"Pirujen raapima äänet"

http://www.paranet.fi/paradocs/tutkimuksia/tikkala1993.pdf

Tikkala, Heikki
Olevaisen yöpuoli : Vaimosniemen
kummitus ja 50 muuta poltergeistia /
Heikki Tikkala. - Kuopio : H.
Tikkala, 1993. - 205 s.
ISBN 952-90-4679-0 (nid.)
Kansi: Aimo Vuorinen
Heikki Tikkala:
Olevaisen
yöpuoli
Ensimmäinen kokonaiskuvaus
suomalaisesta poltergeistista.
Suomen tunnetuimmat
mellastustapaukset Alajärven
kummituksesta 1764 Lahden
kummitukseen 1974
silminnäkijäin kuvaamina.
• Esineitä liikuttavat
kummitukset
• Koputtajakummitukset
• Kiviä heittelevät
kummitukset
• Tulipaloja sytyttävät
kummitukset
• Ihmisiä kiusaavat
kummitukset
• Ääniä matkivat
kummitukset
• Viheltävät kummitukset
• Puhuvat kummitukset
___________________________________________________________
Tässä nautittavaksesi Suomen parhaat kummitusjutut. Teksti on melkein
sama kuin Olevaisen yöpuoli - kirjassa (melkein koska olen kadottanut
kirjapainoon menneen version). Kirjaa on vielä muutama kymmen jäljellä.
Jos haluat (miksi haluaisit, kun jutut ovat tässä?), voit tilata kirjan
sähköpostitse [[email protected]] postiennakolla hintaan 15 euroa.
Samaan osoitteeseen toivon myös kommentteja jutuista ja tietoja tässä
mainitsemattomista poltergeisteista.
1
Sisällys
Esipuhe 6
Johdatus 8
Kangasniemen Vaimosniemen kummitus 1947 8
Poltergeistin tunnusmerkit 10
Poltergeistkirjallisuus 12
Suomalainen poltergeistperinne 15
Vanhimmat mellastajat 18
Alajärven Saukon talon "lintu" 18
Tyrvään Mustanojan röppä 21
Kuhmoisten Koskelan ja Hoppulan tonttu 23
Lopen Kylmänojan paara 25
Pulkkilan Kankaanpään piru 29
1800-luvun lopun poltergeistit 31
Saarijärven Pohjoismäen piru 31
Sumiaisten Pyykinmäen piru 34
Haapaveden Härösen pirut 35
Parkanon Hemmilän piru 39
Laukaan Nikkarin pirut 44
Nousiaisten Väliveräjän kummitus 46
Pihlajaveden Raision pirut 49
Ylöjärven Martinin piru 51
Karstulan Luksanniemen piru 58
Parikkalan Maironiemen piru 61
2
Sortavalan Kuokkaniemen piru 65
Toivakan Riita-ahon piru 67
Säkkijärven Kallolan kummitus 70
Kälviän Ojalan kummitus 72
Pusulan Takalan kummitus 73
1900-luvun alun poltergeistit 75
Muhoksen kummitus 75
Jaakkiman Kesvalahden kummitus 75
Lumijoen kummitus 76
Pomarkun Haapalan kummitus 76
Suistamon Uuksujärven "raaputtaja" 77
Ilmajoen Könnin pirut 77
Inarin Salkko-Niilan pirut 79
Heinjoen Kopralan piru 84
Hämeenkyrön Turvan piru 87
Leppävirran Kuhamäen piru 90
Saarijärven Mikkolanahon piru 96
Leppävirran Nikkilänmäen kivisade 98
Mynämäen Salmisen rienaaja 99
Koiviston Myllymäen kummitus 101
Isonjoen Hautalan kummitus 103
Lehtimäen Pellosmaan piru 107
Mäntyharjun Kiesin kummitus 112
Ristijärven Loson piru 115
Uudenkirkon Halolan piru 117
Isonjoen Mäkisalon kummitus 120
3
Uusimmat poltergeisttapaukset 126
Ylistaron Kitinojan kummitus 126
Pitäjänmäen Mäkkylän kummitus 128
Kuivaniemen Oijärven koulun kummitus 131
Jyväskylän hautakiviveistämön kummitus 139
Lahden kummitus 146
Kummituksen kokokuva 155
Poltergeistin yleisyys 155
Poltergeist-ilmiöiden luokittelu 157
Perusmellastus 158
Ääni-ilmiöt 161
Esineiden liikkuminen 163
Kivien heittely 165
Tulenteko 166
Teleportaatio 167
Kommunikaatio 171
Telepatia, selvänäköisyys 174
Poltergeistin persoonallisuus 174
Poltergeistin keskushenkilö 176
Totta vai tarua 179
Hallusinaatioteoria 179
Petosteoria 179
Luonnonilmiöiden väärintulkinta 182
Vaikuttavimmat suomalaiset poltergeistit 183
Parapsykologiset poltergeistteoriat 185
Henkiolento vai psykokinesia 186
Poltergeist - villiintynyt holoni 189
4
Yliluonnollisen psykologiaa 194
Vaimosniemen kummituksen kesyttäminen 194
Tiede ja parapsykologia 200
Myyttinen dissosiaatio 203
Tieteen paradoksi 206
Uuteen ihmiskuvaan 211
Viittaukset 214
5
Esipuhe
Tämän kirjan synty palautuu kansanrunoustieteen ja uskontotieteen
opintoihini Helsingin yliopistossa 1970-luvun alussa. Suomalaisen
Kirjallisuuden Seuran äänitearkistoon oli tuolloin saatu nauhoitettuja
haastatteluja leppävirtalaisesta mellastavasta kummituksesta eli
poltergeistista, "Kuhamäen pirusta". Tein seminaariesitelmän, jossa
vertailin kummituksesta kerrottujen kertomusten muuntumista siirryttäessä
ajallisesti ja paikallisesti kauemmas mellastuspaikalta. Myöhemmin
täydensin työtä ottamalla mukaan itse keräämäni aineiston Kangasniemen
"Vaimosniemen kummituksesta".
Kansanrunousarkiston uskomustarinakortistoa penkoessani huomasin, että
mellastavien kummitusten luokassa oli kymmenittäin
silminnäkijäkertomuksia, joiden syntyä luennoilla esitetyt teoriat
"uskomusperinteen aktuaalistumisesta" eivät tyydyttävästi selittäneet.
Riihenhaltijan vilahtaminen väsyneen riihenlämmittäjän silmänurkassa
voitiin kyllä luontevasti tulkita hallusinaatioksi, mutten millään saanut
perinnetieteen käsitteistöä puremaan seuraavan kaltaisiin kertomuksiin:
"Oli vuosi 1920. Kohta vuoden alussa minun nykyiseen asuntooni
tähän Haapalaan ilmestyi outo kiusan tekijä. Se oli näkymätön, mutta
joka päivä se sitä kiusaa teki. Kun lapsista joku puki aamulla
päällensä vaatteita, niin näkymätön käsi vei milloin lakin sänkyn alle,
milloin lusikan pöydältä juur edestä, kun piti syömähän ruveta. Jos
vaikka mitä työtä olis pitäny tehdä, niin työkalu katos edestä, kun ei
vaan kiini pitäny. Kyllä ne sitte pitkän hakemisen jälkeen löydettiin,
mutta aikaa se vei. Sitä kesti koko vuoden. Pyydän kysyä, mistä se
johtui."
Perinnetieteilijöitä tietysti kiinnosti enemmän kansankertomusten rakenne
ja niissä ilmenevä usko yliluonnollisiin olentoihin kuin niiden suhde
todellisuuteen. Mutta hallusinaatioita ja luonnollisten ilmiöiden
väärintulkintaa tarjottiin kuitenkin kaikkien yliluonnollisten kokemusten
selitykseksi; jos kokijoita oli useita, kuten poltergeisttapauksissa tapaa
olla, puhuttiin joukkosuggestiosta tai massahypnoosista. Maalaispoikana
en oikein voinut hyväksyä sitä, että kokonaiset kyläkunnat luokiteltiin
idiooteiksi, jotka eivät osanneet erottaa todellisuutta kansanperinteestä.
6
Mielessäni alkoi kehittyä kapinallinen ajatus, että selityksen tarpeessa oli
pikemmin perinteentutkijain itsensä kuin kansanihmisten käyttäytyminen.
Tarkoitukseni ei ole esitellä vanhaa kansanuskoa, jota toki liittyy
poltergeistiin ylenmäärin. Kansankertomukset kiinnostavat minua vain
sikäli, kuin niiden voi ajatella kuvailevan todella tapahtunutta.
Kansanrunousarkiston silminnäkijäkertomukset näyttävät osoittavan, että
Suomessakin on sattunut kymmenittäin tapauksia, joissa tunnetut
luonnonlait ovat järkkyneet. Pyrin vyöryttämään esille tämän
kulttuuriperintömme torjutun osan, osoittamaan, että jotain olennaista
puuttuu vallitsevasta tieteellisestä maailmanhahmotuksesta.
Kirjan alkuosassa esittelen aikajärjestyksessä suomalaiset poltergeistit
viimeisten 200:n vuoden ajalta. Tapaukset tarjoavat ylenmääräisen
annoksen erilaisia paranormaaleja ilmiöitä. Aineistona ovat
arkistokertomukset, kirjallisuus ja lehtiartikkelit sekä itse kokoamani
haastattelut. "Kummituksen kokokuva-" ja "Poltergeistin syntyteoriat" -
luvuissa vertaan suomalaisia kummituksia ulkomaisiin ja pohdin, mitä
sanottavaa parapsykologisella tutkimuksella on poltergeistista. Viimeinen
"Yliluonnollisen psykologiaa" -jakso yrittää löytää selityksen sille, etteivät
kymmenet suomalaiset poltergeisttapaukset, muista paranormaaleista
ilmiöistä puhumattakaan, ole päässeet vaikuttamaan maailmankuvaamme,
vaan ovat kansanuskon kummallisuuksina hautautuneet arkistoihin.
Kiitän dosentti Matti Luomaa, hall.kand. Raimo Tuomaista ja professori
Leea Virtasta, jotka ovat lukeneet teoksen käsikirjoituksen tai osia siitä.
Olen kiitoksen velkaa myös dipl. ins. Olavi Kiviniemelle, joka antoi
käyttööni nauhoittamansa poltergeist-silminnäkijäkertomukset, ehkä
parhaat lajissaan Suomessa. Poikaani Juhoa kiitän käsikirjoituksen atkmyllytyksestä.
Omistan tämän kirjan viimeisimmän suomalaisen poltergeistin kokijoille,
pääkaupunkiseudun perheelle, joka pari vuotta sitten joutui täysimittaisen
mellastustapauksen todistajiksi, mutta onnistui pitämään kummituksensa
poissa julkisuudesta. Heillä oli onnea! Jos seuraavilla sivuilla esitellyt
tapaukset jotain todistavat, niin sen, että julkisuuden mukaan tulo avaa
poltergeisttapauksen kehitykselle vain huonoja vaihtoehtoja.
7
Johdatus
Vaimosniemen kummitus
Mikkeliläinen Länsi-Savo lehti kirjoitti 20. elokuuta 1947:
"Kolkuttelevan kummituksen mysteeriota Kangasniemen
Vaimosniemellä ei kyetä selittämään luonnollisella tavalla.
Kangasniemen Vaimosniemellä on viime aikoina herättäneet suurta
huomiota mv. Otto Pulkkisen aitasta kuuluvat milloin kovemmat
milloin hiljaisemmat koputukset. N. kolmisen viikkoa sitten kuuli
aitassa nukkunut talonväki koputuksia ensi kertaa ja vähitellen ne
karkottivat nukkujat aitasta kokonaan. Nyttemmin on asia tullut myös
"suuren yleisön" tietoon ja uteliaita käy suurin joukoin kuuntelemassa
kummitusta. Suurta ihmetystä on herättänyt se, että koputuksia
kuullaan vain silloin, kun talon Markku-poika on lähistöllä. Mitään
varsinaista osuutta tapahtumiin ei pojalla kuitenkaan ole, sillä hän on
ollut vanhempien ihmisten sylissä koputuksia kuultaessa. Tapaus on
järkyttänyt poikaa itseäänkin kovasti. Mitään luonnollista selitystä ei
asialle ole voitu löytää."
Haastattelin 1974 Otto Pulkkisen poikaa, tämän Liisa-tytärtä (Markku oli
tapaturmaisesti kuollut) sekä useita kummittelua seuraamassa käyneitä.
Haastatteluista muodostui seuraavanlainen kuva Vaimosniemen
poltergeistista:
Elokuun alussa vuonna 1947 alkoi maanviljelijä Otto Pulkkisen aitassa
kuulua selittämätöntä koputusta. Tähän aikaan talossa asui vanha isäntä
Otto vaimoineen (hän oli vastikään mennyt uudestaan naimisiin), Oton
poika Evald Pulkkinen vaimoineen sekä heidän kaksi lastaan, 18-vuotias
Liisa ja noin kymmenvuotias Markku. Kesävieraana talossa oli
helsinkiläinen perhetuttu tyttärineen.
Koputus alkoi kuulua sunnuntain vastaisena yönä Markun palattua
partioleiriltä. Kolme lasta nukkuivat aitassa. Tytöt kuulivat jonkun
8
koputtavan aitan seinään ja kertoivat siitä aikuisille. Aluksi koputusta
pidettiin lasten kuvitteluna, mutta seuraavina iltoina sitä kuulivat
aikuisetkin: äänekästä koputusta kahden aitan välisestä seinästä. Koputus
kuului selvästi aitan ulkopuolelle ja tuntui värinänä seinässä, jos piti
kättään ovenkarmilla. Välillä koputtaja lyödä jyräytti kovan lekamaisen
lyönnin aitan permantoon, niin että viereisessä aitassa astiat helisivät.
Lapset oppivat pian, että koputusta saattoi jonkin verran ohjailla.
Käskettäessä koputtaja löi yksittäisen kovemman lyönnin tai tietyn määrän
koputuksia. Joskus Liisan sängyn laidasta kuului hankaava ääni "niiku sika
ois kylkeesä hangannu..."
Koputusta kuului iltaisin parin tunnin ajan, mutta vain silloin, kun
kumpikin Pulkkisen lapsista oli aitassa. Aitta tutkittiin tarkoin. Se mm.
tyhjennettiin moneen kertaan ja Liisan vuoteen yläpuolelta seinästä
poistettiin levy, johon koputus tuntui paikallistuvan. Aitan alusta sekä
aittojen väli tutkittiin. Lapsia pidettiin käsistä ja jaloista kiinni, jotteivät he
mitenkään pääsisi salaa koputtamaan.
