SRK:n pääsihteeri Aimo Hautamäki viittasi Kalevan kirjoituksessaan FM Jani Alatalon Jyväskylän yliopiston Suomen historian laitoksella hyväksyttyyn pro graduun "Kohti avoimuutta".
Alatalo on selvittänyt työssään hoitokokouksiin liittynyttä julkista keskustelua. Gradusta käy ilmi, millaista hoitokokousmeno todellisuudess oli. Alatalo vahvistaa tällä palstalla kirjoitetut silminnäkijöiden kokemukset ankarasta hengellisestä painostuksesta.
Alatalo kirjoittaa s. 58-61 seuraavaa (sitaatti alkaa):
”Hoitokokouksien” lähtökohta oli pohjimmiltaan vilpitön – keskustella maallistumisilmiöistä
ja sen vaaroista. Vuosien myötä ”hoitokokoukset” saivat kuitenkin suorastaan arveluttavia piirteitä. -- ”Hoitokokouksien” määrä lisääntyi runsaasti juuri 1970-luvun lopulla. --
Eräs ”hoitokokouksien” ongelmakohta oli synnin määritelmä. Käytännössä asioiden syntisyys saatettiin määritellä paikallisella rauhanyhdistyksellä, joten jonkin asian syntisyys tai syntisyysaste saattoi olla erilaista eripuolella Suomea. Paljon saattoi vaikuttaa sekin, millaisia olivat kunkin rauhanyhdistyksen voimahahmot. Jos he edustivat hyvin tiukkaa linjaa, niin lähes kaikki kokouksiin osallistuneet olivat syntisiä johonkin asiaan ja heidän olisi tullut tehdä julkisesti parannusta milloin mistäkin ”väärästä hengestä”. Osa kokouksissa olleista tekikin parannusta tietämättä edes
tarkasti, mistä tekivät parannusta.
Kaikki eivät kuitenkaan suostuneet tekemään parannusta asioista, joita he eivät katsoneet vääriksi tai synnillisiksi. Tällaisia henkilöitä lestadiolaisuudessa pidettiin ”vääräuskoisina” ja he joutuivat yleensä ulos paikallisen rauhanyhdistyksen toiminnasta, ja sitä kautta myös vanhoillislestadiolaisuudesta. Yleensä parannusta tekemättömien kohdalla käytettiin ”avainten valtaa”, eli heidät ”sidottiin syntiensä vuoksi”, jolloin lestadiolaisen tulkinnan mukaan heillä ei olisi pääsyä taivaaseen.
Kaikkein eniten ”jumalanlasten hoito” oli esillä Päivämies-lehdessä, jossa asiaa oli käsitelty jo ennen vuotta 1979. Lähes kaikissa aihetta käsittelevissä kirjoituksissa lähinnä puolustettiin ”hoitojen” tarpeellisuutta.
Lestadiolaisten aiheuttamaan painostukseen liittynyt runsas julkinen huomio alkoi lokakuussa 1979. Alkuvaiheessa lehtikirjoituksia oli erityisesti Kuusamon alueella ilmestyvässä. Koillissanomat-lehdestä. Kirjoituksissa käsiteltiin lestadiolaisten yöllisiä ”hoitokokouksia”, lestadiolaisten soveliaisuutta toimia opetustehtävässä sensuroimalla oppikirjoja ja lestadiolaisten käsitystä pelastuksesta vain lestadiolaisuuden kautta. Huomion arvoista on, että kaikki Koillissanomat-lehden kirjoitukset oli kirjoitettu omalla nimellä, eli kirjoittajat olivat valmiita seisomaan sanojensa takana.
Painostukseen liittyvät syytteet olivat marraskuuhun mennessä saaneet jo sellaiset mitat, että Kuusamon kirkkoneuvosto käsitteli asiaa kokouksessaan 14.11.1979. Vilkkaan keskustelun jälkeen saatiin aikaiseksi julkilausuma, joka hyväksyttiin äänin 5–5. Tasatuloksessa kirkkoneuvoston puheenjohtaja, kirkkoherra Raimo Karvosen ääni ratkaisi.
