieheni ei itkemään pystynyt.
        Suru vanhempieni kuolemasta tuli vasta noin vuoden jälkeen, ennen en suremaan kyennyt.

        Miestäni saatoin viimeiselle matkalle kolme kuukautta, itkin silloin enemmän kuin koko aikaisemman elämäni aikana yhteensä. Itkin häntä koko ensimmäisen vuoden hänen kuolemansa jälkeen. Se ei ollut mitenkään puhdistavaa itkua, epätoivoa kai lähinnä. Elin kuin lasikuplassa pitkälle toista vuotta, olin läsnä mutta kuitenkin elämän ulkopuolella.
        Kaikki ne paikat, missä olimme viettäneet yhteistä aikaa toi surun, muistoja riitti yli kolmenkymmenen vuoden yhteiseltä taipaleelta. Itkin jopa marketin kassajonossa ja bensa-asemalla, en voinut itselleni mitään.
        Aika parantaa ja elämä jatkuu, ei entisellään mutta kuitenkin.


      • hautajaisissa kirjoitti:

        En ole mikään tunneihminen, saippuasarjat ja nyyhkyleffat, eikä edes maammelaulu saa itkemään. En liioin osaa surra julkkisten poismenoa, niin kuin nykyään tuntuu olevan tapana. Niin suurta iloakaan en ole koskaan kokenut, että olisi saanut itkemään. Nauranut kyllä olen, niin, että kyyneleet ovat valuneet, se on ollut todella vapauttava kokemus.

        Hautajaisissa on varmaan helpompi itkeä vieraampaa ihmistä kuin hyvin läheistä. En itkenyt vanhempieni hautajaisissa, enkä mieheni. Appeni hautajaisissa itkin kuin vesiputous, mieheni ei itkemään pystynyt.
        Suru vanhempieni kuolemasta tuli vasta noin vuoden jälkeen, ennen en suremaan kyennyt.

        Miestäni saatoin viimeiselle matkalle kolme kuukautta, itkin silloin enemmän kuin koko aikaisemman elämäni aikana yhteensä. Itkin häntä koko ensimmäisen vuoden hänen kuolemansa jälkeen. Se ei ollut mitenkään puhdistavaa itkua, epätoivoa kai lähinnä. Elin kuin lasikuplassa pitkälle toista vuotta, olin läsnä mutta kuitenkin elämän ulkopuolella.
        Kaikki ne paikat, missä olimme viettäneet yhteistä aikaa toi surun, muistoja riitti yli kolmenkymmenen vuoden yhteiseltä taipaleelta. Itkin jopa marketin kassajonossa ja bensa-asemalla, en voinut itselleni mitään.
        Aika parantaa ja elämä jatkuu, ei entisellään mutta kuitenkin.

        On tullut itkettyä monia kertoja.
        On ongelma, että menee liian tunteilla mukaan, toisen kohtaloihin ja suruihin.
        Iän mukana on vaan lisääntynyt itkuherkkyys ja kai nauruherkkyyskin.(Onkohan sekin dementtian oire)).
        Senkin olen huomannut,että väsyneenä on paljon itkuherkempi.
        Muistan anoppini hautajaisissa, että lopulla jo ihan hävetti,kun itkusta ei meinannut loppua tulla.
        Jouduin hautajaisiin suoraan yötyön jalkeen, ja väsyneenä!
        Vanhan setäni (90 v.)hautajaisissa taas itkin hillittömästi hiljattain kuollutta äitiäni.
        Joka oli 65 v. kuollessaan ja erittäin järkevä ja kiinni elämässä.
        Ainakin sen voin kokemuksesta sanoa, että työ ei koveta eikä turruta kohtaamaan surevia ihmisiä
        Päinvastoin,, liikaakin elää mukana heidän surussaan ! Puhun nyt omasta kohdastani, kai meitä ihmisiä on siinäkin kohtaa monenlaisia.

        Ja itkeäkin pitäisi, jos vaan pystyy,
        silloin saisi sen sisimmän tuskan purettua pois.
        AIna se silloin vähän helpottaa.
        Isäni aina sanoi,että kun vuosi on mennyt, kaikki juhlapyhät ja vuodenajat läpikäyty sitten vasta on elämä vähän helpompaa.
        Jokaisenhan nämä asiat on joskus läpikäytävä, kukin vuorollaan ja ajallaan !!


      • meri-kukka98 kirjoitti:

        On tullut itkettyä monia kertoja.
        On ongelma, että menee liian tunteilla mukaan, toisen kohtaloihin ja suruihin.
        Iän mukana on vaan lisääntynyt itkuherkkyys ja kai nauruherkkyyskin.(Onkohan sekin dementtian oire)).
        Senkin olen huomannut,että väsyneenä on paljon itkuherkempi.
        Muistan anoppini hautajaisissa, että lopulla jo ihan hävetti,kun itkusta ei meinannut loppua tulla.
        Jouduin hautajaisiin suoraan yötyön jalkeen, ja väsyneenä!
        Vanhan setäni (90 v.)hautajaisissa taas itkin hillittömästi hiljattain kuollutta äitiäni.
        Joka oli 65 v. kuollessaan ja erittäin järkevä ja kiinni elämässä.
        Ainakin sen voin kokemuksesta sanoa, että työ ei koveta eikä turruta kohtaamaan surevia ihmisiä
        Päinvastoin,, liikaakin elää mukana heidän surussaan ! Puhun nyt omasta kohdastani, kai meitä ihmisiä on siinäkin kohtaa monenlaisia.