Viikon verran tapaus onnistuttiin pitämään perhepiirissä. Sitten
helsinkiläinen kesävieras kotiin palatessaan kertoi linja-autossa
koputuksesta, ja uteliaita alkoi virrata paikalle. Ilmiöt jatkuivat kuitenkin
vasta kun Markku, joka myös oli matkustanut Helsinkiin, viikon kuluttua
palasi. Uudelleen vironnut kummittelu houkutteli paikalle linjaautolasteittain
uteliaita Kangasniemeltä ja lähipitäjistä. Parhaimpina iltoina
satakunta henkeä oli kokoontunut Pulkkisen aitan ympärille koputusta
kuuntelemaan. Lopulta Evald Pulkkinen ihmispaljouteen tuskastuneena
veti taloon vievät tiet piikkilangalla umpeen.
Elokuun 20:nnen päivän tienoilla taloon tuli uskovaiseksi tiedetty kiertävä
räätäli Otto Kuusjärvi. Talonväen mukaan häntä ei ollut pyydetty taloon
kummittelun johdosta vaan ompelutöihin. Otto nukkui yön
kummitusaitassa ja kuului supisseen jotain itsekseen. Tähän koputukset
loppuivat.
Kukaan kummittelua seurannut ei pystynyt paljastamaan sen aiheuttajaa,
mutta talonväkeä tietysti epäiltiin. Markun leski mainitsi minulle, että
hänen miehensä oli tunnustanut itse aiheuttaneensa kummittelun. Evald
Pulkkinen kuitenkin kiisti jyrkästi, että poika olisi mitenkään voinut
aiheuttaa koputukset: tätä oli epäilty jo ilmiöiden kestäessä ja kaikkiin
9
kuviteltavissa oleviin varotoimiin oli ryhdytty mahdollisen petoksen
paljastamiseksi.
Poltergeistin tunnusmerkit
Vaimosniemen kummitus on tyypillinen poltergeisttapaus. Samaa kaavaa
noudattavat lähes kaikki suomalaiset mellastukset.
1. Poltergeist on harvinainen ilmiö
Kansanperinnettä tutkiessaan huomaa, miten tavattoman yleisiä erilaiset
kummittelut ennen vanhaan olivat. Milloin kävi mummovainaan haamu
vieraisilla, milloin vilahti haltia iltapuhdettaan valvovan vieraana.
Kummitusjutut olivatkin pitkien iltojen mieluisinta viihdytystä. Mutta
täysimittaista poltergeisttapausta harva kohtasi useammin kuin kerran
elämässään. Kansanrunousarkistosta löytyy poltergeistkertomuksia
tuhatkunta, mutta ne kertovat varsin harvalukuisesta mellastajajoukosta,
kaikkiaan noin viidestäkymmenestä tapauksesta. Kangasniemelläkään ei
tiedetty aiemmin tapahtuneen mitään Vaimosniemen kummitukseen
verrattavaa.
2. Mellastus alkaa ja loppuu odottamatta.
Koputus yllätti Pulkkisen talonväen keskellä arkiaskareita. Talolla ei ollut
minkäänlaista kummitustalon mainetta ennestään. Tässä suhteessa
poltergeist eroaa selvästi paremman väen kartanokummituksista, joille
vuosikymmenien mittaan vakiintuu pysyvä maine ja vakiintuneet
käytöskaavat. Poltergeist tulee tuntemattomasta ja katoaa tuntemattomaan
eikä sen ilmestymisellä ja katoamisella useinkaan ole näkyvää yhteyttä
ihmisten käyttäytymiseen. Tosin kansankertomukset säännöllisesti
hahmottavat mellastuksen jonkin dramaattisen tapahtuman -
lapsenmurhan, tietäjän vihoittamisen tai muun - seuraukseksi, mutta
yleensä selitykset on jäljestäpäin keksitty eikä niillä ole todellisuuspohjaa.
3. Kummittelu on kenen tahansa paikalla olijan havaittavissa.
Tässäkin perinteinen ujo kartanokummitus jää toiseksi. Poltergeist ei vaadi
yksinäistä keskiyön hetkeä tai pimeää metsätietä näyttämökseen: se
mellastaa, kerran alkuun päästyään, vaikka keskellä päivää, ja ilmiöt -
10
koputukset ja esineiden liikkuminen - ovat sen luonteisia, että kaikki
paikalla olijat vaivatta voivat ne havaita. Kartanon kalvakkaasta
päättömästä immestä kertojaa voidaan helposti epäillä olemattomien
näkijäksi, mutta poltergeistin mellastusta kukaan ei epäile. Ilmiöt ovat
fysikaalisia, todella tapahtuvia, ainoastaan niiden aiheuttajasta voi syntyä
erimielisyyttä. Monen viime aikojen poltergeistin koputus on tallennettu
ääninauhalle ja esineiden selittämätön liikkuminen on filmattu tai videoitu.
4. Kummittelu kestää parista päivästä useisiin kuukausiin
Kesto on hyvä poltergeistin tunnusmerkki. Se erottaa poltergeistin
toisaalta yhden yönseudun kummittelijoista, jotka pelkkää hätäisyyttään
nopeasti häipyvät ihmisten muistista, ja toisaalta varsinaisista
kummitustaloista, joissa outoja ilmiöitä havaitaan usein sukupolvien ajan.
Poltergeistin mellastus ei kuitenkaan ole jatkuvaa: se saattaa pitää päivien
ja viikkojen taukoja ja rymytä sitten taas. Poltergeist vierailee parahiksi
niin pitkään, että skandaali on valmis.
5. Ilmiöt keskittyvät jonkun henkilön ympärille
Vaimosniemellä kummittelu lakkasi, kun Markku-poika välillä matkusti
Helsinkiin. Tällainen henkilökeskeisyys on poltergeistin erottamaton
piirre. Kun tapauksia tarkemmin tutkitaan, löytyy lähes aina henkilö, jota
ilman mellastus ei lähde käyntiin. Keskushenkilö on usein nuori, ehkä
useammin tyttö kuin poika.
6. Mellastus ei ole täysin sattumanvaraista: siinä on enemmän tai
vähemmän "älykkyyttä"
Poltergeisttapaukset tuntuvat pitkittyessään kääntyvän aina vain
järjestyneemmiksi. Mellastajan tavat opitaan tuntemaan ja sen kanssa
yritetään päästä vuorovaikutukseen. Joskus harvoin päädytään suorastaan
puheyhteyteen (Parkanon Hemmilän pirut on tästä suomalaisen aineiston
kuuluisin esimerkki). Huomattavan usein mellastajaan saadaan epäsuora
yhteys: se vastaa kysymyksiin koputtamalla tietyllä tavoin tai ilmaisee
mielipiteensä ihmisten käyttäytymisestä esineitä heittelemällä.
Poltergeistin uhreiksi joutuneet yrittävät toisaalta kommunikoimalla
selvittää tunkeilijan todellisen luonteen; toisaalta he yrittävät kaikin tavoin
11
karkottaa kutsumattoman vieraansa. Poltergeistnäytelmän vakituisia
rooleja esittävät maalliset ja hengelliset auktoriteetit, jotka auttavat
talonväkeä mellastuksen lopettamisyrityksissä. Poliisi, pappi tai tietäjä -
usein kaikki kolme - on käynyt lähes kaikkia suomalaisia poltergeisteja
rauhoittamassa, ja kansankertomukset ottavat kaiken irti
karkotusyrityksien huvittavista sattumuksista. Ja yleisön ja statistien osia
esittää näytelmässä lukuisa kylänmiesten joukko, joka illasta iltaan saapuu
kummittelua seuraamaan.
7. Poltergeisttapaus herättää laajalti huomiota
Kummittelun fysikaalinen luonne ja pitkähkö kesto aiheuttavat sen, että
sitä ei helposti voi leimata taikauskoisten houreeksi. Niin moni epäilijä
ennättää käydä paikalla, että tapaus suorastaan vaatii joukkotiedotuksenkin
huomiota. Huomattava osa jäljempänä esiteltävistä tapauksista on
aikanaan päässyt sanomalehtien palstoille, jotkut sitten
paikallishistorioihinkin eräänlaisina seudun "kansalliskummituksina"; ja
kun Lahden kummitus vuonna 1974 mellasti, yleisradion Tänään
iltapäivällä -lähetys kiirehti vakuuttamaan, ettei kansalaisilla ollut pelon
aihetta: tilanne oli poliisin hallinnassa.
8. Kaikille poltergeisteille löytyy selitys
Koska poltergeist herättää huomiota usein viranomaisia myöten, on
psykologisesti mahdotonta, että se voisi jäädä selittämättömäksi, niin
yliluonnollisen tuntuisista ilmiöistä kuin onkin kysymys. Kaikille
suomalaisille poltergeisteille on löytynyt selitys - sekä luonnollinen että
yliluonnollinen! Ellei selitystä löydy kummituspaikalla, se muovataan
myöhemmin kollektiivisen pohdiskelun tuloksena. Ne jotka vakuuttuvat
ilmiöiden yliluonnollisuudesta, sorvaavat tuonpuoleisen maailman
lainalaisuuksiin pohjautuvan selityksen; epäilijät puolestaan löytävät pian
talonväestä epäilyttävästi käyttäytyvän henkilön ja hänelle uskottavan
petkutusmotiivin.
Poltergeistkirjallisuus
Poltergeist on otollinen tutkimuskohde sen takia, että tutkijat ennättävät
usein itse paikan päälle tarkkailemaan pitkään jatkuvia ilmiöitä. Ja jos näin
ei käykään, he voivat haastatella luotettavina pitämiään silminnäkijöitä.
12
Spontaaneista paranormaaleista ilmiöistä poltergeist lieneekin parhaiten
todennettu.
Poltergeistin tunnusmerkit täyttäviä kummitteluja on sattunut vuosisatojen
ajan (Hereward Carringtonin 375 tapauksen luettelossa vanhin tapaus on
vuodelta 355 jKr.(1)), mutta vasta 1848 Catherine Crowe ensimmäisenä
erotti poltergeistin muista kummittelutapauksista.(2) 1800-luvun
poltergeisttutkijoista tunnetuin oli kulttuuriantropologi Andrew Lang, joka
osoitti ilmiön esiintyvän muissakin kulttuureissa, mm. eskimoilla,
kiinalaisilla ja intiaaneilla.(3) Hän ei suorastaan sitoutunut uskomaan
poltergeistin yliluonnollisuuteen, mutta kysyi vakavasti, miten on
mahdollista, että toisistaan erillään olevat kulttuurit pystyvät tuottamaan
niin samanlaisena toistuvan ilmiön.
Oman vuosisatamme poltergeisttutkijoita ovat Hereward Carrington,
Nandor Fodor, Sacheverell Sitwell, A.R.G. Owen, Hans Bender ja
William Roll. Carrington, Sitwell ja Owen esittelevät kirjoissaan viime
vuosisatojen kuuluisimmat poltergeistit. Esittely painottuu luonnollisesti
anglosaksiseen maailmaan. Usein toistuvia nimiä ovat mm."Masconin
paholainen" vuodelta 1612, "Tidworthin paholaisrummuttaja" vuodelta
1661, Epworthin pappilan poltergeist 1716 ja "Suuri Armherstin
mysteerio" 1878.
Masconin paholainen oli varsin monipuolinen veitikka: läsnä olleet
kertovat sen koputtelun ja esineiden heittelyn lisäksi myös viheltäneen ja
lopulta suorastaan puhuneen käheällä äänellä, joka tuntui kuuluvan ilmasta
neljän viiden askeleen päästä kuulijoista. Se lauloi renkutuksia ja antoi
sanan sanasta pilkkaajilleen.(4) Epworthin tapaus on siitä
mielenkiintoinen, että se sattui tunnetun hengenmiehen, metodismin
perustajan John Wesleyn kodissa; tapauksesta on säilynyt Wesleyn itsensä
muistiin merkitsemä kuvaus. (5)
Viime aikojen tapauksista meillä on tietysti paljon tarkempia tietoja kuin
menneiden vuosisatojen sinänsä mielenkiintoisista mellastuksista.
A.R.G. Owen, joka on laatinut tähän saakka perusteellisimman selvityksen
poltergeistista väittää, että eräs hänen tutkimansa tapaus, Sauchien
poltergeist, riittää osoittamaan todeksi sen, että nykytieteelle
selittämätöntä koputusta ja esineiden liikkumista esiintyy.(6)
13
Sauchie on pikkukylä Skotlannissa. Siellä, James ja Annie Campbellin
kotona, alkoivat kummalliset ilmiöt marraskuun loppupuolella 1960; ne
keskittyivät Campbellien yksitoistavuotiaan tyttären Virginian ympärille.
Virginian makuuhuoneessa kuului jyskytystä, olohuoneessa pöytä liikkui
itsestään irti seinästä ja taas takaisin paikoilleen. Koulussa Virginian
takana oleva tyhjä pulpetti nousi itsestään ilmaan. Kun hän tuli opettajan
luo neuvoa kysymään, pöydällä maannut karttakeppi alkoi täristä ja
hypähteli pöydän reunan yli lattialle. Tapaus pääsi BBC:n
valtakunnalliseen radiolähetykseen, kun toimittajat onnistuivat
äänittämään koputuksia ja muita ääniä Virginian kotona.
Tohtori Owen haastatteli tapauksen silminnäkijöitä alkuvuodesta 1961.
Heidän joukossaan oli pappi, kaksi lääkäriä ja Virginian opettaja.
Johtopäätöksenään Owen sanoo: "Tapauksesta esitetyt todistajanlausunnot
osoittavat mielestäni vastaansanomattoman selvästi kahdenlaisten
paranormaalisten ilmiöiden - selittämättömien äänien ja esineiden
liikkumisen - objektiivisen todellisuuden."
Freiburgin yliopiston parapsykologian professori Hans Bender
apulaisineen on tutkinut 23 lähinnä 1960-luvun saksalaista tapausta.(7)
Neljää tapausta tutkijat ehtivät seuraamaan ilmiöiden vielä jatkuessa.
Seuratessaan kuuluisaa Rosenheimin mellastusta vuonna 1967 tutkijat
tarkkailivat henkilökohtaisesti ilmiöitä, joita kuvataan
kansankertomuksissa. Kuului outoa naputusta ja paukahduksia. Taulut
tippuivat seiniltä tai heiluivat kiinnikkeidensä varassa.
"Eräs tällainen noin 120 asteen heilahdus onnistuttiin filmaamaan.
