Sosialisoidusta omatunnosta ja hieman bruttokansantuotteestakin
Vastuusta saa ja pitää puhua (ks. HS 23.9.07 A2, R. Meriläisen kolumni), mutta kun puhutaan vastuusta voisi ehkä myös mainita mitä käsitteeseen sisällytetään ja mitä sillä tarkalleen ottaen ajetaan. Mutta ehkä keskustelun on tarkoitus jatkuakin. Lisäksi yksilön vastuun erityinen korostaminen vie jossain määrin huomion pois laajemmista yhteiskunnallisista ongelmista, rakenteellisista ongelmista, markkinatalouden mekanismeista, syy ja seuraus -suhteista - kaikista yhteiskunnan ja ihmiselämän pohjavirroista. Näihin ilmiöihin perehtyneet tutkijat yms. pystyvät osallistumaan keskusteluun syvällisemmällä yhteiskunnallisella analyysillä (huhhuuu, sosiologit, sosiobiologit ja muut).
Björn Wahlroos on siis todennut, että yhteiskunnan turvaverkkoja rakennettaessa omatunto on sosialisoitu ja hoivatyö ulkoistettu laitoksille. Ei väitteen kanssa oikein eri mieltäkään voi olla. Miten tähän on tultu? Helppo vastaus on, että hyvinvointiyhteiskunta on pääasiassa vasemmiston rakennelma. Ja äärioikeistohan mielellään ryhtyisi purkutoimiin vedoten sen tehottomuuteen ja kalleuteen - se onko hyvinvointiyhteiskunta tosiasiassa niin tehoton ja kallis kuin annetaan ymmärtää ja onko yksityistäminen kaikissa tapauksissa paras vaihtoehto - siis kansalaisten enemmistön kannalta - on taas eri keskustelun aihe. Amerikkalaisessa yhteiskuntajärjestelmässä on omat puutteensa ja kun viitataan kovaan talouskasvuun, raapaistaan kätevästi vain pintaa. Mutta kyllä omatunto on tietyssä mielessä sosialisoitu Suomessa.
Siitä ulkoistetusta hoivatyöstä. Perinteisesti naisethan ovat kantaneet vastuun ns. hoivatyöstä. Suomessa suuri osa naisista on lisäksi tehnyt "oikeata työtä": ensin maatiloilla, sitten teollisuudessa ja nyky-yhteiskunnassa suurin piirtein kaikilla talouselämän sektoreilla. Vastuun ns. huoltotyöstä (kodin huolto, hoivatyö yms.) kantoivat naiset pitkään yksin ja tehdystä työstä ei maksettu, eikä makseta palkkaa, eikä siitä kerry eläkettä - eihän sitä edes varsinaisesti mielletä työksi. Toisin sanoen nämä työt ovat ilmaisia yhteiskunnalle. Isoäitini, joka ohimennen mainiten ei saanut mukaansa muuta kuin itse ompelemiaan liinavaatteita ja ompelukoneen lähtiessään kotoa, nousi viideltä aamulypsyä varten, palasi sitten herättelemään lapsia ja valmistamaan aamiaista ja pysytteli sillä aikaa kun muut söivät aamupalaa lieden lähettyvillä siltä varalta, että isoisäni - perheenpää - sattuisi vielä kaipaamaan jotain. Myös loppupäivä täyttyi työstä, maatilalla kun riitti varsinkin siihen aikaan sekä sisä- että ulkotöitä. Eikä kukaan väitä, etteikö isoisänikin työpäivä olisi ollut raskas, mutta jostain syystä isoäitini työpanosta ei juurikaan noteerattu.
