Olemme olleet yhdessä 8 vuotta ja ne ovat olleet hyviä vuosia. Alkuun olimme kiihkeitä, emme malttaneet pitää näppejämme erossa toisistamme, rakastelimme monta kertaa päivässä.
Muutimme nopeasti yhteen ja menimme naimisiin jo muutaman kuukauden päästä tapaamisesta ja meillä sattui käymään hyvä tuuri; me kiinnyimme aidosti toisiimme.
Pikkuhiljaa meille kävi niinkuin kaikille käy; arki hiipi suhteeseen ja huuma hiipui. Lapsia emme halunneet hankkia, halusimme olla vain kahden. Hankimme yhteisiä harrastuksia. Luonnehtisin suhdettamme, että elelimme mukavasti.
Sellaista meillä oli ja on: mukavaa.
Mieheni on paras ystäväni. Voin jutella hänelle kaikki asiani ja yleensä olemme kaikista asioista samaa mieltä.
Mutta en rakasta häntä, enää, lienenkö koskaan rakastanutkaan. Olin hullaantunut siihen tummaan komeaan mieheen joka vei salamana sydämeni.
Olen kuitenkin sitoutunut elämään hänen kanssaan ja aion tehdä niin, vaikka jään vaille rakastamisen kokemusta elämässäni.
Väitän, että minunlaisiani on muitakin. Onko?
En rakasta enää miestäni
49
14151
Vastaukset
- gunter
teet palveluksen miehellesi sillä ainakaan itse en haluaisi tuhlata elämääni naisen kanssa joka ei rakasta minua. (tosin mahdollisesti näin on jo päässyt käymään??)
- tiedät
ettet rakasta enään miestäsi? Jos siis et ole ennen rakastanut ketään. Voisitko esimerkiksi kuvitella elämäää ilman miestäsi? Kaipaatko häntä jos hän on pidempään pois kotoa? Rakastamisen tunteen voi kokea niin monella tavalla. Rakastamisen tunne on erilainen kuin rakastumisen tunne, sekoitatko nyt nämä kaksi asiaa? Minkälaiseksi kuvittelet rakastamisen tunteen??
- ap.
Nautin mieheni seurasta, kaipaan häntä suunnattomasti kun hän on poissa. Halailemme ja suukottelemme toisiamme päivittäin, kutsumme toisiamme "kullaksi" ja "muruksi" ja uskon, että mieheni rakastaa minua kun hän sanoo sen. En koskaan vastaa rakastavani häntä eikä hän sitä ihmettele, luulen että hän tietää, etten rakasta häntä, en ainakaan tunnista sitä tunnetta rakkaudeksi, mitä häntä kohtaan tunnen.
En vaihtaisi häntä keneenkään toiseen mieheen, mutta tunnen hiukkasen kateutta kun näen pariskuntia joiden välillä oikein "kipinöi".
Meillä on vain niin herttaisen mukavaa.
Mutta ehkä todella sekoitan rakastumisen ja rakastamisen. Onko se rakastaminen sitten tätä tasaista arkea yhdessä? - minusta
ap. kirjoitti:
Nautin mieheni seurasta, kaipaan häntä suunnattomasti kun hän on poissa. Halailemme ja suukottelemme toisiamme päivittäin, kutsumme toisiamme "kullaksi" ja "muruksi" ja uskon, että mieheni rakastaa minua kun hän sanoo sen. En koskaan vastaa rakastavani häntä eikä hän sitä ihmettele, luulen että hän tietää, etten rakasta häntä, en ainakaan tunnista sitä tunnetta rakkaudeksi, mitä häntä kohtaan tunnen.
En vaihtaisi häntä keneenkään toiseen mieheen, mutta tunnen hiukkasen kateutta kun näen pariskuntia joiden välillä oikein "kipinöi".
Meillä on vain niin herttaisen mukavaa.
Mutta ehkä todella sekoitan rakastumisen ja rakastamisen. Onko se rakastaminen sitten tätä tasaista arkea yhdessä?vaikuttaa siltä, että välillänne on todella aitoa välittämistä ja sitä myöden rakkautta. saan lähinnä sen kuvan, että sinulla on rakkaudesta joku tietty kuva, "elokuvamielikuva" tai jotain. Jos et rakastaisi miestäsi, käyttäytyisit hänen läheisyydessään aivan toisella tavalla tai sitten halailu ja suukottelu tuntuisi sinusta epämieluisalta ja rasittavalta.
Ongelma siis saattaa olla, että luulet rakkauden olevan jotain ihmeellistä ja säkenöivää. Harvalla toisiaan rakastavalla parilla vuosien jälkeen on sitä "kipinöintiä", mutta suhde on toimiva ja he nauttivat toistensa seurasta ja viihtyvät yhdessä. Joillakin kipinä säilyy (kuten minulla ja miehelläni 12 vuoden jälkeen vielä on tallella). Mutta koskaan ei pidä verrata omaa parisuhdetta muihin, sillä ihmiset ovat erilaisia ja kokevat ihmissuhteet erilailla.
Kun tiedostat, että rakastamista on monenlaista ja teidän tapanne rakastaa on sellainen kuin on, voit varmaan yrittää sanoa myös miehellesi rakastavasi häntä. Asian ääneen sanominen voi nostaa esiin yllättäviä tunteita, huomaat ehkä, että sanat tulevatkin ulos luontevasti ja tuntuvat hyviltä... - ......................
ap. kirjoitti:
Nautin mieheni seurasta, kaipaan häntä suunnattomasti kun hän on poissa. Halailemme ja suukottelemme toisiamme päivittäin, kutsumme toisiamme "kullaksi" ja "muruksi" ja uskon, että mieheni rakastaa minua kun hän sanoo sen. En koskaan vastaa rakastavani häntä eikä hän sitä ihmettele, luulen että hän tietää, etten rakasta häntä, en ainakaan tunnista sitä tunnetta rakkaudeksi, mitä häntä kohtaan tunnen.
En vaihtaisi häntä keneenkään toiseen mieheen, mutta tunnen hiukkasen kateutta kun näen pariskuntia joiden välillä oikein "kipinöi".
Meillä on vain niin herttaisen mukavaa.
Mutta ehkä todella sekoitan rakastumisen ja rakastamisen. Onko se rakastaminen sitten tätä tasaista arkea yhdessä?Minäkään en ole ollut varma tunteistani (varmaan koskaan!?), ja viimeiset puoli vuotta olen vain ollut vastaamatta miehen rakkauden sanoihin. Huonommaksihan se homma vain siitä menee. Parisen viikkoa sitten sanoin ekan kerran puoleen vuoteen rakastavani häntä, vaikka en tiedä kuinka syvällisesti sitä tarkoitin. Olo vain tuntui hyvältä, ja tuntui hyvältä että mies oli siinä vierelläni. Miehen katse oli NIIN onnellinen, hän sanoi rakastavansa minua myös niin paljon. Oli ihanaa seksiä ja siitä lähtien on tuntunut, että täytyy todellakin arvostaa enemmän tuota miestä, joka monesti on saanut kantaa suhteemme kakat olallaan. Hänen kanssaan haluan elää, vaikka ei joka hetki siltä tunnukaan. Hyvä pitää laittaa kiertämään. Sano ne kivat sanat ääneen, äläkä pohdi kuinka paljopn nyt tarkoitat tai rakastat. Rakkaus synnyttää rakkautta, aina ja ikuisesti.
- juosta ..
ap. kirjoitti:
Nautin mieheni seurasta, kaipaan häntä suunnattomasti kun hän on poissa. Halailemme ja suukottelemme toisiamme päivittäin, kutsumme toisiamme "kullaksi" ja "muruksi" ja uskon, että mieheni rakastaa minua kun hän sanoo sen. En koskaan vastaa rakastavani häntä eikä hän sitä ihmettele, luulen että hän tietää, etten rakasta häntä, en ainakaan tunnista sitä tunnetta rakkaudeksi, mitä häntä kohtaan tunnen.
En vaihtaisi häntä keneenkään toiseen mieheen, mutta tunnen hiukkasen kateutta kun näen pariskuntia joiden välillä oikein "kipinöi".
Meillä on vain niin herttaisen mukavaa.
Mutta ehkä todella sekoitan rakastumisen ja rakastamisen. Onko se rakastaminen sitten tätä tasaista arkea yhdessä?mikäli käsittää rakkauden kipinoinniksi ja jatkuvaksi intohimoksi. Sitähän se parisuhde usein on, ne ensimmäiset pari vuotta. Sitten tunteet muuuttuvat koska se uutuudenviehätys muuttuu tuttuudeksi ja elämään tulee muitakin tekijöitä, jotka alkavat taas kiinnostamaan.
Rakastamisen taito ei ole helppo eikä pitkä parisuhde synny ilman epämiellyttävien tunteiden tai hetkien sietämistä. Mielestäni sinulla on suhteessasi paljon asioita, jotka monet käsittävät rakastamiseksi. Rakastaminen yksistään ei kuitenkaan riitä. Yhtä tärkeitä tunteita on hyvä olo toisen seurassa, toisen kunnioitus, yhteiset päämäärät. Sinullahan nuo ovat jo olemassa. Älä uskokaan, että pariskunnilla, joilla näyttäisi kipinöivän on aina rakkautta välillään tai kunnioitusta tms. - <3 <3
ap. kirjoitti:
Nautin mieheni seurasta, kaipaan häntä suunnattomasti kun hän on poissa. Halailemme ja suukottelemme toisiamme päivittäin, kutsumme toisiamme "kullaksi" ja "muruksi" ja uskon, että mieheni rakastaa minua kun hän sanoo sen. En koskaan vastaa rakastavani häntä eikä hän sitä ihmettele, luulen että hän tietää, etten rakasta häntä, en ainakaan tunnista sitä tunnetta rakkaudeksi, mitä häntä kohtaan tunnen.