Professori Büchelin nähden kirjoituspöydän työntölaatikot avautuivat
itsestään; lopulta 150 kilon painoinen asiakirjakaappi työntyi kaksi
kertaa noin 30 cm irti seinästä. Vähintään 40 henkilöä, jotka kuuluivat
useisiin ammattiryhmiin, osui todistamaan ilmiöitä tai niiden
seurauksia: teknikoita, poliiseja, lääkäreitä, fyysikkoja, psykologeja,
toimiston asiakkaita, toimistohenkilökuntaa ja muita."(8)
Toinen vaikuttava tapaus, jota tutkijat ehättivät seuraamaan, sattui
Miamissa eräässä matkamuistoliikkeessä joulukuussa 1966. William Roll
ja J. G. Pratt olivat kaikkiaan 44:n selittämättömän ilmiön todistajina:
esineitä lenteli ja särkyi ilman havaittavaa syytä ja kuului outoja ääniä.(9)
14
Enfieldin poltergeist Englannissa 1977 kannattaa mainita, koska
tapahtumat kirjattiin muistiin harvinaisen seikkaperäisesti. Kirjailija Guy
Lyon Playfair ja "Society for Psychical Research" -seuran tutkija Maurice
Grosse olivat viikkomäärin Harperin perheen vieraina. Heidän ja
ulkopuolisten todistajain läsnäollessa sattui lähes kaikkia tapauksia, joita
koskaan on poltergeistiin yhdistetty. Esineiden heittelyn ja koputtelun
lisäksi Harperien tytär Janet, joka oli ilmiöiden keskipisteenä, levitoi eli
leijaili ilmassa makuuhuoneessaan (valokuvia levitaatiosta nähtiin BBC:n
välityksellä Suomenkin televisiossa). Varsin pian mellastajaan saatiin
kommunikaatioyhteys koputusten välityksellä; se mm. kykeni varsin
mutkikkaisiin laskutehtäviin. Lopulta mellastaja oppi suoraan puhumaan.
Ääni oli möreä vanhan miehen ääni ja se väitti olevansa Bill, talossa
vuosikymmeniä sitten kuollut vanhus. Muutaman kerran sattui
teleportaatiota,, esineiden selittämätöntä tunkeutumista suljettuun tilaan
tai ulos suljetusta tilasta. Janetin kirja siirtyi nähtävästi suoraan tiiliseinän
läpi viereiseen huoneistoon. Kerran hän heitti tyynyn suljetun ikkunan läpi
katolle. Ikkuna pysyi ehyenä, tyyny pysyi ehyenä, mutta kahden todistajan
mukaan se oli siirtynyt suljetusta huoneesta ulkokatolle. Ja kuin
täydellisyyden vuoksi tapaukseen liittyi myös pikku tulipalojen syttyminen
itsestään.(10)
Suomalaisista tapauksista ei kansainväliseen kirjallisuuteen ole päässyt
kuin Ylöjärven Martinin talon poltergeist vuodelta 1885. Ylöjärven
tapauksen todistusarvo onkin varsin korkea kummitteluun liittyneen
oikeusjutun vuoksi.
Suomalainen poltergeistperinne
Koska aineisto, jonka perusteella poltergeisteja käsittelen, on valtaosin
kansankertomuksia, on hyvä tietää jotain sen erikoisluonteesta. Ainakin
yksi ongelma - toden erottaminen tarusta - tulee vastaan tuon tuostakin.
Suomalaisen Kirjallisuuden Seuralla on kautta Suomen verkosto
perinteenkerääjiä, jotka tuntevat paikkakuntansa perinteentaitajat ja
lähettävät heiltä saadut kaskut, tarinat, sadut jne. kansanrunousarkistoon.
Kun yritetään selvittää, mitä Suomen kummitustaloissa todella on
tapahtunut, silminnäkijäkertomukset ovat tietysti arvokkain lähde. Näitä
kertomuksia on aineistossani kahdenlaisia: sellaisia, joissa SKS:n kerääjä
15
on itse nähnyt yliluonnollisia ja sellaisia, joissa hän kirjaa silminnäkijältä
kuulemansa. Yliluonnollisen ilmiön silminnäkijäkuvausta nimitetään
perinteentutkimuksessa memoraatiksi. Memoraateiksi luetaan myös
toisen käden tiedot, joissa kertoja kuvaa silminnäkijältä kuulemaansa
tapausta.
Memoraattien voi kuvitella tarkemmin kuvastelevan historiallista
todellisuutta kuin erilaisten tarinoiden, jotka ovat pikemminkin kansan
kertomataidon näytteitä ja ajanvietettä kuin vakavasti otettavia
todellisuuden kuvauksia. Tarinoissa mellastus on liitetty osaksi perinteistä
kansanuskoa ja sitä on koristeltu ja dramatisoitu.
Memoraatti:
"Sirosen Jussi oli siihen aikaan Mikkolanaholla renkinä. Hän kertoi,
että kun hän kerran ajoi sontaa tallista, tuli isäntä ovelle katsomaan.
Silloin rupesi tallissa sanko itsekseen liikkumaan. Se kiersi pitkin
tallin lattiaa ja nousi lopuksi kattoon. Jussi oli sanonut: 'Sinä olet aina
kieltänyt, ettei täällä kummittele, jokos nyt uskot?' Ei ollut isäntä
puhunut mitään. Oli vain vihellellyt ja mennyt pois."(11)
Tarina:
"Mikkolanahosta oli eräs mies ostanut silppuja. Maksaessaan ei
hänellä ollut parasta rahaa, vaan isännän piti antaa hänelle vastaan.
Mutta isäntä ei antanutkaan, vaan väitti, ettei hän ollut saanut muuta
kuin parhaan rahan. Mies suuttui ja lupasi kostaa. Pian ilmestyikin
Mikkolanahoon piru, joka piti kauhun vallassa koko taloa. Miesten
mentyä saunaan upotti se kaikki heidän vaatteensa vesikorvoon,
valjasti hevosen takaperin ja köytti siat saparosta karsinaan, ja aina
kuuli jokainen sen hokevan 'liika pois, liika pois'. Lopuksi täytyi
Mikkolanahon isännän sopia lunnaiden kera. Mies saatuaan omansa
pois kutsui pirunkin pois."(12)
Saarijärven Mikkolanahon poltergeistista kertovassa tarinassa on
oikeastaan kaikki "täydellisen" poltergeistnäytelmän osaset. Siinä
kuvataan mellastuksen syy, mellastajan saapuminen kummitustaloon,
kommunikaatio mellastajan kanssa ja lopuksi kummittelun syyn
poistaminen ja mellastuksen lakkaaminen. Näin tapaus asettuu ihmisten
16
mielissä osaksi hyväksyttyä uskomusperinnettä: se on ratkaistu mysteerio.
Eri asia sitten on, missä määrin kertomus vastaa todella tapahtunutta.
Luultavasti Mikkolanahossa ei tarinassa kuvattua pikkupetosta koskaan
tapahtunut; mutta kummittelua siellä kyllä tapahtui ja se vaati selityksen.
Kun käyn tarkemmin esittelemään suomalaisia poltergeisteja, tärkeimpänä
lähteenä ovat kansanrunousarkiston memoraatit. En kuvittelekaan, että ne
voisivat epäilijälle todistaa poltergeistin olemassaolon. Mielestäni
aiemmin kuvatut ulkomaiset tapaukset (ja ehkä oma Ylöjärven
poltergeistimme) ovat riittävä todiste siitä, että poltergeist on aito
paranormaali ilmiö. En kylläkään tarkoita sitä, että kaikki esittelemäni
poltergeistit olisivat paranormaalia alkuperää, mutta tosiasiaksi jää, että
lähimenneisyydestämme löytyy kymmeniä poltergeisttapauksia, joita
kymmenet ja sadat silminnäkijät eivät ole kyenneet osoittamaan
petokseksi. Uskomusperinteen eli "taikauskon" niihin tuomat lisät voidaan
helposti havaita, mutta itse ilmiöt eivät selity uskomusperinteellä. On aika
luetella suomalaiset poltergeistit alusta loppuun, jotta selviäisi, miten
paljon tätä torjuttua kulttuuriperintöä sentään on. Opetelkaamme elämään
kummitustemme kanssa. Ne ehken onnistuvat koputtamaan auki jonkin
tietoisuutemme liiaksi luutuneen suojarakennelman.
17
Vanhimmat mellastajat
Arkistoaineiston kannalta vanhimmat poltergeistit muodostavat sikäli
yhtenäisen ryhmän, että mellastuskuvausten lisäksi niihin on tarttunut
kaikenlaista kertomusainesta. Monen tarinan yhdistää alkuperäiseen
poltergeistiin enää pelkkä nimi. Tarinat ovat kylläkin mielenkiintoisia
kansanperinteen kannalta, mutta poltergeistista ne antavat niukalti tietoa.
Esittelen tässä ne poltergeistit, joiden mellastuksesta on säilynyt
mielenkiintoisia yksityiskohtia. Maininnalle jäävät sellaiset tunnetut
kansanperinteen hahmot kuin Rantasalmen Tuusmäen juutas, Alastaron
Viikin pirut ("Jylläävät kuin Viikin pahat"), Vimpelin Poikkijoen piru ja
Kuortaneen Kaatialan lörpöttävä piru.
Saukon talon "lintu"
Tapahtumapaikka: Alajärvi, Kurejoki, Saukon talo
Tapahtuma-aika: 1764-1765
Kesto: Mikkelinpäivästä laskiaisen edellisviikolle, n. viisi kuukautta
Keskushenkilö: joku talon lapsista?
Ilmiöt: koputuksia, raapivaa ääntä; esineiden lentelyä; iskuja
talonväen kasvoihin ja vartaloon
Kommunikaatio: vastasi koputtamalla ja esineitä heittämällä
Arkistokertomuksia: ei ole
Silminnäkijäkertomukset: H.H. Aspegren
Muut lähteet: Aspegren, Hans Henrik: Försök til en historisk,
geometrisk och physico-oeconomisk beskrifning öfwer Pedersöre
sokn i Österbotn. 1766.
Luukko, F.A.: Kummitus ja kalkinpoltto. Kotiseutu 1935, s. 132-134.
Vaasan koulun rehtori ja sittemmin Pietarsaaren kirkkoherra Hans Henrik
Aspegren kuvaa väitöskirjansa alaviitteessä merkillistä tapausta, joka
sattui Saukon talossa Alajärven ja Vimpelin rajamailla:
"Tässä yhteydessä en voi olla mainitsematta seuraavaa erikoista
tapausta, jota hyvin tiedän osan valistuneista lukijoista pilkaten
18
silmäilevän, mutta kun se kerran on todella tapahtunut, minkä varsin
moni todistaja minut mukaan lukien voi todistaa, en ole voinut olla
esittämättä sitä yleisölle - hyvin tietäen, että osa aikamme vähemmän
harkitsevaisesta väestä johtaa kaikki vastaavanlaiset tapaukset
luonnollisista syistä ja seurauksista, aivan kuten tiettyinä aikoina
luultiin useimpien niistä olevan yliluonnollisia. Ihminen voi harvoin
pysähtyä puolitiehen. Pahan toimia ei kukaan oikea kristitty ja
harkitseva kiellä.
Vuonna 1764 ja vuoden 1765 alussa vaikutti tämän pitäjän
(Pietarsaaren) Alajärven kappelissa, Kurejoen kylän Saukon talossa
eriskummallinen henki, jota suomalaiset nimittivät linnuksi. Mikkelin
päivän aikoihin alkoivat mainitun talon asukkaat kuulla
asuinhuoneensa välikatolta, penkeiltä ja permannolta tavatonta meteliä
lainkaan näkemättä sen aiheuttajaa. Meteli koostui kovemmista ja
vaimeammista iskuista sekä äänestä, joka oli kuin vahvojen kynsien
raapimista. Tämä meteli kiihtyi niin, että asukkaiden oli
Tuomaanmessun yönä jätettävä nukkumasijansa. Kun he muuttivat
toiseen huoneeseen, sängyt liikkuivat kuin jonkun työntäminä. Väen
oli pakko penkeillä maaten odottaa aamua.
Tästä alkaen jatkui rauhattomuus aina laskiaisen edellisviikolle. Henki
muutti asukkaiden perässä huoneesta toiseen. Välttääkseni muiden
yhtä lailla luotettavien todistajien todistusta siitä erikoisesta ja
vaikeasta tilasta, johon tämä talo oli joutunut, esitän seikkaperäisesti
vain seuraavan huomion: Matkalla tänne helmikuun lopussa olin
sanotussa talossa useiden vieraiden miesten läsnäollessa, jotka
talonväkeä lohduttaakseen tulivat tänne vuorotellen läheisistä taloista
ja kylistä. Näin kauhukseni tilanteen täällä olevan juuri kuten
kerrottiin kulkupuheissa, joita olin kuullut, mutta joihin en koskaan
ollut uskonut.
Mitä enemmän asiaa tutkittiin, sitä enemmän löytyi näitä tekoja, joita
ei ollenkaan voitu osoittaa ihmisten tekemiksi. Päivisin ja öisin
kuultiin silloin tällöin iskuja talon tiettyihin paikkoihin eikä ketään
näkynyt. Tilaisuuden tullen sai talonväki, erityisesti lapset, iskuja
kasvoihinsa tai kehoonsa tietämättä mistä. Jos kysyttiin paljonko kello
oli, kuului niin monta iskua lattiaan kuin se suunnilleen oli. Joskus sai
itselleen sen, mitä halusi toiselta puolelta huonetta voimatta nähdä
19
ketään sitä kuljettamassa; vain sen näki, kuinka haluttu esine heitettiin
tai tuli ulottuville ilman halki. Soraa heitettiin usein uunista. Heittäjää
ei näkynyt, mutta se näkyi hyvin, mistä sora heitettiin jne. Ihmisten
tekoja tämä ei mitenkään voinut olla: tässä oli kyseessä
teeskentelykyky ja taito, jota kukaan kuolevainen ei voi saavuttaa.
Erään karjasuojan välikatto ja vesikatto irtautuivat eräänä aamuna
katto-orsiin vaikuttavan voiman ansiosta, mutta päästettiin takaisin; ja
tästä siirrosta on vielä jälkiä näkyvissä. Iskuja ja ryskettä kuultiin
tietyissä paikoissa ilman, että siellä mitään näkyi, ja iskuilla
ilmoitettiin kysyttäessä monen ikä ym. Tällaista voivat useat sadat
henkilöt todistaa tapahtuneen, eikä se vaikuttanut joistakuista tänne
kokoontuneista niinkään oudolta; nämä kun nimittivät ilmiöiden
aiheuttajaa tyhmäksi hengeksi, ja talon lapset pelkäsivät enemmän
tänne saapunutta matkalaista kuin näitä merkillisiä iskuja.