Julkilausumasta sanoutuivat irti muun muassa kaikki rauhanyhdistykseen kuuluneet kirkkoneuvoston jäsenet. Julkilausuman vastustajien mielestä kyseessä oli rauhanyhdistyksen sisäinen asia.
Julkilausuman viesti oli yksinkertainen. Rekisteröitynä yhdistyksenä rauhanyhdistys voi erottaa jäseniään, kunhan se tapahtuu laillisesti. Mutta kaikenlaisesta omantunnon hallitsemisesta ja kristittyjen orjuuttamisesta ”uskonpuhdistuksen seurakunnat” sanoutuvat irti. Lestadiolaisten oli väitetty kieltäneen jäseniään käymästä muiden kuin lestadiolaisten pappien tilaisuuksissa. Julkilausuman mukaan jokaisella kirkon jäsenellä on täysi vapaus käydä kaikissa evankelis-luterilaisen kirkon tilaisuuksissa. Tulevien painostustapauksien varalta neuvottiin kääntymään kirkkoherran ja kirkkoneuvoston puoleen --.
Voimakkain ääni julkisuudessa painostuskeskusteluun liittyen tuli Suomen kirkon
korkeimmalta taholta. Kirkon johdon kauan kestänyt vaikeneminen lestadiolaisväittelyyn päättyi, kun Helsingin Sanomat julkaisi 2.12.1979 kokonaisen sivun laajuisen arkkipiispan Mikko Juvan puheenvuoron. Kirjoituksen taustalla oli Juvalle tullut runsas joukko kirjeitä, joissa valitettiin muun muassa lestadiolaisten painostavista ”hoitokokouksista”. Valitukset tulivat Pohjois-Suomesta, joten asia olisi kuulunut lähinnä Oulun piispa Hannes Leinoselle. Hän ei kuitenkaan lestadiolaisen taustansa vuoksi halunnut puuttua asiaan ja toisaalta Leinonen myös sairasteli paljon viimeisinä piispanaikoinaan. Siksi käytännössä Oulusta puuttui istuva piispa vuonna 1979. – -
Kirjoituksessaan Juva tunnusti Oulun erityisaseman vahvana lestadiolaisalueena, mutta harhaoppisyytöksien osalta Juva totesi, että ”Suomen kirkossa ovat seinät avaralla ja katto korkealla, mutta sen sallivuudella on rajansa”. Painostukseen liittyvään keskusteluun Juva otti kolme näkökulmaa kirkkolakia apuna käyttäen.
Ensiksi esimerkiksi televisio tai ehkäisyvälineiden käyttäminen ei ole syntiä, mutta on jokaisen henkilökohtaisen vakaumuksen asia, kuinka näihin suhtautuu. Toiseksi lestadiolaisiin kohdistetut väitteet voivat pitää paikkansa, mutta ongelmat ei rajaudu lestadiolaisuuteen ja on väärin lyödä leima vain yhteen liikkeeseen, jos ongelmaa on kaikkialla.
Kolmas näkökulma olikin jo jyrkempi: Missä lähimmäisiä painostetaan nöyryyttäviin tunnustuksiin, missä häntä kielletään seurustelemasta vääräuskoisten naapurin kanssa tai edes tervehtimästä tätä, missä sairasta estetään hakeutumasta lääkärinhoitoon, missä lapset eristetään ”uskottomista” leikkitovereistaan ja missä vaimot alistetaan
joka suhteessa, nimenomaan myös seksuaalisesti, siellä luterilainen paikallisseurakunta ei voi vaieta.
Juvan kanta oli selvä. Juva oli valmis toimimaan tilanteen muuttamiseksi – ”paikallisseurakunta ei voi vaieta”. Mutta ensisijaisesti asiaa tulisi selvittää paikallisesti, ei valtakunnallisella julkisuudella.” (Sitaatti päättyy.)
Tähän Juvan kannanottoon kirkon asiaan puuttuminen sitten jäikin. Yksittäissä seurakunnissa ei hoitokokousten väkivaltaan sittenkään haluttu puuttua. Tuli puute vastuunkantajista.