En vaihtaisi häntä keneenkään toiseen mieheen, mutta tunnen hiukkasen kateutta kun näen pariskuntia joiden välillä oikein "kipinöi".
Meillä on vain niin herttaisen mukavaa.
Mutta ehkä todella sekoitan rakastumisen ja rakastamisen. Onko se rakastaminen sitten tätä tasaista arkea yhdessä?lukemaan Maija & Hannu Nyman, Amoria ja huumoria parisuhteeseen. Uskon, että huomaat sitä lukiessa rakastavasi miestäsi.
Jos vielä kaipaat syvempää rakkautta niin sitä saa vain Jumalalta.
Laul. l. 8:6
Paina minut sinetiksi sydäntäsi vasten, pane sinetiksi ranteesi nauhaan. Rakkaus on väkevä kuin kuolema, kiivas ja kyltymätön kuin tuonela. Sen hehku on tulen hehkua, sen liekki on Herran liekki.
1. Joh. 4:7
Rakkaat ystävät, rakastakaamme toisiamme, sillä rakkaus on Jumalasta. Jokainen, joka rakastaa, on syntynyt Jumalasta ja tuntee Jumalan.
1. Joh. 4:16
Me olemme oppineet tuntemaan Jumalan rakkauden kaikkia meitä kohtaan ja uskomme siihen. Jumala on rakkaus. Se, joka pysyy rakkaudessa, pysyy Jumalassa, ja Jumala pysyy hänessä.
Room. 13:10
Rakkaus ei tee lähimmäiselle mitään pahaa. Näin rakkaus toteuttaa koko lain.
Jaak. 4:5
Vai luuletteko, että Raamattu syyttä sanoo: "Mustasukkaisen kiihkeästi hän halajaa henkeä, jonka on meihin pannut"? - kun haluaa enemmän
ap. kirjoitti:
Nautin mieheni seurasta, kaipaan häntä suunnattomasti kun hän on poissa. Halailemme ja suukottelemme toisiamme päivittäin, kutsumme toisiamme "kullaksi" ja "muruksi" ja uskon, että mieheni rakastaa minua kun hän sanoo sen. En koskaan vastaa rakastavani häntä eikä hän sitä ihmettele, luulen että hän tietää, etten rakasta häntä, en ainakaan tunnista sitä tunnetta rakkaudeksi, mitä häntä kohtaan tunnen.
En vaihtaisi häntä keneenkään toiseen mieheen, mutta tunnen hiukkasen kateutta kun näen pariskuntia joiden välillä oikein "kipinöi".
Meillä on vain niin herttaisen mukavaa.
Mutta ehkä todella sekoitan rakastumisen ja rakastamisen. Onko se rakastaminen sitten tätä tasaista arkea yhdessä?... kun haluaa enemmän toisen onnea kuin omaansa.
- Rakastamista se on
ap. kirjoitti:
Nautin mieheni seurasta, kaipaan häntä suunnattomasti kun hän on poissa. Halailemme ja suukottelemme toisiamme päivittäin, kutsumme toisiamme "kullaksi" ja "muruksi" ja uskon, että mieheni rakastaa minua kun hän sanoo sen. En koskaan vastaa rakastavani häntä eikä hän sitä ihmettele, luulen että hän tietää, etten rakasta häntä, en ainakaan tunnista sitä tunnetta rakkaudeksi, mitä häntä kohtaan tunnen.
En vaihtaisi häntä keneenkään toiseen mieheen, mutta tunnen hiukkasen kateutta kun näen pariskuntia joiden välillä oikein "kipinöi".
Meillä on vain niin herttaisen mukavaa.
Mutta ehkä todella sekoitan rakastumisen ja rakastamisen. Onko se rakastaminen sitten tätä tasaista arkea yhdessä?Ei tuo vaikuta muulta kuin että kaipaat suhteeseenne intohimoa. Ihmetten sitä miksi ihmiset sotkee niin usein intohimon rakkauteen. Sinä rakastat vaikka et sitä rakkaudeksi sano. Useimmilla on alkuinnostus joka muuttaa muotoaan rakkaudeksi ja kiintymykseksi. Herttaisen mukavaa.....mikä sen parempaa kun parilla on herttaisen mukavaa. Olet kadehdittavassa osassa, toivottavasti sen ymmärrät itsekin.
- mellinkäinen
Hmm... Pelottavaa jos rakkaus voi noin vain kadota. Vai pitäisikö paremminkin sanoa, että intohimo on kadonnut, jos te edelleen tykkäätte toisistanne ja nautitte toistenne seurasta? Liikahtaako sisälläsi intohimo edes silloin, kun muistelet suhteenne alkuaikoja?
Luuletko että voisit saada jonkun muun miehen kanssa intohimon kestämään? Seitsemättä vuotta pidetään suhteen kaikista kriittisimpänä aikana.- juurikasvi
Jos asiat ovat noin kuin kuvailit, niin mielestäni se on oikeata rakkautta. Toisesta välittämista ja asioiden jakamista. Jos et rakastaisi häntä et jaksaisi haaskata elämääsi hänen kanssaan. Nauti suhteestasi ja kumppanistasi. Veikkaanpa että valtaosa tämänkin saitin lukijoista antaisi vaikka vasemman kätensä, jos saisi vastaavanlaisen suhteen kuin sinulla.
- tunnelmissa
20 yhteistä vuotta ja samat ajatukset minullakin.
En todellakaan ole ollut silmittömästi rakastunut kun tavattiin mieheni kanssa,se oli sen hetkiseen elämään paras mahdollinen tapaaminen.
Nyt kun vuosi sitten eräs toinen "kosketti"....sai aikaiseksi sellaisia tunteita joita en uskonut edes olevan niin...kaaoshan siitä sieluuni tuli.
Nyt on sitten vain pitänyt punnita asioita oikein kunnolla,...mitä teen tunteille?...tyydynkö "kaverilliseen loppuelämään?...onko se mulle oikein? ...entä hänelle,jos muutun etäiseksi ja kylmäksi?
Puhuttiin..osasta näitä asioita..tiesin että se sattuu mieheeni...matalapainetta on ollut.
Hän haluaa pitää minut...paljon olen itkenyt ja tulen varmaan vielä itkemään lisää.
Kaipa sitten kun istumme vanhoina, mammana ja pappana, niin mietin että päätös oli oikein...en tiedä.- tunteita
voi olla vaikka millä mitalla muitakin kuin puolisoa kohtaan - ei avioliitto ole mikään tae siitä, ettei voisi johonkuhun muuhunkin vielä rakastua!
Kysymys onkin valinnasta: olen valinnut hänet, olen lupautunut hänelle, olen luvannut, että tahdon osoittaa hänelle rakkautta (se on aivan muuta kuin huimia rakastumiskokemuksia!) niin hyvinä kuin pahoinakin päivinä!
Ja jos tielleni tulee joku muu, jonka kanssa "kipinöi", vastustan tuota tunnetta, koska se ehdottomasti loukkaa puolisoani, jolle olen uskollisuutta luvannut! Lisäksi se voi loukata muita mahdollisia asianosaisia (tuon toisen perhettä, jos sellainen on!).
Nykyään ei ajatella muuta kuin omaa itseä ja mikä itselle juuri milläkin hetkellä on hyväksi - ei nähdä sitä, että toisetkin olisi otettava huomioon... Kuinka voi sitä kadehdittavaa onnea ikinä kokea, jos elämä on tunteiden perässä juoksemista ja siinä samalla toisten onnen polkemista?
Luin joskus kauan sitten kirjan nimeltä "Rakkauden vaikea taito", en vain muista tuota kirjoittajaa, olikohan E. Fromm, ja se oli todella valaiseva ja ajatuksia herättävä kirja! Rakkaus on taitolaji, rakkautta voi toiselle tai toisille osoittaa tekemällä rakkauden tekoja! - ap.
Että tulee joku joka koskettaa ja herättää henkiin kuolleet tunteet... mitä sitten, voinko jäädä liittoon jossa vain olla öllötellään? Vai voisinko heittää hukkaan lempeät vuodet jonkun "kipinöinnin" takia joka kenties olisi vain hetken huumaa? Voisinko edes pettää miestäni ja katsoa häntä koskaan sen jälkeen silmiin? Olisiko kaikki sen jälkeen menetetty?
haluaisin kuitenkin kokea jotain todellista vielä ennenkuin olen vanha. Odotanko että jään leskeksi ja alan sitten hurvitella?
