Profetoimisen lahja ja Raamattu
Varhaiset adventistit uskoivat Raamatun opettavan, että hengelliset lahjat, mukaan lukien profetoimisen lahja, toimisivat seurakunnassa Kristuksen takaisintuloon asti (1.Kor.12:8-10 ja Ef.4:11-13). Mutta erityisesti heihin vaikutti Joelin kirjan kohta (3:1-5; 2:28-32, VKR), jossa ennustetaan, että viimeisinä päivinä Jumala vuodattaa Henkensä kaikkiin ihmisiin, ja ”teidän poikanne ja tyttärenne profetoivat”.
Tärkeä raamatunkohta on myös 1.Tess.5:19-21, jossa neuvotaan uskovaisia olemaan väheksymättä profetoimisen lahjaa. Heidän tuli koetella kaikkea ja pitää ”se mikä on hyvää”. Tämän vuoksi adventistit alkoivat opettaa, että kristittyjen ei tullut suoralta kädeltä torjua niitä, jotka väittivät omistavansa profetoimisen lahjan. Sen sijaan heidän tuli koetella näitä henkilöitä nähdäkseen, oliko heidän opetuksensa sopusoinnussa Raamatun kanssa ja osoittiko heidän ”hedelmänsä”, että he olivat oikeita eivätkä vääriä profeettoja (Matt:7:15-20).
Näiden tekstien lisäksi varhaiset sapattia pyhittävät adventistit totesivat, että lopunajan seurakunta (”jäännös”) opettaisi Jumalan käskyjä ja omistaisi Jeesuksen todistuksen (Ilm.2:17); viimeksi mainittu tarkoitti heidän uskonsa mukaa profetoimisen lahjaa (Ilm.19:10).
Varhaisen adventismin pohtiessa Ellen Whiten suhdetta Raamattuun, yksi tärkeä näkökohta oli se, että Raamattu itse puhui profetoimisen lahjan puolesta ja ennusti sen toimivan aitona myös lopunajan seurakunnassa. Toinen näkökulma aiheeseen oli se, että Raamatulla oli ehdoton arvovalta hengellisissä asioissa uskovien etsiessä valoa. Niinpä James White kirjoittaa, että ”minkään lahjan elpyminen ei koskaan poista välttämättömyyttä tutkia Raamattua totuuden selville saamiseksi” (RH 28.2.1856).
Eräässä toisessa yhteydessä JW ilmaisi hyvin selvästi kantansa Raamatun ensiarvoisesta asemasta vaimonsa lahjaan nähden. Marraskuussa 1855 johtavat sapatinpyhittäjät päätyivät Raamattua perusteellisesti tutkittuaan yksimielisyyteen teologisesta kysymyksestä (sapatin alkamisajasta), joka pitkää oli vaivannut heitä. Kuitenkin Joseph Bates ja Ellen White olivat erimieltä asiasta. Tässä vaiheessa EW sai näyn, joka vahvisti sen tuloksen, johan Raamattua tutkimalla oli päädytty.
Sitten heräsi kysymys, miksi Jumala ei ollut selvittänyt kysymystä alunperin näyn avulla. JW:n vastaus on valaiseva. ”Näyttää siltä”, hän sanoi, ”että Herra ei halua opettaa kansansa jäseniä raamatullisissa kysymyksissä hengellisten lahjojen kautta, ennen kuin hänen palvelijansa ovat ahkerasti tutkineet hänen sanaansa.”
Yhteenvetona: varhaiset adventistit olivat Raamatun kansaa. Koska he uskoivat Raamattua, he olivat avoimia myös profetoimisen lahjalle omana aikanaan. Mutta tuo lahja ei korvannut Raamattua eikä sen tutkimista. Tuon lahjan tehtävänä oli johtaa ihmisiä takaisin Raamattuun, joka on Jumalan arvovaltainen sana.
Lähdeteos: George R. Knight, Ellen Whiten elämä ja teokset
Varhaiset adventistit uskoivat Raamatun opettavan, että hengelliset lahjat, mukaan lukien profetoimisen lahja, toimisivat seurakunnassa Kristuksen takaisintuloon asti (1.Kor.12:8-10 ja Ef.4:11-13). Mutta erityisesti heihin vaikutti Joelin kirjan kohta (3:1-5; 2:28-32, VKR), jossa ennustetaan, että viimeisinä päivinä Jumala vuodattaa Henkensä kaikkiin ihmisiin, ja ”teidän poikanne ja tyttärenne profetoivat”.
Tärkeä raamatunkohta on myös 1.Tess.5:19-21, jossa neuvotaan uskovaisia olemaan väheksymättä profetoimisen lahjaa. Heidän tuli koetella kaikkea ja pitää ”se mikä on hyvää”. Tämän vuoksi adventistit alkoivat opettaa, että kristittyjen ei tullut suoralta kädeltä torjua niitä, jotka väittivät omistavansa profetoimisen lahjan. Sen sijaan heidän tuli koetella näitä henkilöitä nähdäkseen, oliko heidän opetuksensa sopusoinnussa Raamatun kanssa ja osoittiko heidän ”hedelmänsä”, että he olivat oikeita eivätkä vääriä profeettoja (Matt:7:15-20).
Näiden tekstien lisäksi varhaiset sapattia pyhittävät adventistit totesivat, että lopunajan seurakunta (”jäännös”) opettaisi Jumalan käskyjä ja omistaisi Jeesuksen todistuksen (Ilm.2:17); viimeksi mainittu tarkoitti heidän uskonsa mukaa profetoimisen lahjaa (Ilm.19:10).
