Hämmästyitkö kysymystäni?
Kyllä, kerro!
Osallistuin pikkukaupungissamme viikonlopun kestävään klovnikurssiin. Ilman meitä senioriteatterilaisia kurssia ei olisi järjestetty, meitä siis tarvittiin.
Klovneria - kaiken kaikkiaan - hymyä kyynelten läpi - on meille täyttä totta.
Omassa pienryhmässäni meille kaikille pulpahti mieleen yksi yhteinen asia: sylinpuute.
- sota-aika, siihen liittyvät muistot
- uusi äiti, kotoa lähtö, esim. äitini piti lähteä
minut mukanaan maailmalle
- uusi isä(puoli), lisää lapsia, äidillä
ei aikaa minulle
- en muista enkä tiedä millaista on istua Äidin tai Isän sylissä.
Voitte kuvitella mitä kaikkea mielissämme liikkui ja liikkuu.
Liikkuuko Sinulla?
-
-
OLETKO KAIVANNUT SYLIÄ?
Hili(ma)kka
22
1076
Vastaukset
Luulen, että jokainen sylilapsesta vanhuuteen asti kaipaa lämmintä syliä, ainakin joskus - vaikkei tunnustaisikaan. Tämän ikäluokan piti lapsena kai useimmissa tapauksissa kasvaa nopeasti "isoiksi", eikä "isoja lapsia" enää syliin otettu eikä heille juurikaan hellyyttä osoitettu. Rakkautta ilmaistiin vain kurittamalla. Jotkut vammautuivat niin, etteivät "kestä" toisen ihmisen läheistä kosketusta vieläkään.
Hellyyden osoittaminen taisi yleistyä kasvatuksessa vasta joskus 70-luvulla.
Muistan vielä 90-luvulta viikonlopun aamiaispöydän yhteisiä lehdenlukuhetkiä, jolloin lapsi istahti syliin lukemaan sarjakuvia ja tiettyjä palstoja, vaikka muuten oltiin niin isoja ollakseen.
Minusta olisi kamalaa, jos tietäisin, ettei kukaan enää koskaan lämpimästi halaisi, kukaan ei syliini kiipeäisi, enkä enää koskaan saisi viettää toisen lähellä helliä hetkiä. Toivottavasti sellaista aikaa ei koskaan tarvitsisi elää.
Hellyys lisääntyy jakamalla, yritetään olla valmiita itse sitä jakamaan - ainakin aina tilaisuuden tullen. ;))- Folk**
Minä en kyllä muista,että olisin ollut kummankaan sylissä koskaan.
Siis isän tai äidin.
Sota ajasta en paljoakaan muista,mutta sodan jälkeen vanhemmilla oli kiire tienata rahaa ja rakentaa kotia,rintamamies taloa.
Meillä ei kyllä halailtu kotona.
Siitä ehkä johtuu,että minulla on jotenkin vaikea halailla vieläkin.
Semmonen sponttaanisuus jos tapaa tuttavan jota ei ole vaikka vuosikausiin nähnyt,niin siinä tulee halattua. - tunnevammainen
Folk** kirjoitti:
Minä en kyllä muista,että olisin ollut kummankaan sylissä koskaan.
Siis isän tai äidin.
Sota ajasta en paljoakaan muista,mutta sodan jälkeen vanhemmilla oli kiire tienata rahaa ja rakentaa kotia,rintamamies taloa.
Meillä ei kyllä halailtu kotona.
Siitä ehkä johtuu,että minulla on jotenkin vaikea halailla vieläkin.
Semmonen sponttaanisuus jos tapaa tuttavan jota ei ole vaikka vuosikausiin nähnyt,niin siinä tulee halattua.Meidän sukupolven vitsaus varmaan, hellyyden puute. Hyvin pienenä alle nelivuotiaan oli isoäiti joka helli ja piti sylissä, häntä kaipasin vielä vuosikymmenen. Muuten meillä kotona ei sylissä pidetty eikä halailtu, haukuttiin ja huudettiin kyllä.
