Ennen näihin palstoihin tutustumista pidin uskovaisia aivan tavallisina 'hyvinä' ihmisinä, mutta voi kuinka käsitykseni onkaan muuttunut.
Suvaitsemattomampia ja tietämättömämpiä ihmisiä kuin te uskovaiset saa todellakin hakea! Olen kyllä tiennyt että pyhä henki voi nousta päähän, mutta en sitä että se voisi muuttua siellä kuseksi.
Kanssanne on aivan turha yrittää käydä rakentavaa keskustelua mistään ja uskomuksienne minkäänasteinen kyseenalaistaminen ei tule kuuloonkaan ilman ikuista tuomiota helvettiin.
Kai elämänne on helppoa kun yhdestä kirjasta löytyy vastaus kaikkeen, mutta ylimielinen asenteenne muita kohtaan on silkkaa ylimielisyyttä ja suvaitsemattomuutta.
Suvaitsemattomampia ja tietämättömämpiä ihmisiä kuin te uskovaiset saa todellakin hakea! Olen kyllä tiennyt että pyhä henki voi nousta päähän, mutta en sitä että se voisi muuttua siellä kuseksi.
Kanssanne on aivan turha yrittää käydä rakentavaa keskustelua mistään ja uskomuksienne minkäänasteinen kyseenalaistaminen ei tule kuuloonkaan ilman ikuista tuomiota helvettiin.
Kai elämänne on helppoa kun yhdestä kirjasta löytyy vastaus kaikkeen, mutta ylimielinen asenteenne muita kohtaan on silkkaa ylimielisyyttä ja suvaitsemattomuutta.
Vastaukset 10
Vanhimmat
Uskonto, hurmoksen virrassa oleminen, on huumaavaa. Toisiaan seuraavien vaihtuvien näkyjen virta tuottaa mielihyvää. Kuvien virran ollessa stimuloivaa, tämä taas sitoo psyykkistä jännitystä, estäen ahdistavien mielikuvien nousemisen tietoisuuteen.
Uskonnon hallitseminen tuo myös tyydytystä, jossa kertautuu yksilönkehityksen varhaisvaiheen arkaainen kokemus itsestä oman päänsä hallitsijana. Uskonto siis tarjoaa nojatuolin lepuuttavuutta ja ruumiin jännityksiä laukaisevaa mielihyvää. Uskottaessa voidaan luottaa rutiiniin, jolloin ajattelun voi keskittää taivaallisiin asioihin.
Yhtäkkiä syntyjä syviä pohtiva uskoja kuitenkin havahtuu, jonkun syöksyessä ohi hullun lailla, venyttäen ohitustaan jonosta viimeiseen asti. Tällöin jonossa ajaja saattaa alkaa pohtia mikä aiheuttaa moisen käytöksen, eikö kaahari osaa hyödyntää omaa uskoaan leppoisasti ongelmia ratkoakseen, vai johtaako hänen emotionaalinen kyvyttömyytensä tuomitsemisraivoon. Ehkä taustalta voi löytyä muutakin.
Onhan uskonossa vaaransa mutta myös nautinnon hetkensä. Vaara, jonka uskoja hyväksyy ei estä menemisen nautittavuutta, päinvastoin se on osa uskomisen huippuhetkiä. Ensimmäisenä mielen tuleekin voisiko kyseessä olla vain koukkuun jääminen, selittyisikö hengellinen kaahaus aivojen fysiologialla.
Voivatko kaahailun aiheuttamat muutokset aivojen hormonitoiminnassa selittää riippuvuussuhteen synnyn, tällöin kerran kokeiltuasi olisit jo miltei koukussa: speed junkie. Nopeuden kasvaessa uskominen nimittäin myös kiihottaa. Kovaa ajaminen on elämyksenä intensiivinen. Uskomisen tuottama mielihyvä vaihtelee kuljettajan sisäisen ja ulkoisen aktiivisuuden mukaan.
Ihmisen ajaessa uskonsa äärirajoilla, on hän sekä psyykkisesti että somaattisesti kiihottunut. Mutta riittääkö hapekkaan veren syöksähdys aivoihin sekä adrenaliinipiikin aiheuttama muutos ajan tajuamisessa selittämään hengellisen kaahauksen. Ainakin extremelajien viehätyksenhän on sanottu johtuvan osittain tästä, psyyken rajojen koettelusta vauhdin avulla.