Kukaan ei tätä henkeä nähnyt, mutta monet sen tietyissä tilanteissa
tulivat tuntemaan. Tarkempia kuvauksia tästä tapauksesta voi saada
kaikilta läsnä olleilta ja nämä voivat todistaa valalla, jos niin
vaadittaisiin."
Aspegrenin kertomuksesta paljastuu useita poltergeistille tyypillisiä
piirteitä. Selittämättömät koputukset yhdistyvät selittämättömään
esineiden liikkumiseen. Kumpikaan ilmiöryhmä ei ole täysin
sattumanvarainen: koputukset voivat olla järkeviä vastauksia kysymyksiin
ja esineet saattavat lentäen saapua pyynnöstä. Tyypillistä on myös se, että
ilmiöt ovat pikemminkin henkilö- kuin paikkasidonnaisia, ne kun
seuraavat talon asukkaita huoneesta toiseen. Lapset näyttävät tässä Saukon
talon kummittelussakin olevan ilmiöiden keskipisteenä. Aspegrenin
tietojen perusteella ei kuitenkaan ole mahdollista selvään osoittaa ketään
keskushenkilöksi tai ilmiöiden todennäköiseksi aiheuttajaksi.
Tyypillistä on sekin, että Saukon talossa näkyy aika ajoin vallinneen
melkoinen karnevaalitunnelma, jossa kummittelijaa on haukuttu milloin
miksikin ("tyhmä henki" lienee ollut lievimpiä ilmauksia). Huumori on
tärkein psykologinen suojamekanismi selittämätöntä vastaan. Mitä emme
ymmärrä, sen lyömme leikiksi.
F.A. Luukko, jonka artikkelista olen saanut viitteen Aspegreniin, esittää
Saukon talon ilmiöille selityksen: talon uuni oli ilmeisesti rakennettu
20
kalkkikivestä, jota niillä seuduin yleisesti esiintyy, ja kuumetessaan piisi
sitten paukahteli. Kalkkikiven hajotessa saattoi hyvinkin soraa lentää
lattialle. Teoriaansa Luukko tukee vastaavanlaisella tapauksella 1800-
luvun Vimpelistä: muutamassa talossa oli piisi alkanut hajota, ja kun
talonväki oli luullut, että sen oli tietäjä pilannut, haettiin Lappajärven
kirkkoherra rovasti Fellman apuun. Hän totesi paukahtelun johtuvan
kalkkikivestä - ja käytännön miehenä perusti Alajärven Vesterpakkaan
ensimmäisen kalkkiuunin. Luukko pahoittelee, ettei Aspegren ollut
Fellmanin tapainen käytännön mies, vaan meni kansan mukana uskomaan
yliluonnolliseen.
Luukon selitys on Aspegrenin kertomuksen valossa epätyydyttävä,
uskoipa aitoon poltergeistiin tai ei. Se selittää vain yhden kuvatuista
ilmiöistä, soran lentelyn uunista. Miten kalkkikiviteoria selittää sen, että
kummitus lattiaan koputtamalla kertoi kysyjän iän? Miten se valaisee
hallitusti lentävien esineiden ongelmaa? Miten tällä tavoin selittyvät
lapsien saamat ei-kenenkään-lyömät iskut ja kummittelun siirtyminen väen
mukana huoneesta toiseen?
Saukon talon kummittelu on monella tapaa merkittävä: se on Suomen
ensimmäinen muistiin merkitty poltergeist, ilmiöt ovat monipuolisia ja
vaikuttavia ja silminnäkijä on sivistyneistön edustaja, jota ei yhtä helposti
kuin kansanmiestä voi syyttää kritiikittömästä uskosta yliluonnolliseen.
Mustanojan röppä
Tapahtumapaikka: Tyrvää, Sammaljoki, Mustanmetsän tai
Mustanojan talo
Tapahtuma-aika: 1800-luvun alkupuolella
Kesto: useita vuosia
Keskushenkilö: talon tytär
Ilmiöt: liikutti esineitä; sotki ruuat; päästi lehmät irti
Kommunikaatio: puhui, vain talon tyttärelle
Arkistokertomuksia: 20 kpl
Silminnäkijäkertomuksia: ei ole
Muut lähteet: Mustanmettän Röppä. Kotikunnahilta, s. 10-15.
Vammala 1925.
21
Vaikka Mustanojan poltergeist on paljolti hautautunut yleiseen
pirutarinastoon, joistakin memoraateistavoi päätellä tapauksen seurailleen
yleistä poltergeistin kaavaa. Nuoren tytön asema keskushenkilönä on
erityisen korostunut:
"Minun muorini Miina Lundan kertoi, että hän jo nuorena oli tullut
uskoon ja oli joutunut palvelukseen Tyrvään Mustanojaan. Silloin
sanoi röppä Mustanojan tyttärelle: "Älä vierastele sitä ihmistä, se on
uskovainen Jumalan lapsi." Kun Miina Lundan meni Mustaanojaan,
niin hänellä oli hyvä, vahva, kaunis villasaarli hartioilla. Hän laski sen
pirtin penkille ja meni kamariin. Kun hän tuli kamarista, niin koko
villasaarli oli revitty rikki ja siitä tulevat säikeet oli kiedottu oven
vedikkeeseen. Silloin Mustanojan tytär sanoi, että röppä lausui
minulle, että sinä olet uskovainen ja Jumalan lapsi ja että hän tappaa
sinut, mutta tappaa se ei voinut sinua, mutta hyvän villasaarlisi hän
siis repeili rikki. Tämän kertoi minun hurskas äitini Siina Kaunisto
o.s. Lundan, joka kuoli vuonna 1942 ja oli silloin 81 vuotta
vanha."(11)
"Äitini oli Mustanojalla palvelustyttönä vähän senjälkeen, kun Räppä
oli torpasta hävinnyt. Ja hänelle oli kerrottu, sekä torpan väki että
naapurit, Räpän tekoja. Räppä oli ollut torpassa monta vuotta ja teki se
hyvää ja pahaa. Joskus se laski karjan irti ulos pakkaseen ja rikkoi
astioita y.m., joskus taas kun torpan omistajat oli jossain kylässä ja
ovet lukossa, niin Räppä oli tehnyt pannukakkuja kaikki leipälaudat
täyteen, että väki sai syödä kun tulivat kotiin. Ja hyviä ja hyvin tehtyjä
ne oli ollut, munia ja voita se oli sisältänyt paljon, vaikka torpassa ei
ollut edes kanoja. Torpan jauhoja se oli kuitenkin käyttänyt, koska
jauholaarissa nähtiin sormenjäljet, jotka olivat suuria kuin käsikiven
väännintapit. Se oli ilmestynyt torppaan tyttären syntymäaikaan, ja se
tytär sitten sen usein näki, ja se jutteli tytölle usein. Määräili mitä
torpassa olisi tehtävä ja mitä ei tehtävä. Muun muassa se kielsi tytön
menemästä naimisiin. Oli sanonut, että jos menet naimisiin niin hän
tappaa sen sun miehes."(12)
Tyrvääläinen Frans Törmä muistaa kertomuksen papin käynnistä röppää
karkottamassa:
"Silloin oli kirkkoherrana Tyrväässä Johan Maknus Limon, s. 1764, k.
22
1833. Hänen tyttärensä rouva Brita Palmen, s. 1798, oli isäni
ensimmäisen vaimon äiti ja oli Törmällä vanhana emäntänä. Hän oli
isälleni ja toisille väille kertonut, että isänsä kävi röppää manaamassa,
ja torpassa oli nuori tyttö, jolle röppä oli näyttääntynyt ja puhunut.
Niin tyttö oli sanonut: "Nyt se pitelee rovastin piippua. "Antaa hänen
nyt pidellä", oli rovasti sanonut, mutta samassa tyttö rupes kovin
kirkuun. Hän arveli, että röppä rutisteli sitä, ja hänen teki niin huanoo,
kun ei hän voinut sille mitään.
Kun rovasti oli ollut torpassa yötä eikä ollut kai mieleistänsä sänkyä,
niin vietiin rovastin reki pirttiin ja tehtiin rovastille sija rekeen; mutta
röppä oli yöllä repinyt tai leikannut rovastin tukkaa. Kerrottiin, että
röppä haukku pappia muurin päältä ja heitti lehmän paskaa ja kysy
"söiskö pappi pannukakkoo". Ja oli tytölle puhunu, ettei hän Limoonia
pelkää, "sielä minä seison kirkon saarnatuolissa Limonin takana."(13)
Tämä kertomus tarjonnee ratkaisun monen puhuvan pirun arvoitukseen.
Puhetta onkin kuullut vain yksi ihminen, tapauksen keskushenkilö, jonka
aiheuttamia pirun temput muutenkin ovat. Myöhemmistä kertomuksista
tämä välittäjän osuus on sitten jutun parantamiseksi jätetty pois.
Frans Törmällä on vielä muistissaan kummitustorpan tyttären myöhemmät
kohtalot:
"Kun jo ennen mainittu torpan tytär Anna meni naimisiin
Rautaniemen torppaan, oli röppä muuttanut sinne ja siellä vielä joskus
näyttäytynyt. Eräs kerta kun mainitussa torpassa jouluaattoiltana
puhuttiin kirkkoon menosta, että kuka vaan ensimmäiseksi herää, niin
herättää muutkin ja lähdetään aikaisin, että ennätetään kirkkoon. Vaan
yöllä oli röppä vienytkin kellon."(14)
Hoppulan ja Koskelan yhteinen tonttu
Tapahtumapaikka: Kuhmoinen, Pihlajakoski, Hoppulan ja Koskelan
talot
Tapahtuma-aika: 1850-luvulla
Kesto: ei käy ilmi
23
Keskushenkilö: palvelustyttö
Ilmiöt: heitteli kiviä, liikutteli esineitä; kiusasi tyttöä
Kommunikaatio: ei selvää mainintaa
Arkistokertomuksia: 17 kpl
Silminnäkijäkertomukset: ei ole
Muut lähteet: ei ole
"Tekee pahaa kuin Hoppulan tonttu", sanoo vanha kansa Kuhmoisissa.
Koskelan ja Hoppulan tontun luonteesta ei ole epäselvyyttä: se oli
tyypillinen poltergeist.
"Tarina kertoo, kun muinaisina aikoina pahahenki liikkui kahdessa
talossa, Koskelassa ja Hoppulassa. Se repi siellä kaikki vaatteet ja
heitteli uunin takaa kiviä ihmisten päälle. Se paha henki tuli riidasta.
Sinne tuli eräs palvelustyttö ja otti sen talon pojan puolisokseen, mutta
pojan isä ja äiti vastustivat, ja paha henki tuli heidän puolelleen. Kun
he pitivät häitä, niin paha henki repi sen hääpuvun. Ja se tyttö muutti
siihen toiseen taloon, ja paha henki meni mukana Koskelasta
Hoppulaan. Mutta eräs kuhmalainen pappi kävi ajamassa sen pois."(1)
Suomalaisessa kansanuskossa tonttu eli haltia on talon hyvän onnen ja
varallisuuden vaalija. Se on myös moraalinvartija, joka ei huonoa elämää
siedä. Toinen selitys Koskelan ja Hoppulan tontulle olikin, että talon tytär
oli hukuttanut aviottoman lapsensa ja täten pahoittanut tontun mielen.
Tontulla näyttää olleen kaksi mielitemppua: se heitteli kiviä ja kiusasi
palvelustyttöä. Kiviä mainitaan heitetyn sekä ulkona että sisällä:
"Koskelas ol tonttuja. Leikkuuväk ol pellolla ja rupes tuleen kiviä nii,
että ilma sakiin ol. Sirpistä kappaleet lentel vaa. Täyty leikkuu jättää
ja lähtee pellolta pois."(2)
"Koskelan tonttu tek semmosta, että vei, sitte kun miähet ol saunassa
ja panivat paitansa lauteer reunalle, jäisiä kiviä niiten paijan
sissään."(3)
"Talossa rupesi ilmenemään semmoinen henkinen voima. Se kantoi
koskesta kiviä ja viskeli niitä yöllä lattialle. Palvelustyttöä se kiusasi
myös öisin, se nai sitä niin, että tyttö meni vallan luuksi nahaksi.
24
Talossa oli Hilsperi- niminen vanhapoika seppä. Tämä otti tytön
viereensä ja siellä sai tyttö olla rauhassa."(4)
Tarkkaan ei kerrota, miten kiusaaminen tapahtui, mutta tyttö reppana
lienee saanut kärsiä paitsi tontun lähentelystä myös ympäristön
suhtautumisesta: "Yhen piijan kanssa sil ol semmoset kaupat, että tontun
ämmäks sitä sanottiin".
Ainuttakaan silminnäkijäkertomusta Koskelan ja Hoppulan poltergeistista
ei ole säilynyt. Tarinoille ei voi antaa vakavaa todistusarvoa. Selvää
kuitenkin on, että tapaus aikanaan herätti valtavasti huomiota.
Selittämättömällä kivisateella on monia vastineita paremmin tunnetuissa
ulkomaisissa ja suomalaisissakin tapauksissa. Ilmiöillä oli tyypillisesti
keskushenkilönä nuori tyttö, jota - yhtä tyypillisesti - kummitus kiusasi.
Kylmänojan paara
Tapahtumapaikka: Loppi, Salon kartanon Kylmänojan torppa
Tapahtuma-aika: 1850-luku
Kesto: noin vuosi
Keskushenkilö: talon tytär
Ilmiöt: heitti ruokiin lantaa ja tuhkaa; paiskoi esineitä; heitti kiviä
kaivoon
Kommunikaatio: mahdollisesti osasi puhua
Arkistokertomuksia: 42 kpl
Silminnäkijäkertomuksia: ei ole
Muut lähteet: Haavio, Martti: Aleksis Kiven suomalainen mytologia.
Pilvilaiva, s. 107-110. 1947.
Haavio, Martti Suomalaiset kodinhaltiat, s.152. 1942.
Havumäki, Urho: Kylmänojan paara. Loppelainen paikallistarina.
Hämeen sanomat 1950: 136, 137.
Pälsi, Sakari: Työtä ja juhlaa hämäläiskylässä, s. 154-158. 1940.
