Itsemurha

Kyllä aina on joku joka välittää ^^

Mullakin on melkein joka päivä itsemurha-ajatuksia, en sitten tiedä mikä mut saa jatkamaan, mut kaipa se on et ku on toivoa, ni on elämää.

Ei kaikki ole vielä menetetty ;) ^^

Mietin usein miten olisi helpointa päästä täältä pois.
-ajaa rekan alle
-hypätä junan alle ylikulku sillalta
-hirttäytyä

Tuntuub ettei elämässä oo mitään järkeä, ei enää..
Mutta sitte joku mussa käskee jatkaa eteenpäin..

Mulla oli pitkään samanlaisia ajatuksia, useamman vuoden. Syömishäiriön aiheuttama alitavitsemustila kai aikaansaa monilla depressiivisiä oireita (?).

Paraneminen lähti siitä, kun tajusin, ettei oma keho kestä kaikkea - nälkään voi oikeasti kuolla. Sitten jouduin onnettomuuteen, jossa olin vähällä loukkaantua pahasti. Jotenkin se hetki kolahti ja kunnolla, sillä tajusin, miten hyvin mulla oli asiat. Halusin elää. Löysin siis motivaation paranemiseen.

Yritän ottaa jokaisen saamani päivän lahjana. Oon oppinut taas syömään, eikä syyllisyys iske kuin ihan joskus, sovituskopissa tai syömisen jälkeen. Liikuntaan, terveyteen ja ulkonäköön on silti hankala suhde, vaa'alle en ole uskaltanut. Ravitsemuksellisen tilan parannettua (?) oon löytänyt itsestäni sellasia ilon tunteita, jotka oli pitkään hukassa. Oon myös oppinut antamaan itselleni anteeksi sen, etten voi onnistua kaikessa. En enää rankaise itseäni virheistä, vaikka semi-perfektionisti olenkin.


Jaksamisia, sh:n ja masennuksen voi myös selättää.:)

Täällä päin myös itsetuhoisia ajatuksia. En haluaisi kuolla oikeasti, mutta ahdistuskohtausten tullessa se vain tuntuu ainoalta hyvältä idealta. Joskus pelkään, että vielä teen itselleni jotain hetken mielijohteesta. Olen yrittänyt kertoa psykologille tätä, mutta jotenkin sitä on vaikea pukea sanoiksi.

Aaro, penaalin nilaa ne poraa.

Minä olen tehnyt kolme suisiidiyritystä. Eka lokakuussa 2010, viilsin kurkkuni auki. Toinen marraskuussa 2010 lääkkeillä ja kolmas joulukuussa 2010 imurinletku auton ikkunaan, teippii, auto käyntiin. Kaikissa tapauksissa AINA joku ehti ajoissa paikalle, ja pahinta mitä seuras, oon ollu vaa 4 päivää tajuttoamana. Mitä sain: Erittäin ruman arven kaulaan, vatsahaavan ja kovia päänsärkyjä säännölisesti JA PAHINTA: Vanhempien tuska. Ne joka pv pelkää, äiti itkee, isä saa raivokohtauksii. Ne on paniikis, tuntuu, et niitten elämä hajosi sirpaleiksi. En satuttanu ketää muuta, kun vain läheisiä. Luulin että ne ei välitä, olin varma siitä, olin ihan yksin, MUTTA: olinki syvästi väärässä ja niin sokea! Silmät auki ja aivot pelii. Musta tuntu samalta, mutta vasta kolmen yrityksen jälkeen tajusin, että kaikki ei ole noin.

tavallaan tunnen olevani niin saamaton ja laiska sekä hyödytön joten ajattelen että se olisi helpompaa jos vain kuolisn pois. Kuolleena ei tarvitsisi stressata ruuasta ja ei olisi mitään mekitystä, en olisi aineellinen vaan tuulenvire

joten voisin helposti nukkua pois, en kaipaa tätä maailmaa eikä se kaipaa minua, itseäi tappamaan en kuitenkaan ala

oma mottoni: everything happens for a reason. jos kuolen niin kuolen jos en niin sitten en

En jaksaisi itseäni. En jaksaisi laihduttaa mutta kun on pakko, koska en jaksa läskejäni ja olen niin saakelin ruma lehmä. Nytkin mietin että olisinpa kuollut, koska eihän kuolleena tarvitse syödä eikä kuolleena voi lihoa. Kuolleena olisin ainakin laiha.

Tämä on nyt ilkeästi sanottu mutta tässä ovat nyt ne anoreksian oikeat todelliset kasvot!
Se on kyllä paras ystävä, se houkuttelee ja kiehtoo. Kietoo verkkoonsa ja lupailee ihanaa keijunkeveää elämää purppurapilvissä - ja kun se saa kyntensä kunnolla kiinni sinuun se paljastaa demoninkasvonsa. Ei jälkeäkään enää ystävästä vaan maanpäällinen helvetti.
Tiedän tämän niin todella hyvin. Itse elin tämän pirun kanssa toista kymmentä vuotta! Pahimpina aikoina ajattelin kuin sinä; mieluummin kuolen kuin lihon. Kuolempa sitten aiankin laihana. Elämä oli pelkkää tuskaa.
Tästä sitten kun pitäisi kamppailla ylös! Se onkin sitten toinen juttu. Omaan toipumiseeni meni vuosia, enkä oikeastaan ole koskaan toipunut kokonaan. Minulla on edelleen ruokia joita en kerta kaikkiaan voi syödä. Pelkään lihomista mutta en enää hysteerisesti. En kuitenkaan halua painaa yhtään enempää kuin nyt painan, ja olen ollut jo kauan tässä samassa painossa jonka lääkäri pitkin hampain hyväksyy: 52 kiloa ja pituutta 169 cm.
En enää koskaan halua takaisin siihen helvettiin! Sain onneksi hyvän avun ja tuen taistelussani terveempään elämään, vaikka kauan se kestikin ja sairaalajaksojakin tarvittiin. Anoreksia on psyyken sairaus, ja kuolleisuus mm. itsemurhiin on siinä korkea verrattuna muihin psyykkisiin sairauksiin. Se mikä minua raivostuttaa todella on se, että syömishäiriöiden hoitoon ei Suomessa priorisoida eikä tietämystä varsinkaan julkisella puolella ole juuri nimeksikään! Kuitenkin näihin sairauksiin sairastuu valtaosaltaan nuoria tyttöjä ja naisia (pojat ja aikuiset naiset myös mutta vähemmistönä) ja ne aiheuttavat valtavaa inhimillistä kärsimystä, terveyden menetystä jopa peruuttamattomasti, ennenaikaisia kuolemia ja turhia kustannuksia yhteiskunnalle kun sairastuneet putoavat pois opiskelu- ja työelämästä, osa lopullisesti jääden eläketuen varaan. Mutta Suomessahan ei muutenkaan psyykkisiin ongelmiin apua tahdo saada...

Minulla itselläni ei niinkään ole itsetuhoisia ajatuksia mutta jos epä onnistun(syön liikaa tai olen vaan laiska) hakkaan itseni mustelmille, dillä viiltely on vaikea piilottaa