Varhaisen adventismin pohtiessa Ellen Whiten suhdetta Raamattuun, yksi tärkeä näkökohta oli se, että Raamattu itse puhui profetoimisen lahjan puolesta ja ennusti sen toimivan aitona myös lopunajan seurakunnassa. Toinen näkökulma aiheeseen oli se, että Raamatulla oli ehdoton arvovalta hengellisissä asioissa uskovien etsiessä valoa. Niinpä James White kirjoittaa, että ”minkään lahjan elpyminen ei koskaan poista välttämättömyyttä tutkia Raamattua totuuden selville saamiseksi” (RH 28.2.1856).
Eräässä toisessa yhteydessä JW ilmaisi hyvin selvästi kantansa Raamatun ensiarvoisesta asemasta vaimonsa lahjaan nähden. Marraskuussa 1855 johtavat sapatinpyhittäjät päätyivät Raamattua perusteellisesti tutkittuaan yksimielisyyteen teologisesta kysymyksestä (sapatin alkamisajasta), joka pitkää oli vaivannut heitä. Kuitenkin Joseph Bates ja Ellen White olivat erimieltä asiasta. Tässä vaiheessa EW sai näyn, joka vahvisti sen tuloksen, johan Raamattua tutkimalla oli päädytty.
Sitten heräsi kysymys, miksi Jumala ei ollut selvittänyt kysymystä alunperin näyn avulla. JW:n vastaus on valaiseva. ”Näyttää siltä”, hän sanoi, ”että Herra ei halua opettaa kansansa jäseniä raamatullisissa kysymyksissä hengellisten lahjojen kautta, ennen kuin hänen palvelijansa ovat ahkerasti tutkineet hänen sanaansa.”
Yhteenvetona: varhaiset adventistit olivat Raamatun kansaa. Koska he uskoivat Raamattua, he olivat avoimia myös profetoimisen lahjalle omana aikanaan. Mutta tuo lahja ei korvannut Raamattua eikä sen tutkimista. Tuon lahjan tehtävänä oli johtaa ihmisiä takaisin Raamattuun, joka on Jumalan arvovaltainen sana.
Lähdeteos: George R. Knight, Ellen Whiten elämä ja teokset
Vastaukset 5
Vanhimmat
ei ole noin harhaoppinen. Raamatun mukaan profetoiminen tapahtuu seurakunnan kokouksissa ja niissä puhutaan käytännön asioista, sydämen salaisuuksista verrattuna kielilläpuhumiseen.
Nuo omatakaiset raamatunselityseepokset ovat pelkkää hengellistä pöyhkeyttä, jotka johtavat ylpeyteen ja muuhun saatanallisuuteen miten adventismi on täynnä. Se on lihallista ja täynnä samaa kuin maallinen pyrkyryys.
Ellenin kohdalla kyse ei ole raamatullisuudesta, muuta kuin siinä että häntä ohjaa iisabelin henki josta raamattu varoittaa. Se on naisen vallanhalua, tahkoa eksyttää ja vetoaa ihmisen alhaisiin vietteihin uskonnollisuuden kautta. Siinä Ellenin raamatullisuus.
Ellenin vallanhimo oli kapinointia Jumalan seurakuntajärjestystä vastaan. Jos Ellen olisi noudattanut Raamattuaan, hän olisi hoitanut lapsensa itse, eikä himossaan tuottanut lapsia muiden hoidettaviksi. Ihmiselle annetaan hänelle kuuluvat velvoitteet, ja äidin velvoite on hoitaa hankkimansa lapset. Joka on vähässä uskollinen on sitä enemmässäkin. Ellen ei ollut kummassakaan!
Profeetta on Jumalan orja!
- "Mene minne minä sinut lähetän"! "Mene ja sano tälle kansalle"!
Ellen ei olisi ollut vaimo kenellekään, jos hän olisi ollut profeettana oikea.1.Kor.7:34 ja hänen harrastuksensa käy kahtaanne. Samoin vaimo, jolla ei enää ole miestä, ja neitsyt huolehtivat siitä, mikä on Herran, että olisivat pyhät sekä ruumiin että hengen puolesta; mutta naimisissa oleva huolehtii maailmallisista, kuinka olisi mieliksi miehellensä. "" EIKÄ kukaan tulisi raskaaksi, jos hänellä olisi Ellulle väitetty tehtävä profeettana. Paavali esitti vaimon vallanalaisuuden vertauskuvaksi miehen alamaisuudesta Jeesukselle. Jos ELLULLA olisi ollut profeetan tehtävä Jumalalta. Raamatun sana raukeaisi pätemättömäksi.Eihän koskaan voi olla niinkään, että ihminen olisi Jeesuksen vallan yläpuolella! Poikkeus olisi mahdottomuus. Vertauskuva on yhtä tukeva kuin se,josta vertauskuva on lähtöisin. Adventismin tulkinnat eivät toimi ihmisen opettamiseksi, koska kirkkonne tulkitsee Raamatunvastaisesti. Näin eivät vertauskuvat enää teillä toimikaan opettajina. >HERRA toimii täydellisyyden lain mukaan eikä vajavaisuuden mukaan niinkuin ihmiset. Meidän käsityksssämme oikeasta ja väärästä on ylipääsemätön juopa, ja lepsuus onkin adventismin puolella!