Anteeksi kun käytän "sinua" roskalaatikkonani! Tämä viesti on pitkä kirjoitus, joten ohita se heti jos sinulla on kiire.
Tuntuu kun eläisin keskellä myrskyn silmää, en enää tiedä minne kääntyä. Joskus huomaan rauhallisesti, että kulkemaani tietä reunustaa selvä ohjekilpi minne minun tulee suunnata kulkuni ja minulla on onnnellinen ja rauhallinen olo.
Sitten kesken onnellista tietä tuleekin yllättäen vastaan toinen, merkitsemätön tienhaara, joka tulee ja tuo suurta surua. Sekoittaa ja romahduttaa kaiken onneni.
Tarkoitukseni ovat mielestäni olleet hyviä ja rakentavia, mutta kaikki ne ovat kuitenkin muuttuneet katastrofeiksi, joissa kaikki kärsivät, myös sivulliset. Olen pyörremyrskyn ja tsunamin yhteenliittymä.
En uskalla edes tarttua puhelimee soittaakseni jollekulle (kenellekään), koska pelkään häiritseväni heidän kiireistä elämäänsä. Eikä minulla ole mitään mieltä ylentävää puhuttavaa. Pelkkää valitusta ja vaikerrusta vain, sekä monta sangollista kyyneleitä.
Tunnen, että olen pettänyt kaikki ihmiset ja kaikki odotukset, joita minulta on toivottu.
Petturin tie on tuskien taival.
Kodistani on tullut hävityksen kauhistus ja elämäntapani ovat hirvitystä. Kaikki ne olisi räjäytettävä ilmaan, minut mukaanlukien, muita vahingoittamatta!
Jos joskus joku ottaa yhteyttä ja yrittää valaa minuun itseluottamusta, uskoa jne. olen todennut kokeilleeni niistä jo monia keinoja, tuloksettomasti. MUTTA-sana aina kuitenkin palaa takaisin omaan synkkyyteeni. Olen pelkuri! Se entinen sinnikäs, tiedonhaluinen ihminen on havinnyt.
Elämä on opettanut ettei kehenkään eikä mihinkään voi luottaa. Ei näköjään itseensäkään.
Jos joskus olen elämäni piirustukseen saanut aikaan punaisen "läiskän", on toinen sen sutannut päivän tai viikon kuluessa mustalla.
Kaiken uhallakin yritän vielä jaksaa. Elän päivän kerrallaan ja autan "tarvitsijoita" voimavarojeni mukaan - pelkäen tietenkin koko ajan mokaavani kaiken TAAS!
Tuntuu kun eläisin keskellä myrskyn silmää, en enää tiedä minne kääntyä. Joskus huomaan rauhallisesti, että kulkemaani tietä reunustaa selvä ohjekilpi minne minun tulee suunnata kulkuni ja minulla on onnnellinen ja rauhallinen olo.
Sitten kesken onnellista tietä tuleekin yllättäen vastaan toinen, merkitsemätön tienhaara, joka tulee ja tuo suurta surua. Sekoittaa ja romahduttaa kaiken onneni.
Tarkoitukseni ovat mielestäni olleet hyviä ja rakentavia, mutta kaikki ne ovat kuitenkin muuttuneet katastrofeiksi, joissa kaikki kärsivät, myös sivulliset. Olen pyörremyrskyn ja tsunamin yhteenliittymä.
En uskalla edes tarttua puhelimee soittaakseni jollekulle (kenellekään), koska pelkään häiritseväni heidän kiireistä elämäänsä. Eikä minulla ole mitään mieltä ylentävää puhuttavaa. Pelkkää valitusta ja vaikerrusta vain, sekä monta sangollista kyyneleitä.
Tunnen, että olen pettänyt kaikki ihmiset ja kaikki odotukset, joita minulta on toivottu.
Petturin tie on tuskien taival.
Kodistani on tullut hävityksen kauhistus ja elämäntapani ovat hirvitystä. Kaikki ne olisi räjäytettävä ilmaan, minut mukaanlukien, muita vahingoittamatta!
Jos joskus joku ottaa yhteyttä ja yrittää valaa minuun itseluottamusta, uskoa jne. olen todennut kokeilleeni niistä jo monia keinoja, tuloksettomasti. MUTTA-sana aina kuitenkin palaa takaisin omaan synkkyyteeni. Olen pelkuri! Se entinen sinnikäs, tiedonhaluinen ihminen on havinnyt.
Elämä on opettanut ettei kehenkään eikä mihinkään voi luottaa. Ei näköjään itseensäkään.
Jos joskus olen elämäni piirustukseen saanut aikaan punaisen "läiskän", on toinen sen sutannut päivän tai viikon kuluessa mustalla.
Kaiken uhallakin yritän vielä jaksaa. Elän päivän kerrallaan ja autan "tarvitsijoita" voimavarojeni mukaan - pelkäen tietenkin koko ajan mokaavani kaiken TAAS!
Vastaukset 4
Vanhimmat
Ei sun mielenterveydessä välttämättä ole mitään vikaa. Masentuneelta sä kyllä vaikutat..
