Pedossa Viikon jutussa …totuuden torvi mainitaan Kati Elimäen vihaanvan massatapahtumia.
”Itse asiassa suomalaisten parhaat pirskeet ovat hautajaiset. Niissä on käsillä syvät ja aidot tunteet. Jokainen saa olla paikalla omana itsenään, ketään ei sorsita.”
Joskus nuorena ja kapinallisena pidin hautajaisia typeränä rahan tuhlauksena. Kun ympäriltäni kuoli porukkaa pääasiassa syöpään pelkäsin kuolemaa todella paljon. Kun 48 vuotias sukulaismies kuoli keuhkosyöpään perheeseen jäi monta orpoa lesken huolehdittavaksi. Tuntui käsittämättömälle järjestää hautajaiset ja yleensä mennä muistotilaisuuteen syömään ja juomaan köyhän lesken antimia.
No ikää ja kokemusta on karttunut rutkasti. Äitini kuolema kotona myös syöpään puolentoista kuukauden jälkeen opetti minulle kuoleman vääjäämättömyyden. Olen tullut Kati Elimäen kannalle. Ymmärsin, ettei hautajaisia pidetä kuolleen vuoksi vaan tänne jäävien takia. Muistotilaisuus auttaa elävien selviytymistä menetyksen yli. Siitä on apua sekä lähimmille että muillekin ystäville ja tutuille. Siellä muistellaan joukosta poistunutta ja keskustellaan kaikesta maan ja taivaan väliltä. Keskustelu, juttelu kaikesta mahdollisesta ja erityisesti itseä koskevista tai ahdistavista asioista auttaa aina tilanteessa kuin tilanteessa.
Kuolema, ainoa varma asia tässä maailmassa syntymäsi jälkeen. Sitä ei pääse pakoon, se on edessä meillä kaikilla, ennenmin tai myöhemmin. Se meidän täytyy ymmärtää. Kaiken katoavaisuus ja lopullisuus. Pohdin näitäkin asioita kun hyvä työtoverini kuoli myös 48 vuotiaana, liian varhain. Hän oli parhain terapeuttini eroni jälkeen. Hän opetti minut keskustelemaan kipeimmistäkin aiheista sekä avautumaan ja sen myötä selviytymään elämästä. Kuitenkin hän on poissa joka tuntuu todella käsittämättömältä.
”Itse asiassa suomalaisten parhaat pirskeet ovat hautajaiset. Niissä on käsillä syvät ja aidot tunteet. Jokainen saa olla paikalla omana itsenään, ketään ei sorsita.”
Joskus nuorena ja kapinallisena pidin hautajaisia typeränä rahan tuhlauksena. Kun ympäriltäni kuoli porukkaa pääasiassa syöpään pelkäsin kuolemaa todella paljon. Kun 48 vuotias sukulaismies kuoli keuhkosyöpään perheeseen jäi monta orpoa lesken huolehdittavaksi. Tuntui käsittämättömälle järjestää hautajaiset ja yleensä mennä muistotilaisuuteen syömään ja juomaan köyhän lesken antimia.
No ikää ja kokemusta on karttunut rutkasti. Äitini kuolema kotona myös syöpään puolentoista kuukauden jälkeen opetti minulle kuoleman vääjäämättömyyden. Olen tullut Kati Elimäen kannalle. Ymmärsin, ettei hautajaisia pidetä kuolleen vuoksi vaan tänne jäävien takia. Muistotilaisuus auttaa elävien selviytymistä menetyksen yli. Siitä on apua sekä lähimmille että muillekin ystäville ja tutuille. Siellä muistellaan joukosta poistunutta ja keskustellaan kaikesta maan ja taivaan väliltä. Keskustelu, juttelu kaikesta mahdollisesta ja erityisesti itseä koskevista tai ahdistavista asioista auttaa aina tilanteessa kuin tilanteessa.
Kuolema, ainoa varma asia tässä maailmassa syntymäsi jälkeen. Sitä ei pääse pakoon, se on edessä meillä kaikilla, ennenmin tai myöhemmin. Se meidän täytyy ymmärtää. Kaiken katoavaisuus ja lopullisuus. Pohdin näitäkin asioita kun hyvä työtoverini kuoli myös 48 vuotiaana, liian varhain. Hän oli parhain terapeuttini eroni jälkeen. Hän opetti minut keskustelemaan kipeimmistäkin aiheista sekä avautumaan ja sen myötä selviytymään elämästä. Kuitenkin hän on poissa joka tuntuu todella käsittämättömältä.
Vastaukset 1
Vanhimmat
Itse olen vielä nuori, ja periaatteessa en haluaisi itselleni mitään hautajaisia, ainakaan sellaisia kulutusjuhlia mitä ne tuntuvat olevan. Polttohautaus ja ekouurna, jos jälkeenjäävät tosiaan haluavat hautajaiset järjestää. Varmasti haluavat. Enoni kuoli nelikymppisenä pari vuotta sitten ja muistan sen ahdistuksen ja jännityksen hautajaisia edeltävinä viikkoina. Tuore leski pienine lapsineen tuli meidän luokse hautajaisia edeltäväksi ja seuraavaksi yöksi, kun he asuivat niin kaukana hautapaikasta. Edellisenä iltana kaikki istuivat möykky rinnassa ja kurkussa, ihan hiljaa jotain telkkaria tyhjänä tuijottaen. Hautajaisissa sitten, kun sai itkeä ja muistella ja lopulta nauraakin, kaikki se jännitys laukesi ja seuraava ilta oli jo paljon rennompi. Tuntui että elämä jatkuu silti vaikka asia onkin niin vaikea.
Olen hautausmaalla kesätöissä ja siellä sen keskusteluntarpeen huomaa myös. Täysin vieraat ihmiset tilittävät minulle tuskaansa, lasten ja aviopuolisoiden traagisista kohtaloista. Minun ei tarvitse kuin nyökkäillä ja myötäillä, kuunnella ja huomaa kuinka ihmisten olo helpottuu, ainakin hetkeksi. Vaikka muut vaikeat asiat pidettäisiin omana tietona, niin kuoleman edessä ihmiset usein avautuvat..Hyvä niin !