Suomussalmen historiaa

Yleispiirteitä kunnasta

Ylä-Kainuussa sijaitsevalla Suomussalmella on suomalaisten mielissä vanhan nälkäpitäjän leima, vaikka nälkäajat ovatkin nykyään kaukaista menneisyyttä. Tämän päivän Suomussalmi on kehittynyt ja luonnonkaunis ja vireä kunta, joka tunnetaan hyvin myös muualla Suomessa.

Suomussalmella tilaa riittää, sillä sen pinta-ala on kaikkiaan 5859,7 km2, josta maa-alaa on noin 5 258 km2 ja vettä 602 km2. Suomussalmi on Suomen 8. suurin kunta pinta-alaltaan. Maa-alasta viljellyn pellon osuus on vain pari prosenttia, mikä kertoo siitä, että kunnan väentiheys on varsin alhainen: se on nykyisin vain 2,1 asukasta neliökilometrillä. Viimeisen parin kymmenen vuoden aikana Suomussalmen väkiluku on tasaisesti laskenut maassamuuton vuoksi. Kunnassa oli vuonna 1985 asukkaita 13 346, mutta 1995 asukkaita oli enää 12 258. Senkin jälkeen väestökato on piinannut kuntaa, sillä helmikuun lopulla Suomussalmella oli enää 10 734 asukasta ja nyt olemme alle 10.000 hengenkunta. Väestökato johtuu ennen kaikkea siitä, että varsinkin nuoret ovat lähteneet etsimään leipäpuuta muualta, ennen kaikkea Etelä-Suomesta.

Suomussalmen luonnonoloista

Kunnan länsiosa kuuluu pinnanmuodoiltaan vaihtelevaan ja runsasjärviseen Kainuun vaara-alueeseen ja itäosa Itä-Kainuun hieman alavampaan järvialueeseen, jossa maisemaa hallitsevat metsäinen mäkimaa ja laajat aukeat nevat. Pääosa Suomusalmen alueesta on yli 200 metrin korkeudella merenpinnasta. Kunnan korkeimmat vaarat Nurmivaara ja Mustavaara yltävät 305 metrin korkeuteen. Otsavaara, Käärmetvaara ja Pihlajavaara sekä Joutenvaara ovat hieman matalampia.

Suomussalmen vesistö kuuluu Hyrynsalmen reittiin. Kunnan pinta-alasta on noin 10 prosenttia järvien, lampien ja jokien peitossa. Suomussalmella on laskettu olevan kaikkiaan 3511 järveä, joista suurin on Kiantajärvi. Sitä on kutsuttu myös Isoksi Kiannaksi. Sen kokonaispinta-ala on 185 km2 , joten se on Hyrynsalmen reitin suurin järvi. Järvi on 199 metriä merenpinnan yläpuolella. Kiantajärvi haarautuu pohjoisessa kahdeksi pitkäksi lahdeksi ja liittyy etelässä Niskanselkään, josta alkaa Emäjoki. Kiantajärveä säännöstellään Ämmän vesivoimalan avulla. Maininnan ansaitsee myös Vuokkijärvi, joka sijaitsee kunnan eteläosassa. Sekin kuuluu Hyrynsalmen reittiin. Vuokkijärven pinta-ala on 40 km2. Järvi laskee Vuokkijokea 105 kilometrin mittaiseen Emäjokeen, joka on Hyrynsalmen reitin laskujoki Kainuussa. Joen yläjuoksua kutsutaan Kiannanjoeksi ja alajuoksua Iijärvestä lähtien Kiehimänjoeksi, joka laskee viimein Oulujärven Paltaselkään.

Sekä Kiantajärveä että Vuokkijärveä säännöstellään poikkeuksellisen ankarasti. Niiden vedenkorkeuden vaihtelut ovat todella rajuja. Vuokkijärven säännöstelykorkeus on noin kuusi metriä ja Kiantajärven noin neljä metriä. Keväisin, kun järvialtaat lasketaan alimpaan tasoonsa, vettä riittää enää vain syvänteisiin ja järvien rantamille jäävät vain ikävännäköiset muta- ja juurakkokasat. Molemmat kunnan taajamat sijaitsevat Kiantajärven rannalla: Suomussalmen kirkonkylä järven itäpuolella ja kuntakeskus Ämmänsaari järven länsilaidalla.


Hossanjärvessä on heleitä hiekkakankaisia saaria.

Suomussalmen itäosissa rajanpinnassa on vielä koskemattomia erämaita, joissa suurpedotkin käyskentelevät. Alueella on vankka hirvikanta, josta riittää evästä niin susille kuin karhuillekin. Suomussalmella pesii myös kotkia ja haukkoja sekä riistalintuja. Metsähallituksen Hossan retkeilyalue ja Martinselkosen erämaa-alue tunnetaan laajalti luonnonkauneudestaan ja koskemattomasta luonnostaan.