Alatalon tutkielman perusteella Kuusamon kirkkoherra oli yksi vastuullisimpia seurakuntien työntekijöitä hoitokokousvuosina. Mutta muutoin kirkko jätti erotetut kärsimään yksin.
Alatalon gradusta paljastuu kirkon välinpitämättömyyden lisäksi paikallisten rauhanyhdistysten karmea tila 1970-1980-luvun taitteessa. SRK:n johdon käynnistämät väkivaltaiset kokoukset jatkuivat, eivätkä edes seurakunnan kyenneet auttamaan uskovaisia pois väkivallan kierteestä. Ihmiset saatiin raatelemaan toinen toisiaan rauhanyhdistyksissä. Jokainen koetti pelastaa oman nahkansa keinolla millä hyvänsä.
Gradun luettuaan kysyy, milloin ev.-lut. kirkkomme selvittää tämän ajan ihmisoikeusrikkomukset. Ne tapahtuivat kirkkomme helmassa, eivätkä seurakunnat antaneet suojaa väärinkohdelluille. Nykyään kirkko antaa suojaa pakolaisille, mikä on oikein. Milloin kirkko kantaa vastuunsa välinpitämättömyydestään SRK:n hoitokokousten aikoina?
Jani Alatalo: Kohti avoimuutta. Vanhoillislestadiolaisuuden käsittely julkisuudessa ja vanhoillislestadiolaisten suhtautuminen julkisuuteen Suomessa vuosina 1976–1984. Jyväskylän yliopisto 2006.
http://thesis.jyu.fi/07/URN_NBN_fi_jyu-2007441.pdf
Alatalo on selvittänyt työssään hoitokokouksiin liittynyttä julkista keskustelua. Gradusta käy ilmi, millaista hoitokokousmeno todellisuudess oli. Alatalo vahvistaa tällä palstalla kirjoitetut silminnäkijöiden kokemukset ankarasta hengellisestä painostuksesta.
Alatalo kirjoittaa s. 58-61 seuraavaa (sitaatti alkaa):
”Hoitokokouksien” lähtökohta oli pohjimmiltaan vilpitön – keskustella maallistumisilmiöistä
ja sen vaaroista. Vuosien myötä ”hoitokokoukset” saivat kuitenkin suorastaan arveluttavia piirteitä. -- ”Hoitokokouksien” määrä lisääntyi runsaasti juuri 1970-luvun lopulla. --
Eräs ”hoitokokouksien” ongelmakohta oli synnin määritelmä. Käytännössä asioiden syntisyys saatettiin määritellä paikallisella rauhanyhdistyksellä, joten jonkin asian syntisyys tai syntisyysaste saattoi olla erilaista eripuolella Suomea. Paljon saattoi vaikuttaa sekin, millaisia olivat kunkin rauhanyhdistyksen voimahahmot. Jos he edustivat hyvin tiukkaa linjaa, niin lähes kaikki kokouksiin osallistuneet olivat syntisiä johonkin asiaan ja heidän olisi tullut tehdä julkisesti parannusta milloin mistäkin ”väärästä hengestä”. Osa kokouksissa olleista tekikin parannusta tietämättä edes
tarkasti, mistä tekivät parannusta.
Kaikki eivät kuitenkaan suostuneet tekemään parannusta asioista, joita he eivät katsoneet vääriksi tai synnillisiksi. Tällaisia henkilöitä lestadiolaisuudessa pidettiin ”vääräuskoisina” ja he joutuivat yleensä ulos paikallisen rauhanyhdistyksen toiminnasta, ja sitä kautta myös vanhoillislestadiolaisuudesta. Yleensä parannusta tekemättömien kohdalla käytettiin ”avainten valtaa”, eli heidät ”sidottiin syntiensä vuoksi”, jolloin lestadiolaisen tulkinnan mukaan heillä ei olisi pääsyä taivaaseen.
