Ihmettelen aika ajoin kuolemassa esiintyviä arvoja.
Lapsi kuolee....pahin menetys
nuori kuolee
keski-ikä
vanhus
Vanhus on helpoin hyväksyä mutta miksi lapsi on pahin kaikista muista ryhmistä.
Mielestäni muita ryhmiä ei pitäisi eriarvoistaa.
Periaatteessa nuorella aikuisella on varmasti eniten surijoita näistä ryhmistä.
Äiti, isä, puoliso tai vaan muuten elämänhaluinen keski-ikäinen ovat meille yhtä pahoja menetyksiä kuin lapsi.
viaton lapsi on usein terminä. Eikö vanhempi ihminen ole yhtä viaton?
Tavallaanhan tämä on typerää miettiä tätä.
Mutta jotenkin aina herään ajattelemaan kun
korostetaan lapsen kuolemaa.
Lapsi kuolee....pahin menetys
nuori kuolee
keski-ikä
vanhus
Vanhus on helpoin hyväksyä mutta miksi lapsi on pahin kaikista muista ryhmistä.
Mielestäni muita ryhmiä ei pitäisi eriarvoistaa.
Periaatteessa nuorella aikuisella on varmasti eniten surijoita näistä ryhmistä.
Äiti, isä, puoliso tai vaan muuten elämänhaluinen keski-ikäinen ovat meille yhtä pahoja menetyksiä kuin lapsi.
viaton lapsi on usein terminä. Eikö vanhempi ihminen ole yhtä viaton?
Tavallaanhan tämä on typerää miettiä tätä.
Mutta jotenkin aina herään ajattelemaan kun
korostetaan lapsen kuolemaa.
Vastaukset 16
Vanhimmat
Ihan puhtaasti, ikään kuin "laskennallisesti" voinee ajatella jotenkin niin, että lapsella on eniten vielä tarjottavaa ja mahdollisuuksia kuin muilla jo kauemmin eläneillä: lapsen optiot ovat vielä toteutumatta.
Mutta, miten surun määrää voi edes ylipäänsä mitata?
6- ja 8-vuotiaat lapset olivat kerrostaloalueen pihalla. Pihasta lähti suuri muuttoauto peruuttamaan. Vaimoni katsoi ikkunasta ja sanoi kiihtyneellä äänellä: "Mitä helvettiä ne menee tuonne auton taakse?"
Katsoin ikkunasta ja ihmettelin, miten tuo kuorma-auto peruuttaa noin lujaa, vaikkei kuljettaja varmasti näe auton taakse. Lapsia ei näkynyt. Auton takaa kuului huuto poikani äänellä: "AUUUUUUUUUUU!"
Kun isovanhemmat kuolivat, ei siinä ollut juuri mitään surullista. Vanha ihminen oli elämäntyönsä tehnyt ja sairas ja väsynyt. Iän kertyessä ajatus kuolemasta on vähitellen hyväksyttävissä paremmin.
muuten et joutuisi pohtimaan mikä siinä on niin korvaamatonta.
Ei tuossa ole mitään ihmeteltävää.
Minkä ikäinen olet?
Onko sinulla lapsia?
Totta kun mummo tai vaari kuolee, sen hyväksyy helpommin.
Aikuisena myös oman isän tai äidin menetys
saattaa tuntua, jopa helpottavalta, siis tuolle sairaalle äidille tai isälle lepoon pääsynä.
Jos menettää keski-iässä puolison, sekin on kauhea tilanne, osa itseään kuolee pois.
Tuo jonka kanssa olen ollut yhtä. On kuin sinulta revittäsiin käsi tai jalka.
Mutta pahin kaikista on lapsen menettäminen.
tuo emous sykkii jokaisessa ihmisessä niin lujasti että se on täysin käsittämätöntä ja epäinhimillistä.
Oman lapsensa menettäminen. Kuinka moni vanhempi sanoo, kun menttää lapsensa , että olisipa hän itse mennyt tuon lapsen puolesta.
Se on sitä aiota ja oikeaa vaistonvaraista emoutta. Omalle lapselle ei saa eikä anna tapahtua mitään. Sitä ei voi hyväksyä jos tuo pieni, jota olen koko elämäni ajan pitänyt omana päivänsäteenäni otetaan pois.
