on kulunut kohta neljä kuukautta siitä ku meille syntyi hätäsektiolla vauva. hän eli viisi päivää, jonka jälkeen annoimme hoitohenkilökunnan päästää hänet taivaan valtakuntaan. hän ei olisi kestänyt enää kauaa joten annoimme luvan sammuttaa hengityskoneen. olen elänyt tämän asian kanssa normaalia elämää, olen luonteeltani iloinen ja outo ihminen ei varmasti tajuaisi mitään. suurin tuki on ollut avomieheni, joka kaikesta huolimatta on seissyt rinnallani, ymmärtämättä varmasti itsekään miksi olen aika rasittava. sen surun purkua se on, vaikka ei siitä puhuta. tänään kuitenkin sain avomieheni käytöksestä sen kuvan että hän olisi vähän kyllästynyt tähän kaikkeen ja romahdin. en pysty elämään ilman häntä tämän asian kanssa, että vauva jota odotimme, jonka vuoteen äärellä rukoilimme, ei tule koskaan takaisin ja jos me eroamme, emme voi koskaan tehdä mitään yhtä täydellistä kuin tämä meidän yhteinen vauva. ikävä on suunnaton, vaikka en suostu sen kanssa elämään, annan sen poiketa kun olen yksin.
enkeli tuli meille sitten hä hymyili ja kääntyi pois
Nimetön
1271
0Äänestä
Muut lukivat myös
Ketjusta on poistettu 3 sääntöjenvastaista viestiä.
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 1
Vanhimmat
Kirjoituksesi oli sekä kaunis, että koskettava.
Ikävä on rankka kokemus. Kovassa ikävässä ei osaa edes hengittää. Kaikki muut asiat unohtuu, kun ikävä vallan saa.
Ihmiselle ei anneta enempää ikävää, kuin hän sitä jaksaa kantaa.
Jaksakaa yhdessä toinen toista tukien. Voimia teille.