Olenhan kuitenkin saanut mieheltäni turvaa ja rakkautta ja tiedän saavani niitä häneltä lopun elämääni... - elämältäsi
ap. kirjoitti:
Että tulee joku joka koskettaa ja herättää henkiin kuolleet tunteet... mitä sitten, voinko jäädä liittoon jossa vain olla öllötellään? Vai voisinko heittää hukkaan lempeät vuodet jonkun "kipinöinnin" takia joka kenties olisi vain hetken huumaa? Voisinko edes pettää miestäni ja katsoa häntä koskaan sen jälkeen silmiin? Olisiko kaikki sen jälkeen menetetty?
haluaisin kuitenkin kokea jotain todellista vielä ennenkuin olen vanha. Odotanko että jään leskeksi ja alan sitten hurvitella?
Olenhan kuitenkin saanut mieheltäni turvaa ja rakkautta ja tiedän saavani niitä häneltä lopun elämääni...Oletko sitoutunut liian nuorena, kun suurten kokemusten hankkiminen polttelee? En suosittele ketään alkamaan vakavaa seurustelua parikymppisenä. Kun aloittaa vanhempana, osaa nauttia siitä hyvästä ja onnellisesta arjesta toisen kanssa. Minulla ei ole kertaakaan tullut ikävä niitä pitkiä sinkkuvuosia, kun kerta toisensa jälkeen ihastui johonkin ihmiseen, aloitti suhteen ja sitten alkoi tulla esiin asioita, joiden takia totesi, että tätä ei kannata jatkaa tämän pidemmälle ja sitten taas tutustumaan uuteen ihmiseen jne. On ihana elää arkea hyvän miehen kanssa. Välillä on enemmän tunnetta, välillä vähemmän, mutta mukavaa on kuitenkin aina:)
Jos sinulla on tunne, että jossain on joku parempi ja haluaisit vielä etsiä suurta rakkautta ja intohimoa, niin minusta olisi oikein miestäsi kohtaan, että lähtisit heti, etkä sitten kun uusi on jo katsottuna. Sitä jatkuvaa intohimoa en usko sinun kuitenkaan löytävän paitsi ehkä jostain on-off-suhteesta, jossa tapellaan ja sovitaan ja elämä on yhtä suurta draamaa. Tavalllinen elämä on sellaista, että kun suhde on tasaantunut, intohimo leimahtaa aina välillä, minkä asian hyväksi voi itsekin tehdä kaikenlaista pientä...
Elätkö sinä vain rakkautta varten, onko elämässäsi muuta sisältöä (tavoitteita) riittävästi? - ap.
elämältäsi kirjoitti:
Oletko sitoutunut liian nuorena, kun suurten kokemusten hankkiminen polttelee? En suosittele ketään alkamaan vakavaa seurustelua parikymppisenä. Kun aloittaa vanhempana, osaa nauttia siitä hyvästä ja onnellisesta arjesta toisen kanssa. Minulla ei ole kertaakaan tullut ikävä niitä pitkiä sinkkuvuosia, kun kerta toisensa jälkeen ihastui johonkin ihmiseen, aloitti suhteen ja sitten alkoi tulla esiin asioita, joiden takia totesi, että tätä ei kannata jatkaa tämän pidemmälle ja sitten taas tutustumaan uuteen ihmiseen jne. On ihana elää arkea hyvän miehen kanssa. Välillä on enemmän tunnetta, välillä vähemmän, mutta mukavaa on kuitenkin aina:)
Jos sinulla on tunne, että jossain on joku parempi ja haluaisit vielä etsiä suurta rakkautta ja intohimoa, niin minusta olisi oikein miestäsi kohtaan, että lähtisit heti, etkä sitten kun uusi on jo katsottuna. Sitä jatkuvaa intohimoa en usko sinun kuitenkaan löytävän paitsi ehkä jostain on-off-suhteesta, jossa tapellaan ja sovitaan ja elämä on yhtä suurta draamaa. Tavalllinen elämä on sellaista, että kun suhde on tasaantunut, intohimo leimahtaa aina välillä, minkä asian hyväksi voi itsekin tehdä kaikenlaista pientä...
Elätkö sinä vain rakkautta varten, onko elämässäsi muuta sisältöä (tavoitteita) riittävästi?olin 35-vuotias kun tapasin mieheni ja takanani oli lukematon määrä 2kk-6kk suhteita joista aina lähdin kävelemään koska olin niin sitoutumiskammoinen että aloin tuntea vastenmielisyyttä heti kun suhde muuttui vähänkin vakavammaksi.
Olimme mieheni kanssa yhdessä 8kk kun menimme naimisiin ja hups, olin varma että tämä kestää ikuisuuden kun olin selvinnyt tuosta 6kk rajapyykistäni.
Olen siis jo aikuinen ihminen, 43-vuotias eikä minun pitäisi enää haaveilla jostain unelmien prinssistä. Ehkä olen kuitenkin jäänyt tunne-elämältäni jotenkin vajaaksi.
Korostan kuitenkin, että olen siis ihan tyytyväinen elämääni mieheni kanssa enkä tunne mitään poltteita erota hänestä. Pidän hänestä kovasti. Kunnioitan häntä, arvostan häntä ja tykkään, että hän on kaikinpuolin hyvä mies. En vain rakasta häntä. Elämämme on sohvalla makoilua ja koiran kanssa lenkkeilyä. Hohto puuttuu. - nainen xyz
ap. kirjoitti:
olin 35-vuotias kun tapasin mieheni ja takanani oli lukematon määrä 2kk-6kk suhteita joista aina lähdin kävelemään koska olin niin sitoutumiskammoinen että aloin tuntea vastenmielisyyttä heti kun suhde muuttui vähänkin vakavammaksi.
Olimme mieheni kanssa yhdessä 8kk kun menimme naimisiin ja hups, olin varma että tämä kestää ikuisuuden kun olin selvinnyt tuosta 6kk rajapyykistäni.
Olen siis jo aikuinen ihminen, 43-vuotias eikä minun pitäisi enää haaveilla jostain unelmien prinssistä. Ehkä olen kuitenkin jäänyt tunne-elämältäni jotenkin vajaaksi.
Korostan kuitenkin, että olen siis ihan tyytyväinen elämääni mieheni kanssa enkä tunne mitään poltteita erota hänestä. Pidän hänestä kovasti. Kunnioitan häntä, arvostan häntä ja tykkään, että hän on kaikinpuolin hyvä mies. En vain rakasta häntä. Elämämme on sohvalla makoilua ja koiran kanssa lenkkeilyä. Hohto puuttuu."lukematon määrä 2kk-6kk suhteita joista aina lähdin kävelemään koska olin niin sitoutumiskammoinen että aloin tuntea vastenmielisyyttä heti kun suhde muuttui vähänkin vakavammaksi."
Nykyinen tilanteesi taitaa olla luonnollinen jatkumo tuohon. Tulee sellainen olo, ettet osaa rakastaa vaan pelkästään rakastua tai sinulla ei ole tarvetta parisuhteelle vaan tykkäät ainoastaan seikkailla. Se on sellainen asia, josta voisit käydä keskustelemassa jossakin. Tai sitten jätät rakkaan ystäväsi ja elät loppuelämäsi sinkkuillen ja vapaasta elämästä nauttien. Valinta on sinun.
Minä löysin mieheni 36-vuotiaana ja menimme myös naimisiin 10 kk päästä ensitapaamisesta. Se oli aikamoien riski, mutta onnistui ja olemme edelleen hyvin tyytyväisiä 6 vuoden jälkeen:) Tärkeintä minulle oli ja on ihana mies, jonka kanssa arki on mukavaa, välillä käydään filosofisia keskusteluja, joskus vain tönötetään telkkarin edessä ilta toisensa jälkeen, välillä saa hyvää seksiä ja joskus harvoin intohimokin leimahtaa ja ollaan taas vähän aikaa kuin vastarakastuneita. En tiedä mitä muuta enää voisin toivoa...
Silloin kun minua alkaa suhde riepoa tai tuntuu tylsältä, mietin mikä elämässäni mättää. Olen lähes aina todennut, että ongelma on ollut jossain muussa kuin miehessä tai minun ja miehen välisessä suhteessa. Elämän tylsyyttä, tarkoituksettomuutta tai ikäkriisejä ei kannata pistää parisuhteen piikkiin. Jos tuntuu tylsältä, niin kannattaa miettiä mitä muuhun elämään kuuluu.
Kaikki eivät taida olla parisuhdeihmisiä. Moni olisi tosi onnellinen sinun asemassasi, mutta sinulla on tietysti oikeus tehdä niin kuin sinä koet parhaaksi. Pitkäänkin parisuhteeseen kuuluu ainakin jonkin verran seksiä ja intohimoa, ettekö saa sitä puolta viritettyä vaikka yritäisitte vai ettekö viitsi edes vaivautua? - tunnelmissa
ap. kirjoitti:
Että tulee joku joka koskettaa ja herättää henkiin kuolleet tunteet... mitä sitten, voinko jäädä liittoon jossa vain olla öllötellään? Vai voisinko heittää hukkaan lempeät vuodet jonkun "kipinöinnin" takia joka kenties olisi vain hetken huumaa? Voisinko edes pettää miestäni ja katsoa häntä koskaan sen jälkeen silmiin? Olisiko kaikki sen jälkeen menetetty?
haluaisin kuitenkin kokea jotain todellista vielä ennenkuin olen vanha. Odotanko että jään leskeksi ja alan sitten hurvitella?
