Tunteet kadonneet ?

Sama juttu mulla. Pikkuhiljaa pääsin masennuksesta eroon ja sitten lääkkeistä. Lääkkeiden lopettamiseen liittyi kyllä vierotusoireita, aikas vahvoja ovat. Mutta sen jälkeen sain tunteet takaisin ja elämä vihdoinkin tuntuu joltakin. Välillä itkettää, välillä naurattaa, mutta pääasiassa elämä tuntuu elämältä. Lääkkeitä syömällähän on vähän niinkuin sisäisesti kuollut, vaikka ulkoisesti käytös voikin olla moitteetonta.

Uskoisin että jotkut lääkkeet latistavat tunne-elämäämme. Ehkä ne juuri siten auttavatkin pahimman ahdistus- tai masennuskauden yli. Täytyyhän niiden latistaa, sillä moni aiheuttaa vaikeuksia orgasminsaantiin. Ja siinä luullakseni pitää tunteakin, ei riitä pelkkä fyysinen liike.

Toivottavasti käyttämämme lääkkeet eivät sulata aivojamme yhdeksi klöntiksi. Toivottavasti lääkehoidon jälkeen voimme tuntea rakkautta ja kaikkia muitakin tunteita. Tosin en ole vielä varma, tarvisenkö minä esim. rakkautta.

Tuskin masennus sinusta sosiopaattia tekee, vaikka varmaan välillä sellaiselta saattaa tuntuakin. Itsekin olen normaalisti empaattinen, sympaattinen ja itse asiassa myös iloinen ihminen, mutta masennuksen ollessa syvimmillään en todellakaan tuntenut sympatiaa, empatiaa saati sitten iloa.

Olen lääkärin mukaan terve, mutta syön edelleen lääkkeitä. Tervehtyminen näkyy siinä, että olen jälleen empaattinen, sympaattinen, iloinen ja huumorintajuinenkin. Koen olevani se oma vanha itseni, vaikka sairaus onkin tuonut mukanaan myös suuria muutoksia lähinnä henkisellä puolella.

Tsemppiä sinulle. Kyllä ne sinunkin tunteesi sieltä aikanaan putkahtavat, mutta se vie oman aikansa.

...se vaikutus on tuommoinen, ettei tunne mitään. Vähän kaiken tyypin lääkityksillä, vaiko vain ssri-lääkityksellä (masennukseen).

Minäkään en tunne asioita, kuten tajuan muiden ihmisten tajuavan. Lähinnä se tuntuu siltä, että mikään ei oikeasti huvita. Varmaankaan sivulliset eivät niinkään masentuneisuuttani, pessimismiäni ja "kuolemiseni odottamistani" huomaa, mutta tosiasiassa koen elämän vain semmoisena tehtävänä, joka pitäisi jotenkin saada sumplittua loppuun. Se loppuu sitten, kun aika on. Mitään en itselleni tee, mutta uskon, että ylhäältä on säädetty elämäni jana. Usein mietin, että paljonkohan on jäljellä. Ei kiinnostaisi jatkaa, olen näköalaton, innostumaton. En ole ns. rakkauden vaikutuspiirissä; en enää nykyjään huomaa edes tarvitsevani kauhean paljon ihmisten läsnäoloa ja rakkautta; toisaalta minulla ei ole kohdetta, jota rakastaa vakituisemmin ja usein.

En osaa selittää näin yksin elämisessäni, missä kaikessa se tulee esiin, etten tunne mitään. Olen turta maailman ikävien tapahtumien edessä. Ns. ilottelu ja huvitukset eivät huviva, ei naurata, ovat turhia ajankulutuksia. Ei huvita mikään harrastukseksi ajateltavissa oleva. Ei huvita matkustelu, ei ihmisryhmissä olo ja seurustelu.

Kuljen vain mietteliäänä ja surullisenä ympäriinsä kuin odottaen jotakin. Olen täysin näköalaton, innostumaton. Käytännön asioiden hoito itse eteeni kovaa työtä; roikutan asioita, enkä tee kaikkea, kuten kodinhoitoa, kunnolla.

Äh, mitenkäs tämä nyt liittyikään aiheeseen? MIkään ei riittävästi tunnu miltään, jotta tarttuisin joihinkin asioihin, jotka toisivat elämääni iloa, vaihtelua, kasvua, vuorovaikutusta, eteenpäinmenoa, haasteita.

Voiko tämä kaikki johtua siitäKIN, että olen noin kymmenen vuotta käyttänyt tavallista ssri:tä? Vai johtuuko tämä kaikki jo persoonaani koteloituneesta masentuneisuudesta, ahdistuneisuudesta. Jos niin on, niin käsitykseni on, ettei minua enää voi auttaa (vain avohoitotapaus olenkin ollut elämäni ajan, semmoinen neuroottinen). Se taas tekee jatkuvan turha-tunteen. Siksi, turhaa on noustakaan tai lähteä ulos päivittäin; makailen liikaa.

Toivon, etten vaikuta itsesääliseltä, mutta jos jollekin tulee näkökulmaa minuun yleensäki, niin please, kirjoita.

> > > sisäinen/ sisäisen KRISTUKSEN tunteminen?

Tutustukaa hengellsiin asioihin/ siis "itseen">
omaantuntoon ja armahtakaa itseänne. Sieltä löytyy se RAUHA, sympaattisuus ja EMPAATTISUUS.
Elämänhalu palautuu.

"RUKOILEN" rauhaa teidän kaikkien sisimpäänne.
Sen kun löytää, niin elämä avautuu.
Hyväksy itsesi, niin "uskallat" elää "täysillä".

Kaiken kokenut> nykyään täyttä elämää "ELÄVÄ"

hävisivät jo ennen lääkityksen aloittamistakin, masennus ne multa vei.

Onko 2024 edelleen tunteettomia?kertokaahan

Tunteet ja niiden tunteminen palasivat jo heti, kun lopetin vuosia sitten lääkitykset.
Yksi psykiatri myönsi kerran ihan suoraan, että lääkkeet latistavat tunteet, kun asiasta juteltiin.
Täysin ymmärrettävää tosin sekin, että masennus voi myös piilottaa tunteet.
Kaikilla ne tunteet ovat olemassa, jotkut eivät vain syystä tai toisesta pysty tai osaa tuntea mitään.

Tuo on totta että tunteet voi olla piilossa.