Kuolemassa on arvot. Ja ne ovat kohdallaan.
Ei kuoleminen ole viattomuudesta kiinni.
Se on siitä kiinni , mitä tuo ihminen jonka menetät merkitsee sinulle.
Emous tykyttää jokaisessa meissä.
Kerran synnytetyt synnytetään uudelleen joka päivä.
Ja jos se päivä ei koitakaan.......
En käsitä miten voit edes verrata vanhuksen ja lapsen kuoleman merkitystä omaisille.
Lapset shtautuvat itse kuolemaan melkein uteliaasti, eivät aina pelkää sitä niinkuin vanhemmat. kerronpa tarinan. Tuolla Suomen Itärajalla on yksi jyrkkä ja korkea mäki (6. tiellä), jota ylös ajaessa näyttää siltä kuin tie loppu taivaaseen. Kerran sitä mäkeä ylös ajaessamme 5 vuotias neiti tokaisee "ai mennäänkö me nyt taivaaseen? niiku kuollaan? Ai se on tämmöstä, et ihmiset ajaa taivaaseen autolla, on se hyvä et mie otin värityskirjan mukaan, niin siellä on ainakin jotain muuta tekemistä kuin pilvillä ratsastelua!"
Lapsi ei osaa eikä hänen pidäkään ajatella kuolemaa, sen aikuisille merkitsevässä tarkoituksessa.
Lapsella on lapsen usko. Hän käsittää, että mummo meni Taivaan Isän luo. Ja ne enkelit vei sen mummon sinne oikeasti. Se oli "leikki mummo", jonka arkku laskettiin papan viereen.
Eikä pappakaan siellä haudassa ole oikeasti. Oikeasti ne lensi taivaaseen niinkuin linnut.
Ja nyt ne on iloisia eikä niitä enää satu mihinkään ja ne ei enää sekoita lastenlapsien nimiä.
Ne on niinkun nuoret ihmiset nyt ja tanssii siellä ja saa juoda limsaa ja syödä suklaata koko ajan.
Totta
*virn*
Kirjoitin että vanhuksen kuoleman voi ymmärtää, se kun näyttelee osaa luonnollista kiertokulkua.
Muita ryhmiä en haluaisi kirjoituksessa kategorioida.
Teidän käsityksen mukaan jos olisi pakko valita;
Ikä määräisi suoraan kuka kuolee.
Kaksi lasta 10- 14v, helpompi hyväksyä 14v vai???
Puoliso isä/äiti n 30v lapsi 3v. Puolison kuolema helpompi hyväksyä???
En pysty yhtymään kyllä teidän mielipiteeseen.
Mielestäni pieni lapsi ei ole niin kiinni elämässä kuin esim 20v, 30, v 40 vuotias.
Tällä kiinni elämässä tarkoitan sitä että kuolema riipaisee huomattavasti useampaa ihmistä kuin pienen lapsen. Pienen lapsen sosiaaliset verkostot ovat paljon pienemmät.
Kelkkani kääntyy sitten n 17v lapsi ja vanhempi osassa. Silloin tämä ikä rasismi puree jo ymmärrettävästi.
Kirjoituksestani ei pidä käsittää että vihaisin lapsia. Pohdintani perustuu vaan kirjoituksiin joissa lapsi/aikuinen on kuollut ja niiden erinlaiseen tekstin sisältöön.
Itse kun annan arvon molemmille niin lapsille kuin
aikuisille.
Totuushan onneksi on että meidän ei tarvitse valita kuka täältä milloinkin lähtee.
"Kirjoitin että vanhuksen kuoleman voi ymmärtää, se kun näyttelee osaa luonnollista kiertokulkua."
Ihan yhtälailla lapsenkin kuolema on osa luonnollista kertokulkua. Se miksi kuolema riipaisee aikuisa ja se miksi ajtellaan vain vanhusten luoleman olevan vain osa luonnollista kiertokulkua, johtuu siitä, että aikuiset pelkäävät kuolemaa. Se miksi monet aikuiset eivät ymmärrä pinen lapsen kuolemaa johtuu myös siitä, että he eivät osaa käsitellä lapsen kuoleman aiheuttavia tunteita ja osin siitä, että nyky-yhteiskunnassamme kuolema on vain vanhuksille kuuluva juttu, mikä on todella outoa!