Saarimaa, E.A.: Selityksiä Aleksis Kiven teoksiin, s. 56-57. 1929.
Simonsuuri, Lauri: Piru mellastaa talossa. Kansa tarinoi, s. 44-45.
1950.
Tarkiainen, V.: "Kylmänojan lörpöttävä paara". Kirj. V.T. Virittäjä
1926:5, s. 157.
25
Kylmänojan paara on varmistanut kuolemattomuutensa pääsemällä
suomalaiseen kansalliskirjallisuuteen. "Seitsemässä veljeksessä" nimittäin
Juhani tukkii Eeron suun komentamalla: "Kitas kiinni sinä Lopen
pahalainen, Kylmän-ojan lörpöittävä paara".
Kivi kirjoitti veljeksistään 1860-luvun Nurmijärvellä. Suurta osaa Suomea
puhuttanut Kylmänojan poltergeist mellasti ehkä joskus 1850-luvulla
Lopella Salon kartanon torpassa. Arkistokertomuksilla mitattuna tämä
Lopen piru on Suomen tunnetuin. Valitettavasti vain yhtään
silminnäkijäkuvausta ei niiden joukossa ole. Ilman niitäkin on selvää, että
Kylmänojan torpassa toistuivat samat ilmiöt kuin useissa muissakin
poltergeisttapauksissa: esineitä ja kiviä lenteli ja ruuat pilattiin heittämällä
niihin sontaa tai soraa. Tämä ruokien pilaaminen lienee ollut mellastajalle
niin tunnusomaista, että se on liitetty kummittelun selitykseenkin:
"Kylmänojan talossa emäntä leipo leipää. Tuli silloin vieras tupaan ja
pyysi jakkaraa. Emäntä antoi sille jakkaran. Sitten vieras pyysi leipää.
Mutta emäntä suuttui ja sanoa tokaisi: "Paskaa minä tässä iänkaiken
annan!" "Paskaa tästä vielä saatte", sanoi vieras ja katosi. Tämän
jälkeen tuli taloon piru ja teki paljon pahaa. Aina tuli soppapataan
paskaa. Kerran pirut toivat kuolleen miehenkin soppapataan.
Toisinaan piru kieri lankakeränä talon tytön edellä, kun tämä kävi
koulua, ja lopulta tyttö oli otettava pois koulusta. Kerran piru teki
hyvääkin. Renki oli menossa ruista viskaamaan ja hän kuuli viereltään
sanat: "Kyllä minä tulen auttaan" ja rukiin viskaaminen meni nopeasti
vaikkei renki nähnyt auttajaansa. Pahaa se sentään enimmäkseen teki.
Joskus se tanssitti leipiä katossa niin että ne meni ympäri
vartaassa."(5)
Kylmänojan mellastajaan on tarttunut melkoinen määrä yleistä
piruperinnettä. Se seikkailee kylillä tihutyöntekijöitä auttamassa tai
markkinoilla hevoshuijareiden seurassa. Karkottamaan tulevat papit se
nolaa luettelemalla näiden salaiset synnit. Poltergeistista kertomuksissa
muistuttaa mellastuksen lisäksi se, että talon tytär näyttää olevan ilmiöiden
keskipiste. Jotain sellaista hänen käytöksessään on ollut, että hänet on
osattu yhdistää mellastajaan. Miksi tyttö piti ottaa pois koulusta? Vuonna
1816 syntynyt loppilainen Johan Top, jonka kertomus pirusta on
ehdottomasti laajin ja vanhin, kertoo merkillisiä Kylmänojan tyttären
rippikoulumatkasta:
26
"Sitten taas tuli aika että tyttären piti lähtee rippikouluun, niinkun
lähtikin. Vaan paara kun kaikki tiesi, oli jo erellä. Miina oli tyttären
nimi. Ei sitä ollenkaan huomannut, että paara niin Miinan petti, sillä
paara ilmestyi koirana, juoksi aina tytön rinnalla ja vaati jotain
niinkuin muutamilla koirilla on tapana kun juoksevat rinnalla. Miina
aukaisi konttinsa, joka oli evästä täynnä ja alko antaa koiran suuhun
pala palalta. Jollei antanut niin ei koira laskenut astumaan yhtään
eteenpäin. Ja näin Miina jako kaikki mitä oli evästä eikä tietänyt, että
tämä oli paara. - - Sitten tuli niin paljon sumua, ettei tyttö nähnyt
yhtään mitään eteensä, ja koiraa ei ollut missään. Sitten selkisi sama
polku, että osasi kulkee takasin kotiinsa."(6)
Samasta asiasta herastuomari K.S.Waltzer huomauttaa:"Kun talon tytär
kävi rippikoulua, niin niin kauan kuin talossa maata riitti, niin ripsi tytön
jalkoja vitsalla.(7)
On tietysti ihan perinteen mukaista, ettei piru katso hyvällä silmällä
suojattinsa rippikouluun menoa. Mutta toisenkin pirun ja tytön suhteeseen
liittyvän seikan Top kertoo: kun piru uunin päällä rymysi ja siltä kysyttiin,
kuka se oli, piru vastasi: "Minä olen kolmentoista vanha likka".
Tytön ja poltergeistin suhde on selvästi läheinen. Selvyyttä asiaan saamme
Martti Haaviolta, joka kirjassaan "Suomalaiset kodinhaltiat" lainaa
Suomettaressa 1857 julkaistua kertomusta.
"Usiampia vuosia takaperin juteltiin ympäri Suomenmaata kuuluisasta
"Lopen pirusta", joka Salon Säterin torpassa oli tehnyt monta
ihmetyötä: se oli ajanut tuhkaa ruokapataan, Joulu-yönäkin laskenut
lehmät ulos navetasta j.n. e. Kerran oli kaksi miestä viina-päissä
joutunut samaan torppaan. Nämä pyysivät torpan vaimoa keittämään
itsellensä ruokaa; mutta vaimo valitti, että heillä on semmoinen piru,
joka sokasee ruokapadatkin. "Älkää siitä huoliko", sanoivat miehet,
"kyllä me katsomme itse perään". Sen he tekivät, mutta yks'kaks' oli
tervatut saappaat padassa. Tätä pirua oli moni ihmetellyt, mutta ei
saatu selvää, mikä se oli; kaikki saivat siltä haukkumisia suut silmät
täyteen. Vihdoin viimein meni kartanon herrakin sitä katsomaan, mikä
se piti oleman. Ehtoolla kaikkein maata pantua, piru rupesi kiukaalla
rapistelemaan, haukkumaan ja heittelemään kiviä pitkin huonetta.
Herra hiipi hiljaa kohden kiuasta ja saakin pirun liepeestä kiinni ja
27
huutaa torpan ukolle, "ota valkeaa, sillä minä sain pirun kiinni". Sitte
kun valkea otettiin, niin ei se ollutkaan muu piru, kuin torpan oma
tytär!"
V.Tarkiainen on julkaissut merenkulkuneuvos A.V.Lindbergin
kertomuksen, jossa mahdollisesti kuvataan samaa tapausta. "Muutamat sen
ajan kavaljeerit" olivat päättäneet paljastaa kummittelijan. He huomasivat
torpassa yöpyessään, että tytär oli kummittelun takana. Kunnon selkäsauna
lopetti mellastuksen, joka oli pitkään pysynyt tavalliselle kansalle
mysteerinä.
Petokseksi todistettu tapaus siis tämä Kylmänojan paara? Eli Lauri
Simonsuuren sanomana: "Koko kummitteluhan oli hysteerisen torpan
tyttären epäilemättä sairaalloisen huomion tavoittelun aiheuttama." Näin
yksioikoiseen tulkintaan haluaisin tehdä varauksen. Yllä olevien kuvausten
perusteella ei voi olla varma siitä, että mitään petosta suoraan havaittiin.
Se että petosta paljastamaan lähtenyt kavaljeerijoukko myös löysi
petoksen ei ole ihmeellistä, kummittelun aitouteen uskominen kun asettaisi
kavaljeerin samaan kastiin taikauskoisen kansan kanssa...
Vielä jää mielenkiintoinen kysymys: osasiko "Kylmänojan lörpöittävä
paara" todella puhua? Useimmat sen suuhun pannut repliikit paljastuvat
suoraan tarina-aihelmiksi, jotka on tapaukseen myöhemmin liitetty. Mutta
sitten on kuvauksia, joissa voisi olla muistumia todella tapahtuneesta,
pirun väite "minä olen kolmentoista vanha likka" esimerkiksi. Tai
seuraava Nestori Pajusen muistelma:
"Kukaan ei pirua koskaan nähnyt, mutta äänensä kuultiin usein,
milloin lattialta kynnyksen vierestä, milloin uunin takaa, milloin
mistäkin. Mutta kyllä hän sitten tiesikin kaikki mitä torpassa tapahtui,
tiesi päivällä kertoa vielä sellaistakin, mikä jo yöllä oli tapahtunut. Ei
suuttunut pienistä loukkauksistakaan. Kun torpassa oli suutari ja hän
siinä työn lomassa veteli savuja piipustaan ja piru pyysi myöskin
saada vetää pari sauhua, sanoi suunsa olevan niin vetisen kuin
minkäkin, niin suutari sanoi, ettei hän sellaiselle piippuaan anna, jolla
ei suutakaan ole näkyvissä."(8)
Parkanon Hemmilän tapaus todistaa, että suomalainenkin poltergeist kyllä
on osannut puhua. Onko ääni sitten saatu aikaan taitavalla
28
vatsastapuhumisella vai muuten, se on eri asia. Toisaalta kartanon
kavaljeerit eivät mainitse mitään puhuvasta pirusta. Kylmänojan
poltergeistin tarkat yksityiskohdat jäävät tässäkin auttamatta vuosien
hämärään.
Kankaanpään piru
Tapahtumapaikka: Pulkkila, Kankaanpään talo
Tapahtuma-aika: 1800-luvun keskivaiheilla
Kesto: ei tarkkaa tietoa
Keskushenkilö: ei selvää keskushenkilöä
Ilmiöt: heitteli esineitä; kaatoi maitoastiat; sytytti tulia; koputteli
Kommunikaatio: heitteli pilkkaajia esineillä; vastasi naputtamalla
kysymyksiin
Arkistokertomuksia: 28 kpl
Silminnäkijäkertomuksia: ei ole
Muut lähteet: ei ole
Vaikka Kankaanpään piru on pohjoisen Suomen tunnetuimpia
poltergeisteja, sen tarkka tapahtuma-aika ei arkistokertomuksista selviä.
Memoraateiksi luonnehdittavia luotettavan tuntuisia kuvauksia siitä on
vain muutama.
"Kertojan isän ja erään toisen isäntämiehen on tuomari haastanut
valan velvoituksella todistamaan Kankaanpään talossa nähdyistä
kummituksista. Todistajat kertoivat, että he ovat olleet usein talossa
varomassa, ettei vihollinen saanut kaataa maitoastiaa. Lypsyaikana
näkymätön on kivittänyt lypsäjiä, nakannut lehmän läjiä maidon
sekaan, sytyttänyt orrella olevat pärekuvot tuleen. Ja kerran sitte
kertojan isä kumppaninsa kanssa oli nostanut vesisaavin pirtin lakalle
syystä kun vihtahousu touhusi tulen kanssa, että on vettä varalle
tulipalon sattuessa. Kun he laskeutuivat portaita alas, niin Vanha Eero
hurautti sen vesisaavin sisällön heidän niskaansa."(9)
"Kankaanpäässä Pulkkilassa pirut mellastaneet. Hänen isänsä
kertonut. Nimismies määrännyt taloon vahdit, että ei pirut polta taloa.
Römppäaikana ollut mainittu Kären isäukko siellä, ollut muitakin,
29
jotka päissään räyhänneet. Tullut iso puukko ja lentänyt erään miehen
korvan juureen seinään niin voimakkaasti, että puukko oli vapissut.
Oli leivän puolikkaalla jotain paiskannut, että meni naamassa nahka
rikki. Oli elämöitsiä aluksi siten ilmaantunut, että kun naiset röntöllä
kantoivat maitoa tullessaan lypsyltä, oli hakovitsalla lyönyt naisia
käsille ja maitopönttö kaatui. Sytyttänyt sängyssä olet palamaan ja
muutenkin tulen kanssa värkännyt."(10)
Räyhääjän heittäminen puukolla ja leipäkyrsällä, tulien sytyttely ja
maitoastioiden kaataminen toistuvat muissakin kertomuksissa, joten ne
perustunevat todella tapahtuneeseen. Ilmiöistä tulenteko on
mielenkiintoisin. Tulella leikkiminen ei poltergeisttapauksissa ole
ainutlaatuista, mutta vain muutamissa suomalaistapauksissa siitä on
luotettavia tietoja. Nähtävästi tapaus on tosiaan otettu vakavasti, sillä
monet kertojat väittävät, että nimismies oli käynyt paikalla ja että
talonväki lopulta joutui lähtemään talosta kummitusta pakoon.
30
1800-luvun lopun poltergeistit
Moni kuuluisakin viime vuosisadan lopun kummitus täytyy jättää sivuun,
koska yksityiskohtaisia tietoja kummittelun kulusta ei ole saatavilla.
Johanneksen Hörkön piru, Pusulan Mankoolin piru, Karstulan Ahoin
torpan kummitus, Iitin Kuoppaniemen piru, Vihdin Visterin piru, Ähtärin
Kiviahon piru ovat olleet aikansa sensaatioita, mutta
kansanrunousarkistoon ei ole kertynyt niistä seikkaperäistä tietoa.
Erityisen ikävää luotettavan tiedon puute on Pielaveden Pienenmäen pirun
kohdalla, sillä se oli eräs Suomen harvoista tulia sytyttelevistä
poltergeisteista. Olisi hauska saada lisää tietoa myös Ristiinan
Kosoniemen hovin kummituksesta, joka kuuluu totelleen piikatyttöä.
Esiteltävää jää kuitenkin yllin kyllin. Arkistoaineiston perusteella
suomalaisen poltergeistin kulta-aika osui 1800-luvun loppuun. Muutaman
vuoden välein sattui kummitteluja, joiden laisista emme nyky-Suomessa
ole kuulleet vuosikymmeniin. Ainakin poltergeistille "vanhat hyvät ajat"
tosiaan olivat nykyistä parempia.