Isä oli minulle läheinen, hänen syliinsä kaipasin, pienempänä olin aina isin tyttö. Viisivuotiasta lähtien isän syliin ei saanut mennä, äiti kielsi, olin iso akka. Kavahdan vieläkin jos joku halaa. Omille lapsillekaan en osannut osoittaa riittävästi hellyyttä, lastenlapsien kohdalla se on helpompi, olen opetellut pitämään sylissä ja hellimään. - Hili(ma)kka
tunnevammainen kirjoitti:
Meidän sukupolven vitsaus varmaan, hellyyden puute. Hyvin pienenä alle nelivuotiaan oli isoäiti joka helli ja piti sylissä, häntä kaipasin vielä vuosikymmenen. Muuten meillä kotona ei sylissä pidetty eikä halailtu, haukuttiin ja huudettiin kyllä.
Isä oli minulle läheinen, hänen syliinsä kaipasin, pienempänä olin aina isin tyttö. Viisivuotiasta lähtien isän syliin ei saanut mennä, äiti kielsi, olin iso akka. Kavahdan vieläkin jos joku halaa. Omille lapsillekaan en osannut osoittaa riittävästi hellyyttä, lastenlapsien kohdalla se on helpompi, olen opetellut pitämään sylissä ja hellimään.Olen au-lapsi -46. Kun koulussa kysyttiin isän ja äidin nimiä, opettelin sanomaan, että sotien jälkeen meille kaikille ei isiä riittänyt. Kyllä siitä jäi pysyvä jälki mieleen.
Pitiköhän silloin oikeasti kysyä nämä tiedot tuolla tavalla? Olisi kai ainakin voinut kysyä muuten kuin kaikkien kuullen! Olisiko täällä tuon ajan opettajia?
Tapasin isäni ensimmäisen kerran 40-vuuotiaana. Tuli tapamaan minua Lappiin, oli hyvä kohtaaminen. Ei kuitenkaan syntynyt isä-lapsi yhteyttä. Olisiko mitenkään voinutkaan, kun oli hylännyt Äitini ja minut. Hän oli aktiivinen, ns häntäheikki, eli minulla on kolme velipuolta. Tapasin yhden heistä 50-vuotiaana, me pidämme yhteyttä.
Äiti ehti tavata veljeni An kahdesti ennen kuolemaansa, hyvä niinkin. Äiti oli joutunut antamaan An ottolapseksi, eikä saanut häntä enää takaisin.
Voitteko kuvitella: An kasvattikodissa oli kerrottu, että Äitimme oli huono nainen ja hylännyt poikansa.
Äiti tapasi kuitenkin isämme ja poikansa An ennen kuolemaansa, tekivät sovinnon. Aiti, Isä ja minä söimme yhteisen aterian, se oli tärkeä tilaisuus.
Miten paljon pulppuaakin muistoja!
Nyt minä olen yksin, yritän pärjätä. Tytär asuu etäällä, kirjoittaa lyhyitä sviestejä silloin tällöin, ei tunnu välittävän minusta.
Olisikohan minusta enää mitään hyötyä kenellekään? Kysyn tätä tosissani! - Hili(ma)kka
tunnevammainen kirjoitti:
Meidän sukupolven vitsaus varmaan, hellyyden puute. Hyvin pienenä alle nelivuotiaan oli isoäiti joka helli ja piti sylissä, häntä kaipasin vielä vuosikymmenen. Muuten meillä kotona ei sylissä pidetty eikä halailtu, haukuttiin ja huudettiin kyllä.
Isä oli minulle läheinen, hänen syliinsä kaipasin, pienempänä olin aina isin tyttö. Viisivuotiasta lähtien isän syliin ei saanut mennä, äiti kielsi, olin iso akka. Kavahdan vieläkin jos joku halaa. Omille lapsillekaan en osannut osoittaa riittävästi hellyyttä, lastenlapsien kohdalla se on helpompi, olen opetellut pitämään sylissä ja hellimään.En muista istuneeni Äitini sylissä, en tietysti isänkään, kun häntä ei ollut.
Hyvänä pitäminen oli tosi vierasta, MIKSI?
Ensimmäinen poikaystäväni P oli oikeasti lämmin ja rakastava. Kohdannenko enää samaa tunnetta?