Heideggerin mukaan maailma sellaisenaan ahdistaa meitä, tämän ahdistuksen aiheuttaa käsilläolevan mahdollisuus yleensä. Kokemuksellisesti ahdistus näyttäytyy merkityksettömyytenä, jossa ahdistuksen syytä ei tiedetä. Ahdistuksessa esiin nousee myös kodittomuus, sillä ahdistus kumpuaa kuolemasta, jota kohti täälläolo aina on.
Arjessa kuolema ymmärretään kuitenkin jonain, joka tapahtuu aina jollekin toiselle. Jokapäiväisyyttämme hallitseekin kuoleman vältteleminen. Näin täälläolomme on vierottunut omimmasta mahdollisuudestaan, sen olemisesta kohti kuolemaa onkin tullut jatkuvaa pakoa kuoleman edessä.
Täälläolon loppuna kuitenkin kuolema on sen omin, riippumattomin ja sivuuttamattomin mahdollisuus, jo täälläolon olemisessa on suhde syntymän ja kuoleman välillä. Ehkä Charles Bukowskin toteamuksen siitä kuinka kaikki on pakoa, voi nähdä osuvan arjessamme naulankantaan.
Heideggerin sanat ihmisestä kuolemaa-kohti-olevana-olentona eivät kuitenkaan tarkoita, että aidosti eksistoivan ihmisen pitäisi alinomaa ajatella kuolemaa.
Kuolemaa-kohti-oleminen tarkoittaa lähinnä sitä, että ihmisellä on ennakoidusti mahdollisuus kokea se hetki, jolloin ihminen on kuoleman edessä pelkkänä itsenään, alasti.. Vain tällainen hetki tai tällaiset hetket voivat Heideggerin mukaan ravistella meidät das Manin tai jokapäiväisyyden luomasta hypnoosista aitoon eksistenssiin.
Crashissa henkilöt ajavat kirjaimellisesti kohti omaa kuolemaansa, mutta onko siinä kuitenkaan kysymys kuoleman eli elämän rajallisuuden hyväksymistä. Tähtääkö kyseinen oleminen kohti kuolemaa hypnoosista vapautumiseen, ja saavutetaanko aito eksistenssi jo ajaessa vaiko vasta kolarissa..
Tavallaan Crashissä toiminnan pyrkimyksenä on kuitenkin hallita kaikkia rajapintoja, kuten ihmisen ja maailman rajapintaa, uudelleenmuokkaamalla niitä onnettomuuksien kautta fyysisesti. Moottoritiet, kaareutuvat betonirampit, asfalttikentät ja autojen kromipintojen kiilto viestivät loppumattomuudesta, joka tosin on itsessään sietämätön vaihtoehto kuoleman sietämättömyydelle.
Näin kyseessä voisi ajatella olevan kaipuun ikuisuuteen, tietynlainen kuoleman ulkoistaminen. Bataillelle kuolema taas tarkoittaa tietämisen lopullista rajaa, eikä ihminen voi eläessään tiedostaa välittömästi omaa kuolemaansa. Se iskee tajuntaan vasta kuoleman hetkellä, tietoisuuden sammuessa.
Hänelle kuolema siis vilahtaa silmänurkassa, kun hallinta on menetetty, luisun karattua tavoittamattomiin ja renkaiden piirtäessä holtitonta mustaa juovaa. Tietenkin, ollakseen asetelmana täydellinen, kaikki tämä edellyttää vastaantulevan rekan.
Normaalin uskomisen voi siis ajatella olevan pakenemista, pakoa ahdistuksesta. Kirjoittamisen on joskus todettu muodostuvan sijoiltaan irti reväistylle kotipaikaksi, suojaisaksi satamaksi. Ehkä kirjoittamisessa onkin samammuutta uskoon, molempiin voi käpertyä.
Tällöin tosin usko näyttäytyy kotina kodittomalle, turvana olonsa ahdistukselle. Uskonnoissahan koetetaan myös voittaa itselle hieman lisää aikaa, kutistamalla järjenkäyttöä nopealla etenemisellä. Ehkä se on kuitenkin hengellisen kaahauksen väärinkäyttöä, sillä siinä ei ajeta kuolemaa kohden, vaan sitä paeten.