Suomussalmen esihistoriaa

Suomussalmi sai ensimmäiset asukkaansa viimeisen jääkauden jälkeen. Seudun esihistoriasta kertovat monet viime vuosina tehdyt arkeologiset löydöt. Ne ovat olleet jopa niin rikkaita, että Suomussalmi löytöjensä osalta on jopa poikkeuksellisessa asemassa maassamme. Ansio löydösten runsaudesta kuuluu ennen muuta arkeologi Matti Huurteelle, joka vuodesta 1957 lähtien on kolunnut Kianta- ja Vuokkijärven rantoja. Myös paikalliset harrastaja-arkeologit opettaja Martti Manner ja rehtori Lippo Vester ovat omalta osaltaan selvittäneet kotikuntansa menneisyyttä.

Suomussalmen alueelta on löydetty kolmatta sataa esihistoriallista asuinpaikkaa, mikä on noin puolet koko Kainuun asuinpaikoista. Suomessa vain muutama kunta yltää vastaavaan. Kunnan alueelta on löydetty myös poikkeuksellisen paljon varhaismetallikautisia löytöjä, kuten valinmuotteja, joita on löydetty yhteensä 16 kappaletta. Määrä on noin puolet koko maan löydöistä. Vuonna 1980 Pienestä Kukkosaaresta löydettiin kuparinen kourutaltta, joka on toistaiseksi vanhin Suomesta löydetty metallinen työkalu.

Mielenkiintoinen on myös Hossan noin 9000 hehtaarin suuruinen retkeilyalue ja siellä Värikallion kalliomaalaus, joka on toistaiseksi ainoa Kainuusta löydetty esihistoriallinen kalliokuva. Värikallio sijaitsee Sormerjärven itäpäässä, jossa jyrkkä kallioseinä kohoaa suoraan järvestä. Kalliokuvan ikään ei ole vielä täysin kyetty määrittämään, mutta vertailemalla sitä Etelä-Suomen ja Itä-Karjalan vastaaviin ajoitettuihin kalliomaalauksiin tutkija J.-P. Taavitsainen on arvioinut, että Värikallion luomukset olisivat ajalta noin 2500-1500 eKr. Suomuussalmen monipuolista esihistoria on monipuolisesti esillä vuonna 1997 avatussa Jaloniemi-talossa, jossa on pysävä luonto- ja esihistorianäyttely.

Lappalaiskaudesta ruukkivuosiin

Ihminen oli kuitenkin pitkälle historialliselle ajalle asti harvinainen ilmestys Suomussalmen laajoissa erämaissa. Seutu oli kuitenkin idän ja lännen vesiteiden solmukohta, minkä vuoksi viikinki- ja ristiretkiajalta on tavattu erilaisia esineitä. Ristiretkiajan loppupuolella Suomussalmen erämaissa asuivat lappalaiset, joiden olemassaolosta kertovat monet paikannimet, kuten Vuokki, Viianki, Pesiö, Kianta, Näljänkä, Naamanka, Peranka ja Hossa. Myös sellaiset nimet kuin Kiekinselkä, Kiekinniemi ja Kannussaari sekä Tormua ovat kiistatta lappalaisperäisiä nimiä.

Vuonna 1323 tehdyssä Pähkinänsaaren rauhassa Suomussalmen alue muun Kainuun tavoin liitettiin Novgorodin valtapiiriin. Tästä huolimatta Kainuuseen alkoi ilmaantua 1550-luvulla savolaisia uudisasukkaita, jotka asettuivat Oulujärven erämaahan. Rohkeimmat uudisasukkaat löysivät tiensä myös Suomussalmen erämaihin. Vuonna 1604 pitäjässä mainitaan olleen jo neljä verotaloa. Paltamon rovasti Johannes Cajanus kuvaili Suomussalmen oloja 1660-luvulla. Hänen mukaansa Piispajärven ympärillä asui tuolloin kuusi köyhää talonpoikaa. Sen lähettyvillä olevassa Piispanlahdessa asui puolestaan kaksi hyvin vaurasta talokasta. Seudun järvet olivat kuulemma kalaisia: saaliiksi saatin muikkuja, siikoja, lohia ja haukia. Cajanus kuvaili myös Kiantajärven asutusta ja mainitsi Ämmäkosken, joka kuohuili kuin purskuttaisi vettä suustaan. Jokeen kuuluva pohjoinen koski oli nimeltään Oilonen. Molemmat kosket olivat kulkukelvottomia veneille. Kulkijoiden oli ohitettava ne maitse. Muuan Mikkonen-niminen talokas oli tosin selvinnyt hengissä Oilosesta paetessaan vainovenäläisiä 1500-luvun lopun rappasotien aikana.

Cajanus arvosti korkealle Kiantajärven talonpojat ja kehui heidän avuliaisuuttaan. Sen sijaan Vuokkijärven talonpojista hänellä ei ollut hyvää sanottavaa. Vaikka siellä asui 15 talonpoikaa, he olivat jumalattomia, sillä he eivät käyneet kirkossa eivätkä edes halunneet oppia lukemaan.


Hiljaisia ovat valtatietkin Suomussalmella.

