Kuuluessani kirkkoon se merkitsi käytännössä muutamaa kirkossakäyntiä vuodessa, liturgioita kaavoja ja nukuttavia lampaanpehmeitä hyssyttelyjä kaikesta. En ymmärtänyt lapsikastetta muuta kuin traditiona. Aikuisena mennessä kasteelle tiesi mitä se merkitsi.
Kirkkolaitoksessa uskonnollisuuden henki vallitsi monesti puheissa sekä lauluissa. Ei oikea uudestisyntynyt uskova, armolahjoillakin siunattu kristitty ole mikään vaaraton lammas vaan saatanan pahimpia painajaisia. Ihmisiä johdetaan harhaan mielikuvissa.
En toki väitä että kirkon piirissä ei olisi aitoja kristittyjä pelkkien leipäpappien sekä uskonnollisuuden uhrien joukossa
-Enkä lähde ketään ihmistä erikseen tuomitsemaan, kuin minulla olisi siihen varaa. Kerron vain mitä oma uskonelämä oli ennen ja miten se muuttui kun pääsi aitoon seurakuntayhteyteen jossa asioista puhuttiin niitten oikeilla nimillä eikä turhaan tukkaa silitelty jos oli korjattavaa elämänasenteissa.
Nyt ainakin ymmärrän mitä on syntisyys. Mitä enemmän siis itseni huomaan syntiseksi ihmiseksi sitä enemmän Jeesus kirkastuu minulle. Se on varmaan sitä pyhittymistä.
Jos kuvitellaan että elämä olisi kuin elokuva ei kellään olisi oikein mukavaa katsellessaan sitä leffaa jossa salaiset ajatuksetkin tuodaan julki. Siksi tajuaa että Jeesus on ainoa vaihtoehto ja se mitä hän on ihmisen puolesta tehnyt, "sen rakkauden määrää ken pystyy koskaan mittaamaan" (hyvät virsi-sanat) niitten kaakatusten joukossa.
Raamatussakaan ei ole halaistua sanaa sellaisesta laitoksesta kuin "kirkko" - Eikä Jeesus ole mikään kiltti arka poika vaan peljättävä Jumalan soturi.
Kritiikkiä ja keskustelua otan mielelläni vastaan.
Suomen kielen kirosanat osaan kuten muutkin, joten osaan olla myös käyttämättä niitä.
Sami
Kirkkolaitoksessa uskonnollisuuden henki vallitsi monesti puheissa sekä lauluissa. Ei oikea uudestisyntynyt uskova, armolahjoillakin siunattu kristitty ole mikään vaaraton lammas vaan saatanan pahimpia painajaisia. Ihmisiä johdetaan harhaan mielikuvissa.
En toki väitä että kirkon piirissä ei olisi aitoja kristittyjä pelkkien leipäpappien sekä uskonnollisuuden uhrien joukossa
-Enkä lähde ketään ihmistä erikseen tuomitsemaan, kuin minulla olisi siihen varaa. Kerron vain mitä oma uskonelämä oli ennen ja miten se muuttui kun pääsi aitoon seurakuntayhteyteen jossa asioista puhuttiin niitten oikeilla nimillä eikä turhaan tukkaa silitelty jos oli korjattavaa elämänasenteissa.
Nyt ainakin ymmärrän mitä on syntisyys. Mitä enemmän siis itseni huomaan syntiseksi ihmiseksi sitä enemmän Jeesus kirkastuu minulle. Se on varmaan sitä pyhittymistä.
Jos kuvitellaan että elämä olisi kuin elokuva ei kellään olisi oikein mukavaa katsellessaan sitä leffaa jossa salaiset ajatuksetkin tuodaan julki. Siksi tajuaa että Jeesus on ainoa vaihtoehto ja se mitä hän on ihmisen puolesta tehnyt, "sen rakkauden määrää ken pystyy koskaan mittaamaan" (hyvät virsi-sanat) niitten kaakatusten joukossa.