Olenhan kuitenkin saanut mieheltäni turvaa ja rakkautta ja tiedän saavani niitä häneltä lopun elämääni...Kun teemme päätöksiä niin asiat vaan tavallaan tahtoo lutviutua.Jokin meidät tilanteisiin vie ja päätökset myös sen mukaisia.Miehelleni en ole luvannut että oltaisiin vielä vanhoina yhdessä,ollaan puhuttu että sellaista ei voi kuunapäivänä tietää eikä myöskään luvata,elämä vie ja katotaan mitä tulee.
Ei se ole väärin tuntea jotain toista kohtaan "suuria tunteita",mä ainakin huomasin että sisälläni elää jotain vaikkei se ollut mieheni aikaansaannoksia.Voihan mun miehenikin tuntee toista naista kohtaan jotain muuta kuin mua kohtaan,enhän mä voi sitä varmana tietää.
Mä olen ajatellu että kaikkee mitä elämässä sattuu niin niillä on joku tarkoitus vaikkei heti huomais.Myöhemmin kun tulee joku tilanne ja sitte miettii menneeseen niin löytää ns.vastauksia.
- Eräs mittari
Toimiiko seksi välillänne? Sehän on sellainen suhteen kunnon eräänlainen "ilmapuntari".
- minulta sinulle
Et taida tietää mitä eroa on rakastumisella ja rakastamisella.
Kuvailemasi kuulostaa rakastamiselta ja tosiaan, kuten eräs muu aikaisemmin kysyi, toimiiko seksi? Jos se toimii, kaikki on hyvin. Arkirakastamista, voisin sanoa, eli ideaalia olotilaa.
Ei elämä ole pelkkää rakastumishuumaa. - on tosiaankin
muitakin. Nimittäin lähes kaikki suomalaiset naiset.
- mies 43 v
"Olin hullaantunut siihen tummaan komeaan mieheen joka vei salamana sydämeni."
Ilmeisesti ei ollut tarpeeksi vahva hullaantuminen. Olen huomannut että parisuhteessa elämiseen tarvitaan erilaisia asioita kuin rakastumiseen. Minulla on 22 vuotta takana saman naisen kanssa. Joskus hullaannun vieläkin mutta arki on meidän välillä on se mikä ratkaisee. Jos arjen töyssyjä ei voida yhdessä kohdata niin minä eroan heti. - ´´vaimo'
Tarinasi on aivan kuin minun kertomani, sillä erotuksella että meillä on lapsia. Mieheni on tumma, komea,luonteeltaan täydellinen jne, joka naisen unelmamies, jne...mutta, mutta..
Kun en rakasta häntä niinkuin aviomiestä kuuluisi. Minulla ei olee mitään pahaa sanottavaa hänestä ja olen yrittänyt vuosia oppia rakastamaan häntä muutoinkin kuin vain ystävänä. Lasten takia aion pysyä avioliitossa,kunnes ovat vanhempia, koska perhe-elämä muutoin sujuu hyvin ilman tappeluita.- kampsis
Mitä ajattelet, menitkö liian äkkinäisesti naimisiin eli väärän miehen kanssa vai voiko rakkaus mielestäsi noin vain kuolla yhtäkkiä? Jos viimeksi mainittu on oikeampi vastaus, sinulle ei ole pitkiä parisuhteita tiedossa jatkossakaan, jos kaikki päättyy siihen, kun rakastumisvaiheesta pitäisi siirtyä rakastamiseen:O
- Mietin vaan
Rakastumisen huumavaihe kestää noin kaksi vuotta. Sen jälkeen se lieventyy poikkeuksetta, kipinä voi säilyä, muttei se ole koskaan enää yhtä kokonaisvaltaisesti huumaava kuin ainutkertaisessa alkuvaiheessa. Eli jos miestä vaihdat, mitä todennäköisimmin se uusikin rakkaus arkipäiväistyy ennemmin tai myöhemmin ja muuttuu "tylsänmukavaksi". Eli vaikka saisitkin nyt sitä peräänkuuluttamaasi rakastumiskokemusta niin sekin olisi ohimenevää. KUKAAN mies ei ole niin erikoinen ja taitava, että saisi naiselle sen tunteen kestämään jokapäiväisessä suhteessa, arjen keskellä lopun ikää.
Ja miestä vaihtaessa olisi riski, että intohimosi uusi kohde olisikin ns. huono valinta, koska aidosti hyvät miehet ovat kovin harvinaisia. Ja intohimoa janoava nainen ihastuu helposti juuri komeisiin, itsetietoisiin, meneviin miehiin jotka tietävät miten naista käsitellään. Ja nämä tapaukset ovat tietty niitä jotka pidemmän päälle särkevät sydämiä. Itse olen nuori nainen, ja kymmenistä tapaamistani miehistä voin sanoa vain kourallisen olleen hyviä, kunnon miehiä ja heistäkin vain yksi oli itselleni pariksi sopiva, muiden kanssa olisi varmasti tullut kaikenlaisia ongelmia ajan mittaa.
Sanot aikanaan hullaantuneesi tummaan komeaan mieheen, joka vei salamana sydämesi. Sanoisitko huumaantuneesi silloin jonkinlaiseen haavekuvaan jota miehesi ei sitten ajan mittaa enää vastannutkaan? Kai tajuat, että aina kun rakastuu uuteen ihmiseen, niin todellisuudessa rakastuu enemmänkin jonkinlaiseen haavekuvaan: omiin kuvitelmiin rakastetun ihanuudesta ja ruusuisiin kuviin yhteisestä tulevaisuudesta yms.. Ja vain aika sitten kylmästi selvittää kuinka hyvin omat, huuman värittämät arviot rakastetusta vastaavat todellisuutta, kun kaikki ikävämmät ominaisuudet tulevat esiin, viettelyt ja piirittämiset loppuvat, kumppani ei enää pistä koko ajan parastaan. Sama homma se on jokaisen uuden rakastumisen kohdalla.
Mitä mieheesi tulee, niin rakastathan myös esim. ystäviäsi, vanhempiasi, lemmikkejäsi...? Romanttinen himorakkaus on eri juttu mutta varmasti voit sanoa rakastavasi miestäsi, jos suinkin välität hänestä ja tahdot hänelle hyvää. Se ei ole intohimoa mutta kyllä se on ihan varmasti rakkautta. - MIETTIKÄÄ NY!!
Järkyttää lukea tällästä kuinka itsekkäitä ihmiset voi olla ja kuinka lapsen kengissä aikuiset(?) ihmiset.Jos naimisiin mennään,niin yleensä siinä luvataan toista rakastaa,eikä sen tunteen kuulukaan olla sitä alun huumaa kokoajan.Jos se tunne ei vuosien myötä muuttuisi yhtään,on jotakin pahasti vialla.Sitähän se rakkaus on että toista kaipaa kun ei ole lähellä ja on niitä hellyyden tunteita ja haluaa toisen läheisyyttä.
Mulla on sellanen mies joka suhteessa,joka on äärimmäisen itsekäs,on kerran pettänyt ja oon saanu kokea kerran jopa pahoinpitelyn,mutta rakastan omalla tavallani edelleen miestäni,koska olen luvannut.Toki meitä pahimpina aikoina piti yhessä vain lapset ja se lupaus.Silti meidänkin 8v liittoon mahtuu todella paljon hyviä hetkiä joiden varassa on tähän päivään asti jaksanut.
Olkaa kiitollisia joilla on hyvä mies ja joka teitä rakstaa.Mulle on mies sanonut viimeks pari viikkoa sitten ettei ole mitään tunteita mua kohtaa ja painui ryyppään omille teilleen koko viikonlopuksi.Alkoholi on meidän väliin alkujaan tullu,joka rikkonu paljon meidän liitossa,mutta mä en sille voi mitään.Koitan silti osottaa hellyyttä miestäni kohtaan kun en kylmyyttä kestä ja en voi elää ilman läheisyyyttä ja seksiä.Tiedän että monella mittarilla olen se täydellinen vaimo,mutta sekään ei mun miehelleni riitä.Olisin ikionnellinen jos mulla olis sun mies aviomiehenäni!Enkä taatusti haaveilis paremmasta,niinkun en nytkään,koska se ei mulle ole enää mahollista.En vaan koskaan vois kuvitella että ottasin jonkun toisen miehen mun lasteni "isäksi",vaikka näin saankin kärsiä.
Ehkä mä tästä suosta viel selviän omaan elämääni ja saan elää rauhassa lasten kanssa,koska kylmempää ja itsekkäämpää ihmistä en tunne kun mieheni on.Ja en voi lähteä noin vaan koska se on aivan rikki ja purkais viel kaiken pahansa mun niskaan,jota en jaksais.
Mutta silti mulle paistaa aurinko ja mulla on tällä hetkellä suunnattoman hyvä itsetunto.Tiedän sen että olen hyvännäkönen vielä nuori(alle 30v)ja ottajia olis ja tiedän että kaikkeni olen miehelleni antanu ja mitään en kadu(kun en vääryyttä ole miehelleni tehny,kestäny välillä huonommin välillä paremmin kaiken vääryyden mitä oon siltä saanu päälleni).Enempään ei kukaan pystyisi.Ja parempaa vaimoa ei mieheni tule saamaan,sen se tulee viel huomaamaan kun joku päivä yksin elää...