Tänä päivänä moni perhe ei edes tulisi toimeen yhdellä palkalla korkeiden asumiskustannusten takia. Asuntolainan takia omat valintamahdollisuudet ovat usein varsin rajalliset ja tehokkuusvaatimukset tunkeutuvat suurin piirtein kaikille elämänalueille. Osa tienatusta palkasta menee kieltämättä kulutukseen - kuinka suuri osa, sen voi tarkistaa tilastoista, mutta Joosepiltakaan ei varmaan ole jäänyt huomaamatta, että eläämme kulutusyhteiskunnassa. Käytämme suuren osan elämästämme työhön ja suuren osan jäljelle jäävästä ajasta surrogaatteihin: ostamme kaikenlaista meille kaupiteltua tavaraa - ja sitähän kaupitellaan meille monin eri tavoin, rakennamme identiteettiämme ja nostamme arvoamme omissa ja naapurin silmissä - saamme hetkellistä mielihyvää ja tunnemme itsemme "hyviksi". Mitä nyt välillä on jostain kumman syystä hieman tyhjä olo, mutta kyllä työ, tavara ja tv turruttaa taas mukavasti. Eikö tätä nimenomaan haluttu? Talouselämän pyörät pyörivät vinhaa vauhtia, bruttokansantuote kasvaa. Kuka tässä ehtisi välittää tuuliajoilla olevista lapsista tai märissä vaipoissa makaavista vanhuksista? Tai niistä "heikoista" ihmisistä, jotka ovat erehtyneet sairastumaan tai alkoholisoitumaan tai muuten vain joutuneet sivuraiteille "dynaamisessa ja innovatiivisessa" yhteiskunnassamme. (Mehän emme aio sairastua, alkoholisoitua, joutua sivuraiteille, vanhentua tai kuolla.)
Yhteiskunnan turvaverkkoja rakennettaessa omatunto on siis sosialisoitu. Samassa lauseessa puhutaan jännästi "yhteiskunnan turvaverkoista" ja "omatunnon sosialisoitumisesta". En edellenkään pysty kumoamaan väitettä ja seuraava ajatus onkin, että ehkä yhteiskunnallisten turvaverkkojen rakentamisessa on menty liian pitkälle?
Ratkaisu on kai sitten se, että turvaverkkoja puretaan - jos putoaa, niin putoaa - ja vastuu siirretään takaisin sinne minne se ns. kuuluukin? Eli yksilölle ja ehkä myös kolmannelle sektorille? Kuullostaa hyvältä vai kuullostaako? Tai ehkä voisi harkita muita muutoksia? Pienempiä yhteiskuntarakennemuutoksia ja suurempia asennemuutoksia? Ihmisten elämänhallinnan lisäämistä?
Eräänä torstai-iltana kello kahdeksan maissa kun olin poistumassa ratikasta, huomasin takanani noin 15-16-vuotiaan pojan, jonka vieressä lojui valkoinen kilisevä muovikassi. Selvästi tuleva alkoholisti. Tukka oli takkuinen, vaatteet ryppyiset, kasvot tyhjät ja haavoittuvat. Lapsen kasvot. Kenelle ns. vastuu kuuluu? Pojalle, hänen vanhemmilleen (jotka todennäköisesti olivat samassa tilassa ja osasyy), yhteiskunnalle vai meille kaikille?
Vastuusta saa ja pitää puhua (ks. HS 23.9.07 A2, R. Meriläisen kolumni), mutta kun puhutaan vastuusta voisi ehkä myös mainita mitä käsitteeseen sisällytetään ja mitä sillä tarkalleen ottaen ajetaan. Mutta ehkä keskustelun on tarkoitus jatkuakin. Lisäksi yksilön vastuun erityinen korostaminen vie jossain määrin huomion pois laajemmista yhteiskunnallisista ongelmista, rakenteellisista ongelmista, markkinatalouden mekanismeista, syy ja seuraus -suhteista - kaikista yhteiskunnan ja ihmiselämän pohjavirroista. Näihin ilmiöihin perehtyneet tutkijat yms. pystyvät osallistumaan keskusteluun syvällisemmällä yhteiskunnallisella analyysillä (huhhuuu, sosiologit, sosiobiologit ja muut).