Raamatussakaan ei ole halaistua sanaa sellaisesta laitoksesta kuin "kirkko" - Eikä Jeesus ole mikään kiltti arka poika vaan peljättävä Jumalan soturi.
Kritiikkiä ja keskustelua otan mielelläni vastaan.
Suomen kielen kirosanat osaan kuten muutkin, joten osaan olla myös käyttämättä niitä.
Sami
Vastaukset 13
Vanhimmat
Ihmiset ajattelevat ikävä kyllä usein rahallisesti ja taloudellisesti, aineellisesti, sitä hyvää, mitä heidän pitäisi saada kirkkoon kuuluakseen. Eivät ajattele sitä, miten suuri voima ja tuki kirkko ja sen työntekijät ovat, kun elämässä joutuu ahdinkoon.
Kaikkein suurin tuki minulle poikani itsemurhassa on ollut seurakunta ja sen henkilöstö, kuin myös kirkossa käyminen. Siellä minua ei ole kukaan tuominnut äitinä, aina otettu vastaan ja kuunneltu, ja tuettu, kun olen itkien ja täristen tarvinnut tukea ja lohtua. Kukaan ei ole tuputtanut uskoon kääntymistä tai pelotellut helvettiin joutumisilla tms. Olen kokenut, että olen saanut olla oma epätäydellinen itseni ja sellaisena minut on otettu vastaan ja hyväksytty. Koko henkilöstö on ollut valmis vain antamaan, mitään he eivät ole olleet minulta vastinetta vailla. Taivaan Isälle kiitos, että kirkko ja sen ihmiset ovat olemassa. Ilman heitä en olisi jaksanut. Siunausta heille. Ilman heitä olisin ollut ihan yksin, ilman heitä minulla ei olisi ollut ketään tukijaa. Pidetään kirkot ja heidän työntekijänsä arvostettuina, he ovat ihmisten henkinen tuki tässä kovassa ja liiketaloudellisessa, rahalle vain arvonsa antavassa maailmassa. Sosiaalipuolen tuet loppuvat, kun kaikessa pitää säästää, köyhät ja avuttomat ihmiset ajetaan ahdinkoon, unohdetaan, vanhuksista ja lapsista säästetään, mutta kirkko ei jätä yksin näistä vähäosaisintakaan, sillä he tekevät Jumalan työtä. Hänen luokseen ovat kaikki tervetulleita. Näettekö, jopa pakolaiset alkavat turvautua kirkkoihin hengenhädässään yhä enenemässä määrin, koska nämä tavalliset päättäjät ajattelevat vain rahaa, rahaa ja rahaa. Ei ajatella ihmistä elävänä kanssasisarena, vain "tapauksena paperilla". Maailma on sairas, onneksi kirkko ja Jumalan palvelijat ovat olemassa siellä!
Mutta kirjotukseni koski lähinnä sitä että kirkkoon kuuluminen tai lapsikaste ei pelasta ihmistä vaan henkilökohtainen uskonratkaisu. oma uskoontuloprosessi vei vuosia. Kun minulle tuputettiin sitä ja peloteltiin helvetillä kun asiat oli muutenkin huonosti se vei minua vain kauemmas Jumalasta. Myöhemmin löysin seurakunnan jossa minua kannustettiin uskomaan että en ole epäonnistunut olento vaan Jumala rakastaa minua omana itsenäni sekä voi luottaa että Hän korjaa minussa kaiken minkä saatana oli vääristänyt. Siksi säännöllinen seurakuntayhteys on tärkeää ja voi viedä aikaa löytää itelle sopiva paikka. Sellaisen löysinkin johdatuksella.
300-luvulla kristinusko julistettiin valtionuskonnoksi kun sen leviämistä ei voitu estää. Samalla maallistuttiin. Sen ymmärrän että seurakunnassa tarvitsee jakaa eri toimia sekä organisoida työtä - Mutta itse kirkko laitoksena on täysin kuollut keksintö. Hyvä jos olet sieltä saanut apua. Minulla vain eri kokemuksia lähinnä uskonelämän kannalta.
uskonnollisessa yhteisössä joten erosin. Siispä olin heti itsekäs joka haluasi vain aineellista hyvää ja nautintoa. Pöh.