Voisiko kaahauksen syyn ajatella olevan halu oman kuolemansa kohtaamiseen, ja näin nousemiseen arkisen olemassaolon yli. Vai onko kuoleman mahdollisuuden kanssa leikkiminen vain sen aktiivista poissulkemista. Eli ehkä kaahauksen tavoite ei olekaan tavoittaa olemista kohti kuolemaa, vaikka sen kaahaamalla voikin tavoittaa.
Ehkä noista ajatuksista voi löytyä osa mahdollisista selityksistä, mutta kenties uskomista tulisikin verrata runouteen. Ehkä uskovaista voisi Platonin sanoin verrata runoilijaan ja todeta hänen olevan hauraan, särkyvän ja siivekkään.
Särkyvyyden voisi nähdä liittyvän riskirajalla ajamiseen, siihen äärimmäiseen herkkyyteen, jossa pienikin virhe voi johtaa kuolemaan. Siivekkyyden taas voi nähdä sinä voimana ja nosteena, jonka väline kuljettajalleen käyttöön tarjoaa. Ja ehkä näin uskoja-jumala-hybridin liikkeen suloutta voisi verrata myös balettitanssijaan. Runouteen voisi ajatella viittaavaan myös uskonnollisen itseilmaisun, jossa tunteet voidaan purkaa saman henkisten parissa.
Mutta ehkä tunteidensa purkamisen voi nähdä myös johtuvan juuri kyvyttömyydestä ilmaista niitä muuten, kyvyttömyytenä artikuloida ahdistustaan. Tällöin hemkisen kaahaamisen voisikin ajatella olevan juuri pakenemista.
Monelle taivas on unelma ja painajainen. Tällöin sinne haluamisen kauneus liittyy unelmasta heräämisen kauheuteen, elämän ohjelmavirran lumosta havahtumiseen, päämääränsä tajuamiseen. Nautinto aiheutuu vaarasta, sillä leikkimisestä, joka voi johtaa heräämiseen.
Hallinnan, sen menettämisen ja sen palauttamisen mielenkiinto on juuri tuossa rajalla olemisessa, tasapainoilussa elämän ja sen loppumisen välillä. Osittain surffailu tuolla rajalla on myös tilallisajallista vapautumista, olemista ei-tilassa.
Tällöin olemisen voisi myös ajatella ohentuvan, uskojan etääntyessä omasta arkisesta olemisestaan, lähestyen samalla äärimmäistä mahdollisuutta itsensä menettämiseen. Samalla oman kehollisuuden muuttuessa oman kehon rajat voivat hämärtyä samanaikaisen kivun kuitenkin ilmoittaen niistä selvästi.
Kehon rajojen hämärtymiseen voi katsoa liittyvän itsensä ulkopuolisuuden kokemuksen ja tunteen olemisensa ulottumisesta useampiin hetkellisiin nyt-pisteisiin.
Uskossa oleminen on siis joutumista jatkuvasti selviytymään oman kaahailunsa seurausten kanssa, näissä seurauksissa uskoja yhä uudelleen kohtaa itsensä. Käytännössä hän siis on koko ajan kuoleman kanssa vastakkain, nähden hetken runsaimmillaan. Sillä ehkä vain koko ajan kuoleman kohdaten tajuaa elämän hetkellisen rikkauden.
Bataille onkin tarkastellut äärimmäisiä rajatiloja osana sitä, miten ihminen tiedostaa oman olemassaolonsa. Hänelle rajalla olo on suvereenia olemassaoloa "tässä ja nyt", silmäräpäyksellistä ei-tietoa, joka on mahdollista vain voimakkaiden tunteiden aikaansaaman shokin hetkellä.
Suvereenien hetkien kääntäessä asioiden kulun hetkeksi ylösalaisin voi silmänräpäyksen ajan aavistaa, ettei ihmisen perustavaan kyselyyn ole vastausta
Toisaalta ehkä kuolemaakin kauhistuttavampaa on olla elämättä, kahlita itse itsensä jokapäiväisyyteen. Henkisen kaahauksen kaipuun voi siis kuitenkin kenties nähdä vastaamisena vauhdin esittämään tarjoukseen oman arkisen elämättömyyden ylittämisestä.