PS. Mistä niitä miesystäviä muuten löytää sellainen, joka ei käy ravintolassa eikä tupakoi?
PPS. Ja vielä sellainen, jolle huumori on elämänsuolaa?? - Vanhapoikamies
Hili(ma)kka kirjoitti:
En muista istuneeni Äitini sylissä, en tietysti isänkään, kun häntä ei ollut.
Hyvänä pitäminen oli tosi vierasta, MIKSI?
Ensimmäinen poikaystäväni P oli oikeasti lämmin ja rakastava. Kohdannenko enää samaa tunnetta?
PS. Mistä niitä miesystäviä muuten löytää sellainen, joka ei käy ravintolassa eikä tupakoi?
PPS. Ja vielä sellainen, jolle huumori on elämänsuolaa??mistä löytää jne ihmettelee myös Vanhapoikamies.
- RosaLiiin
Vanhapoikamies kirjoitti:
mistä löytää jne ihmettelee myös Vanhapoikamies.
...mistä löytäisi.
Muistan monta syliä lapsuudestani.
Yksi parhaista oli mummo jonka pehmeään ja lämpöiseen kainaloon saattoi käpertyä siellä vinttikomeron hämärässä. Vanhan hetekan jouset olivat venyneet ja niin sitä nukuttiin kuin ojassa. Vanha virttynyt täkki ja ne ihanat sipinät ja supinat.
Nyt yksi tärkeä syli elämässäni on ystäväni, jonka kanssa halaillaan ja rutistetaan ihan kunnolla aina kun nähdään, lämmin ja hyvä ihminen.Hänen olkaansa vasten olen monet itkut itkenyt jos myös ilonikin iloinnut.
Tuntuu, että tässä suomenmaassakin on vaikka kuinka paljon, tämänkin ikäisillä ihmisillä, lämpimiä sylejä, jotka kaipaavat vain, että joku siihen syliin tulisi, ja voisi pitää hyvänä. Toisaalta monet etsivät sitä oikeaa ihmistä, joka ottaisi syliin ja rutistaisi.
Mutta se on vain niin vaikeaa, löytää ja kohdata.
Mutta niinhän sitä sanotaan, että etsivä löytää...
Sitä on vaan elettävä ja jatkettava etsintää.
ehkä jonain päivänä... sinäkin
niin ja ehkä minäkin... - Anonyymi
Folk** kirjoitti:
Minä en kyllä muista,että olisin ollut kummankaan sylissä koskaan.
Siis isän tai äidin.
Sota ajasta en paljoakaan muista,mutta sodan jälkeen vanhemmilla oli kiire tienata rahaa ja rakentaa kotia,rintamamies taloa.
Meillä ei kyllä halailtu kotona.
Siitä ehkä johtuu,että minulla on jotenkin vaikea halailla vieläkin.
Semmonen sponttaanisuus jos tapaa tuttavan jota ei ole vaikka vuosikausiin nähnyt,niin siinä tulee halattua.Ihan niin , monelle on halailu jotenkin vaikeaa kas kun ei siihen ole tottunut lapsena.
Kävin tapaamassa erästä vanhaa naapuriasi sairaalassa ja meinasin halata häntä lähtiessäni, huomasin heti ettei se ole oikein hänen maailmassaan. Vaikka oli naapurina ollessaan ollut lapsilleni kun mummo ja hyvin pidetty ihminen . Niin että piti vaan sanoilla näyttää miten paljon häntä arvostimme ei siis halauksille - Anonyymi
Hili(ma)kka kirjoitti:
Olen au-lapsi -46. Kun koulussa kysyttiin isän ja äidin nimiä, opettelin sanomaan, että sotien jälkeen meille kaikille ei isiä riittänyt. Kyllä siitä jäi pysyvä jälki mieleen.
Pitiköhän silloin oikeasti kysyä nämä tiedot tuolla tavalla? Olisi kai ainakin voinut kysyä muuten kuin kaikkien kuullen! Olisiko täällä tuon ajan opettajia?