Anteeksi väärin käsittämiseni. Minullekaan ei ole kirkastunut se asia, että kirkkoon kuuluminen jotenkin pelastaisi ihmisen. Mietin tätä, mutta en keksi mitään vastausta.
Mutta kasteen kautta, siis silloin, kun lapsi on pieni ja saa nimen, niin uskon koko sydämestäni, että sen kasteen kautta hänestä, kuten meistä kaikista muistakin, tulee Jumalan lapsi. Ja vaikka lapsi kuolisi ennen kastettakin, niin silti hän on Jumalan lapsi. Ja pelastettuja molemmat. Minulla oli hirveä hätä poikani itsemurhan tapahduttua, että mitä Jumala hänelle sanoo siellä toisella puolella, etsin vastauksia tuskaani monelta eri taholta, kunnes eräänä päivänä käteeni sattui hänen kastetodistuksensa ja siitä teksti.."Lapseni on kastettu. Miksi olisin levoton ja miksi pelkäisin? Ole, sydämeni, kiitollisena ja hiljaa. Taivaallinen Isä on ottanut lapseni syliinsä." Silloin minulle aukeni varmuus siitä, että poikani on Hänen luonaan, koska Hän on niin luvannut kasteessakin. Lapset ja nuoret ovat niin viattomia vielä, että uskon heidän yllään olevan vahvasti Jumalan Armon. Me, jotka olemme täällä pitempään, voimme kyllä näin kasvaa uskossamme elämän mukana tuomien asioiden yhteydessä, mutta he, jotka lähtevät täältä "ennen aikojaan", uskon heillä olevan juuri tämän Jumalan Armon kautta pelastuksen. Jumala on Rakkaus. Täytyy aina muistaa, että on olemassa Hänen Armonsa, koska itsemurhankin tehnyt ihminen päätyy tekoonsa joko maan päällisten syyseuraus-asioitten takia, tai sitten Hänen tahdostaan, jotta me tänne jäävät oppisimme siitäkin jotakin..Jumala koettelee meidän uskoamme näinkin. Uskon, että jokainen saa kantaaksen sen verran taakkoja täällä, kuin jaksaa kantaa, ja vain Hän tietää sen määrän. Kun emme jaksa enää, Hän päättää ottaa meidät luokseen. Uskokaamme edelleenkin Hänen rakkauteensa, jos luovumme uskostamme Häneen, pelastumisen mahdollisuus pienenee...mutta on aina olemassa Hänen Armonsa..
Olen lestadiolaisesta kodista lähtöisin ja minuakin se pelottelun ja ahdistelun ja kyttäyksen ilmapiiri vei vain kauemmas Jumalasta, mutta kun sain tajuta elämäni varrella sen, että Jumala on Rakkaus, ei tuomitseva ja pahantahtoinen, niin sen jälkeen vapauduin uskomaan Häneen. Ja tämä uskoni on täyttä vapautta. Minun ei tarvitse pelätä mitään enää. Hän on kanssani joka hetki.
En minäkään kuulu kuin vain nimellisesti ev.lut.seurakuntaan ja kirkkoon ja maksan kirkollisveroa. En kuulu mihinkään uskonnolliseen yhteisöön sitoutuneena, vaan minulle on elämänkokemusten kautta pitkin elämääni kasvanut oma sydämen uskoni, jota tukee se, että on olemassa tosiaankin ihmisiä, jotka hyväksyvät sinut omana itsenäsi, eivät vain jonkun uskonnon sanelemien tai heidän itsensä tulkitsemien uskonnon sääntöjen ja elämisen mallien mukaan. Ihan hyvin riittää tuokin syyksi kirkosta eroamiseen, että ei yksinkertaisesti halua elää uskonnollisessa yhteisössä. Saanko kysyä tarkemmin, tai voitko vastata, miksi et halua? Minäkään en halua, koska olen saanut kammon kaikenmaailman uskonnon varjolla tehtävien kyttäysten ja panettelujen, toisten elämän vahtimisten kokemuksesta. Kirkko ei ole tätä minulle tehnyt, mutta lestadiolaiset ovat. Ne ovat kaksi eri asiaa, minun käsitykseni mukaan.