Sitä rakkautta en vaan koskaan tule saamaan.Mutta rakstan itseäni ja nautin elämästä mulla tavoin!
Nauttikaa tekin,jokaisella on jotain hyvää elämässään.Mutta itseään ei saa antaa sortyaa ja siitä oon ylpeä ettei mieheni pysty mun itsetuntoa sortamaan koskaan enää! - 22 tavallista vuotta
Kysymys on ennemminkin siitä, mitä sinä pidät rakkautena ja välittämisenä?
Onko hullaantuminen ja komea ulkokuori rakkautta?
Vaiko se että ymmärrät häntä ja haluat ymmärtää, ja hän ymmärtää sinua.
Et enää tiedä onko hän komea vai ei, mutta hän näyttää "omalta", ja pidät siitä kun hän hymyilee sinulle.
Pidät yhteisistä tekemisistänne. Niistä ei tarvitse Nauttia, mutta teet niitä kuitenkin mieluiten hänen kanssaan, ei kenenkään muun.
Et edes haaveile tekemisistä muiden kanssa. Olkoon ne kotihommia tai juhlallisia nautintoja. Seksistä puhumattakaan.
Vai oletteko vain kavereita?
Selvitä miehesi ajatukset ja tunteet. Helposti oma tunne-elämä häiriintyy, hiipuu, kun kuvittelee toisen ajattelevan tai tuntevan tietyllä tavalla, koska toinen on passiivinen. Siten omat tunteet ja ajatukset ajautuu passiivitilaan.
Et ehkä tiedä puolisosi passiivisuuden syitä. (esim. seksi). Eikä hän sinun.
Olette avioliittoon halunneet, voisiko tyvenen edessä olla vaikeuden paikka ja tarvitsette voimia sen selvittämiseen.
Lohtutiedoksi: Aivan onnellinenkin avioliitto on melko arkista elämää aamulla töihin illalla kotiin, ruokaa, jotain puuhaa ja nukkumaan. Vuodenaikoijen mukaan suhteenkin vireys menee. Mutta hiljaisuutta ei pidä luulla rakkaudettomuudeksi ja välinpitämättömyydeksi. - kyyninen
Ja seuraavaksi tulet huomaamaan kuinka seksielämä loppuu, kommunikointi toisen kanssa vähenee ja lopulta elätte yhdessä kuin riitaisat kämppikset.
Hauskaa loppuelämää sinnekin. - Eräs mies
Ainahan suhde kuin suhde on alussa yhtä huumaa ja onnea. Sitten kun se vaihe on ohi niin suhteeseen astuu se arki mukaan, tämän jälkeen vasta punnitaan kuinka vakavasta suhteesta onkaan kyse.
Perimmäinen kysymys tällaisessa tapauksessa kuuluukin, että onko henkilö valmis vaihtamaan puolisonsa ja kokemaan taas jälleen kerran sen rakastumisen alkuhuuman jonkun toisen kanssa? Eli suuret tunteet ja niiden aiheuttaman sisäisen "myrskyn".
Kuten olet realistina huomannutkin, kannattaa silti kaikesta huolimatta pysyä yhdessä. Suhteessa jossa kumpikin tuntee toisensa ja tietää mitä toinen ajattelee ja haluaa, siis näin pääsääntöisesti.
Miksi vaihtamaan hyvä ja turvallinen suhde, johonkin seikkailuun ja epävarmuuteen? Varsinkin, jos olette hankkineet yhteistä omaisuutta, kuten asunnon, miksi ottaa suuria riskejä? Koska se uusi ihastuksen kohde voi loppupeleissä paljastua isoksi virheeksi.
Kun nyt jokainen kohdallansa miettisi mitä elämältänsä haluaa, ja koittaisi muistaa ettei se elämä ole yhtä juhlaa kuten eräät TV-sarjat antavat ymmärtää. Niin, silloin osaisi asennoitua toisella tapaa vakavaan parisuhteeseen, vaikkapa järki-sellaiseen.
Mutta, ilmeisesti tämä nykyinen "kaikki-mulle-heti-ja-nyt" mentaliteetti hämärtää hyvän parisuhteen arvostusta...sekä "itsensä toteuttaminen"? - oppeliini
Hyvänen aika, sinulla on aidosti rehellinen ja sisältä kaunis ihminen jakamassa elämääsi.
Kuinka sinä et voi arvostaa jotain noin erikoista?
Olisiko nyt paras että jätäisit nuot typerän halvat saippuaopperat ja idioottielokuvat muutamaksi kuukaudeksi. Nehän näyttävät vain seksiä, seksiä ja seksiä. Yksinkertaisimmat katsojapoloiset luulevat että AHAAA tuollaista elän pitäisikin olla jatkuvasti. Miksi nen näyttävät sitä?
Koska se myy!
Katso ja luokittele elämää aivan pikkuisen korkemmalta henkiseltä tasolta. Miehesi todella ansaitsee jonkun joka on älyllisesti hänen kanssaan tuolla elemmällä tasolla. - kokemusta on
tunteet häviää, mutta aito rakkaus säilyy...
- 1234
Jos teillä seksi sujuu molemminpuolisesti --seksi on sekä laadukasta että riittävn usein--niin avioliittosi on ihana unelma. Rakastat miestäsi, mutta luulet ettet rkasta, koska "enää ei kipunoi". Kannattaa harkita perheenlisäystä--se lisää perheen yhteenkuuluvuuden tunnetta, eikä enää ole aikaa niin miettiä tollasia juttuja!!
- perheenlisäys
Perheenlisäys kyllä hyvin usein aiheuttaa kriisin parisuhteessa ja etäännyttää enemmän kuin lähentää. Onko lapsikaan sentään ansainnut tulla maailmaan rakoilevan parisuhteen teipiksi?
- eli toisinpäin
Mieheni ilmoitti parikuukautta sitten ettei rakasta minua niinkuin puolisoaan kuuluisi rakastaa ja että siitä syystä tahtoo avioeron. Olen koittanut yksin ja yhdessä pohtia näitä samoja kysymyksiä kuin tässä ketjussa on käyty. Rakastumisen tunnettako hän etsii, tietääkö mitä on rakkaus, mistä löytää omat tunteensa ja kuinka ne tunnistaa joko riittäviksi parisuhteen jatkumisen kannalta tai riittämättömiksi. Pelkään menettäväni mielestäni parhaan ikinä tapaamani miehen vain koska meillä on väsyttävää elämää kahden pienen lapsen kanssa, jotka tehokkaasti imevät minun aikaani ja energiaani. Meidän suhteemme uskalsin luokitella vielä 3kk sitten yhdeksi suomen parhaista ja kestävimmäksi. Kuvittelin että olemme hurjan onnellisia yhdessä ja toisiamme tukien ja rakastaen (molemmat omalla tavallamme) selviämme miten suurista kriisestä tahansa. Ja nyt hän tahtoo mennä pois luotamme koska hänelle ei kanssani jää mahdollisuutta tuntea suurta rakkautta joka kuuluu miehen ja naisen välille.
Rakastan häntä. Tahdon olla kanssaan ikuisesti. Millä saada mies ymmärtämään tunteenkirjon eri sävyt ja huomaamaan ettei elämästämme tarvitse puuttua mitään? Olen pian käyttänyt omat keinoni eikä pariterapiasta tunnu tulevan juuri mitään avaimia lisää. En halua rikkoa jotain mikä on näinkin kaunista ja hyvää kuin elämämme on ollut tähän asti. Rakastan häntä. Haluan häntä. Kaipaan häntä. Olen päästänyt hänet osaksi itseäni. - moni asia
Välitän miehestäni. Arki pyörii ihan hyvin. Ei riidellä. Toki rakastan häntä, mutta en ole enää ollenkaan varma rakastanko niin kuin aviomiestä pitäisi rakastaa.
Seksielämä on kuollut jo vuosia sitten. Halailu, pusuttelu ja ylipäänsä läheisyys tuntuu minusta ahdistavalta. En enää pystykkään kertomaan hänelle ihan kaikkea. En vaan jaksa selittää vaikeampia asioita.
Kesän aikana ero on pyörinyt mielessä useampaan kertaan. Kerran teki mieli huutaa ääneen, että olen naimisissa väärän miehen kanssa.
Toki olen ihastunut toiseen mieheen, mutta avioliitto voi huonosti jo sitä ennen. En jaksa uskoa, että elämä tämän toisen miehen kanssa onnistuisi, mutta sain maistaa jotain sellaista mitä en ole saanut pitkään aikaan. Läheisyyttä, ilman ahdistusta.
Tiedän asian vaivaavan miestänikin. Emme vaan koskaan ole puhuneet asiasta. Olemme keskustelleet vain siitä miksi minä en halua seksiä. Siitä keskusteleminen ahdistaa.
En halua loukata miestäni vaikka olenkin sen jo tehnyt. En halua satuttaa. Hän on hieno ihminen ja hyvä isä lapselleen. Silti minusta tuntuu että elämäni valuu hukkaan tässä suhteessa. Jos lasta ei olisi, kuvittelisin suhteen jo päättyneen. Saako lapsikaan tässä perheessä sitä oikeaa perheen kuvaa vaikka ei riitelyä näekkään.
