Millainen on

Meillä ei oikeastaan ole käsitystä tuollaisesta asiasta.

kirjoitti Haudantakainen elämä -kirjansa 1882. Kirjasta on julkaistu lyhennelmä 1951 (Mitrofan: Haudantakainen elämä, Ortodoksinenveljestö, ei painovuotta, mutta Arkkipiispa Hermannin esipuhe päivätty 25.8.1951). Mielenkiintoista ei ole pelastus tai Helvetti vaan Tuonela.

Kirjasessa ei hekumoida kärsimyksillä. Olennaista minusta on se, että Helvetissä joutuu eroon Jumalasta. Siihen verrattuna kaikki kärsimykset, totumattomat himot ja toiveet ovat pieni menetys “Kuolema ja kuollut merkitsee helvetillistä olotilaa. Se merkitsee eroa Jumalasta, todellisesta elämästä, taivaan valtakunnan autuudesta. ‘Sillä kuolemassa ei sinua muisteta; kuka ylistää sinua tuonelassa?" (Ps. 6: 6).” Muistamisen merkitys tulee juutalaisuudesta eikä se ole kristityille erityisen tärkeää.

Toki Mitrofan esittä Helvetin vähemmän vieraanvaraiseksi paikaksi, mutta siinä ei nautita toisten kärsimyksestä kuten Danten Jumalaisessa näytelmässä. “Kirkko opettaa, että kadotuksen ja helvetin luonto täysin vastaa kadotettujen sieluntilaa. Kadotus ja helvetti sisällyttävät itseensä kuoleman ja vaivan, eivätkä niitten asukkaat voisi olla hetkeäkään paratiisissa siksi, että kaikki, mikä on totta, kaunista ja hyvää, kaikki se, mikä muodostaa hurskasten elämän, on heille vierasta ja raskauttavaa.”

Anteeksi pitkä lainaus, mutta Tuonelan ja Helvetin vertaaminen on varsin mielenkiintoinen

“Välitilan ja tuomitun tilan välinen ero

Tuonelassa olevien sielujen erikoinen olomuoto muistuttaa sellaista sielun sairauden kaltaista tilaa, jossa elämä saa ylivallan kuolemankamppailussa. Tuonelassa olevat sielut, vaikka kantavatkin syntien taakkaa, ovat toki täynnä uskoa ja toivoa Vapahtajaan, joka on ottanut päällensä heidän syntinsä. Siksi he, ollessaan tällaisessa sieluntilassa notkistavat polvensa yhdessä taivaan asukkaiden kanssa Herran Jeesuksen Kristuksen nimeen. He eivät ole kokonaan Jumalasta erotettuja, kuten ovat erotettuja helvetissä olevat. Nämä pelastuksen toivosta osalliset ovat tuonelassa, kuten olivat ne Vanhan Liiton hurskaat, joitten tykö itse Herra Jeesus Kristus astui jumaluudessaan vapauttaen sieltä hurskasten kahlehditut sielut, niitten, jotka omasivat uskon ja toivon Häneen. Tässä tilassa olevista puhui apostoli Paavali sanoessaan, että heidän suhteensa Jumalaan ilmenee siitä, että he notkistavat polvensa Jeesuksen Kristuksen nimeen. Samalla heissä herää myös toivo Jumalan armoon, ja tähän toivoon sisältyy lohdutus. Ja kun, kuten kirkkomme opettaa, tällaiset sielut olivat eläessään katuneet ja ovat muuttaneet haudantakaiseen elämään luottaen Jumalan loppumattomaan armoon katuvaa syntistä kohtaan, niin haudan takana heidän sielunsa tila on kärsivänäkin toiveikas. Kärsimys painaa syntistä sielua, mutta toivo rauhoittaa sitä. Sielussa vaihtelee tuska ja toivo. Kumartaen Jumalaa he eivät ole vieraita millekään pyhälle, vaan antavat kunnian Jumalan pyhille enkeleille sekä Jumalalle kelvanneille vanhurskaille ihmisille j a autuaille sieluille. Kaikkeen tähän iittyy myös heidän suhteensa vielä maan päällä oleviin, joilta he toivovat esirukouksellista apua haudantakaisen tilansa parantamiseksi.
Edellä on selostettu tuonelassa olevien sisäinen sekä ulkonainen sielun tila (Itämaiset patriarkat: "Oikean uskon tunnustus". Kappale 18.). Mutta ne sielut, jotka ovat eläessään kieltäneet Jumalan ja vastustaneet uskoa Häneen, jäävät ikuisiksi ajoiksi helvettiin. Näin erottuvat muista tuonelassa olevista ne sielut, joilla on toivoa tulla paratiisin asukkaiksi ja joilla on heidän maanpäällisestä elämästä mukanansa tuoma usko ja toivo, jota helvetin olennoilla ei ole.”

Tässä oleellista on minusta usko siihen, että vainajien puolesta rukoileminen auttaa (toisin kuin luterilaisilla).