En ole juuri koskaan ottanut vakavia asioita esille vanhempieni kanssa, eikä se kyllä ole tullut tarpeeseenkaan. Olen kuitenkin päätynyt pitämään sitä, että minulla on Aspergerin syndrooma, mahdollisena. En kaipaa diagnoosia diagnoosin itsensä vuoksi, vaan jotta kyseessä todella ollen AS:n, uskoisin voivani silloin ymmärtää itseäni hieman paremmin. Ennen diagnoosia olisi kuitenkin myös oleellista, jotta saan käytyä asiasta vakavaa keskustelua vanhempieni kanssa.
Otin asian tänään esille melko tylysti. Tokaisin vain mahdollisuudesta. Isäni sitten päätyi etsimään aiheesta tietoa netistä, jonka jälkeen sain kuulla kommenttia muunmuassa sosiaalisesta vetäytymisestä siihen sävyyn, etteihän hänkään mene noin vain puhumaan vieraille ihmisille - turpaanhan siinä saisi - ja siitä kuinka nämä oireethan ovat aivan samanlaisia kuin seitsemällä kymmenestä minun ikäisestäni. Olen siis kahdeksantoista. Sain myös kuulla siitä, kuinka tokihan tässä iässä ollaan niin kaikkitietäviä.
Ei ole millään tasolla varmaa, onko kyse AS:stä, mutta olen lopulta hyväksyen asian mahdollisuuden, opiskellut siitä nyt usean kuukauden ajan ja keskustellut ihmisten kanssa, joilla on todettu kyseinen oireyhtymä (ja jotka ovat perehtyneempiä), ja sitä kautta tullut luottavaisemmaksi tuon suhteen. Haluaisin siis mahdollisuuden tulevan käsitellyksi vakavasti.
Miten tilanteessa kannattaisi edetä? Miten ottaa asia esille?
Otin asian tänään esille melko tylysti. Tokaisin vain mahdollisuudesta. Isäni sitten päätyi etsimään aiheesta tietoa netistä, jonka jälkeen sain kuulla kommenttia muunmuassa sosiaalisesta vetäytymisestä siihen sävyyn, etteihän hänkään mene noin vain puhumaan vieraille ihmisille - turpaanhan siinä saisi - ja siitä kuinka nämä oireethan ovat aivan samanlaisia kuin seitsemällä kymmenestä minun ikäisestäni. Olen siis kahdeksantoista. Sain myös kuulla siitä, kuinka tokihan tässä iässä ollaan niin kaikkitietäviä.
Ei ole millään tasolla varmaa, onko kyse AS:stä, mutta olen lopulta hyväksyen asian mahdollisuuden, opiskellut siitä nyt usean kuukauden ajan ja keskustellut ihmisten kanssa, joilla on todettu kyseinen oireyhtymä (ja jotka ovat perehtyneempiä), ja sitä kautta tullut luottavaisemmaksi tuon suhteen. Haluaisin siis mahdollisuuden tulevan käsitellyksi vakavasti.
Miten tilanteessa kannattaisi edetä? Miten ottaa asia esille?
Vastaukset 3
Vanhimmat
Tietoa voit kerätä itsekin, ja tärkeintä on, että itse ymmärrät itseäsi. Lapsena assi-diagnoosi olisi ehkä ollut avuksikin, koulusta riippuen, mutta sinun iässäsi en näe sillä paljon merkitystä. Se, että keskustelet epäilyistäsi vanhempiesi kanssa, on hyvä. Asperger usein periytyy. Ehkä isälläsikin on noita piirteitä?
Kun opit elämään assiuden kanssa, ei sinua katukuvasta erota. Miksi luokitella itseäsi virallisesti johonkin ryhmään, jota jotkut pitävät 'vammana'? Ole iloinen siitä, ja käytä sitä hyväksesi.
http://keskustelu.suomi24.fi/show.fcgi?category=97&conference=4500000000001302&posting=22000000029281726
(Empowement-numero julkaisaan Joulukuussa)
Vanhemmat unohtavat lapsuutensa ja nuoruutensa. Saattaahan olla, että isälläsikin on ikäisenäsi ollut samanlaisia piirteitä. Hän on päässyt niistä yli ja assina pitää kokemustaan universaalina. Assithan uskovat, että kaikki ihmiset kokevat maailman samanlaisina kuin he.
Murrosiässä tämä usko kuitenkin monilla murtuu. Murrosikäinen ei halua erottua joukosta - ja huomatessaan eronsa ihmettelee, mistä tämä johtuu.
Assius on erilaista eri ikäkausina. Siitä ei pääse eroon, mutta sen kanssa voi oppia tulemaan sinuiksi.