        Ja itkeäkin pitäisi, jos vaan pystyy,
        silloin saisi sen sisimmän tuskan purettua pois.
        AIna se silloin vähän helpottaa.
        Isäni aina sanoi,että kun vuosi on mennyt, kaikki juhlapyhät ja vuodenajat läpikäyty sitten vasta on elämä vähän helpompaa.
        Jokaisenhan nämä asiat on joskus läpikäytävä, kukin vuorollaan ja ajallaan !!

        ensimmäisen liittoni aikana vaikka kuinka paljon.

        Sitten kai kyyneleet loppui.

        Vasta lapsenlapseni pois menon jälkeen itkin ja

        oikein huusin lattialla,se otti koville.

        Jotenkin vanhempieni ja mieheni hautajaisissa,en vetistellyt,jälkeen päin tuli sitten suru ja sellainen kaipaus.

        Olen ollut ja olen vieläkin kova nauramaan ja yritän etsiä asioista niitä positiivisia puolia.

        Muistan kun aikoinaan tuli elokuva "Sumujen sillat"se sai itkemään,tyttöjen kanssa porattiin yhdessä.Nyt ei elokuvat itketä enää.


      • katicat
        muori67 kirjoitti:

        ensimmäisen liittoni aikana vaikka kuinka paljon.

        Sitten kai kyyneleet loppui.

        Vasta lapsenlapseni pois menon jälkeen itkin ja

        oikein huusin lattialla,se otti koville.

        Jotenkin vanhempieni ja mieheni hautajaisissa,en vetistellyt,jälkeen päin tuli sitten suru ja sellainen kaipaus.

        Olen ollut ja olen vieläkin kova nauramaan ja yritän etsiä asioista niitä positiivisia puolia.

        Muistan kun aikoinaan tuli elokuva "Sumujen sillat"se sai itkemään,tyttöjen kanssa porattiin yhdessä.Nyt ei elokuvat itketä enää.

        Ajattelin ensin alkuun liian yksioikoisesti itkemistä ilosta tai surusta.
        Mutta kumpaan kuuluu liikuttuminen kyyneliin. Sitä koen useinkin.

        Olin bussiretkellä Savonlinnaan ja Retrettiin toissa kesänä. Kun ajoimme Punkaharjun museotietä hiljalleen ja kuljettaja oli laittanut Finlandian soimaan liikutuin suuresti ihan kyyneliin asti.

        Mietin että miksi. Nousiko isänmaalliset tunteet pintaan. Uskon reaktion tulleen muistoista. Edellisen kerran olin Punkaharjulla ollut mieheni ja lasteni kanssa kolmekymmentä vuotta sitten. Se oli surun ja menetyksen kokeminen ja lohtu suomalaisen luonnon ylimaallisesta kauneudesta.


    Ketjusta on poistettu 0 sääntöjenvastaista viestiä.

    Luetuimmat keskustelut

    1. Jumala rankaisi; nainen kuoli Suviseuroissa

      Eihän näissä joukkohysteriatapahtumissa ole mitään tolkkua. Aina pitää hajauttaa. Toivottavasti lestatkin tulevat nyt
      Maailman menoa
      444
      9834
    2. Kiitos, kun paljastit

      Vaikka mä tiesinkin! Nyt voi ottaa seuraavan askeleen? Hyvää yötä:)
      Ikävä
      59
      2506
    3. Missä hiton pippaloissa

      Sä käyt kun sua ei näy missään..tahtosin vaan varmistua et kaikki ok.
      Ikävä
      59
      1967
    4. Olen miettinyt sinua tänään

      Se mitä teit oli oikeasti vähän tylyä. En voi ottaa sitä muuna kuin mitä se konkreettisesti on. Esitän itsellenikin että
      Tunteet
      27
      1719
    5. IS Viikonloppu 29.-30.6.2024

      Melko hyvä 3- -tasoiseksi merkitty Kovis Jari Keräseltä. Pääkuvan merkitys on varsin vähäinen rajoittuen alakulman aukio
      Sanaristikot
      90
      1452
    6. Kysymystä pukkaa

      Mitä aiot tehdä kun näet hänet seuraavan kerran? Vai oletko kuin ei mitään....
      Ikävä
      122
      1389
    7. Kuolemanraja kokemukset ovat kulttuurisidonnaisia.

      Kuolemanraja kokemukset ovat kulttuurisidonnaisia. Kristilliset ääriainekset pelottelevat ihmisiä edelleen IKUISELLA hel
      Hindulaisuus
      376
      1288
    8. Kuvaile kaivattuasi kolmella

      Emojilla. Oma vastaus 💨🚮💣
      Ikävä
      146
      1265
    9. Suviseurat

      Kamala onnettomuus tapahtunut subiseuroissa
      Hyrynsalmi
      22
      1229
    10. Mitä sä kuvittelit

      Kun annoit mulle huomiosi, tottakai minä menin ihastumaan suhun. En ole koskaan ollut se henkilö keneen kukaan kiinnittä
      Ikävä
      105
      1111
    Aihe