Vaikeaa on. Välillä toivon ettei miestä ja lasta olisi ollenkaan vaan olisin vapaa etsimään sitä parempaa suhdetta. Kateellisena katson kun jotkut kävelevät käsikkäin ja näyttävät rakastuneilta. Niistä ajoista on aikaa ikuisuus omalla kohdalla. En tiedä olenko tekemässä elämäni suurinta munausta vai teenkö elämästäni paremman. Näin en voi kuitenkaan jatkaa. En halua vanhana mummona miettiä elämääni ja todeta etten ollut onnellinen. - katumus
Seurustelin "lapsena" useitaa vuosia kivan ja kunnollisen pojan kanssa. Kun täysi-ikäisyys alkoi lähestyä katseeni alkoivat etsiä muuta, mitä, ketä.
Halusin erota seurustelukaveristani ja saadakseni suhteen loppumaan (vapauden) valehtelin hänelle, että minulla on toinen. Hän sanoi nimittäin sen olevan ainoa seikka millä minut päästäisi. Se oli kova isku sille nuorelle miehelle. Hän kuitenkin selviytyi siitä ja pitkän ajan jälkeen sanoi, että he ovat antaneet minulle anteeksi. Minä puolestani tapasin ennestään puiolitutun kaverin ja aloimme pitää yhtä vaikka välillä oikein inhosin tätä mutta en saanut erottua. Muutaman kuukauden seurustelun jälkeen menimme kihloihin ja sitä tietä naimisiin. Saimme lapsia ja taloudellisesti pärjäsimme hyvin. Se mies on minulla edelleenkin vaikka aikanaan pian huomasin, että olemme aivan erilaisia ja että meillä on erilaiset arvot. Ensirakkauteni kanssa olimme kuitenkin hyvänpäivän tuttuja vaikka tunnetasolla neillä molemmilla taisi olla suuri osa toisiamme. Nyttemmin hän sairastui ja kuoli lyhyen sairausajan kuluttua. En päässyt, tai saanut voimia käydäkseni hänen luonaan vaikka tiesin hänen olevan ns, saattohoidossa. Nyt minulla on vaikeaa sillä en oikein voi häntä surra julkisesti. Välillä tuntuu etten jaksa. Olisi ollut helpompaa jos olisin voinut jättää hyvästit ja kiittää kaikesta sekä tunnustaa hänelle todelliset tunteeni.- vitutuskäyrä
Helvetin idiootteja te naiset tyystin. Kuin helvetissä teillä on aikaa vilkuilla muita miehiä ja haikailla jonkin kipinöinnin perään? Keskittykää perkele siihen perheeseen mitä on ja lopettakaa tollanen paskanjauhanta "tunteista".
Ite oon ton paskan kokenut.
kohta 10vuotta oon tehnyt perheeni eteen kaiken ja vaimo tietty kans. Meillä on kaikki se mitä ollaan yhdessä aikoinaan haluttu. On lapsia, autoa, taloa, lemmikkiä, omaa aikaa, helvetin hyvää seksiä, omat ja yhteiset harrastukset jne , mutta perkele kevättalvella joku saatanan ketkukaula vaimon teinirakkaus mulkku alkoi vaimolle viestiin ja muija sekos.
Petti ja salas, mutta jäi kiinni. No onneks se sälli häipyi kuvioista ennen kesää, kun lupasin, että syö kohta ruokansa pillilä...
Muija on kumminkin nyt kuin erinainen. Ei kuulemma rakasta mua enään ja ei ole kai koskaan rakastanut. Vähän siinä niinku matto läks alta, kun tollasta tulee puun takaa eteen.
Vituttaa yli kaiken tää juttu. Rakastan vaimoani edelleen. Ei ole enään sitä hellyyttä mitä ennen oli. Seksi on edelleen hyvää ja sitä on silti ollut taukoomatta.
Kai tässä ollaan yhdessä enään lasten takia.
Oikeesti en tiedä enään rakkaudesta mitään. Tiedä olenko koskaan tiennyt. Luulin että mua rakastetaan mutta niin kai ei sitten ole...enkä tiedä kaipaanko edes sellaista jos en sitä ole koskaan saanut.
Omat tunteet myös hiukan hakusessa. Tunnen kovaa kiintymystä ja himoa, ylpeyttä jne vaimooni ja tunnen hyvääoloa joka kerta kun vaimo esim tulee töistä kotiin...
En tiedä.
Tapeltu ollaan tästä asiasta monesti. Ei mitenkään raivopäisesti mutta silti. Enään en jaksa asiasta vääntää. Menkööt omalla painollaan sitten. Mulla on elämässä muutakin kuin vaimon tunteiden kanssa vatvomista. Lapset on mulle tärkeintä tässä elämässä ja en ihan heti aio olla erossa heistä.
Vaimo ei voi lähteä kun ei myöskään voi lapsiaan jättää.
Tunteet?! - niille mitään voi. jos voisin omilleni jotain olisin jo häipynyt. keskustelu on auttanut mutta kaikki ei ole niin kuin ennen
nyt eletään päivä kerrallaan ja ...hyvin menee ja välillä ei mene. Kai tässä on jonkinmoinen lähtölasketa jo kumminkin alkanut
En sitten lukenut tätä paskaa tekstiäni yhtään kertaa läpi -kirjoitin vain.
-ei elämä ole aina kuin unelma- - tosi_mies2
vitutuskäyrä kirjoitti:
Helvetin idiootteja te naiset tyystin. Kuin helvetissä teillä on aikaa vilkuilla muita miehiä ja haikailla jonkin kipinöinnin perään? Keskittykää perkele siihen perheeseen mitä on ja lopettakaa tollanen paskanjauhanta "tunteista".
Ite oon ton paskan kokenut.
kohta 10vuotta oon tehnyt perheeni eteen kaiken ja vaimo tietty kans. Meillä on kaikki se mitä ollaan yhdessä aikoinaan haluttu. On lapsia, autoa, taloa, lemmikkiä, omaa aikaa, helvetin hyvää seksiä, omat ja yhteiset harrastukset jne , mutta perkele kevättalvella joku saatanan ketkukaula vaimon teinirakkaus mulkku alkoi vaimolle viestiin ja muija sekos.
Petti ja salas, mutta jäi kiinni. No onneks se sälli häipyi kuvioista ennen kesää, kun lupasin, että syö kohta ruokansa pillilä...
Muija on kumminkin nyt kuin erinainen. Ei kuulemma rakasta mua enään ja ei ole kai koskaan rakastanut. Vähän siinä niinku matto läks alta, kun tollasta tulee puun takaa eteen.
Vituttaa yli kaiken tää juttu. Rakastan vaimoani edelleen. Ei ole enään sitä hellyyttä mitä ennen oli. Seksi on edelleen hyvää ja sitä on silti ollut taukoomatta.
Kai tässä ollaan yhdessä enään lasten takia.
Oikeesti en tiedä enään rakkaudesta mitään. Tiedä olenko koskaan tiennyt. Luulin että mua rakastetaan mutta niin kai ei sitten ole...enkä tiedä kaipaanko edes sellaista jos en sitä ole koskaan saanut.
Omat tunteet myös hiukan hakusessa. Tunnen kovaa kiintymystä ja himoa, ylpeyttä jne vaimooni ja tunnen hyvääoloa joka kerta kun vaimo esim tulee töistä kotiin...
En tiedä.
Tapeltu ollaan tästä asiasta monesti. Ei mitenkään raivopäisesti mutta silti. Enään en jaksa asiasta vääntää. Menkööt omalla painollaan sitten. Mulla on elämässä muutakin kuin vaimon tunteiden kanssa vatvomista. Lapset on mulle tärkeintä tässä elämässä ja en ihan heti aio olla erossa heistä.
Vaimo ei voi lähteä kun ei myöskään voi lapsiaan jättää.
Tunteet?! - niille mitään voi. jos voisin omilleni jotain olisin jo häipynyt. keskustelu on auttanut mutta kaikki ei ole niin kuin ennen
nyt eletään päivä kerrallaan ja ...hyvin menee ja välillä ei mene. Kai tässä on jonkinmoinen lähtölasketa jo kumminkin alkanut
En sitten lukenut tätä paskaa tekstiäni yhtään kertaa läpi -kirjoitin vain.
-ei elämä ole aina kuin unelma-Hyvä kommentti pitkään aikaan!! Toivottavasti naiset myös omaksuvat tästä itselleen jotain. Tunteiden varaan on harvoin rakennettu mitään pysyvää ja mielestäni tunteet ovat sisäistä informaatiota jostakin. Joskus asioita on tehtävä vastoin tunteitaan mutta sellaista elämä on.
Kirjoittajalle sanoisin että sinä ja vaimosi olette siinä pisteessä jolloin suhdetta työstetään. Se edellyttää keskustelua ja riitelyä, joskus murjotusta mutta EI HYLKÄÄMISTÄ TAI SYYTTELYÄ.
Jos saatte tarpeeksi tahtoa ja tilaa suhteenne alle, tulette olemaan enemmän kuin onnellisia keskenänne ja menneisyydessä tapahtuneet ikävät asiat menettävät merkitystään.
kokemusta on edellä mainituista tapahtumista. Pidä pintasi ja keskity sinulle tärkeisiin asioihin !!! - 8
vitutuskäyrä kirjoitti:
Helvetin idiootteja te naiset tyystin. Kuin helvetissä teillä on aikaa vilkuilla muita miehiä ja haikailla jonkin kipinöinnin perään? Keskittykää perkele siihen perheeseen mitä on ja lopettakaa tollanen paskanjauhanta "tunteista".