Tapasin isäni ensimmäisen kerran 40-vuuotiaana. Tuli tapamaan minua Lappiin, oli hyvä kohtaaminen. Ei kuitenkaan syntynyt isä-lapsi yhteyttä. Olisiko mitenkään voinutkaan, kun oli hylännyt Äitini ja minut. Hän oli aktiivinen, ns häntäheikki, eli minulla on kolme velipuolta. Tapasin yhden heistä 50-vuotiaana, me pidämme yhteyttä.
Äiti ehti tavata veljeni An kahdesti ennen kuolemaansa, hyvä niinkin. Äiti oli joutunut antamaan An ottolapseksi, eikä saanut häntä enää takaisin.
Voitteko kuvitella: An kasvattikodissa oli kerrottu, että Äitimme oli huono nainen ja hylännyt poikansa.
Äiti tapasi kuitenkin isämme ja poikansa An ennen kuolemaansa, tekivät sovinnon. Aiti, Isä ja minä söimme yhteisen aterian, se oli tärkeä tilaisuus.
Miten paljon pulppuaakin muistoja!
Nyt minä olen yksin, yritän pärjätä. Tytär asuu etäällä, kirjoittaa lyhyitä sviestejä silloin tällöin, ei tunnu välittävän minusta.
Olisikohan minusta enää mitään hyötyä kenellekään? Kysyn tätä tosissani!Muista kun muutimme paikkakuntaa ja sain uusia ystäviä , yhden ystävän tädillä oli yksinäinen lapsi , ja häntä sanottiin huoraksi . Hän oli rakastunut mieheen ja lapsi oli tulossa niin mies häipyi. Ei hänellä sitten ollukaan enää koskaan suhdetta yhteenkään mieheen silti kylä haukkui häntä jopa hänen omat sisaret ja veljensä .
Niin että oikein teki pahaa kun sain kuulla mitä se haukkumanimi tarkoitti , ja äitini selitti että hän on hyvä ihminen joka uhrasi elämänsä lapselleen jonka itse kasvatti .
En tiedä sitten saiko tämä lapsi koskaan edes tavata isäänsä kun kasvoi suureksi , hänestä tuli kuuleman mukaan hyvin pärjäävä yrittäjä . Joten erilaisia kohtaloita on ihmisten elämissä . - Anonyymi
RosaLiiin kirjoitti:
...mistä löytäisi.
Muistan monta syliä lapsuudestani.
Yksi parhaista oli mummo jonka pehmeään ja lämpöiseen kainaloon saattoi käpertyä siellä vinttikomeron hämärässä. Vanhan hetekan jouset olivat venyneet ja niin sitä nukuttiin kuin ojassa. Vanha virttynyt täkki ja ne ihanat sipinät ja supinat.
Nyt yksi tärkeä syli elämässäni on ystäväni, jonka kanssa halaillaan ja rutistetaan ihan kunnolla aina kun nähdään, lämmin ja hyvä ihminen.Hänen olkaansa vasten olen monet itkut itkenyt jos myös ilonikin iloinnut.
Tuntuu, että tässä suomenmaassakin on vaikka kuinka paljon, tämänkin ikäisillä ihmisillä, lämpimiä sylejä, jotka kaipaavat vain, että joku siihen syliin tulisi, ja voisi pitää hyvänä. Toisaalta monet etsivät sitä oikeaa ihmistä, joka ottaisi syliin ja rutistaisi.
Mutta se on vain niin vaikeaa, löytää ja kohdata.
Mutta niinhän sitä sanotaan, että etsivä löytää...
Sitä on vaan elettävä ja jatkettava etsintää.
ehkä jonain päivänä... sinäkin
niin ja ehkä minäkin...Monella on hyvät muistot mummostaan , itse en muista mummoani hyvällä. Hän ei pitänyt minusta ja minä en liioin pitänyt hänestä .
Ja koska asuimme kaukana niin tapaamiset olivat ainoastaan kesällä hänen kanssaan pitkän junamatkan takana . Toinen mummo oli kuollut jo ennenkun synnyin , minulla on hänestä yksi kuva .
Joten kaipasin todella minäkin mummoa koska kavereilla oli mummot ja papat joiden luona saivat olla aina joskus .
