tai ehkä useimpien on mahdoton hyväksyä ajatusta siitä, että tämä reissu alkoi ja se päättyy kuolemaan ja se on sitten siinä.
Onko se samanlaista, kuin se, että jos on hyvät bileet menossa, niin ei vielä huvittaisikaan lähteä pois.
Vai onko se sitä uskonnoilla iskostettua pelkoa, että jotain kamalaa tapahtuu kuoleman jälkeen, jos ei ole elänyt joidenkin sääntöjen mukaan.
Vai olisiko kysymys siitä, että haluaisi tietää miten läheisille ja ystäville käy.
Kai ihminen tietoisena omasta kuolemastaan on alkanut keksiä syitä elämiseen ja juttuja siitä, että ei se tähän lopu. Uskonnot olisivat ikään kuin lohduttavia unirättejä. Pahanhajuisia, koska niitä ei saa koskaan pestä, sillä sen jälkeen se ei enää olisi se tuttu ja ikioma unirätti.
Taidanpa poistua vaaka-asentoon unten maille.
Onko se samanlaista, kuin se, että jos on hyvät bileet menossa, niin ei vielä huvittaisikaan lähteä pois.
Vai onko se sitä uskonnoilla iskostettua pelkoa, että jotain kamalaa tapahtuu kuoleman jälkeen, jos ei ole elänyt joidenkin sääntöjen mukaan.
Vai olisiko kysymys siitä, että haluaisi tietää miten läheisille ja ystäville käy.
Kai ihminen tietoisena omasta kuolemastaan on alkanut keksiä syitä elämiseen ja juttuja siitä, että ei se tähän lopu. Uskonnot olisivat ikään kuin lohduttavia unirättejä. Pahanhajuisia, koska niitä ei saa koskaan pestä, sillä sen jälkeen se ei enää olisi se tuttu ja ikioma unirätti.
Taidanpa poistua vaaka-asentoon unten maille.
Vastaukset 13
Vanhimmat
Kuoleman pelkoon tuo taitaa useimmiten perustua.
Onhan se mukavampi mielikuva, että pääsee taivaaseen puhaltelemaan saippuakuplia jeesuksen kanssa, sekä seurustelemaan vanhojen sukulaisten kanssa.
Kuin taas toinen skenaario on: kun kuolet, niin aivosi lakkaa toimimasta, kehosi antaa periksi, sydän pysähtyy ja se on siinä, olet kuollut etkä ole enää menossa yhtään minnekkään.
Joidenkin ihmisten on vain vaikea hyväksyä karua totuutta.
Onhan se helppo mielikuva ajatella, että historiassa olisi ollut uskonnot synnyttänyt kuolemanpelkoa. Jos ajattelee nykyaikaa, se olisi aivan mahdollista ja mahdollista siksi, että kuolema on siirretty pois. Ihmiset kuolevat joko sairaaloissa tai onnettomuuksissa tai rikoksien uhreina. Vaikka jotkut sanovat kuinka "kuolema on osa elämää", silti yhteisöllisesti kuolema on irrotettu elämästä, siitä on tehty oma loukkonsa.
Historiassa kuolema on ollut paljon arkisempaa ja kuoleman kohtaaminen luonnollisempaa. Jo tämän takia tuon pelko-teesin voi unohtaa ja haudata. Että nykyään ajatellaan jotenkin, ei tarkoita että niin olisi aina ollut.
Olen kyllä vahvasti sitä mieltä, että kaikkien uskontojen syntyyn on vaikuttanut voimakkaasti tarve käsitellä kuolemaa. Onhan kuolema tietenkin ennen ollut paljon arkipäiväisempi, mutta kyllä ihmisellä niin kuin kaikilla muillakin eläimillä on aina ollut tarve elää mahdollisimman pitkään ja hyvin. Kaikki elävä pyrkii välttämään kuolemaa. Onhan se kaikille lajeille menestymisen perustarve.
Pidemmälle kuin ajattelee taitaakin olla niin, että jumalat ym. henget taitavatkin olla keksitty nimenomaan työkaluiksi kuoleman käsittelyyn. Eikös se tänäkin päivänä uskovilla ole vimmattu tarve kumarrella jeesuksilleen juuri oman kuoleman jälkeisen taivaspaikan varmistamiseksi. Surullista siinä on tietenkin se, että siinä sivussa voi se ainoa elämä jäädä elämättä ...