Kaikkein eniten ”jumalanlasten hoito” oli esillä Päivämies-lehdessä, jossa asiaa oli käsitelty jo ennen vuotta 1979. Lähes kaikissa aihetta käsittelevissä kirjoituksissa lähinnä puolustettiin ”hoitojen” tarpeellisuutta.
Lestadiolaisten aiheuttamaan painostukseen liittynyt runsas julkinen huomio alkoi lokakuussa 1979. Alkuvaiheessa lehtikirjoituksia oli erityisesti Kuusamon alueella ilmestyvässä. Koillissanomat-lehdestä. Kirjoituksissa käsiteltiin lestadiolaisten yöllisiä ”hoitokokouksia”, lestadiolaisten soveliaisuutta toimia opetustehtävässä sensuroimalla oppikirjoja ja lestadiolaisten käsitystä pelastuksesta vain lestadiolaisuuden kautta. Huomion arvoista on, että kaikki Koillissanomat-lehden kirjoitukset oli kirjoitettu omalla nimellä, eli kirjoittajat olivat valmiita seisomaan sanojensa takana.
Painostukseen liittyvät syytteet olivat marraskuuhun mennessä saaneet jo sellaiset mitat, että Kuusamon kirkkoneuvosto käsitteli asiaa kokouksessaan 14.11.1979. Vilkkaan keskustelun jälkeen saatiin aikaiseksi julkilausuma, joka hyväksyttiin äänin 5–5. Tasatuloksessa kirkkoneuvoston puheenjohtaja, kirkkoherra Raimo Karvosen ääni ratkaisi.
Julkilausumasta sanoutuivat irti muun muassa kaikki rauhanyhdistykseen kuuluneet kirkkoneuvoston jäsenet. Julkilausuman vastustajien mielestä kyseessä oli rauhanyhdistyksen sisäinen asia.
Julkilausuman viesti oli yksinkertainen. Rekisteröitynä yhdistyksenä rauhanyhdistys voi erottaa jäseniään, kunhan se tapahtuu laillisesti. Mutta kaikenlaisesta omantunnon hallitsemisesta ja kristittyjen orjuuttamisesta ”uskonpuhdistuksen seurakunnat” sanoutuvat irti. Lestadiolaisten oli väitetty kieltäneen jäseniään käymästä muiden kuin lestadiolaisten pappien tilaisuuksissa. Julkilausuman mukaan jokaisella kirkon jäsenellä on täysi vapaus käydä kaikissa evankelis-luterilaisen kirkon tilaisuuksissa. Tulevien painostustapauksien varalta neuvottiin kääntymään kirkkoherran ja kirkkoneuvoston puoleen --.
Voimakkain ääni julkisuudessa painostuskeskusteluun liittyen tuli Suomen kirkon
korkeimmalta taholta. Kirkon johdon kauan kestänyt vaikeneminen lestadiolaisväittelyyn päättyi, kun Helsingin Sanomat julkaisi 2.12.1979 kokonaisen sivun laajuisen arkkipiispan Mikko Juvan puheenvuoron. Kirjoituksen taustalla oli Juvalle tullut runsas joukko kirjeitä, joissa valitettiin muun muassa lestadiolaisten painostavista ”hoitokokouksista”. Valitukset tulivat Pohjois-Suomesta, joten asia olisi kuulunut lähinnä Oulun piispa Hannes Leinoselle. Hän ei kuitenkaan lestadiolaisen taustansa vuoksi halunnut puuttua asiaan ja toisaalta Leinonen myös sairasteli paljon viimeisinä piispanaikoinaan. Siksi käytännössä Oulusta puuttui istuva piispa vuonna 1979. – -
Kirjoituksessaan Juva tunnusti Oulun erityisaseman vahvana lestadiolaisalueena, mutta harhaoppisyytöksien osalta Juva totesi, että ”Suomen kirkossa ovat seinät avaralla ja katto korkealla, mutta sen sallivuudella on rajansa”. Painostukseen liittyvään keskusteluun Juva otti kolme näkökulmaa kirkkolakia apuna käyttäen.