- 1943
äitini sylissä keinutuolissa silloin tällöin. Isäni syliä en muista, ja mummot olivat etäisiä- eivät koskaan pitäneet sylissä. Mieheni oli hellä ja lapsemme ovat saaneet olla kummankin vanhempansa sylissä. Minua halaavat, kun erotaan eri tilanteissa. Miesystäväni on samaa tyyppiä ja on ihana olla yhteisessä lämpöisessä pesässä. Usein kissa on vielä peiton päällä kehräämässä. Soisin kaikille näitä suloisia hetkiä. Luulen, että olisimme vähemmän ilkeitä toisllemme.
- elämää se on
Kun nyt kysyt vartavasten, niin olen todella lapsena kaivannut syliä ja yleensä huolehtimista. Olin yksinhuoltajan lapsi, äitini oli vuorotyössä eli iltavuorosta hän tuli kotiin vasta klo 23 jälkeen ja näin oli koko kouluajan aina murrosikään saakka. Jos taas oli aamuvuorossa, olin aamusta yksin. Yhteinen aikamme oli vähäistä, koska kesä- ja muiksi lomiksi minut passitettiin maalle äidin sisaren luokse haliusin tai en. Isä oli missä oli, en häntä erityisemmin muista ainakaan syliä tarjonneena eikä muutakaan. Hän oli alkoholisti, sairas sen vuoksi ja muutenkin, joten vain toinen vahemmista oli olemassa, kun ehti.
Hassua on, että sitä mitä ei ole saanut kokea itse en minäkään ole kyennyt itsestäni lapselleni synnyttämään eli sylissä pitämistä aikanaan. Jäin myös itse yksinhuoltajaksi varhain ja mieheni oli alkoholisti. Äidin kiireet ymmärsin silloin paremmin kuin hyvin sekä myös sen väsymyksen. Onneksi lapsella oli isoäidin syli eli äitini kykeni eläkkeellä olemaan lapselleni se äiti, jota minä aikanaan olisin kaivannut. Niin se elämä kiertää.
Muistella voi, mutta tällaisissa muisteluissa ei pidä ryhtyä rypemään, se on mottoni. Elämä ei nyt vaan ole oikeudenmukaista eikä aina lempeäkään. Mitä se on, siihen jokainen vastatkoon itse. Menetin äitini 3-vuotiaana ja sain pian pahan, kylmän äitipuolen, joka järjestikin minut pian pois kotoa vanhempien sisarusteni kasvatettavaksi. Siellä oli normaalia sisarrakkautta mutta ei sylissäpitoa. Äidin sylistä en siis tiedä mitään, mutta omille lapsilleni ja lapsenlapsilleni on sylini ollut aina appoavoinna. Eivät varmasti ole jääneet syliä vaille - ja se onkin ollut elämässä tärkein tehtäväni.
- isä oli hullu
ajeli minuakin pistoolin kanssa
ei syliä tai läheisyyttä edes tiedetty olevan,
saati rakkautta- tara22
olet kovia kokenut mutta kuinka kaikkia päättyi.???
- Isä oli hullu
tara22 kirjoitti:
olet kovia kokenut mutta kuinka kaikkia päättyi.???
Mielisairaalan kautta työelämään ja sitä rataa.
Nyt pääsin eläkkeelle, kun olin toiminut opettajana
( vararehtori) 30 vuotta. En jaksanut ihan loppuun asti, mutta nyt tulee eläke.
- RosaLiiin
...hyvästä ja ajatuksia herättävästä aloituksesta.
Sylissä - sylistä - syliin - on ihmisen tie.
Onkohan - en tiedä, kunpa olisi.- Hili(ma)kka
Kiitos Sinulle ja kaikille muille tähän keskusteluun osallistuneille! Uskon, että tämä keskustelu oli tärkeä. Ymmärrämme, miten paljon ihmiset kantavat vaiettuja asioita sisimmässään ja että emme ole ainoita niin tekeviä.
- Anonyymi
Olihan se harvinaista meidän ikäpolvella sylissä istuminen , mutta siihen aikaan lapsia ei aina edes pidetty edes ajattelevia yksilöinä . Muistaakin naapurin suuren lapsikatraan , saivat remmiä harva se päivä milloin mistäkin syystä , poikien ei saanut edes itkeä vaikka takamuksen kirveli.