Kuolema oli kyllä arkea, muttei kuitenkaan leppoisaa sellaista. Ei ne menetykset silloin eläneelle ihmisellekään helppoja olleet. 1800-luvulla syntynyt uskovainen mummoni puhui yhtenään kuolemasta. Hän oli saattanut hautaan 9 omaa lastaan, 7 lapsina ja 2 nuorina, ja aviomiehensä 50-vuotiaana. Vielä vanhuudessaankin hän koki kahden lapsenlapsensa kuoleman. Mummolla oli paha nivelreuma ja paha sydänvika. Hän odotti kuolemaa ja uskoi siihen, että sen jälkeen olisi helpompaa ja hän tapaisi menetetyt läheisensä. Oman kuoleman pelosta ei varmaankaan enää ollut kyse, mutta oli hän varmaan lastensa kuolemaa monta kertaa pelännyt, ja pelkäsi edelleen elossa olevien omaisten puolesta.
Minun mielestäni mummoni haki uskosta lohtua kuoleman säälimättömään sadonkorjuuseen, ja odotti taivaassa parempaa elämää itselleen.
lohdullinen ajatus, että on varma pääsystä taivaaseen. Olen tuntenut sellaisia ihmisiä joille jumala on totta, taivas on odottamassa, mutta nämä asiat eivät ole jokapäiväistä elämää. Sanoisin tällaista lempeäksi uskomiseksi.
Mutta se on aika säälimätöntä, että useissa uskonnoissa ja lahkoissa elämästä on tehty sellaista sääntöjen kirjoa ettei niitä hallitse ja sitten pelkää, että jotuukin helvettiin.
Mummo oli valinnut uskosta itselleen ne lohdulliset lupaukset, jotka auttoivat kestämään elämän ja perheenjäsenten kuolemat. Omaa pahuuttaan hän ei tainnut pahemmin miettiä, eikä kai helvettiäkään pelännyt, koska oli piessyt lapsiansa mennen tullen ja suruttomasti. Ja ne tärviölle hakatut lapset suorastaan jumaloivat tätä perheväkivallan virtuoosia. Se oli minusta aika ristiriitaista hänessä ja hänen hurskaudessaan.
mummostasi en tiedä, mutta muita kylläkin, joille uskonto oli siellä jossain takaraivossa sen kummemmin elämään vaikuttamatta, koska oli niin paljon muutakin mietittävää ja tehtävää.
Ihmisen luonne kai on mitä on, käyttäytymistä sen sijaan voidaan muuttaa monillakin eri tavoilla. Riippuu paljon siitä minne on sattunut syntymään. Niinhän ihmiset uskontojen suhteen tekevät, valitaan ne kivat palat.
Tuosta jumaloimisesta pahoinpitelijää kohtaan tulee väistämättä mieleen koira. Koira on siinä niin erilainen kuin kissa, että se tuntuu silti rakastavan omistajaansa, joka kohtelee huonosti. Koiran pomo on ihminen, ihmisen pomo on kissa.
"Mutta se on aika säälimätöntä, että useissa uskonnoissa ja lahkoissa elämästä on tehty sellaista sääntöjen kirjoa ettei niitä hallitse ja sitten pelkää, että jotuukin helvettiin. "
Olet nimittäin aivan oikeassa.
puolestani joskus mielen valtaava tietoisuus siitä että elämä onkin ansa tai umpikuja josta ei ole poispääsyä, on kieltämättä hyvin ahdistava ja vaikea käsittää, pystyn kyllä tavallaan ymmärtämään niitä jotka valitsevat itsensä huijaamisen polun, vaikken itse siihen kykenekään. Olen liian lahjomaton ja rehellinen itselleni.
Niinpä minusta onkin jäänyt tällainen (kenties)ikuinen etsijä ja asioiden punnitsija...
kosketti enemmänkin tätä elämää. Näissäkin asioissa on erilaisia painotuksia. Jotkut puhuvat jatkuvasti vain helvetistä ja taivaasta. Ne ovat se pääpointti, mutta kuten jo toisaalla sanoinkin, usko ja pelastuminen koskee jo tätä elämää. Useat ovat löytäneet uskon ja Jeesuksen miettiessään TÄTÄ elämää kuolemanjälkeisen sijaan. Minulle ajatus Taivaasta tuli ikäänkuin bonuksena kaiken muun lisäksi, kun tajusin uskoontuloni jälkeen mistä oikein olikin kyse.