Björn Wahlroos on siis todennut, että yhteiskunnan turvaverkkoja rakennettaessa omatunto on sosialisoitu ja hoivatyö ulkoistettu laitoksille. Ei väitteen kanssa oikein eri mieltäkään voi olla. Miten tähän on tultu? Helppo vastaus on, että hyvinvointiyhteiskunta on pääasiassa vasemmiston rakennelma. Ja äärioikeistohan mielellään ryhtyisi purkutoimiin vedoten sen tehottomuuteen ja kalleuteen - se onko hyvinvointiyhteiskunta tosiasiassa niin tehoton ja kallis kuin annetaan ymmärtää ja onko yksityistäminen kaikissa tapauksissa paras vaihtoehto - siis kansalaisten enemmistön kannalta - on taas eri keskustelun aihe. Amerikkalaisessa yhteiskuntajärjestelmässä on omat puutteensa ja kun viitataan kovaan talouskasvuun, raapaistaan kätevästi vain pintaa. Mutta kyllä omatunto on tietyssä mielessä sosialisoitu Suomessa.
Siitä ulkoistetusta hoivatyöstä. Perinteisesti naisethan ovat kantaneet vastuun ns. hoivatyöstä. Suomessa suuri osa naisista on lisäksi tehnyt "oikeata työtä": ensin maatiloilla, sitten teollisuudessa ja nyky-yhteiskunnassa suurin piirtein kaikilla talouselämän sektoreilla. Vastuun ns. huoltotyöstä (kodin huolto, hoivatyö yms.) kantoivat naiset pitkään yksin ja tehdystä työstä ei maksettu, eikä makseta palkkaa, eikä siitä kerry eläkettä - eihän sitä edes varsinaisesti mielletä työksi. Toisin sanoen nämä työt ovat ilmaisia yhteiskunnalle. Isoäitini, joka ohimennen mainiten ei saanut mukaansa muuta kuin itse ompelemiaan liinavaatteita ja ompelukoneen lähtiessään kotoa, nousi viideltä aamulypsyä varten, palasi sitten herättelemään lapsia ja valmistamaan aamiaista ja pysytteli sillä aikaa kun muut söivät aamupalaa lieden lähettyvillä siltä varalta, että isoisäni - perheenpää - sattuisi vielä kaipaamaan jotain. Myös loppupäivä täyttyi työstä, maatilalla kun riitti varsinkin siihen aikaan sekä sisä- että ulkotöitä. Eikä kukaan väitä, etteikö isoisänikin työpäivä olisi ollut raskas, mutta jostain syystä isoäitini työpanosta ei juurikaan noteerattu.
Tänä päivänä moni perhe ei edes tulisi toimeen yhdellä palkalla korkeiden asumiskustannusten takia. Asuntolainan takia omat valintamahdollisuudet ovat usein varsin rajalliset ja tehokkuusvaatimukset tunkeutuvat suurin piirtein kaikille elämänalueille. Osa tienatusta palkasta menee kieltämättä kulutukseen - kuinka suuri osa, sen voi tarkistaa tilastoista, mutta Joosepiltakaan ei varmaan ole jäänyt huomaamatta, että eläämme kulutusyhteiskunnassa. Käytämme suuren osan elämästämme työhön ja suuren osan jäljelle jäävästä ajasta surrogaatteihin: ostamme kaikenlaista meille kaupiteltua tavaraa - ja sitähän kaupitellaan meille monin eri tavoin, rakennamme identiteettiämme ja nostamme arvoamme omissa ja naapurin silmissä - saamme hetkellistä mielihyvää ja tunnemme itsemme "hyviksi". Mitä nyt välillä on jostain kumman syystä hieman tyhjä olo, mutta kyllä työ, tavara ja tv turruttaa taas mukavasti. Eikö tätä nimenomaan haluttu? Talouselämän pyörät pyörivät vinhaa vauhtia, bruttokansantuote kasvaa. Kuka tässä ehtisi välittää tuuliajoilla olevista lapsista tai märissä vaipoissa makaavista vanhuksista? Tai niistä "heikoista" ihmisistä, jotka ovat erehtyneet sairastumaan tai alkoholisoitumaan tai muuten vain joutuneet sivuraiteille "dynaamisessa ja innovatiivisessa" yhteiskunnassamme. (Mehän emme aio sairastua, alkoholisoitua, joutua sivuraiteille, vanhentua tai kuolla.)