Ensiksi esimerkiksi televisio tai ehkäisyvälineiden käyttäminen ei ole syntiä, mutta on jokaisen henkilökohtaisen vakaumuksen asia, kuinka näihin suhtautuu. Toiseksi lestadiolaisiin kohdistetut väitteet voivat pitää paikkansa, mutta ongelmat ei rajaudu lestadiolaisuuteen ja on väärin lyödä leima vain yhteen liikkeeseen, jos ongelmaa on kaikkialla.
Kolmas näkökulma olikin jo jyrkempi: Missä lähimmäisiä painostetaan nöyryyttäviin tunnustuksiin, missä häntä kielletään seurustelemasta vääräuskoisten naapurin kanssa tai edes tervehtimästä tätä, missä sairasta estetään hakeutumasta lääkärinhoitoon, missä lapset eristetään ”uskottomista” leikkitovereistaan ja missä vaimot alistetaan
joka suhteessa, nimenomaan myös seksuaalisesti, siellä luterilainen paikallisseurakunta ei voi vaieta.
Juvan kanta oli selvä. Juva oli valmis toimimaan tilanteen muuttamiseksi – ”paikallisseurakunta ei voi vaieta”. Mutta ensisijaisesti asiaa tulisi selvittää paikallisesti, ei valtakunnallisella julkisuudella.” (Sitaatti päättyy.)
Tähän Juvan kannanottoon kirkon asiaan puuttuminen sitten jäikin. Yksittäissä seurakunnissa ei hoitokokousten väkivaltaan sittenkään haluttu puuttua. Tuli puute vastuunkantajista.
Alatalon tutkielman perusteella Kuusamon kirkkoherra oli yksi vastuullisimpia seurakuntien työntekijöitä hoitokokousvuosina. Mutta muutoin kirkko jätti erotetut kärsimään yksin.
Alatalon gradusta paljastuu kirkon välinpitämättömyyden lisäksi paikallisten rauhanyhdistysten karmea tila 1970-1980-luvun taitteessa. SRK:n johdon käynnistämät väkivaltaiset kokoukset jatkuivat, eivätkä edes seurakunnan kyenneet auttamaan uskovaisia pois väkivallan kierteestä. Ihmiset saatiin raatelemaan toinen toisiaan rauhanyhdistyksissä. Jokainen koetti pelastaa oman nahkansa keinolla millä hyvänsä.
Gradun luettuaan kysyy, milloin ev.-lut. kirkkomme selvittää tämän ajan ihmisoikeusrikkomukset. Ne tapahtuivat kirkkomme helmassa, eivätkä seurakunnat antaneet suojaa väärinkohdelluille. Nykyään kirkko antaa suojaa pakolaisille, mikä on oikein. Milloin kirkko kantaa vastuunsa välinpitämättömyydestään SRK:n hoitokokousten aikoina?
Jani Alatalo: Kohti avoimuutta. Vanhoillislestadiolaisuuden käsittely julkisuudessa ja vanhoillislestadiolaisten suhtautuminen julkisuuteen Suomessa vuosina 1976–1984. Jyväskylän yliopisto 2006.
http://thesis.jyu.fi/07/URN_NBN_fi_jyu-2007441.pdf
Vastaukset 11
Vanhimmat
Nyt alkaa tulemaan totuudenmukaista tekstiä hoitokokousten ja koko SRK lestadiolaisuuden tilasta oikein tutkimuksen muodossa.
Kuka vastaa vielä tähän. Voiko tällainen ihmisten raatelu olla Jumalan seurakunnan ja Pyhän hengen työtä?
SRK:n pääsihteeri Aimo Hautamäen mukaan hoitokokoukset on koettu siionissa siunauksellisina.
Alatalon gradu kertoo järkyttävällä tavalla toista.
En kuitenkaan usko että SRK myöntää mitään erehdystä tapahtuneen. SRK:n johto on viime aikoina pikkuhiljaa vieritellyt syytä paikallisille rauhanyhdistyksille.
Niiden syliin tämä juttu vielä kaatuukin, saattepa nähdä.