Ite oon ton paskan kokenut.
kohta 10vuotta oon tehnyt perheeni eteen kaiken ja vaimo tietty kans. Meillä on kaikki se mitä ollaan yhdessä aikoinaan haluttu. On lapsia, autoa, taloa, lemmikkiä, omaa aikaa, helvetin hyvää seksiä, omat ja yhteiset harrastukset jne , mutta perkele kevättalvella joku saatanan ketkukaula vaimon teinirakkaus mulkku alkoi vaimolle viestiin ja muija sekos.
Petti ja salas, mutta jäi kiinni. No onneks se sälli häipyi kuvioista ennen kesää, kun lupasin, että syö kohta ruokansa pillilä...
Muija on kumminkin nyt kuin erinainen. Ei kuulemma rakasta mua enään ja ei ole kai koskaan rakastanut. Vähän siinä niinku matto läks alta, kun tollasta tulee puun takaa eteen.
Vituttaa yli kaiken tää juttu. Rakastan vaimoani edelleen. Ei ole enään sitä hellyyttä mitä ennen oli. Seksi on edelleen hyvää ja sitä on silti ollut taukoomatta.
Kai tässä ollaan yhdessä enään lasten takia.
Oikeesti en tiedä enään rakkaudesta mitään. Tiedä olenko koskaan tiennyt. Luulin että mua rakastetaan mutta niin kai ei sitten ole...enkä tiedä kaipaanko edes sellaista jos en sitä ole koskaan saanut.
Omat tunteet myös hiukan hakusessa. Tunnen kovaa kiintymystä ja himoa, ylpeyttä jne vaimooni ja tunnen hyvääoloa joka kerta kun vaimo esim tulee töistä kotiin...
En tiedä.
Tapeltu ollaan tästä asiasta monesti. Ei mitenkään raivopäisesti mutta silti. Enään en jaksa asiasta vääntää. Menkööt omalla painollaan sitten. Mulla on elämässä muutakin kuin vaimon tunteiden kanssa vatvomista. Lapset on mulle tärkeintä tässä elämässä ja en ihan heti aio olla erossa heistä.
Vaimo ei voi lähteä kun ei myöskään voi lapsiaan jättää.
Tunteet?! - niille mitään voi. jos voisin omilleni jotain olisin jo häipynyt. keskustelu on auttanut mutta kaikki ei ole niin kuin ennen
nyt eletään päivä kerrallaan ja ...hyvin menee ja välillä ei mene. Kai tässä on jonkinmoinen lähtölasketa jo kumminkin alkanut
En sitten lukenut tätä paskaa tekstiäni yhtään kertaa läpi -kirjoitin vain.
-ei elämä ole aina kuin unelma-Hattua nostan sinulle kirjoituksestasi!
meillä on vastaava tilanne, mies ilmoitti, että 13 vuoden aikana ei ole minua rakastanut. On nyt rakastunut nuoruuden rakkauteen. Mieheni kertoi, että ihminen ei voi rakastua kuin yhden kerran elämässään, ja se on hänelle se ihana rakkaus 20 vuoden takaa. Ihmettelen kovasti. En minäkään eroa, koska arki sujuu niin hyvin. Lapsia on 3, ja heillä on hyvä isä. Seksiä on päivittäin ja meillä on hauskaa. Siitä huolimatta, että hänellä on tämä toinen rakkaus. Itseasiassa uskon, että hän yhä rakastaa myös minua. Mutta eihän tuollainen psykoottisesti hullantunut sitä ymmärrä.
Silti olen päättänyt jatkaa avioliitoamme. Tuntui hyvältä lukea viestisi. Vaikutat suurelta persoonalta ja kunnon mieheltä.
- huumaa
Minä olin tosi huonossa suhteessa lasten takia monta vuotta. Alussa huumaa, mutta myöhemmin alkoholia ja pettämisiä. Viimein sain itsestäni irti, lopetin suhteen ja jäin lasten kanssa yksinhuoltajaksi.
No aikani olin "sinkkuna" ja samalla tietysti katsastelin mahdollisia kumppaneita. Tiesin etten ainakaan alkoholiongelmaista huoli. No, tapasin jonkun ajan päästä unelmamiehen, rakastuin ja monen vuoden jälkeen edelleen rakastan palavasti. Kun on nähnyt millaista voi olla pilalle mennyt parisuhde, niin osaa arvostaa myös kunnollista miestä.
En varmaan osaisi arvostaa hyvää arkea ja toisen huolehtimista jos en olisi nähnyt aiemmin muuta. Nyt tiedän, että hyvät miehet ovat harvassa ja heitä kannattaisi arvostaa kun sellainen on osunut kohdalle.
En tietysti tunne tilannettasi, mutta kuvittelisin, että voisit hakea jännitystä ja vaihtelua elämääsi myös vaihtamatta puolisoasi. Parisuhde on vain yksi osa elämää. Töiden haastavuus, vapaaehtoistyö, opiskelu ym. Sitä kautta saisit elämääsi jotain uutta ja voisit nauttia samalla kun parisude ei tuota huolta, vaan sen kestävyyteen voi luottaa. - pölö1000
Minä olen mies ja näköjään vatvon näitä samoja tunnejuttuja, vaikka täällä kehotettiinkin painamaan reilusti eteenpäin eikä empimään.
En alussakaan tuntenut naiseeni mitään suurta himoa. Parin kuukauden kuluttua tuntui jotenkin, että homma lässähti ja aloin tuntea jopa hänen kanssaan olemisen vähän rasittavaksi. Jatkoin silti, koska hän on kiltti, mukava, fiksu ja helvetin rakentava ihminen. Ajattelin, että vika on yksin minussa jos en löydä hänestä vaimoainesta. Asia vaivaa kuitenkin koko ajan, etten koe häntä seksikkääksi. En tiedä olenko hänen kanssaan enää oikeista syistä. Olen ajatellut, että hurmat ovat katoavaisia, mutta se vakaa ja lämmin seura jota häneltä saan on kestävän suhteen pohja.
Epäilen tätä kuitenkin suuresti ja taitaa olla niin, että jos asia niin paljon vaivaa, on sillä todellista merkitystä. Ehkä olisin tyytyväisempi jossain toisessa suhteessa, jossa olisi vaikka enemmän halua ja himoa ja vaikka sitten vähemmän kypsyyttä ja lämpöä. En tiedä. Kai se fyysinen vetovoimakin on yhtä tärkeää osaltaan kuin muut toimivan parisuhteen alueet.
Tuntuu, että olen hypännyt ne klassiset suhteen alkuajat parissa sekunnissa yli ja nyt elen jotain vanhan avioparin elämää. Emme ole edes tunteneet kuin muutaman vuoden. ja näin on ollut jos aika alusta lähtien.
Tuntuu, että vaikka hyviä asioita on paljon, ne eivät oikein korvaa jotain sellaista luonnollisesti lankeavaa tunnetta vetovoimasta... tai jostain.
Silti on tosi vaikeaa lopettaakaan suhdetta, koska on tosiaan niin ,että toisinaan hän en hymynsä saa vedet silmiin. Joskus taas ihmettelen kuinka paljon välittämistä ja rakkautta hänellä onkaan antaa minulle. Tuntuu paskamaiselta, että sisällä on kuin joku lukko, joka estää antamasta samaa hänelle. Ei vain pintaudu sellaisia tunteita häntä kohtaan. Vai elänkö todella vain jossain haavekuvissa "oikeista" tunteista- ...lumi...
Itse olen nuori nainen, ja kipuilen samansuuntaisten ajatusten kanssa. En alussakaan tuntenut mieheeni himoa, sellaista kipinöivää seksuaalisuutta, joka ennen on ollut minulle suhteen alussa ehdottoman tärkeää. Mieheni lähellä on hyvä olla ja seksistä kyllä nautin. Mutta se intohimo puuttuu.
Nyt sitten mietinkin, että "tätäkö" vuodet tulee olemaan, vai tarkoittaako intohimon puuttuminen suuria ongelmia suhteeseen...
Kai se on niin luonteesta kiinni, että mitä tarvitsee, mutta pelkään, että saattaisin jopa pettää miestäni, jos väärään aikaan, väärässä paikassa tulisi vastaan mies, joka saisi jo katseellaan minut kostumaan. Kokemusta sellaisestakin on.
En tiedä...kai nämä ajatukset selviää omalla painollaan.
- yhdessä 26 vuotta
ja parin viime vuoden aikana olen alkanut miettimään suhdettani mieheeni. Tuntuu, kuin olisin muuttunut miehelleni jotenkin itsestään selvyydeksi kuten huonekaluksi tms. Olen vain olemassa enkä kuitenkaan ole... Hänellä on omat menot ja minulla omat. Yksi lapsistamme asuu enää kotona ja hänkään tuskin enää kuin vuoden. Mitä me sitten tehdään kahdestaan, kun meillä ei ole mitään yhteisiä harrastuksia.