Yhteiskunnan turvaverkkoja rakennettaessa omatunto on siis sosialisoitu. Samassa lauseessa puhutaan jännästi "yhteiskunnan turvaverkoista" ja "omatunnon sosialisoitumisesta". En edellenkään pysty kumoamaan väitettä ja seuraava ajatus onkin, että ehkä yhteiskunnallisten turvaverkkojen rakentamisessa on menty liian pitkälle?
Ratkaisu on kai sitten se, että turvaverkkoja puretaan - jos putoaa, niin putoaa - ja vastuu siirretään takaisin sinne minne se ns. kuuluukin? Eli yksilölle ja ehkä myös kolmannelle sektorille? Kuullostaa hyvältä vai kuullostaako? Tai ehkä voisi harkita muita muutoksia? Pienempiä yhteiskuntarakennemuutoksia ja suurempia asennemuutoksia? Ihmisten elämänhallinnan lisäämistä?
Eräänä torstai-iltana kello kahdeksan maissa kun olin poistumassa ratikasta, huomasin takanani noin 15-16-vuotiaan pojan, jonka vieressä lojui valkoinen kilisevä muovikassi. Selvästi tuleva alkoholisti. Tukka oli takkuinen, vaatteet ryppyiset, kasvot tyhjät ja haavoittuvat. Lapsen kasvot. Kenelle ns. vastuu kuuluu? Pojalle, hänen vanhemmilleen (jotka todennäköisesti olivat samassa tilassa ja osasyy), yhteiskunnalle vai meille kaikille?
Vastaukset 2
Vanhimmat
Verrattaen sattuva kuvaus yhteiskuntamme prosentuaalisesta vähemmistöstä.
Äänioikeutetuista jotka eivät saa ääntään kuuluville.
Niistä joiden edusmiehiä ei ole ja joille huominen on tämäpäivä.
Puute on jotakin jota ei voi käsitellä länsimaisssa.
Puute on yleensä itse aiheutettua putellin puutetta tai jotain sinnepäin.
Voisimme jatkaa parjaamista aina niihin ihmisiin asti jotka hakevat apua psykosomaattisin syin.
Välille jäävät opiskelijat, työttömät ja ne vanhukset.
Ei nämäkään ihmiset ole homogeeninen ryhmä vaan eri sarjoissa panivien ryhmien kokonaisuus.
Joskus jopa välitila. Pitkä tai lyhyt elämään palautuvia ja sieltä poistuvia.
Aikuiset ovat sidottuja työhön, työn tekemiseen. Työntekeminen on sidottu ansaitsemiseen siis rahaan, tuloon ja toimeentuloon. Jos tämä tulo vaarantuu varantuu ketju siitä riippuvaisista ihmisistä. Lapsista, vanhemmista kotieläimiin.
Jos näemme pitkälle tulevaisuuteen tai ketjun alkupäähän olemme valistuneita ja voimme ymmärtää kuinka toimia.
Kuitenkin toimimme vastoin parastamme, päättäjät ja kansa samanlaisia kurittomia ihmisiä.
Työttömät ja pitkäaikaistyöttömät ovat unohdettu paaria luokka joka saa tolkuttaa tilannettaan vaan ei kuulu vankilan ovelta avaimen kilinää.
Hiljaiset miehet eivät enää kulje junissakaan.
Yksityinen turva pitää pystyssä unohdettuja, kunnes sekin tie on käyty loppuun.