"Outappas", sanoi Pohjoismäen piru
Tapahtumapaikka: Saarijärvi, Lannevesi, Pohjoismäen talo
Tapahtuma-aika: noin vuonna 1870
Kesto: pari viikkoa
Keskushenkilö: talon lapset
Ilmiöt: heitteli esineitä; päästi lehmät irti; valjasti hevosen takaperin
Kommunikaatio: ei selvää mainintaa
Arkistokertomuksia: 26 kpl
Silminnäkijäkertomuksia: 1 kpl
Muut lähteet: ei ole
Keski-Suomi on monen tunnetun poltergeistin kotiseutu, ja Saarijärvelle
on siunautunut kaksi todellista raskaan sarjan mellastajaa: Pohjoismäen
piru ja Mikkolanahon piru.
Pohjoismäen piru lienee tunnetuista keskisuomalaisista poltergeisteista
31
vanhin. Monet siitä kerrotut tarinat on yhdistetty myöhempiinkin
tapauksiin.
Kummittelu tapahtui Lanneveden kylän Pohjoismäen talossa. Isännän
nimeksi mainitaan kirkonkirjoissa Jakob Johansson; hän oli, samoin kuin
vaimonsakin, hiukan päälle neljänkymmenen ikäinen. Lapsia heillä oli
kolme: tyttäret Erika ja Johanna ja poika Herman.
Yleinen mielipide oli, että kummittelu aiheutui mustalaisista:
"Pohjoismäen isäntä oli ajanut mustalaiset eräänä kylmänä
pakkasyönä ulos eikä ottanut heitä yöksi. Mustalaiset suuttuivat siitä
niin, että taikoivat sinne Mustalais-Taneli-vainaan haamun. Se teki
siellä kaikkea mahdollista pahaa. Sitä ei nähnyt kukaan muu, kuin
rippikoulua käymätön tyttö."(1)
Pohjoismäen poltergeist on sikäli harvinainen, että siitä on käytettävissä
keskushenkilön itsensä kertomus:
"Emäntä Eriika Hänninen, synt. 1857 Pohjoismäen tyttärenä, kertoili
piruista seuraavasti:
Lähettivät minut toisen samanikäisen tytön kanssa kauppias
Savolaisessa käymään Uuraisten kirkolla (johon on 5 kilometrin
matka). Kävelimme maantietä kotia kohti meijän ison haan sivulla,
kun sieltä haasta astui maantielle kaksi hirvittävän rumaa miestä.
Pelästyimme kovin ja aloimme juosta kotia kohti. Miehet seurasivat
kuin varjot muutaman askeleen päässä takana, kunnes maantieltä
poikettuamme kotiin Pohjoismäen rinteessä katosivat.
Illalla meidän miehet palasivat töistä. Iso-Juho astui tupaan
hevosvaljaat käsivarrella. Samassa oven avauksessa puikahtivat
päivälliset rumat ukotkin Juhon kainalon alate tupaan. Ukkoja ei
aikuiset ihmiset nähneet. Mutta ripillä käymättömät vain näki.
Samalla ukot kuitenkin muuttuivat yökköä (yölepakkoa)
muistuttaviksi ja lensivät rataorren ja laipionlautojen väliin.
Siitä illasta alkoi kaikenlaisten ilkeyksien ja kolttosten teko tuvassa ja
varsinkin navetassa. Koko karja oli yöllä päästetty irti. Eläinten rehut
32
oli sotkettu lannalla.
Iso-Juho Hakkaraiselle (varsin vakava, harras uskovainen mies) pirut
tekivät lystikkäitä kepposia. Niinpä eräänäkin aamuna Juho valjasti
oman ajokkinsa reen eteen ja meni sitten ottamaan tuvasta rukkasensa.
Ei muuta kuin käväisi vain tuvassa. Sillä aikaa hevonen oli käännetty
pää rekeen päin. Valjaat hevosen selässä oli käännetty länget
takapäähän ja koko hevonen valjastettu takapää eteenpäin. "Senkin
nahkasiipi, tuon se nyt tek", murahti Juho ja valjasti taas hevosen
oikeinpäin. Mutta rukkaset kun valjastaessaan heitti käsistään maahan,
niitä ei ollut missään. Niin sitten huomasi ne pistettynä ruunan korviin
pystyyn.
Me rippikoulun käymättömät vain näimme pirut milloin rumina
akkoina, milloin nahkasiipi-yökköinä.
Viimein hommattiin meijä toloppar Kaisalaj Jussi pyssyllä ampumaan
piruja. Kaisalan Jussi (sittemmin tunnettu Saarijärven suntio Johan
Stenman) ampui piruja. Me lapset neuvoimme, että ne männöö tuolla
ja tuolla. Viimein pirut alkoivat painua Pohjoismäen rinnettä alas.
Kaisalan Jussi ampui vielä perään ja kysyi: "tuletko takaisin?"
"Outappas", vastasi piru. Siitä oli sanonta: "Outappas", sano
Pohjosmäen piru."(2)
Erika Hännisen kertomus valaisee mainiosti keskushenkilön osuutta
poltergeisttapauksen kehittymisessä. Hän toimi, yhdessä muiden lasten
kanssa, välittäjänä yliluonnollisen maailman ja arkimaailman kohdatessa.
Tapauksen liittäminen mustalaisiin saattaa olla tätä perua: ehkä talossa
tosiaan oli käynyt mustalaisia, joihin lasten näkemät "hirvittävän rumat
miehet" sitten yhdistettiin. Lapset ohjasivat tapauksen kulkua kertomalla
aikuisille, missä pirut milloinkin oleilivat. Pirujen ulkomuoto on kuin
suoraan lapsen painajaisesta: uhkaava, epämääräinen, muotoa vaihtava.
Kansanperinteen selkeätä piruhahmoa kaviojalkoineen ei tässä tunnista.
Kuitenkin lapset ovat muokanneet tapauksesta johdonmukaisen
poltergeistnäytelmän, joka alkaa yliluonnollisten tunkeilijoiden
saapumisesta ja päättyy näiden karkotukseen.
Täysin selvää ei ole, kuka oli Pohjoismäen ilmiöiden varsinainen
aiheuttaja. Erika oli kummittelun aikaan noin 13-vuotias, mikä on sopiva
33
ikä keskushenkilölle. Hänen veljensä Herman oli viidentoista, pikkusisko
Johanna alle kymmenvuotias. Alle kahdenkymmenen ikäistä
palvelusväkeä talossa oli runsaasti.
Pyykinmäen piru
Tapahtumapaikka: Sumiainen, Pyykinmäen talo
Tapahtuma-aika: noin vuonna 1870
Kesto: ei tietoa
Keskushenkilö: talon lapset
Ilmiöt: sotki ruuat; melskasi navetassa
Kommunikaatio: puhui lapsille
Arkistokertomuksia: 14 kpl
Silminnäkijäkertomuksia: ei ole
Muut lähteet: ei ole
Pyykinmäen kummittelija muistuttaa aika lailla Pohjoismäen pirua.
Tapaukset sattuivat suunnilleen samaan aikaan, ja kummassakin lapsilla
oli keskeisin asema. Pyykinmäeltä ei ole yhtä tarkkoja kuvauksia kuin
Pohjoismäestä. Vanhin kertomus on vuodelta 1887:
"Kerran oli tuossa lähes pari vuosikymmentä takaperin Sumiaisissa
Kivipyykinmäissä kyöpelit pitäneet oikein asuntoa. Siinä olivat
sotkeneet kevätvoita kesävoin sekaan ja myivät sitte kesävoina
ostajille. Ostajat eivät heti huomanneet petosta, vaan jälkeenpäin kun
het tulivat sen tietämään, niin manasivat het ja sanoivat: "Kyllä siinä
kylässä pitää paskaa vastakin olla." Niinpä tulikin siihen kirkon
kyöpeliä, jotka tekivät kaikkea pahaa minkä ennättivät. Muut ei niitä
nähneet kuin kaksi lasta, toinen kaheksan-, toinen kaksitoistavuotias.
Kyöpelit kantoivat jyvät sikain eteen, solmeilivat lehmät hännistään
yhteen ja muuttivat ruuvat lehmiltä etupuolta takapuolle ja kantoivat
sontaa eteen. Kerrankin oli joku niistä navetassa mellastamassa, niin
lapset neuvoivat, minkä pilttuun päällä se istuu. Mies ampui sitä
kohten. Lapset sanoivat: "Kyllähän reikä läpi näkyy, vaan irvistelee se
sittenkin."
Ihmistenki ruokaan het kantoivat kaikkea roskaa, taikinaa korvoon,
34
porova keittoon, rikkoja porova ja mitä vain saivat. Jos joku vieras tuli
taloon ja pani hevosensa vaikka kuinka lujasti kiinni, niin päästivät irti
ja ajoivat että hevonen useinkin oli ihan vaahossa. Mutta muutama
vieras kerran solmitessaan riimuva siunasi. Siinä oli äijät tehneet työtä
turhaan. Lapset näkivät, kuinka ne kaikin voimin koittivat avata, vaan
eivät voineet."(3)
Härösen pirut
Tapahtumapaikka: Haapavesi, Ojakylä tai Leskelä, Härösen talo
Tapahtuma-aika: noin vuonna 1873
Kesto: ei tietoa
Keskushenkilö: talon tytär
Ilmiöt: repi tyttöä; sytytti tulia; raapivaa ääntä; heitteli esineitä
Kommunikaatio: matki ilvehtijöitä
Arkistokertomuksia: 10 kpl
Silminnäkijäkertomuksia: 4 kpl
Muut lähteet: Merikallio, Lauri: Hätämaan tietäjä. Jouko 2, s. 95-
126. 1914
Härösen taloa asui 1870-luvulla Aaro Niemimäki vaimoineen ja Tiinatyttärineen.
Heidän kummituksellaan oli kaikki klassisen poltergeistin
tunnusmerkit: se mellasti ja sotki tavaroita kuin mikä tahansa muukin piru.
Sen erikoispiirre oli kuitenkin mieltymys tulentekoon. Lauri

//////////////////// 2 //////////////////

Raision pirut
Tapahtumapaikka: Pihlajavesi. Raision torppa
Tapahtuma-aika: 1883
Kesto: ei mainintaa
Keskushenkilö: torpan tyttö
Ilmiöt: koputteli, heitteli esineitä
Kommunikaatio: puhuva piru
Arkistokertomuksia: 2 kpl
Silminnäkijäkertomuksia: 1 kpl
Muut lähteet: ei ole
Kuten edellisestä Väliveräjän torpan kummittelusta, niin tästä Raision
torpan poltergeististakin on vain yksi silminnäkijän kertomus. Raision piru
kuitenkin ansaitsee päästä julkisuuteen, sillä se on yksi harvoista puhuvista
poltergeisteistamme.
"53 vuotta takaperin oli nyt vielä elävän silminnäkijän kertomuksen
mukaan nähty Pihlajavedellä Raisio-nimisessä torpassa, jossa oli vielä
savutupa, seuraavaa, ja kertoja vakuuttaa, että ei mikään ole totta jollei
tämä. Näkijä on nyt 83 v. ikäinen. Hän oli käynyt kymmeniä kertoja
vartavasten paikanpäällä asiaa tarkastamassa. Kummitusta itseään ei
kertoja nähnyt eikä muutkaan kuin mökin toisellakymmenellä oleva
tyttö. Kun kertoja oli kerran kysynyt, miksi vain tuolle tytölle
näyttäydyt etkä muille, niin oli siihen vastannut, ettei hän siltä pääse
piiloon, kun se on hänen kummilapsensa. Kertoja ja kaikki muutkin
paikalla olijat kuulivat kyllä kummituksen puheet ja muut kolinat.
Mainittakoon tässä, että näkijä sanoi kummittelijan olevan naapurin
edellisenä syksynä kuolleen emännän ja oli sillä ollut aina miehensä
jalkavaimon kuollut lapsi sylissä ja oli kummitus sanonut etsivänsä
kynsiänsä ja silmäripsiänsä, jotka hänen miehensä oli hänen kuoltuaan
leikannut. Samoin juuri miehensä oli käskenyt hänet naapuriin
räiskämään. Kummitus muuten vastaili kaikkiin kertojan
kysymyksiin, ja oli hän kysynyt monenmoista, jota ei enää
muistakaan. Kun kertoja kysyi, miksi et pysy siellä missä kuolleet
ovat, niin vastasi se, etteivät anna hänen olla siellä.
49
Kerran sitä joku mies oli ampunut, kun mainittu tyttö osoitti, missä se
on, ja siitä pitäen oli kummitus ruvennut puhumaan.
Kerran kertoja meni yöksi torppaan ja kokosi torpan lapset luoksensa
sänkyyn. Kohta oli ruvennut sängyn pohjaa raapimaan ja sitten
kaatamaan sänkyä. Ikkunalla oli ollut kovasin. Kertoja ajatteli, että jos
se heittää sillä, ja kohta oli kovasin tullut syliin, mutta erittäin
keveästi. Toisinaan se oli heitellyt kertojaa lesteillä ja perunoilla y.m.
Äsken mainittuna yönä sitten näkijätyttö oli sanonut sen istuvan
kiukaalla. Silloin kertoja sanoi heittäneensä yöastian sisällyksen
kiukaalle. Tyttö oli sanonut: "Se meni ihan sen syliin." Mutta samalla
oli ruvennut kertojan päälle tulemaan multaa niin että oli silmät soeta.
Vihdoin sai hän valon ja sitten se asettui.
Joskus taas kertoja luetti kummitusta. Luetti mm. isämeidän. Selvään
oli lukenut. Jeesuksen Kristuksen oli sanonut epäselvästi.
Pihlajaveden pappi oli myös käynyt kummitusta katsomassa, mutta ei
nähnyt eikä kuullut mitään. Sen jälkeen oli kertoja kysynyt
kummitukselta, että miksi et papille ilmaissut itseäsi. Siihen oli
vastannut, että en minä papille voinut esiintyä, olin silloin korvessa.
Kertoja oli hyvin tuntenut mainitun emäntävainaan ja sanoo
kummituksella olleen juuri hänen äänensä."(16)
Kertomuksessa paljastuvat tyypilliset poltergeistin piirteet: koputukset,
esineiden hallittu lentely, keskushenkilönä keskenkasvuinen tyttö.