Nyky-lestadiolaiset vähät välittää siitä mitä heidän vanhempansa tekivät toisille uskovaisille hoitokokouksissa.
Onko sulkeutuneisuutta kieltää hoitokokousten väärinkäytöksien olemassaolo lähes kokonaan? Jani Alatalo käsittääkseni kehui vanhoillislestadiolaisuutta avoimuudesta. Sulkeutuneisuutta on ainakin kieltää televsiot, teatteri ja suomi24-keskustelu.
SRK on edelleen erittäin sulkeutunut järjestö. Vielä sulkeutuneempi se oli 70-luvulla. Tämä häiritsi jopa kovana ja kovaäänisenä tunnettua hoitomiestä Reinikaista niin, että hän ihmetteli, miksi Päivämiehestä oli kadonnut jopa kirjoittajien nimet ja täysi anonyymisyys oli tullut tilalle.Pikkuhiljaa Päivämiesheen kirjoittjat alkoivat esiintyä omilla nimiellään.
On naurettavaa, että Hautamäki nyt vaatii anonyymisyyden poistamista suomi24-palstoilta, jotta SRK pääsisi raatelemaan nimellään esiintyviä. SRK on itse sortunut mitä pahimpaan anonyymisyyteen 70-luvulla.
Päävastuun hoitokokouksista ja niiden seuraamuksista kantaa SRK. Keskusjärjestöön luotettiin kuin vuoreen menneinä vuosikymmeninä. Edustivathan sen edustajat "jumalan huoneenhallitusta", kuten Päivämieskin kirjoitti monta kertaa 70-luvulla.
Kun on nähty mitä toimia avoimesta omalla nimellä esiintymisestä seuraa, kuka rohkenee nostaa esiin vaikeita asioita joista pitäisi sisäisesti keskustella?
Pastori Stiven Naatuksen hyllytys toimii meille kaikille TEHOKKAANA pelotteena.
tietoinen / mukana hoitokokoustoiminnassa mitenkään muuten kuin "antanut pyydettäessä keskusteluapua"?
Tätä minä yksinkertainen "epäuskoinen" (hoitokokoukset sisäpuolella kokenut) en ymmärrä. Muistan selvästi, kuinka koko Päivämies oli erittäin ahdistava lehti siihen aikaan kun se puolusti hoitokokouksia ja SRK:n puimatantereen puhdistusta.
Nyt Aimo H. on väittänyt toistuvasti julkisuudessa, ettei SRK:lla ollut osaa eikä arpaa hoitokokousjulmuuksissa, vaikka jokainen meistä muistaa julmimpien hoitomiesten tulleen juuri SRK:sta!
Oivaltaa!
Homman nimi on se kieltäminen/valehteleminen "teet mitä teet"
Kiellä tarpeeksi usein tai valehtele riittävästi niin ihmiset rupeavat uskomaan siihen totuutena, kun eivät viitsi, uskalla tai halua ottaa selvää mitä todellisuudessa on tapahtunut(tai mitä on todellinen tilanne)!
On helponpaa ja vaivattomampaa uskoa tosta noin muiden juttuihin.
Tämän palveluksen Alatalon gradututkimus on vl-liikkeelle tehnyt: työ näyttää konkreettisesti todisteet jotka osoittavat että 1) SRK oli hoitokokousten takana, ja 2) että hoitokokoukset olivat rankemman sortin hengellistä painostusta.
Tätä ei voi enää kukaan kiistää tämän jälkeen.
Olen lukenut anoppilani vintillä kertauksen vuoksi 70-luvun Päivämiehiä (nyt ne on siivottu pois..). Siellä SRK paistattelee voimainsa tunnossa uskovaisia nöyryyttämässä. Vai ei ole muka tiennyt hoitokokouksista.
SRK keksi koko henki- ja hoitokokousopin sekä aloitti sen pohjalta "puimatantereensa puhdistuksen".
On se sen verran kovapintainen järjestö, ettei varmasti anna periksi vaan väittää kaikkia hoitokokouskertomuksia "katkerien epäuskoisten valehteluksi".