Miksi omaa uskontoa

Hei,

saahan nykyisen uskonnonvapauslain ja uskonnonopetusta koskevien asetusten mukaan omaa uskontoa opettaa juuri mainitsemallasi tavalla. Uskonnonopetus, jossa on tällainen uskonnon harjoittamisesta nouseva kokemuksellinen elementti, on myös tehokkasta ja mieliinpainuvaa; se avaa uskonnon syvempää merkitystä ja sisältöä oppilaille juuri kokemuksellisella tasolla, ei pelkästään tiedollisella tasolla.

Tätä periaatetta toteuttavat antamiesi esimerkkien mukaan täysin esim. ortodoksit ja islaminuskoiset, joille on myös omat viralliset opetussuunnitelmansa.

Se, että luterilaiseen uskonnonopetukseen osallistuvat kirkkoon kuuluvat nuoret tai heidän vanhempansa napisevat siitä, että jotkin luterilaista uskontoa opettavat opettajat toteuttavat samanlaista periaatetta, on mielestäni lain kannalta hieman hämmentävää. Ymmärrän ilmiön kuitenkin täysin siitä näkökulmasta, että suurin osa luterilaista uskonnonopetusta saavista nuorista ja heidän vanhemmistaan omaa jotakuinkin yhdentekevän ja tietämättömän suhteen luterilaisen kirkon uskoon, vaikka ovatkin kirkon jäseniä. Tästä syystä koetaan, että kirkko "aivopesee nuoria" tai "tyrkyttää uskontoa".

Kirkko tai kirkon opit eivät kuitenkaan nykyisin määrittele laillisessa mielessä uskonnonopetuksen sisältöä eikä opetustapaa ja se, miten ilmiöitä käsittelee uskonnontunnilla, onkin jätetty nykyisessä laissa melko pitkälti opettajan oman harkinnan ja mieltymysten varaan. Ainoa asia, missä kirkon näkemykset varsinaisesti näkyvät uskonnonopetuksessa on se, että kyse on juuri oman uskonnon opetuksesta, jonka on tällöin tarkastelunäkökulmaltaan tarkoitus olla omaan uskontoon ja sen näkemyksiin perehtyvää.

Muita katsomuksia oman uskonnon opetuksessakin on silti tarkoitus lähestyä puolueettomasti ja suvaitsevaisuutta kehittäen, sen lisäksi, että niitä käsitellään oman uskonnon näkökulmasta käsin. Nämähän eivät suinkaan ole toisiaan poissulkevia vaihtoehtoja. Itse katsoisin, että vaikka opettajalla on tässä mielessä liikkumavaraa opetustyylissään, niin olisi silti suotavaa, että opettaja koettaisi parhaansa mukaan toteuttaa asiatasolla neutraalia näkökulmaa sen lisäksi, että kertoo, miten opetettava oppilaiden oma uskonto asian näkee. Tällainen lähestymistapa on usein vähiten provosoiva. Sillä on yleensä suosiollisin vastaanotto oppilaiden keskuudessa ja se täyttää sekä oman uskonnon opetuksen tarkoituksen että kouluopetuksen kulttuurisen yleissivistävyyden ja ns. "älyllisen rehellisyyden" vaatimuksen. Älyllisellä rehellisyydellä tarkoitan juuri sitä, ettei tarkastelu ole asiatasolla yksipuolista tai pelkkiä oman uskonnon näkökulmia korostavaa, vaan myös muut näkökulmat ja oman uskonnon näkemysten kritiikki tuodaan oppilaiden tietoisuuteen. Perustan tämän näkemykseni ajatukseen siitä, että (mikään)usko ei todellisessa mielessä voi olla aitoa tai rehellistä, jos se juoksee karkuun omia epäkohtiaan ja niistä nousevia kysymyksiä. Epäily on osa uskoa, kuten kirkkoisä Augustinuskin totesi. Lisäksi olisi arveluttavaa, jos kritiikkiä ja epäkohtia ei nostettaisi oppilaiden tietoisuuteen; tässä olisi kyse selvästi indoktrinaatiosta ja jonkinlaisesta totalitaarisesta kontrollista vapaan ajatuksen ja järjenkäytön yli. Tällainen ei sovellu koulumaailmaan, eikä sitä kristinuskokaan näkemykseni mukaan kannata.

