Kemissä

voi ja jota pitää kasvattaa. (Muut eläimet seuraavat esimerkkiä.)

Valtion opettamana kasvatustarina
Kansakoulun lukukirja 1
Kustannusosakeyhtiö OTAVA
kirjapaino H:KI 1926
Z. Topelius
suomentanut Teuvo Pakkala

Kunnioita isääsi ja äitiäsi

Tämä on vanha kertomus jonka jo monet muut ovat kertoneet ennen minua mutta sen sietää kuulla vielä kerran.
Oli, mies ja vaimo, joiden luonna asui vanha isä. Tämä oli heikko, harmaapää vanhus, jonka kädet vapisivat niin, että hän vaivoin sai pysymään käsissään mitään esinettä. Ja sen vuoksi hän syödessään ei voinnut viedä lusikkaa suuhunsa niin, ettei siitä olisi läiskynyt ruokaa, joka siten valui hänen vaateilleen.

Minkä vanhus taisi vaikka miten olisi koittanut! Viimein asetettiinkin hän syömään erikseen muista, loukkoon, jonne hänelle annettiin penkille puupurtilo.
Vanhuksen mieli kävi alakuloiseksi. Tuntui raskaalta joutua vanhoilla päivillään näin halveksituksi ja toteamaan, heikkona ja kykenemättömänä, omien lastensa kovasydämisyyttä ja kiittämättömyyttä. Mutta hän istui äänetömänä loukossaan ja vuodatti kyyneliä niin salaa, ettei kukaan huomannut niitä, kun ne vierivät hänen ryppyisiä poskiaan myöten valkoiselle parralle.

Ainoastaan Jumala, joka kaikki näkee, näki vanhuksen surun ja ihmisten sydämen kovuuden ja hän tiesi keinon, miten nöyryyttää sydämettömät.
Eräänä päivänä istui vanhus tavallisuuden mukaan loukossa, mies ja vaimo pöydän ääressä ja lattialla heidän nelivuotiaspoikansa vuoleskellen puupalikkaa.
”Mitä sinä siitä palikasta teet, poikani? hevosta varmaan” puheli hänelle isä. ”Enpä teekään hevosta” vastasi poika ”teen tästä purtilon.”
”Porsaalleko?” kysyi isä ”Enpä teekään porsaalle, vaan isälle ja äidille, että kun tulette vanhaksi, pääsette loukkoon syömään tästä niinkuin isoisäkin.”

Mies ja vaimo säikähtäen katsahtivat toisiinsa, ja Jumala valaisi heidän mielensä, että he huomasivat suuren syntinsä ja kiittämättömyytensä, ja heidän omantuntonsa, sanoi heille; ”Niin kuin te olette halveksineet isäänne vanhana, niin teidän lapsenne halveksivat teitä, kun tulette vanhoiksi.”

Ja he purskahtivat itkemään ja menivät vanhan isän luo ja syleillen häntä sanoivat; ”Anna anteeksi, että olemme niin rikkoneet sinua vastaan. Tästä lähtien on sinun sijasi pöydän ääressä, ja sinulla on oleva siinä kunniasija. Sillä nyt tiedämme, ettei koskaan saa unohtaa pyhää ja kaunista neljättä käskyä:
”Kunnioita isääsi ja äitiäsi, että menestyisit ja kauan eläisit maan päällä.”
Kieliopillisesti tästä on muitakin versioita, mutta tämä 1926 varmaan alkuperäinen. Kirjan omistaa 1930 syntynyt ystäväni Aimo. Hän selvensi loukon olleen pirteissä, heti oven lähellä, se oli karsina jossa pidettiin talon porsasta, joskus juotto vasikkaa, kun oli ongelmaa tai navettaan ei mahtunut.

Kirjan teksti on aivan alkuperäisessä muodossaan tuo.