Oikea rukous Lutherin mukaan

RUKOUS JEESUKSEN NIMEEN - TÄRKEINTÄ TYÖTÄ

On hyvin tärkeää oppia huomaamaan, että rukouksesi tärkeyden vuoksi et saa katsoa omaa arvollisuuttasi, van että sanot:
Minä tahdon rukoilla vain uskossa lupaukseen enkä siksi, että haluaisin ripittäytyä tai katua sitä, että ihminen ei perusta rukoustaan omaan hurskauteensa, hartauteensa tai kiihkoonsa.

Häpeää ja törkyä on joka kerta pyrkimässä mukaan rukoukseen ja se vain vanhingoittaa sitä.
Miten tällöin olisi rukoiltava sen, joka yhtäkkiä joutuu suuren ahdistuksen valtaan, jos hän on sitä mieltä, että hänen ennen rukoilemista olisi oltava puhdas ja pyhä.

Hänen on opittava rukoilemaan omien syntiensä keskeltä, avaamaan sydämensä ja lausumaan;
Minä en perusta rukoustani omaan hartauteeni tai pyhyyteeni vaan lupaukseen, joka on tullut sinun Poikasi suusta:
"Joka anoo, hänelle annetaan".
Ellei minun sydämeni ole kyllin palava ja harras, niin rakennan rukoukseni sinun sanasi varaan.

Ensimmäinen ja kaikkein vaikein kohta rukouksessa on se, että ihminen ryhtyy rukooilemaan ja huomaa tuon lupauksen olevan niin suuri, että mikään ei voi estää häntä rukoilemasta, olipa hän miten suuri syntinen tahansa.
Mutta sitä ei saakaan aikaan luonto, vaan toinen seikka, nimittäin usko.

RUKOUS PERUSTUU LUPAUKSEEN

Toiseksi sinun on tarkattava myös lupausta, jonka Kristus antaa:
"Totisesti, totisesti, minä sanon teille: jos te anotte jotain Isältä, on hän sen teille antava minun nimessäni."

Pidä nämä sanat mielessäsi ja laske ne sydämellesi!
Tässä näet kuulet, että hän ei vain anna lupausta, vaan vahvistaa ja vakuuttaa sen kaksinkertaisella valalla ja vannoo omassa korkeassa persoonassaan:
Uskokaa vain mina; niin totta kuin Jumala elää, minä en teille valehtele.

Nyt pitäisi kai sen, joka haluaa olla kristitty, hiukan punastua ja hävetä itseään, kun hän on kuullut nämä sanat eikä kuitenkaan koskaan oikein sydämestään ole rukoillut.

Eikö ole ikuinen häpeä Jumalan ja maailman silmissä, että Kristuksen täytyy meille niin pyhästi ja juhlallisesti vannoa, emmekä me sitä kuitenkaan usko,
emmekä amma taivuttaa itseämme, niin että edes kertaakaan sen johdosta alkaisimme oikein sydämestämme rukoilla.

Mitähän me sanomme Jumalan tuomioistuimen edessä tai omalletunnollemme, kun meiltä kysytään:

Oletko kertaakaan vakavasti ja luottavaisin sydämin rukoillut taivaallista Isää, että hänen nimensä pyhitettäisiin jne?
Etkä tiedä, kuinka vakavasti olen käskenyt niin tehdä ja kuinka pyhästi olen luvannnt, etttä sinua varmasti kuullaan, jos vain rukoilet sydämesi pohjasta?

Kohtuuden nimessä meidän pitäisi minun mielestäni punastua häpeästä ja edes pelätä Jumalan hirmuista tuomiota, kun me tällä tavoin väheksymme hänen käskyään ja kallista lupaustaan, ja annamme niiden kaikua kuuroille korville.

Silloin sinua ei kyllä auta, vaikka puolustelisitkin itseäsi:
Niin, minä en tiennyt, olinko minä kyllin arvollinen; tai:
Tunsin itseni haluttomaksi ja kykenemättömaksi rukoilemaan tai minun oli suoritettava muita asioita.

Martti Luther: Syvyydestä minä huudan; Perussanoma 1996, ss. 109-11. 'Rukous perustuu lupaukseen'.