Minä olin ainut lapsi mutta en muista mitään syli tuokioita, mitä nyt täysinäisessä junassa istuin äidin sylissä kun ei ollut vapaita istumapaikkoja .
Kun katsoo nykyajan lapsia niin heidän lapsuutensa on ihan erilaista, aina syli vapaa vanhemmilla ja lasten harrastuksiin ottavat innolla osaa .
Pojatkin saavat itkeä jos on paha mieli , eikä muistuteta ettei oikeat miehet itke.
Sen ajan kasvatusmenetelmät olivat erilaiset , niin moni lapsi tunsi ettei kelpaa .
Ja jos sattui olemaan joku kypsä vanhempi joka omisti aikaansa lapsilleen niin kylällä sanottiin että se pilaa lapsensa ja ettei niistä lapsista tule koskaan kunnon ihmisiä.
Vaan ompas tullut ja heillä ei pahemmasti ole traumoja . - Anonyymi
kauheeta melkein 20 vuotta vanha jutun alotus, NO MUTTA
kyllähän vanhaki syliä kaipaa, MUTTA SEN OMAN RAKKAAN TURVALLISEN ihmisen syli on jo vanhaaki lämmittäis,
outoja ei vanha kaipaa,
vain oma se olla pitää / pitäis olla mutt ku nukkuu jo ijäistä unaan,
joten ei ole syliä joka lämmittäis vanhuksen kylmentynyttä mielen maisemaa,
hauta kutsuu
kuiskii jokapäivä
tule tänne täällä saat levätä
no en ny vileä aio sinnekkää uinahtaa,
mutta hyvä tietää joku jossain odottaa siellä pilvenreunalla kuitenki. - Anonyymi
enpä muista lapsuudesta ollenkaan olleeni isän tai äidinkään sylissä. Sittemmin kun lähes koko aikuisikäni sain äidiltäni kuulla olevani se perkele jonka takia piti naimisiinkin mennä, niin en yhtään ihmettele jos ei sylissäkään pidetty. Tuo syyllistäminen loppui vasta kun pistin välit kokonaan poikki kymmenisen vuotta sitten.
- Anonyymi
Usein ennen vanhaan menivät avioon kun lapsi oli tulossa , onneksi osaavat ehkäisyn nykyisin.
Syli jossa viihdyin oli edesmenneen mieheni syli, oli mukava nukahtaa kun tiesi että hän oli siinä ihan lähellä
Ketjusta on poistettu 5 sääntöjenvastaista viestiä.
Luetuimmat keskustelut
Miehille kysymys
Onko näin, että jos miestä kiinnostaa tarpeeksi niin hän kyllä ottaa vaikka riskin pakeista ja osoittaa sen kiinnostukse1414467- 932139
Olen tosi outo....
Päättelen palstajuttujen perusteella mitä mieltä minun kaipauksen kohde minusta on. Joskus kuvittelen tänne selkeitä tap152071Kotkalainen Demari Riku Pirinen vangittu Saksassa lapsipornosta
https://www.kymensanomat.fi/paikalliset/8081054 Kotkalainen Demari Riku Pirinen vangittu Saksassa lapsipornon hallussapi761894Ylen uutiset Haapaveden yt:stä.
Olipas kamalaa luettavaa kaupungin irtisanomisista. Työttömiä lisää 10 tai enempikin( Mieluskylän opettajat). Muuttavat1421542Haluaisin jo
Myöntää nämä tunteet sinulle face to face. En uskalla vain nolata itseäni enää. Enkä pysty elämäänkin näiden kanssa jos541522VENÄJÄ muuttanut tänään ydinasetroktiinia
Venäjän presidentti Vladimir Putin hyväksyi tiistaina päivitetyn ydinasedoktriinin, kertoo uutistoimisto Reuters. Sen mu1041395- 751316
- 1011297
Hommaatko kinkkua jouluksi?
Itse tein pakastimeen n. 3Kg:n murekkeen sienillä ja juustokuorrutuksella. Voihan se olla, että jonkun pienen, valmiin k1201109