En minäkään kuulu kuin vain nimellisesti ev.lut.seurakuntaan ja kirkkoon ja maksan kirkollisveroa. En kuulu mihinkään uskonnolliseen yhteisöön sitoutuneena, vaan minulle on elämänkokemusten kautta pitkin elämääni kasvanut oma sydämen uskoni, jota tukee se, että on olemassa tosiaankin ihmisiä, jotka hyväksyvät sinut omana itsenäsi, eivät vain jonkun uskonnon sanelemien tai heidän itsensä tulkitsemien uskonnon sääntöjen ja elämisen mallien mukaan. Ihan hyvin riittää tuokin syyksi kirkosta eroamiseen, että ei yksinkertaisesti halua elää uskonnollisessa yhteisössä. Saanko kysyä tarkemmin, tai voitko vastata, miksi et halua? Minäkään en halua, koska olen saanut kammon kaikenmaailman uskonnon varjolla tehtävien kyttäysten ja panettelujen, toisten elämän vahtimisten kokemuksesta. Kirkko ei ole tätä minulle tehnyt, mutta lestadiolaiset ovat. Ne ovat kaksi eri asiaa, minun käsitykseni mukaan.
nopeat sormet tekivät jälleen tepposet..;-)
Mutta on lohduttavaa tietää että koko poikasi elämä on Jeesuksen edessä ja hän ymmärtää kaiken tuskasta.
Voit jättää kaiken luottavin mielin Jumalan haltuun.
sami
onkin kova homma jaksaa uskoa ja luottaa kaiken tällaisen jälkeen siihen, että kaiken takana on kuitenkin Hänen Rakkautensa minuakin kohtaan.
Mutta ei ole muuta vaihtoehtoa, vain Hän voi auttaa, koska ihmiset ei voi. On päiviä, jolloin taistelen tosissani jaksaakseni elää, mutta usko Häneen auttaa menemään eteenpäin. Uskon Hänen lupauksiinsa. Muuta vaihtoehtoa ei ole. Siunausta sinullekin.
suruasi, kysyn kuitenkin, että miksi sanot, että kukaan kirkossa ei tuputtanut uskoa. Ilmeisesti ei tarvinnutkaan, koska kirjoituksestasi päätellen uskot jumalaan.
Mitä taas tulee rahaan, niin sitä kirkolla riittää. Niin omien bisnesten tuottoja kuin yhteiskunnaltakin saatuja. Kirkko on Suomen parhaiten tuottavia firmoja, joten onkin ihan kohtuullista, että sitten edes jotain antaa omaisuudestaan, koska siitä hyvyydestä ja välittämisestä papit paasaavat.
Siksi sanon, että kirkossa ei tuputettu uskoa, koska siellä kerta kaikkiaan vain ELETTIIN sitä uskoa, tehtiin sen uskon mukaan, eli autettiin sitä joka apua tarvitsi. Kirkossa puhuttiin ja puhutaan uskosta hyvää, ja kauniisti, rakastaen. Ainakin meidän kirkossamme täällä ja tämä meidän pappimme. Ei lyöty lyötyä. Siellä ei sanottu, että "Jumala kosti sinulle näin antamalla saatanan itsensä ottaa poikasi valtaansa ja saattaa hänet itsemurhaan ja että poikasi on sen takia helvetissä nyt." Ei lisätty siihen, että "jos et itse nyt ala uskoa, niin sama odottaa sinuakin". Minulta ei kukaan kysynyt uskonko Jumalaan, vaan he vain (siis pappi, ja myöhemmin myös diakoni) tulivat itse kotiini ja olivat valmiita auttamaan, kun kuulivat meitä kohdanneesta hirveästä surusta.Sitä en tiedä mistä kautta he kuulivat, koska tapaus sattui perjantaina ja pappi soitti ja tuli meille sunnuntaina. Emme olleet mitään kirkossa kävijöitä, seurakunnan kanssa toimijoita tms.mikä olisi ollut yhdyslenkkinä perheeni ja kirkon henkilöstön välillä. Ehkä järjestelmä pelaa noin. En tiedä. Totuin siis lapsena siihen, että aina kun jotain ikävää sattui, niin ikävän asian kohdanneille lestadiolaiset toimivat tuomitsijoina, "et ole ollut tarpeeksi hyvä uskovainen, Jumala rankaisi sinua, Jumala kostaa, peloteltiin siis Jumalan vihalla,jne, jne."