Tuntuu kuin elämä valuisi hukkaan, hiekka valuisi tiimalasissa nopeasti alaspäin. Itselläni ei valitettavasti ole edes tunteita miestäni kohtaan, tunnen suunnatonta vapauden tuntoa, kun mieheni on esim. poissa kotoa pidempään. Olen puhunut tunteiden kuolemisesta miehelleni, mutta hänen mielestään minulla täytyy olla toinen mies kun tommosia juttelen. Mutta kun ei ole eikä ole edes ajatusta, että ottaisin heti uuden, kun en ole vielä edes vanhasta päässyt eroon. Sovimme, että yritämme vielä löytää yhteistä säveltä, mutta omalta puoleltani se tuntuu erittäin vaikealta, mieheni omien sanojen mukaan kuitenkin vielä välittää eikä missään nimessä halua ainakaan erota.
No eletään tässä puoliteholla ja katsotaan syttyykö tunteet vielä uudestaan, lasten vuoksi toisaalta toivon, että rakastuisin mieheeni uudelleen. Toisaalta ei ole mitään sellaista näkyvää syytä erota; ei alkoholia, väkivaltaa tms. Onko muita samanlaisessa tilanteissa olevia tai onko joku, joka sai tunteensa heräämään uudelleen niiden sammumisen jälkeen?
Syyllistää ei kenenkään kannate, koska ainahan tälläiseen tilanteeseen tarvitaan kaksi ihmistä ja emme vain ole osanneet hoitaa tai antaa arvoa avioliitollemme. Mikään suhde ei säily ellei sitä hoida.... - Ei nimimerkkiä
Olet ymmärtänyt rakkauden väärin. Se ei ole hyvän olon tunne, pikemminkin päin vastoin. Se on huoli toisesta, valmius uhrautua toisen puolesta, kärsimystä kun toinen voi pahoin. Parhaimmillaan rakkaus sallii helpotuksen tunteen, kun toisella kaikki on näköjään hyvä olla.
Rakkauden arkkityyppi on äidin suhde lapseensa. Itse asiassa uskon, että biologisesti kaikki muu inhimillinen rakkaus on kehittynyt tästä eläimellisestä vietistä. - Liina Anniina
No voi, että, pikkasen on elosi mennyt harhaan.
Mitä kuvittelet elämän ylipäätään olevan? Kysyn vaan ihan huvikseni.
Salli minun hiukan nauraa: "jään vaille rakastamisen kokemusta elämässäni".
MITEN niin jäät... hyhheli sentään, suklaamurunen, laitapa nyt ne hattaraunelmat jäähylle keittiösi arkikaappiin.
Olet olet kahdeksan vuotta hyvässä, maan mainiossa, himoittavassa suhteessa komeaan mieheen. On ollut rakastelua, mies on paras ystäväsi, voit jutella hänelle kaikesta, teillä on mukavaa.
Kysynkin: onko päässäsi vikaa?
Vai sydämessä. Se, että sydämesi on tyhjä, ei johdu sinun miehestäsi eikä ylipäätään liitostanne tai rakkauden puutteesta.
Vika on muualla, se on ettet löydä elämällesi suurempaa merkitystä. Ongelma ei ratkea miehen vaihdolla. Ongelma ratkeaa sillä, että otat lusikan kauniisen kätöseen, et haihattele, vaan syvennyt ajattelemaan isommasti ja laajemmasti näitä tämän maailman juttuja ylipäätään. - Mies.
onko teillä lapsia, mutta jos heittäisin yhden vertauskuvallisen asian, jota vasten on helppo peilata yhteistä elämää ja miettiä, miltä se tuntuu.
Lapsi oksentaa yläsängystä yöllä klo: 03.38 ja molemmilla vanhemmilla on herätys siinä 7.00. Kumpi herää, kumpi siivoaa?
Molemmat heräävät, molemmat nousevat, molemmat ovat hiljaisia, molempia väsyttää, kumpaakaan ei kiinnostaisi siivota, toiselle ei paljon sanottavaa ole, kumpikin miettii, kuinka toinen olisi voinut hoitaa asian yksin, valot häikäisevät, huoneessa leijuu etova tuoksu.
Se on vain elävää elämää, jossa molemmat ovat mukana. Lapselle sattuu vahonkoja, eikä sille voi mitään, eikä se ole kenenkään syy.
Se yö(yöt) jää kuitenkin loppuelämäksi mieleen, niille nauretaan, niitä toisinaan muistellaan, se liittää yhteen, me rakastimme toisiamme arjessa, autoimme toisiamme, tahdoimme tehdä sen yhdessä(vaikka fiilis ei todellakaan ollut sinä yönä sellainen), muistellaan, kuinka se tapahtui, mitä toinen ajatteli, mitä tunsi. Sinä vaihdoit sänkyyn lakanoita, kun minä lakaisin pahvinpalalla oksennusta rikkalapioon ja kaadoin sitä saaviin, luutusimme pesuaineella lattioita keskellä yötä ja viimein saimme paikat siistiksi.
Menimnme takaisin nukkumaan halasimme ja kiitimme toisiamme, että kumppani jaksoi olla apuna tällaisessakin tilanteessa, ei siinä ollut intohimoa, ei kiihkoa, siinä oli ennen kaikkea tahtoa ja halua tuntea yhteenkuuluvuuden tunnetta.
Jälkikäteen sitä muistaa, kuinka se oma rakas tahtoi auttaa, olla mukana, osallistua ja tehdä töitä yhteisen asian edestä, se on rakastamista, se on tahtomista, se on uhrautumista, se on työtä yhteisen elämän eteen. Ilman yhteistä rakastamisen tahota ja työtä ei ole rakkauttakaan. - Liekö ja lieko
Rakkaus ei ole tunne. Oppikaa jo! Tunteet vaihtelee ja niitä saa heräteltyä tai tapettua riippuen, miten toisiaan kohtelee. Liian kilttikään ei pidä olla.
- ei tunnu miltään
Täällä moni yhdistää rakastamisen intohimoon ja seksiin. Meillä on miehen kanssa valtavasti säpinää, mutta en tiedä rakastanko häntä tai pystynkö koskaan opimaan rakastamaan. Miltä rakkaus tuntuu?
Minä esimerkiksi en kaipaa miestä, eikä ole tarvetta viettää aikaa hänen kanssaan. Tykkään yksinolosta. Emme ole samalla aaltopituudella, eikä ole keskusteltavaa. Koko ajan on sellainen eopuskoinen olo, että vieläkö tämä suhde jatkuu. En oikein näe tulevaisuutta sille. Kiinnostun muista miehistä koko ajan. En tunne erityistä hellyyttähäntä kohtaan, enkä ajattele häntä mielessäni usein.
Toisaalta voin sanoa, että pidän monista piirteistä miehessä ja hänen kanssaan on parasta seksiä kuin koskaan olen kokenut. Kunnioitan häntä ja tosiaan hänellä on todella monia hienoja luonteenpiirteitä. Moni ulkopuolinen kuvaisi häntä täydelliseksi mieheksi.
Kuulostaako tämä normaalilta parisuhteelta, elänkö jossain harlekiiniromaanikuvitelmissa, etä rakkauden pitäisi tuntua joltain erityiseltä? Haluaisin rakastaa häntä. Suhteen alussa olin kyllä voimakkasti ihastunut, mutta se karisi jossain vaiheessa pois. Onko jotain opaskirjaa, joka voisi auttaa minua oppimaan rakastamaan häntä? - """
harvinaisen itserakas ämmä
Ketjusta on poistettu 0 sääntöjenvastaista viestiä.
Luetuimmat keskustelut
Martinan uusi poikakaveri
Sielläpä se sitten on. Instastoorissa pienissä speedoissa retkottaa uusin kulta Martinan kanssa. Oikein sydämiä laitettu2053141Suomessa helteet ylittää vasta +30 astetta.
Etelä-Euroopassa on mitattu yli +40 asteen lämpötiloja. Lähi-Idässä +50 on ylitetty useasti Lämpöennätykset rikkoutuva2391600Laita mulle viesti!!
Laita viesti mesen (Facebook) kautta. Haluan keskustella mutta sinun ehdoilla en halua häiriköidä tms. Yhä välitän sinus951462- 921369
Vanhemmalle naiselle
alkuperäiseltä kirjoittajalta. On olemassa myös se toinen joka tarkoituksella käyttää samaa otsikkoa. Ihan sama kunhan e461324Fazer perustaa 400 miljoonan suklaatehtaan Lahteen
No eipä ihme miksi ovat kolminkertaistaneen suklaalevyjensä hinnan. Nehän on alkaneet keräämään rahaa tehdasta varten.1561236Ajattelen sinua tänäkin iltana
Olet huippuihana❤️ Ajattelen sinua jatkuvasti. Toivottavasti tapaamme pian. En malttaisi odottaa, mutta odotan kuitenkin121178Ökyrikkaat Fazerit saivat 20 MILJOONAA veronmaksajien varallisuutta!
"Yle uutisoi viime viikolla, että Business Finland on myöntänyt Fazerille noin 20 miljoonaa euroa investointitukea. Faze1231009Miehelle...
Oliko kaikki mökötus sen arvoista? Ei mukavalta tuntunut, kun aloit hiljaisesti osoittaa mieltä ja kohtelit välinpitämät89922Tuntuu liian hankalalta
Lähettää sulle viesti. Tarvitsen apuasi ottaa koppi tilanteesta. Miehelle meni.44803