Kummituksen puhelahjat vetävät hyvin vertoja Hemmilän kuuluisalle
pirulle. Tapauksen todistusvoimaa kuitenkin vähentää puolen vuosisadan
väli tapahtumien ja niiden muistiin kirjaamisen välillä sekä se, ettei siitä
ole useampia kertomuksia. Kyllä Raision tapaustakin on vahvasti epäilty
petokseksi. Toinen kertoja, v. 1908 syntynyt Toivo Simpsiö, väittää
suoraan, että talon tyttö se mellastuksen aiheutti ja lopulta jäi kiinni
kepposistaan. (17)
50
Martinin piru - ensimmäinen vertaistensa
joukossa
Tapahtumapaikka: Ylöjärvi, Keijärvi, Martinin talo
Tapahtuma-aika: 12.1. - 27.1.1885
Kesto: 16 vrk
Keskushenkilö: palvelustyttö
Ilmiöt: heitteli esineitä; ääni-ilmiöitä; teleportaatiota
Kommunikaatio: ei mainintaa
Arkistokertomuksia: 36 kpl
Silminnäkijäkertomuksia: 15 kpl
Muut lähteet:(18)
Martinin torpan poltergeist ei tapauksen laadun suhteen ole
poikkeuksellinen - samanlaisia ilmiöitä on sattunut useimmissa muissakin
suomalaissa mellastustapauksissa. Martinin poltergeistin tekee erityisen
huomion arvoiseksi siihen liittynyt oikeusjuttu, jonka yhteydessä
merkittiin muistiin 15 valaehtoista todistajanlausuntoa. Todistusten
painoarvo on kansainvälisestikin ottaen merkittävä.
Oikeudenkäynnin todistajanlausunnot on esitetty lukuisissa kirjoituksissa,
viimeksi Jarl Fahlerin "Parapsykologia"-kirjassa. Siksi en tässä enää kertaa
niitä täydellisesti. Tapausta kuvatessani turvaudun paljolti Matti Sepän
perusteelliseen selvitykseen, jossa käydään läpi lähes kaikki tapauksesta
tiedetty.
Mitä Martinin torpassa tapahtui
Tammikuun 12. vuonna 1885 alkoi Ylöjärven kuntakokouksen puheenjohtajan,
entisen opettajan Efraim Martinin torpassa kummitella. Torpan
kolme asukasta, Efraim, hänen vaimonsa Eva ja 13-vuotias piikatyttö
Emma Lindroos, huomasivat, että esineet liikkuivat selittämättömästi. Ovi
ei tahtonut pysyä kiinni, suljetusta kirjoituspöydän laatikosta lennähtivät
paperit lattialle, lattialle karisi seinästä rappausta kymmeniä litroja. Ilmiöt
tuntuivat keskittyvän kuolemansairaan Emman ympärille. Kummittelu
jatkui reilut kaksi viikkoa 27. tammikuuta saakka ja loppui sitten yhtä
odottamatta kuin oli alkanutkin. Tamperelaisten sanomalehtien kirjoittelu
51
houkutteli paikalle niin paljon väkeä, että Efraim-isäntä katsoi parhaaksi
muuttaa pariksi päiväksi Tampereelle uteliaita pakoon. Monet paikalle
tulijat olivat melkoisissa huviretkitunnelmissa ja rankasti juovuksissa,
mikä osaltaan lienee aiheuttanut Martineille haasteen käräjille.
Huhujen hälyttämänä nimismies Kasimir Liljestrand kävi paikalla ja
lähetti 24.1. Hämeen läänin kuveröörille kirjeen, jossa selvitteli
tapahtunutta. Vastauksessaan kuvernööri käski nostaa syytteen Martineja
vastaan noituudesta ja laittomasta väkijuomien myynnistä.
Martinin juttu käsiteltiin Ylöjärven talvikäräjillä 24. maalis- kuuta.
Syytteet todettiin perusteettomiksi, mutta mielenkiintoisinta oikeusjutussa
olivat tietysti kummittelun silminnäkijöiden lausunnot. Viidestätoista
todistajaksi haastetusta vain yksi ilmoitti, ettei ollut havainnut mitään
yliluonnollista. Muut kuvasivat kaikkiaan 87 selittämätöntä ilmiötä. Monet
vaikuttavimmista löytyvät Efraim Eerolan todistuksesta:
"Aina tammikuun 14 p:stä alkaen koko kysymyksessä olevana aikana
oli todistaja joka päivä käynyt Martinin torpassa. Ensimmäisen kerran
käydessään - - huomasi hän asuntohuoneen akkunaruudut savella
sohratuiksi, samoin huoneen permannon ja huonekalut. Hän ei
kuitenkaan huomannut mitään nähtävää vahinkoa seinärappauksessa.
Akkunaruutuja tarkastettuaan näyttivät ne saippualla tahratuiksi, ei
kuitenkaan ihmiskäden siveltämänä. Todistajan läsnäollessa
murskautunut savi kokoontui näkymättömällä tavalla permannolle,
kenenkään koskematta ja huomaamatta mistä ja miten se tuli. Saven
murskaa keräytyi kokonaista kolme korillista. - - Savea ilmestyi kaksi
kertaa lattialle ja kumpaisellakin kerralla laastiin se tarkoin pois.
Erityisesti kysyttynä selitti todistaja, että huoneen välikatto oli
joksikin hatara ja suurirakoinen, mutta valansa nojalla voi hän
vakuuttaa, ettei savi tullut katon kautta permannolle, koskapa sellaisen
savipaljouden kulkeminen ilman kautta pudotessaan olisi kyllä
näkynyt. Edelleen havaitsi todistaja eräänä päivänä suuren puukon
kuusi kertaa perätysten suhahtaneen ilmassa hänen kasvojensa editse,
kuitenkaan sattumatta. Hän otaksui veitsen singahtaneen ensikerran
lähimmäisestä huoneesta ja sittemmin selittämättömän voiman
vaikutuksesta liikkuneen edestakaisin.
52
Tauottuaan tupakoimasta ja pantuaan piippunsa pöydälle singahti se
ilmaan, miten myöskin kivet ja kovasimet liikkuivat ilmassa
näkymättömän voiman vaikutuksesta. Eräänä päivänä näki todistaja
lukitusta ja ennen samanlaisten tapahtumain johdosta lujalla nuoralla
kiinnisidotusta pöytälaatikosta viskautuvan kaikenlaisia esineitä ja
kirjoja laatikon vähääkään aukeamatta. Eräänä aamuna sanottiin
hänelle, miten navetassa lammasten jalat olivat sidotut, ja hän meni
päästämään ne vapaaksi ja tuli ulos navetasta, jolloin oven linkku
pyöri ympäri selittämättömällä tavalla. Kun hän meni
asuntohuoneeseen, läydettiin pöydän alta kummallisia kiviä sekä
Efraim Martinin silmälasit, jotka pöytälaatikosta olivat sinne
viskautuneet tietämättä miten. Silmälasien sangat olivat osittain
katkenneet ja ikäänkuin palaneet. Kaikkia tällaisia ja paljon muitakin
tapahtumia näki todistaja joka päivä, vaikka ei nyt yksityiskohdissaan
voinut enää muistaa, vakuuttaen valansa nojalla, ettei ne tapahtuneet
ihmisten vaan henkien tahi muiden todistajalla tuntemattomain
voimain vaikutuksesta.
- - Todistaja Eerola lisäsi vielä, että hän eräänä päivänä ollessaan
torpan leipomatuvassa huomasi tuntemattomalla tavalla kerääntyvän
pöydälle suuren kasan rohtopulloja, joista muutamat sisälsivät
salpietarihappoa, muutamat suolahappoa sekä muita yksityisiä aineita.
Pullot rupesivat itsestään hyppimään, joten sisällys läikkyi pöydälle,
jossa se rupesi kiehumaan ja kuohumaan. Todistaja oli myöskin läsnä
kummitusajan loppupuolella, kun kauhoja, sankoja ynnä muita
talouskapineita ilmestyi uuniin ja syttyivät siellä tuleen. Todistaja
vakuutti myöskin, ettei Martinin asunnon alla löytynyt mitään kellaria,
joten ei mitään sellaisia kompeita sinne voinut kätkeä, koskapa huone
seisoi kovalla kalliolla, sekä ettei todistaja milloinkaan tarkastanut,
josko huoneen lakkaan joku vieras henkilö olisi kätkeytynyt."(19)
Yleisimmin todistaja näkivät esineiden liikkuvan ilman syytä. Muun
muassa avain, kattila, halkosaha, kengät, kynttilänjalka, tiiliskivi,
virsikirja, tulitikkulaatikko, jakkara hyppelivät tai suorastaan lensivät
ilmassa vaikkei kukaan niitä liikuttanut. Kynttilänjalka näytti olleen
suosituin kohde:
"Gustaf Hellen istuutui pöydän päähän. Silloin pöydällä seisovasta
kynttilänjalasta irtautui noin kananmunan kokoinen kappale, joka
53
käsittämättömällä tavalla singahti Emma Lindroosin pään päälle,
kääntyi kulmikkaasti ja putosi todistajan jalkoihin, teki vielä lattialla
käännöksen ja vieri monin kynttilöin valaistun huoneen
nurkkaan."(20)
"Karl Lindholm näki kynttilänjalan kahdesti singahtavan kohti ovea ja
kolmannella kerralla huoneen perälle. Todistaja ei päässyt selville,
mistä jalka lennähti, mutta uskoi, ettei sitä millään ihmiskeinoilla ollut
singottu, sillä jalka liikkui pyörien kuin näkymättömän voiman
kannattamana. Kynttilänjalka oli liikkunut hiljaa mutkitellen, aina
yläsalaisin kääntyneenä. Samanaikaisesti pöydän alta kuului jotain
kalinaa. - Helena Punala oli yksinään istunut pöydän ääressä
kynttilänjalan singahtaessa siltä, joten kukaan ihminen ei ollut voinut
jalkaa heittää."(21)
Leipävartaat olivat toinen mellastuksen suosikkikohde, niihin liittyi kolme
tapausta. Erään kerran neljä henkilöä oli todistamassa niiden liikkumista:
"Gerhard Grönfors oli 18.1. käynyt keskellä päivää Martineilla.
Tällöin huoneessa, jossa ei ollut sen paremmin Martinin pariskuntaa
kuin Emma Lindroosia, alkoivat päreet uuninurkassa hyppiä ja pyöriä
toistensa ympäri. Myös kaksi leipävarrasta nurkassa tanssi ja löi
yhteen. Eva Martin tuli tässä vaiheessa sisään, otti toisen vartaista
käteensä ja paiskasi sen kolmesti lattiaan virkkaen: "Etkös ole
koreesti." Todistaja tutki tarkoin nurkan, missä vartaat olivat seisoneet
löytämättä mitään epäillyttävää. Alku Eerola vahvisti Grönforsin
kuvauksen ja selitti myös tutkineensa nurkan. Edellisten lausuntoon
yhtyivät lisäksi Gustaf Hellen ja Henrik Asuntila."(22)
Kuuluisin yksittäinen ilmiö Martinin mellastelussa oli puukon
suhahtaminen kuusi kertaa peräkkäin Efraim Eerolan kasvojen editse; siitä
kerrotaan paitsi Eerolan todistajanlausunnossa, myös tapauksesta
sepitetyssä arkkiveisussa. Poltergeistille tyypillinen esineiden lentäminen
luonnottoman hitaasti tai mutkitellen näkyy näissä todistuksissa selvästi.
Tosin yleisimmin esineiden liike oli yksinkertaista lennähtelyä.
Teleportaatiosta eli esineiden selittämättömästä ilmestymisestä on joitakin
todistuksia. Rappauksen kertymistä lattialle lienee pidettävä
teleportaationa, sillä Efraim Eerolan todistuksen mukaan kukaan ei
54
pystynyt selittämään, mistä se ilmestyi. Teleportaatioksi on luettava myös
Efraim Martinin papereiden tuiskahtaminen lattialle narulla sidotusta
pöytälaatikosta sidoksen avautumatta, mistä myös Alku Eerola kertoo
todistajanlausunnossaan.
Ääni-ilmiöitä Martinin poltergeistiin ei juuri liittynyt. Muutaman kerran
todistajat mainitsevat selittämättömästä kalinasta tai rytinästä. Selvin
tapaus liittyy lukkari Lindellin käyntiin. Lukkari oli tullut torppaan
väsäämään lehtijuttua, mutta tuvan rauhattomuuden vuoksi siirtynyt
piharakennukseen.
"Melun hälyttämä lukkari Lindell kiiruhti takaisin tupaan. Siellä hän
näki kaksilevyisen ruokapöydän levyjen hakkaavan pöydän jalkoja
vasten. Kun todistaja polvellaan painoi toista levyä, toinen löi sitäkin
kovemmin. Siksi pöydän sivut sidottiin ja varmuuden vuoksi vielä
kiilattiin köysillä. Nyt levyt pysyivät liikkumattomina, mutta niiden
välistä kuului puhkuvaa ääntä. Pöytä hypähti itsestään pari kolme
kertaa noin tuuman korkeuteen lattiasta. Mitään luukkuja, irrallisia
lankkuja tai salaisia naruja lukkari ei huomannut eikä sen vuoksi ollut
katsonut aiheelliseksi tutkia huoneen muita osia."(23)
Esineiden liikkuminen ja teleportaatio ovat Martinin torpan ilmiöistä
vahvimmin todistettuja. Oma mielenkiintonsa on lukkari Lindellin
todistuksella, että kummitus kietoi Emma Lindroosin käysiin tämän
maatessa vuoteessaan. Sen sijaan Jarl Fahlerin kirjassa mainitun Eva
Martinin käsien syttymisen tuleen Matti Seppä osoittaa käännösvirheeksi:
todistaja on tarkoittanut, etteivät kynttilät pysyneet Eva Martinin käsissä.
Martinin torpan tapausten tutkimus perustuu lähes yksinomaan
oikeudenkäyntiasiakirjoihin. Kansankertomuksista ei löydy ainuttakaan
silminnäkijää. Mielenkiintoisen lisän tapaukseen tuo kuitenkin paroni
Schrenck-Notzigin selonteko kummittelusta. Hän oli saanut
tamperelaiselta lääkärikollegaltaan Yrjö Kulovedeltä
oikeudenkäyntipöytäkirjojen saksannoksen sekä joitakin lisätietoja.
Kulovesi oli 1921 Tampereella haastatellut Efraim Martinin silloin 79-
vuotiasta poikaa Berndt Erland Martinia. Berndt Martin ei ollut kotosalla
kummittelun tapahtuessa. Ainut silminnäkijä, jonka Kulovesi tapasi, oli
aitolahtelainen isäntä Emil Keso. Hän oli käynyt Martineilla yhdessä
55
aitolahtelaisen Simo Laalahden ja oikeuden pöytäkirjoissa mainitun
Efraim Eerolan kanssa.