Vain tällä tavalla oppilas voi mielestäni aidosti ja rehellisesti muodostaa oman katsomuksensa asioiden suhteen. Oppilaan oman uskonnollisen ja sekulaarin maailmankatsomuksen rakentuminen ja sen tukeminen on myös opetussuunnitelmien keskeinen ydinajatus uskonnonopetuksen osalta. Opetussuunnitelmissa ei myöskään katsota, että siinä olisi mitään paheksuttavaa, jos oppilaan katsomus muodostuu tästä opettavasta omasta uskonnosta eriävään suuntaan.

Tämän ja esiin nostamasi asianlaidan (sen, että uskonnonharjoitus uskonnonopetuksen osana koetaan vieraana) takia luulen, että uskontojen opetus koululaitoksessa tulee kehittymään oman uskonnon opettamisesta ainakin joidenkin kurssien osalta yleisempään uskonnonopetukseen, josta on tarkoituksellisesti karsittu "oman uskonnon" ajatus pois. Tässä olisi mielestäni se hyvä puoli, että joillakin uskonnonkursseilla voitaisiin luopua oppilaiden jakamisesta opetusryhmiin uskonnollisen vakaumuksen mukaan ja saada kaikki erilaisista uskonnollisista ryhmistä olevat oppilaat samaan luokkatilanteeseen keskustelemaan asioista ja opiskelemaan niitä yhdessä. Tämä jos mikä toteuttaisi kokemuksen tasolla sitä opetussuunnitelmien ajatusta, että katsomusaineiden (uskonnot, elämänkatsomustieto, filosofia) tulisi antaa valmiuksia ymmärtää eri kulttuureista ja uskonnollisista taustoista peräisin olevia ihmisiä. Tälle on mielestäni myös selvää globalisaation ja kulttuurien kohtaamisen(jopa yhteentörmäyksen) väistämättömyydestä nousevaa kysyntää.

Olen kylläkin samaa mieltä kanssasi siitä, että on hieman kyseenalaista, että ihmiset, joille kristinusko ei merkitse mitään, kuuluvat kirkkoon. Tämän voi kokea halveksuvana suhtautumisena, jonkinlaisena "vesittämisenä", niitä kohtaan, jotka uskovat ja kuuluvat kirkkoon ajatuksella. Toisaalta ulkoa päin on kyseenalaista myös arvioida toisen uskoa ja varmasti on paljon myös niitä, jotka eivät koe itseään vahvasti "uskovaisiksi" tai ole seurakunta-aktiiveja, mutta jotka haluavat silti kuulua kirkkoon ja kastaa lapsensa, koska kokevat sen jonkinlaisena turvaverkkona tai omaan identiteettiinsä kuuluvana seikkana, eli toisin sanoen kokevat itsensä jossain mielessä kristityiksi kuitenkin. Kaikki oppilaat tai oppilaiden vanhemmat eivät suinkaan vastusta nykyisenlaista uskonnonopetusta tai sitä, että uskonnontunneilla oppilaat saavat myös kokemuksellista oppia omasta uskonnostaan uskonnon harjoittamisen kautta. Useinkin kovaäänisin vastustus nousee juuri oppilaiden taholta, ei niinkään vanhempien. Oppilaiden vastustus nousee usein siitä, että he kokevat, etteivät ole saaneet valita, ja sen takia uskonnonopetus koetaan uskonnon tuputtamisena. Vinha perähän tässä onkin siinä mielessä, että alle 18-vuotias ei voikaan valita, vaan on huoltajansa suostumuksesta riippuvainen siinä, voiko erota kirkosta (ja liittyä halutessaan johonkin toiseen uskonnolliseen ryhmään) ja siirtyä elämänkatsomustiedon (tai jonkin muun uskonnon) opetukseen.

On kuvattavaa, jo lähtökohdaksi lastensuojelulliselta kannalta, että lapsia liitetään mihinkään uskontoihin.
Mieti psykologiselta kannalta, miltä lapsesta tuntuu, kun pelotellaan helvetillä?
Eikä "lapsi" saa itse päättää uskontoaan edes lukioon mennessään. Suomessako uskonnonvapaus? Suomessa uskonnonvapaus alkaa 18-vuotiaana.
Miten nukutte yöllä?

"Jos vanhemmat haluavat kastaa lapsensa kristillisen kirkon jäseneksi, miksi ihmeessä heille ei saisi silloin myös opettaa omaa uskontoaan?"

Saavathan he opettaa, mutta verovairoilla ylläpidetyn koulun ei pitäisi sitä tehdä. Uskonasioiden tulisi olla perheen ja yksilön ykityisasioita.

"Opetuksen piiriin pitäisi kuulua kaiken logiikan mukaan myös hartaudet, rukoileminen jne."