Sä oot vissiin yks niistä ihmisistä, jotka ovat koko elämänsä tehneet kaikkensa muitten eteen..ja samalla oma ihmisyys on unohtunut.
Mainitsit, että et uskalla edes tarttua puhelimeen, ettet häiritsisi muita...
Sä oot jo näköjään aika syvällä, mut jos mä pystyisin vielä auttamaan.....
Kyllä sullakin on elämässäsi oikeesti ihmisiä, jotka välittävät sinusta ja jotka rakastavat sinua!!!
Mietipä olevasi hautajaisissa, ja sä olet se vainaja...keitä sä näet haudan reunalla suremassa?? Heihin sun kannattaa ekana ottaa yhteyttä!! Mä en usko siihen, et sä et nää ketään siinä.
Kaikki noi sun ajatukset oli tuttuja, ja niistä voi päästä yli.....mä oon todiste siitä!!:)
Sun pitää vaan yrittää keskittyä elämään....niin mainoslauseelta kuin se kuullostaakin..
Kiitos kannustavista sanoista.
Ketä olisi haudalla suremassa? OIKEESTIKO?
Äiti. Muut muutamat ehkä harmittelemassa ajanhaaskausta, rahanmenoa ja ehkä "auttajan" häviämistä. Ja ehkä joku, jonka kanssa en ole ollut vuosikausiin yhteydessä. Yhteensä heitä ei kuitenkaan olisi kuin alle 10 henkilöä. Tästä johtuen olen jo etukäteen kieltänyt pitämästä minulle mitään hautajaisia. Polttamaan ruumiin ja tuhkan heitettävän roskiin.
Äitini kanssa soittelemme, mutta osaan jo etukäteen arvata hänen sanomisensa. Jos kysyn vaikka mitä mieltä hän on jostain tekemisistäni, on vastaus aina samanlainen: Kyllä sä hyvä oot, MUTTA... ja sitten se alkaa. Enkä aina jaksa kuunella niitä moitteita. Niinpä yritän pitää yllä hetken aikaa kevyttä keskustelua ja sivuuttaa itseni kaikesta, toteamalla ettei mulle oo mitään tapahtunut ku oon kotona. Puheluillani haluan vain viestittää äidille, että hänestä välitetään ja pidetään huolta.
Olet oikeassa, että olen pikkulapsesta asti ollut toisten tukena. Olin "Tommy Hellsten" virtahepokodissa ja äiti/lapsenvahti veljelleni jo lapsena. Ja siitä se on jatkunut ja jatkunut, kunnes sairastuin fyysisesti enkä enää pystynyt tekemään kaikkia niitä töitä, joita minun odotettiin tekevän. Loppui heidän yhteydenotot.
Nyt olen isoäiti ja kaikki jatkuu edelleen.
Meillä oli lapseni kanssa välit poikki vuoden päivät, koska jaksuni loppui kokonaan. Mutta nyt hädän hetkellä hän otti uudelleen yhteyttä pyytääkseen isoja ja raskaita palveluksia.
Tietysti lupauduin auttamaan. Mutta tunnen olevani räjähdyspisteessä.
Hienoa, että lupasit auttaa. Et oo nolla. Osaat kyllä jotakin ja tiedät sen ihan varmasti. Jos vielä selvität itsellesi mitä sinä itse todella haluat arkitasolla ... ja teet saavuttaaksesi sen siitä projektin ... eli luot virtuaalitien päämäärääsi; kirjoittamalla siitä listan paikkaan, josta näet sen joka päivä, ja ruksaat aina saavuttamasi tuloksen (pikku juhlan paikka) ... ja etenet pienin, monin askelin, yhden kerrallaan sitä kohti(sillä jos nielaiset kaiken kerralla, halkeat ja seuraa armoton sekasotku) ja iloitset jokaisesta saavuttamastasi välituloksesta ... niin hyvä tulee. Ja muistathan että jokaisen matkan loppu (myös jaksamisen ehdoton takaraja) on vain uuden matkan alku. Kaikki tarinat on jo kertaalleen kerrottu täällä. Ja kaikki se, mitä Maapallo tarvitsee elääkseen, on jo täällä ... myös sinä.
hassumpi kirjoitus.
Et ole yksin juttus kanssa. Jotkut ovat vaan herkempiä tunnistamaan noi jutut.
Ei sun mielenterveydessäsäs ole mitään vikaa välttämättä, olet vaan niin herkkä.
Ota se herkkyys rikkautena, kaikki eivät pysty samaan. Tuollaista herkkyyttä moni kova luonne kadehtisi.
Elämä on kokoajan yhtä vuoristorataa, välillä jyrkempää, välillä loivempaa. Mitäs pahaa siinä, jos ihmistä koetellaan välillä? Muistuuhan ainakin mieleen, että ei kaikki aina ole itsestäänselvyys.
Minun mielestäni mielenterveytesi on kunnossa. Herkät ihmiset masentuvat usein, mutta ota se herkkyytesi rikkautena.
Pärjäile. :)