Eräs syy ns. kiihkoiluun, ymmärtämättömyyteen, ylimielisyyteen (?) voi olla sekin, ettei 'muisteta' aikaa ennen uskoontuloa.
Esim. mä ryyppäsin ennen... en tosin koskaan peitellyt sitä. Nyt ei maistu (ei six etten saisi); ajatus tuntuu vastenmieliseltä.
Mä uskon, että muodon vuoks voi olla ns. uskossa. Tosin se on äärettömän rankkaa. Tällä palstalla näkee monenlaista tekstiä... Kaikilla on siihen oikeus... Mut yhtä juttua en tajua:
Miks (uskalletaan) pilkataan sellaista mitä ei tiedä/tunne? Ei se multa ole poissa, mutta vois vaan myöntää ettei tiedä... Pyhästä Hengestä, Jumalan voimasta.
Osa varmaan on jättänyt nämä sivut; erottautuminen ihan viisasta. Väittäisin (kysynet, millä oikeudella), että ns uskovakin, joka välttelee Jeesusta, on aika heikoilla.
Suurin syy ylimielisyyteen on mielestäni se että uskovaiset uskovat tietävänsä enemmän kuin muut tai että muilta muka puuttuisi jotain(tietoako muka?) kun he eivät usko.
Uskovaisten elämä ilman uskoa ja sen tuomaa toivoa olisi ehkä tyhjää ja ankeaa ja näin he kuvittelevat muut kaltaisikseen, mutta kaikki eivät tarvitse tai halua kokea uskoa.
Myös kirkko auktoriteettina on monille, osittain verisen historiansa takia, vastemielinen laitos jolla ei ole mitään tekemistä hyvyyden tai rakkauden kanssa.
Usko on uskoa EI tietoa, taitoa, hyvyyttä tai mitään muuta kuin sokeaa luottamusta ja valittevan usein tätä luottamusta käytetään hyväksi.
>
Kuinka ihminen voisi pilkata tai pelätä jotain sellaista mihin ei usko? Jos 'pilkkaa' jumalaanne siihen uskomatta niin silloinhan pilkkaa uskoanne eikä suinkaan sen kohdetta.
Eipä tämä omakaan viestisi kovin rakentava ja suvaitsevainen ollut. Mietipä sitä.
Niin ja? Eipä ollut sellaiseksi ehkä tarkoitettukaan kun ei ne oikein toimi. Elämän kylmiä faktoja, joskus täytyy sanoa suoraan, paras tottua.
Lopetin 'ite oot' väittelyn jo lastentarhassa mutta sallittakoon tän kerran...Sun viesti on huonompi kuin mun, lällällää!
Kirjoitit:
"Kanssanne on aivan turha yrittää käydä rakentavaa keskustelua mistään ja uskomuksienne minkäänasteinen kyseenalaistaminen ei tule kuuloonkaan ilman ikuista tuomiota helvettiin."
Montako kertaa olet yrittänyt keskustella rakentavasti?
että tuo kirjoituksen aloittelija on yrittänyt monen monta kertaa keskustella rakentavasti, mutta kun se ei vain tahdo onnistua.
Ihan totta. Lopulta aina mennään siihen samaan.
Tämä on ainoa oikea tie ja totuus ja piste.
Keskustele siinä nyt rakentavasti kun toinen heittelee vaan raamatunlauseita kokoajan keskusteluihin ja hokee, niin mutta kun ainoa oikea tie on...
Omaa ajatusta ja keskustelua ihmisen kanssa kaivataan.
Näihin palstoihin?
Kokeilitko tätäkin:
http://www.nakokulma.net
Mistä päättelet, että he ovat kristittyjä uskovaisia joita haluat kauhun ja kovuuden kapulalla hakata.
Niin Raamattu on kirja jota luen ja jota tutkin. Ja johon uskoni nojaa, lisäksi mittailen sen sanomaa, kuten Sinäkin. Mutta kuinka hyvin tunnet Raamatun ja sen sanoman. Toiset mittaavat tietämystä lukukertoina läpi, toiset mittaavat lukemansa ymmärtämisenä. Kuinka itse tunnet Raamatun lukeneena tai ymmärtäjänä