Uskonnon harjoittaminen, kuten rukoilu, on vielä vähmmän suotavaa jukisissa kouluissa kuin kognitiivinen "opetus", koska se on hyvin ykityinen asia.

"Nykyään ihmiset känisevät ettei kristitylle lapselle saa opettaa kristinuskoa."

Kyllä, mutta tätä "käninää" tulisi lisäta, jota lakia muuettaisiin ja että kuntien/koulujen käytännöt tulisivat kaikkien uskonnonvapautta paremmin noudattaviksi.

"Jos lapselle ei saa opettaa että Jumala ja Jeesus ovat elossa"

ja sinulla/opettajalla ym. on varma tieto siitä että noi on elossa? eikös ainassi toinen kuollut n. 2000 vuotta sitten?
haluatko itse että lapsellesi opetetaan valheellista/epävarmaa tietoa ilman kyseenalaistuksia TÄYTENÄ TOTUUTENA? minä en ainakaan halua.

lapsia kastamalla ei tehdä heistä kristittyjä! Kristitty on Jeesuksen Kristukseen uskonsa tunnustava, asian ymmärtävä, Jumalan Sanasta ja hnegestä uudestisyntynyt henkilö. Lapsesta ei ole siihen, eikä Raamattu opetakaan kastamaan lapsia, vaan uskovia Kristittyjä.

Raamatusssa ei myöskään ole aikuiskastetta, vaan ja ainoastaan uskovien kaste. Piste.

tv:Jumalanhullu

"Jos vanhemmat haluavat kastaa lapsensa kristillisen kirkon jäseneksi, miksi ihmeessä heille ei saisi silloin myös opettaa omaa uskontoaan?"

Ikävä kyllä joku on esittänyt asiansa huonosti tai se on ymmärretty väärin. Kyse ei ole siitä ettei uskontoaan saisi opettaa. Sen taka jo uskonnonvapaus (jonka toivoisin tosin takaavan myös vapauden olla uskonnoton). Kyse on siitä, että uskontoa ei tulisi opettaa verovaroin kaikkien yhteisessä oppilaitoksessa. Koulussa on tarkoitus opettaa tietoa. Uskonto on uskomusaisaa. Tällä haen takaa sitä, että pienemmille oppilaille on yhtä totta se että 1 1=2 ja se että uskontotunnilla kerrottotaan että on Jumala ja Jeesus. Asia pitäisi mennä niin, että 1 1=2 ja evankelisluterilaisessa uskossa, joka on Suomen valtauskonto, opettetaan että on Jeesus ja Jumala, islamilaiset uskoo Allahiin jne. Uskonnollinen kasvatus (mukaanlukien hartaudet, virret ja rukoukset) on kodin ja seurakunnan tehtävä. Vaikka säälinkin lapsia joille kerrotaan "totuuksia", kun he eivät ole vielä valmiita epäilemään, ettei kaikki heidän kuulemansa ole absoluuttisesti totta (vrt. joulupukki).

"Samalla logiikalla suomalaiselle lapselle ei saisi opettaa suomen kieltä. Haloo?"
Tästähän ei ole kyse, kuten edellä selitin. Suomalaiselle lapselle tulee opettaaa suomen kieltä- jotta hän oppisi kommunikoimaan. Samoin ranskankieliselle ranskaa jne. Uskonnon tunnuksellinenopetus ei kuitenkaan ole asia jota ilman ihmisen elämä huomattavasti vaikeutuisi. Uskonnottomat ihmiset eivät ole keskimäärin sen vajavaisempia kuin uskonnolliset.

"Itse uskovana ajattelen, että se olisi hirmu surullista, mutta samalla on käsittämätöntä, että vanhemmat tosta vaan kastelevat lapsia luterilaisiksi, vaikkievat edes tajua, mikä pointti kasteessa on."
Tästä olen samaa mieltä. Nimen anto on täysin eri asia ja lapselle voi antaa nimen ja pitää nimiäiset aivan hyvin ilman kirkollisia toimituksia ja seurakuntaan liittämistä. Tässä yksi syy miksi kouluissa pitäisi opettaa ennemmin tietoa eri uskonnoista, tietoa yhteiskunnasta ja moraalia ja etiikkaa. Viimeistä mielellään vuorovaikutuksen kautta niin, että oppilaat todella joutuisivat miettimään asioita ja keskustelemaan niistä. Perustan tämän siis siihen, että on vanhempia, jotka eivät tiedä miten nimenanto tapahtuu jos lasta ei kasteta - mennään sitten siitä mistä aita on matalin. Tai eivät edes tule ajatelleeksi että sellainen on mahdollista.