Hallinnollisesti Suomussalmi kuului aluksi Oulujärven erämaa -nimiseen suurpitäjään. Vuodesta 1599 lähtien koko Kainuu kuului Paltamon emäpitäjään, joka jaettiin vuonna 1647 kahtia Sotkamon ja Paltamon pitäjiin. Suomussalmi kuului jälkimmäiseen aina vuoteen 1786 asti, jolloin Suomussalmi liitettiin kappelina Hyrynsalmen seurakuntaan. Kirkollinen hallinto kesti Suomussalmella vuoteen 1868, jolloin siellä siirryttiin kunnallishallintoon. Samalla pitäjän nimi muutettiin Kiannasta Suomussalmeksi.

Pitäjässä toimi 1800-luvun puolivälissä Ämmän ruukki -niminen rautatehdas. Kesäkuussa 1841 Oulun läänin silloinen kuvernööri antoi luvan puuhakkaalle kirkkoherra Johan Wegeliukselle perustaa Emäjoen Ämmäkoskelle kahdella piipulla varustetun harkkohytin, johon kuului kaksikymmenleiviskäinen vasara ja kaksi ahjoa. Jotta ruukin toiminta olisi lähtenyt suotuisasti liikkeelle, sille myönnettiin 20 verovapaata vuotta. Ruukki sai raaka-aineensa pitäjän järvistä, josta talonpojat nostivat järvimalmia ja kuljettivat sen hevosilla ruukille jalostettavaksi. Ruukista kehittyi muutamassa vuosikymmenessä merkittävä työllistäjä, sillä sen palveluksessa oli vuonna 1870 jo 400 työntekijää.

Koska pitäjän järvimalmi oli heikkolaatuista, ruukki ei kyennyt kilpailemaan parempilaatuisen vuorimalmia käyttävien rautatehtaiden kanssa. Tämä aiheutti Ämmän ruukille monia ongelmia. Monien vaiheiden jälkeen se siirtyi englantilaisten haltuun vuonna 1872, mutta omistajan vaihdos ei kohentanut yrityksen kannattavuutta. Ruukin taloudellista alamäkeä vauhdittivat yrityksen johdon kyvyttömyys ja lamakausi. Ruukin omistanut englantilainen yhtiö sen mukana Ämmän ruukki joutuivat vararikkoon 1877-1878. Konkurssi toi puutteen ja kurjuuden moniin koteihin.

Nälkävuosista sotavuosiin

Suomussalmelaiset ovat vuosisatojen kuluessa kokeneet ankarina luonnonolot. Vielä 1800-luvun lopulle karhut ja sudet aiheuttivat melkoisia tuhoja pitäjän karjalle. Vuosilta 1876-1886 säilyneen tilaston mukaan petoeläimet surmasivat Suomussalmella 27 hevosta, 205 lehmää ja 1249 lammasta. Vielä tuhoisampaa jälkeä teki syksyinen halla, joka säännöllisesti kävi korjaamassa talonpojalta osansa. Pitäjäläisten olikin turvauduttava alituisesti pettuun henkensä pitimiksi.

Suomussalmen väestökehitys on historiansa aikana kokenut monia suoneniskuja ennen muuta nälän vuoksi. Vuonna 1809 kuoli 9,1 prosenttia pitäjän asukkaista. Kuolema oli ahkera vieras myös moruvuosina eli 1832-1833, jolloin Kiannalta kuoli 450 asukasta nälkään ja siitä johtuviin kulkutauteihin. 1860-luvun alkupuolella syntyvyys lisääntyi nopeasti ja niinpä vuonna 1865 Suomussalmella oli jo 5200 asukasta. Mutta tuoni palasi pian: vuosina 1866-1868 pitäjäläisiä nääntyi nälkään 638 eli noin 12 prosenttia koko väkiluvusta. Suoneniskusta huolimatta pitäjässä siirryttiin kunnallishallintoon vuonna 1867.

Vähitellen viljelymenetelmät kehittyivät ja liikenneyhteydet paranivat, jolloin viljahuolto koheni. Nälästä päästiin kuitenkin lopullisesti eroon vasta itsenäisyyden ensimmäisinä vuosikymmeninä. Noita puutteen vuosia on sattuvasti kuvannut Suomussalmen suuri poika, Turjanlinnassa asunut Ilmari Kianto romaaneissaan Punainen viiva ja Ryysyrannan Jooseppi. Juuri Kiannon teosten kautta suomalaiset tuntevat varsin hyvin Suomussalmen, tosin lähinnä vain sen kurjimman puolen.
Kurjuus seuraa vielä Suomussalmelaisia pitkään niin kauvan kuin siellä yleensä eletään vai eletäänkö enää jos tätä vauhtia mennään.
Meitä Suomussalmelaisia oli parhaimillaan noin 16,000 ja nyt alle 10,000 henkeä jo on tullut kurjuudesta lähtö monelle ja niin käypi myös jatkossakin, kirjailija, rantaneuvos Eero Seppänen
Suomussalmelta