Uskoontuloni jälkeisenä päivänä olin samalla paikalla silloisen tyttöystäväni, nykyisen vaimoni kanssa käymässä, jossa tapasimme vuotta aikaisemmin. Katsoin äkkiä maisemaa ja näin sen paljon kauniimpana kuin koskaan ennen. Oli kuin taivas olisi laskeutunut maan päälle.
En pelännyt kuolemaa erityisemmin ennen uskoontuloani tai kuoleman jälkeisiä juttuja. Harrastin lajeja, joissa virhe olisi voinut viedä hengen heti. Ajattelin usein, että sittenpähän kuolisin tehdessäni asioita, jotka olivat minulle todella tärkeitä. Harrastin kiipeilyä ja vuoristovaelluksia jne.
Mielenkiintoista onkin, etten enää uskoontuloni jälkeen hakeudu niin herkästi tilanteisiin, missä tosiaan henki voi mennä. Olen erittäin maltillinen kiipeillessäni, ajaessani endurolla tai meloessani yksin. Sinänsä hassua, vaikka tiedän, että menen taivaaseen jos kuolen. En kuitenkaan haluaisi aiheuttaa surua vaimolleni, ystävilleni ja sukulaisilleni uhmaamalla vaaroja ehdoin tahdoin. Mielestäni se olisi itsekästä.
"tai ehkä useimpien on mahdoton hyväksyä ajatusta siitä, että tämä reissu alkoi ja se päättyy kuolemaan ja se on sitten siinä. "
Ajattelin joskus itse nimenomaan näin. Mutta sitten kun aloin kohtaamaan nuoria, joilta matka oli pilattu jo alkumetreillä tai alkoholisteja, jotka elivät kadulla, roskiksissa ja hylättyinä, aloin miettimään, että eihän siinä olisi mitään järkeä? Olisi aivan sama miten eläisi, keräisi omaisuutta, viisautta tai kokemuksia, koska se kaikki kerran loppuisi? Lähinnä hain vastauksia, että eikö näiden huonot kortit käteensä saaneiden elämälle olisi mitään toivoa olla toisenlainen, varsinkin silloin kuin inhimmillinen apu olisi koettu voimattomaksi? Hekö vain ovat syntyneet tänne ja kärsivät paskan elämän toisten potkittavana, kärsivinä ja sitten kuolevat pois?
Minulla itseasiassa alkoholistien, narkomaanien, työttömien, mielenterveyskuntoutujien jne. ankea osa tässä maailmassa sai kyselemään, etteikö muka ole olemassa mitään muuta, kun ihmisten keinot loppuvat näiden auttamiseksi?
Koska mitä silloin voidaan enää tehdä, kun ne todella loppuvat? Kun toivoa ei enää ole, kun nuori vetää elämäänsä vessanpöntöstä alas, kävelee teholta ulos vedettyään överit ja vanhemmat itkua vääntäen soittavat, että kohta se kuolee...
Missä silloin on ihmisen toivo, jos toivoa ei enää ole???
"Missä silloin on ihmisen toivo, jos toivoa ei enää ole?"
TSH:n mukaan silloin on tultava toimeen ilman toivoa.
on minunkin tunnustettava, että kun kuoleman hetki saapuu niin todennäköisesti kasaan sen hetkiset teoriani ja toivonkipinäni kaikesta ja pidän peukkuja pystyssä tai vaikka rukoilen tjs. siinähän ei mitään häviä.
Mutta ikinä en tule julistamaan enkä hyväksymään sellaisia julistajia jotka "tietävät" ja pelottelevat mutta eivät pysty mitenkään vakuuttamaan tahi todistamaan asiaansa.
Mikä tuo THS nyt on?
Itse olen sen verran herkkä ihminen etten ilman toivoa tulisi toimeen, mutta meitäkin on monenlaista.
pari kertaa tilanteessa, jossa jälkeen päin ajatellen olisin varmaankin rukoillut minkä kerkiän, jos olisin pitänyt vähimmässäkään määrin mahdollisena, että rukoustani kuullaan.
Mutta en rukoillut, joten taisinpa pitää varmana, ettei Jumalaa ole.
Apostolin uskonnon kolkko kääntöpuoli on, ettei se lupaa kaikille rauhaa edes kuoleman jälkeen. En kaipaa sellaista toivoa. Ehkäpä kristitytkään eivät olisi innostuneita tästä taivas ja helvetti systeemistään, jos paikat arvottaisiin.
TSH on Taru Sormusten Herrasta, apostolillekin tuttu satukirja, joka minusta sisältää yhtä vakuuttavaa faktaa kuin Raamattukin.