Sen takia opin kammoamaan uskovaisia ja heidän kanssaan tekemisissä olemista täysin. En halunnut olla "pahan seurakunnan ja pahan Jumalan kanssa tekemisissä lainkaan." Kehitin oman sydämenuskoni sillä tavalla, että kiitin iltaisin rukouksin siitä kaikesta mitä minulla oli, pyysin varjelusta jne. Uskoin omassa sydämessäni, että Jumala on olemassa, mutta ei noin kuin monessakin yhteisössä sitä toitotetaan. Uskoin, että Jumala on Rakkaus. Halusin uskoa niin. Tätä uskoani koeteltiin tosi pahasti nyt, kun en ymmärtänyt "miksi Jumala salli poikani päätyvän itsemurhaan", mutta ajan myötä olen oppinut ymmärtämään senkin asian "hyvät puolet". Jumala näki, että pojallani oli paha olla ja vaikeaa, hän oli saanut kärsiä täällä jo tarpeeksi, niinpä Hän otti hänet luokseen Taivaaseen. Hänen taakkansa oli tullut täyteen. Ja vaikka hänen elämänsä jäi lyhyeksi täällä, niin sillä oli suuri merkitys kuitenkin minulle ja perheelleni, ystäville, kavereille,jne. Hän kävi opettamassa meille paljon asioita, hän toi Jumalan meidän perheeseemme vieläkin vahvemmin kuin se oli tähän asti ollut. Hän kävi opettamassa käskyä "Rakasta", koska hän itse rakasti kuolemaansa saakka. Ja monia muita asioita, joita voisin luetella paljonkin. Hänen elämällään oli siis merkitys. Ei maanpäällistä elämää ole helpoksi tarkoitettukaan. Taivaassa on se helpotus. Näin minä uskon. Murheen kohdatessa on vain niin vaikeaa meillä, jotka jäämme tänne ikävään ja suremme, kun menetämme rakkaamme, eikä ole tietoa koska jälleen kohtaamme. Mutta kohtaamme kyllä sitten, kun on meidän aika poistua täältä maan päältä. Näin uskon. Usko kuolemanjälkeiseen elämään ja näkemiseen auttaa minua jaksamaan elää täällä niinkauan kuin Hän on tarkoittanut.
Tulipa pitkä stoori. Vähän asian laidastakin :-)
Raamatun mukaan usko tulee Jumalan sanasta (Room 10) ilman lain tekoja (Ef 2) pelastukseksi niille, jotka Jumala on valinnut pelastukseen ennen maailman luomista, Ef 1:4.
Jumala on ratkaissut.
Ratkaisukristillisyys on pelagiolaisuutta, harhaoppia. Tuomittu 400-luvulla kahteen kertaan kirkolliskokouksissa. Pelagiolaisuus vastustaa ennaltamääräämisoppia ja perisyntioppia (Room 5).
Ratkaisukristillisyydessä kuvitellaan, että ihminen voi ratkaista pelastuksen, eli olisi Jumalan hallitsija, eikä päinvastoin.
Toisin sanoen, taitaa olla kuvitelma niin suuresta omasta hyvyydestä, että voi omalla touhulla itsensä pelastaa. Ei tämä ole oikeata pelastusoppia, vaan Jumalan pilkkaamista.
Semmosille kokouksille annan piupaut. Tarkoitan että
usko syntyy kuulemisesta ja kun on uskonratkaisunsa tehnyt, Jumala hoitaa loput.
sami