Minä voin ymmärtää niin vanhuksen, aikuisen, nuoren kuin lapsenkin kuoleman.
niin ilmeisesti sinä olet ainoa joka ymmärtää minun pointtini tässä asiassa.
Osa kiertokulkua on osa kúolema sattuu se sitten lapselle, nuorelle tai vanhukselle. Kuitenkin itse osaltani tunnettua monia edesmenneitä vanhuksia, jotka ovat itse ehtineet valmistua kuolemaan on helpompi kohdata vanhuksen pois meno kuin nuoremman henkilön.
Lisäksi haluan antaa teille mietittävää kannassanne. Piditte omaa lastanne tärkeimpänä.
Pystyn helposti ymmärtämään sen mikäli lapsi on ainoa entä jos on useampi, väheksyttekö omaa merkitystänne muiden lasten elämään. entä Lapseton elämänhaluinen ihminen joka on vaikka saavuttanut jo sellaista. mitä on kauan tavoitelut nauttiakseen siitä. Tai miten valitsette lapsi (tuntematon) oma puoliso...kumman antaisitte kuolla (pakko valinta)
Taas tämmöisiä kärjistettyjä esimerkejä mutta näistä mielestäni lähtee muokkautumaan tämä ajatuksemme kulku oikeudenmukaisuudesta.
Tämä edelleenkin sen vuoksi että en voi hyväksyä arvoja kuolemaan (paitsi vanhukset)
niin elämänkokemuksesi on tuonut vähän syvyyttä mietiskelyysi ja silloin asettamasi kysymyksetkin ovat varmaan relevantteja
Ymmärrän paremmin, enpä usko.
ajattellin, että kun kasvataisit omat lapsesi, niin voisit jotain oppia mutta sinähän olet vissiin peräkamarin poika.
Ulkopuolisena on helppo ajatella että kaikki ihmiset ovat yhtä tärkeitä ja arvokkaita, mutta asia muuttuu toiseksi kun sitä tarkastellaan omakohtaisesta näkökulmasta. Ymmärrän erittäin hyvin että äiti tai isä kokee pienenä maailmanloppuna sen että oma lapsi kuolee, eikä sellaisen kokenut PYSTY viileästi ja ulkopuolelta funtsailemaan että kuka jouti kuolla ja kuka ei! Sellaiseen ei kertakaikkiaan kykene jos vähänkin välitti lapsestaan. Ja yleensä heistä välitetään.
Laji, jolle sen jälkeläiset eivät aina ja kaikessa ole etusijalla, on tuhoon tuomittu.
***
Itse voisin kysyä että olisiko lapsen kuolema jotenkin helpompi "hyväksyä", jos lapsi kärsii kovasti? Pystyykö vanhempana asettamaan lapsen hyvän olon sen etusijalle, että itse haluaisi niin kovasti pitää lapsensa?
Kovasti on kehuttu näitä teissä taajama-alueilla olevia HIDASTEITA, kuinka ne saavat autoilijat varomaan lapsia, ja vähentävät onnettomuuksien määrää.
Kenenkään en ole kuullut ihmettelevän että miten hälytysajoneuvot pääsevät ajoissa ja kunnialla perille noiden töyssyjen kanssa? Siinähän saattaa vaikka joku vanhus menehtyä kotiinsa sydänkohtauksen tms. kourissa.
jos sirra ajaa parin töyssyn kohdalla 30 km/h sen sijaan, että ajais 80 km/h, niin se hidastaa kohteeseen pääsyä n. 8 sekuntia ja jos se poka siinä ajassa menee asystoliseen, niin kyllä se vissiin oli sit lähtevien kirjoissa.
Joutaa varmaan sitten kokonaiset rakennuksetkin palaa poroksi, kun ei hälyssä olevat ehdi perille ennenkuin 15. päivä.