"Kolmen ja neljän välillä iltapäivällä vieraat saapuivat. Tuvassa oli
vielä valoisaa. Kun he istuutuivat, heitettiin Laalahden kinnas Keson
puolelle penkkiä. Silloin Keso sanoi:"Mitäs temppuilet, mehän juuri
päätimme välttää tuollaista kujeilua." Silloin lensivät tiehensä
hänenkin kintaansa. Laalahti väitti, ettei hän ollut kintaita heittänyt.
Tarkatakseen tilannetta mahdollisimman hyvin miehet istahtivat
tuoleille keskelle tupaa. Äkkiä alkoivat päreet orsilta tippua Keson
jalkojen eteen. Ne lensivät yksitellen tiukasti vieretysten, kuin
näkymättömän voiman yhteen sitomina, ja kun ne tippuivat hänen
jalkoihinsa, ne eivät ollenkaan liukuneet lattialla siihen suuntaan,
mihin olisi odottanut, vaan jäivät liikkumatta paikalleen kuin
salaperäisen voiman vangitsemina. Kaikkiaan tippui noin kymmenen
pärettä. Silloin huoneessa olivat Eva Martin, Efraim Eerola ja
molemmat isännät. Keso ei muistanut, oliko Emma Lindroos myös
paikalla. Samalla kertaa heitettiin nurkasta suutarintyökaluja
Laalahden jalkoihin."(24)
Petos vai poltergeist?
Martinin kummittelulle on tarjottu kahdenlaisia selityksiä: joko tapaus oli
taitavaa petosta tai sitten aito paranormaali poltergeist. Kummassakin
tapauksessa keskeinen henkilö on Emma Lindroos. Matti Sepän laskujen
mukaan hän oli paikalla 23:ssa todistajien kuvailemassa tapauksessa;
näistä kahdeksassa hän olisi hyvin voinut tahallaan aiheuttaa ilmiöt.
Martinit olivat läsnä ainakin 18:ssa tilanteessa. Eva Martinia voisi epäillä
seitsemän tapauksen aiheuttamisesta, Efraimia yhden.
Selvää kuitenkin on, että paikalla kävijät myös ensiksi epäilivät talonväkeä
ja kiinnittivät huomionsa siihen, olisivatko nämä voineet petoksella
aiheuttaa ilmiöt. Oikeudessa todistajat menivät valalle, ettei Martinin väki
ollut voinut ainakaan kaikkia ilmiöitä aiheuttaa. Tosin myönnettiin Emma
Lindroosin yhdessä vieraiden kanssa pilailleen heittelemällä hämärissä
esineitä lattialle ja huutelemalla: "Kas tuossa taas piru on." Mutta tätä
leikkiä ei kukaan todistajista yhdistänyt varsinaiseen kummitteluun.
Oikeus tuntuu tieten paneutuneen kysymykseen, olisiko ilmiöt voitu
56
aiheuttaa luonnollisin keinoin. Niinpä todistajanlausuntoja lukiessa tuntuu
mahdottomalta, että kukaan olisi voinut huomaamatta järjestää
kummittelun. Esineiden lennättäminen mutkitellen, pöydän tärisyttäminen,
suuren rappauskeon karisuttaminen lattialle jne. olisi vaatinut melkoisia
teknisiä apuneuvoja ja talonväen yhteisen salaliiton. Mikä olisi tällaisen
salaliiton motiivi, kun kummittelusta Martineille oli pelkkää haittaa?
Isäntä Martin oli yleisesti arvostettu henkilö Ylöjärvellä. Hän oli vuosina
1847-1876 toiminut kirkkoväärtinä ja kummittelun aikoihin hän hoiti
kiertokoulun opettajan ja kuntakokouksen puheenjohtajan toimia.
Kirkonkokouksessa 1860 jopa päätettiin anoa hänelle kuvernööriltä jotain
sopivaa kunniamerkkiä. Kummittelu tahrasi hänen aiemmin hyvän
maineensa ja tuotti hänelle suorastaan taloudellisia menetyksiä, hän kun
oli rahvaalle laatinut kaikenlaisia asiakirjoja ja kummittelu tykkänään
katkaisi tämän toimen. Vaikea on myös epäillä Martinia viinanmyynnistä
kummittelun yleisölle, kun tietää hänen jo vuosikymmenen taistelleen
tamperelaisten maaseudulle kohdistamia juopotteluretkiä vastaan.
Todistajien muisti- tai havaintovirheet ovat myös epätodennäköinen
selitys: kuvattuja yliluonnollisia ilmiöitä on paljon ja monesta on kahden,
jopa kolmenkin todistajan keskenään ristiriidaton kertomus.
Tutkimuksessaan Ylöjärven pirusta Matti Seppä pohtii sitäkin
mahdollisuutta, että todistajat olisivat liittoutuneet puhumaan tapauksen
yliluonnollisuuden puolesta Martinin mainetta suojellakseen -- olisihan
petoksesta kiinni joutuneen Martinin häpeä ollut kaikkien ylöjärveläisten
häpeä. Salaliittoteoriaa tukevaksi seikaksi voisi katsoa sen, että todistajina
oli kolme Eerolaa, joiden maalla Martinin torppa sijaitsi. Tapauksen
uskottavuus on paljolti Efraim Eerolan, Gerhard Grönforsin, Alku Eerolan,
Gustav Hellenin, Henrik Asuntilan ja Karl Davidinpojan todistusten
varassa. Nämä miehet olivat usein samaan aikaan kummittelua
seuraamassa, joten heitä voisi epäillä kummittelun tietoisesta
järjestämisestä. Kuitenkin myös lukkari K.F. Lindell vaimoineen kuului
avaintodistajiin ja heillä ei näytä olleen yhteyttä tähän miesryhmään.
Jos suomalaisista tapauksista etsitään ehdotonta todistusta poltergeistilmiöiden
aitoudesta, Martinin kummittelu on ainut kysymykseen tuleva.
Martinin kummittelun silminnäkijäkertomukset ovat niin
todistusvoimaisia, että ne voi ohittaa vain, jos kerta kaikkiaan kieltää
poltergeist-ilmiöiden mahdollisuuden. Juuri tästä syystä ne on
57
meikäläisessä kulttuurikeskustelussa ohitettukin. Helpoiten tämän tekee
Pekka Laaksonen toteamalla: "Martinin pirujen aiheuttajaksi tai
paremminkin Pirkkalan seudun pirutarinoiden aktuaalistajaksi todettiin
sairaalloinen, huomionkipeä tyttö."(25) Myönteisemmin paranormaaliin
suhtautuvassa kulttuurissa Martinin poltergeist löytyisi pölyyntyneiden
perinnevihkosten sijasta peruskoulun oppikirjoista esimerkkinä aidosta
paranormaalista tapauksesta.
"Luksanniemen pirusta, joka ihmeellisellä
tavalla kujeili"
Tapahtumapaikka: Karstula, Pääjärven kylä, Luksanniemen tai
Luksanmäen talo
Tapahtuma-aika: pääsiäisen tienoilla 1886
Kesto: ei mainittu
Keskushenkilö: talon ottotytär
Ilmiöt: päästi lehmät irti; kiusasi tyttöä
Kommunikaatio: puhui tytölle
Arkistokertomuksia: 12 kpl
Silminnäkijäkertomuksia: ei ole
Muut lähteet: Tamminen, Jaakko J.: Luksanniemen pirusta, joka
ihmeellisellä tavalla kujeili. Lauluja 1887, 58 (HYK:n
arkkiveisukokoelma).
Luksanniemen pirusta kerrotut kansankertomukset toistelevat kuvauksia,
jotka löytyvät Jaakko Tammisen, "Jokapaikan Jaakkoon", 1887
kirjoittamasta arkkiveisusta. Tamminen lienee joltisenkin hyvin tuntenut
tapauksen ja tapausympäristön. Talonväen ja todistajansa hän mainitsee
nimeltä:
"Yhdeksästoista sata on kulunut loppulle
Ja kahdeksankymmentä ja kuus kun vuosi alkoi se.
Tääll' pitäjässä Karstulan etäällä kirkosta
Talo on Luksan nimellä lähellä torppiaan.
Yks' torppa hiljan rakettu on aivan lähellä,
58
Sen siivo työmies omistaa, Kustaa on nimensä.
Ja Liisa häll' on emäntä, en muista lapsiaan,
Kuitenkin tässä talossa on nähnyt monijan.
Siell' rumahenki alkanut on liikkua hiljalleen
Jonka mä tässä ilmoittaa nyt aivon kaikillen.
- - -
Se oli piinaviikolla, päivänä kalliina,
Kun haettiin sinne väkeä katsomaan temppujaan.
Puuseppä Kummun torpasta todeksi todistaa
Ett' itse piru silloin oli siinä torpassa.
Kun kello pantiin lehmän kaulaan niin se siinä soi.
Sen piru muutti toiselle ja mitenkähän voi.
Se pani kellon seipääseen ja lehmät pihalle,
Niin navetassa yhtenään nyt soipi kello se.
Hän päästi lehmät pihalle jo kertaa kahdeksan,
Jota ei saatu estymään suurella joukolla.
- - -
Vaan tyttö häntä nuhteli: sä olet likainen,
Rikki on sun nuttusi, jalassa töppöset.
Navetan lakkaan puikahti paikkaamaan turkkiaan
Ja saappaat pani jalkaansa pitkät ja mahtavat.
Taas tyttö menee kaikille nämät näin kertoen,
Niin uudestaan he opettaa temppuja tytöllen.
Kuokan he käteen asettaa nyt kaksihaaraisen,
Käsketään lasta navettaan pirun kanssa tappeleen.
Nyt tyttö paiskas kuokkansa silmästä sisällen,
Josta vuotaa rapa suoranaan häijyläisen kasvoille,
Mi surkiasti uikutti: silmäni puhkasit,
59
Voi, voi, voi, sieltä kuuluu, kuin minun haavoitit."
Tammisen veisu kuvaa aika tavallista keskisuomalaista poltergeistia.
Keskisuomalaisissa tapauksissa mellastus näyttää usein keskittyvän
navettaan eikä asuinrakennukseen; niin tässäkin. Ja lähes kaikissa
keskisuomalaissa tapauksissa vain lapset näkevät pirun ja puhelevat sen
kanssa.
Luksanniemen poltergeistista ei ole silminnäkijäkertomuksia, mutta
saarijärveläisen Otto Harjun tallentama memoraatti osoittaa, että
Tammisen arkkiveisussa kuvatulla nuoren tytön ja pirun kanssakäymisellä
on todellisuuspohjaa:
"Kun me asuimme Pylkönmäellä, niin meillä asui viisi vuotta nainen,
joka oli ollut Luksanmäessä kasvattityttönä silloin, kun piru siellä
hääri. Hän kertoi, että talon entisten asukkaiden tyttären - vanhanpiian
- ja talonväen välillä oli kolmen markan riita lehmänruokosta.
Vanhapiika oli uhannut kostaa, ja sen jälkeen Luksanmäessä oli
alkanut kummitella. Aikuiset eivät liikaa (kummituista) nähneet,
ainoastaan ottotytär, joka oli silloin neljännellätoista. Jos hän meni
ulos yksin, niin hätyytti liika häntä. Navetan ylisten aukossa irvisteli
se usein, samoin oli se usein navetassa sontakasan päällä. Vaikka tyttö
kuinka neuvoi, eivät muut sitä nähneet.
Kummituinen oli ison miehen näköinen. Sillä oli yksi silmä keskellä
otsaa ja turkki nurin päällä. Asuinrakennukseen se ei tullut sisälle,
mutta sitä enempi se touhusi navetassa. Kun ihmisiä oli siellä, saivat
lehmät olla rauhassa, mutta niin pian kuin ihmiset poistuivat, alkoi se
elämöidä. Se päästi talon lehmät irti kytkyestä ja ajoi ne ulos. Vaikka
oveen laittoi pönkäksi minkälaisen hirren, niin se heitti sen menemään
ihan kevyesti. Kerrankin lehmä pantiin kiinni viisisyliseen köyteen ja
köysi tehtiin solmuja täyteen, mutta siinä siunaamassa olivat solmut
auki ja lehmä pihalla."(26)
Tässäkin tapauksessa pirun ulkomuoto on pikemminkin lapsen
painajaisesta kuin kansanperinteestä. Otto Harjun toinen haastateltava
Toivo Sironen kertoo isänsä jutelleen Luksanniemessä käyneiden kanssa.
Näistä Riiveikön isäntä oli vahvistanut, että vain tyttö näki pirun.
Kerrankin piru oli navetan lakassa paikannut turkkiaan. Neulan suihkeen
60
kaikki kuulivat, mutta tyttö vain näki pirun. Ihmiset olivat houkutelleet
tytön lyömään pirua kuokalla. Tyttö teki niin, mutta tästä suuttuneena piru
vaivasi tyttöä niin, että tämä oli kuolla. (27)
Maironiemen piru
Tapahtumapaikka: Parikkala, Maironiemi, Laurinmäen talo
Tapahtuma-aika: 1888
Kesto: loppiaisesta pitkäperjantaihin, noin kolme kuukautta
Keskushenkilö: ei selvää keskushenkilöä
Ilmiöt: koputteli; heitteli esineitä; teleportaatiota
Kommunikaatio: ei luotettavaa mainintaa
Arkistokertomuksia: 37 kpl
Silminnäkijäkertomuksia: 1 kpl
Muut lähteet: Juutilainen, Kari: Maironiemen piru ei pelottanut
Erkkiä (Erkki Paakkisen haastattelu). Etelä-Saimaa 28.11.1981.
Paakkinen, Erkki: Pirum meuhkeet. Näytelmä ihmisten epäluuloista,
pelkotiloista ja taikauskosta. 1985.
Simonsuuri, Lauri: Piru mellastaa talossa. Kansa tarinoi, s. 45-46.
1950.
Tikkala, Heikki: Maironiemen piru. Etelä-Saimaa 26.2.1980.
Vilska, M.: Parikkalan historia, s. 241. 2.p. 1969.
Maironiemen piru, Etelä-Karjalan kuuluisin kummitus, melskasi vuonna
1888 silloisen Suur-Parikkalan, nykyisen Saaren pitäjän Maironiemen
kylässä Laurinmäki-nimisessä talossa. Talon isäntä oli nimeltään Olli
Tiainen, hänellä vaimo Leena ja lapsia Mikko, Anna-Eeva ja Loviisa.
Perusteellisimmat tiedot tapauksesta on v. 1952 koonnut kirjailija Veikko
Haakana. Eräs hänen haastateltavistaan oli kummitustalon isännän
siskontytär Hilma Tiitta, jonka kertomukseen jäljempänä esitettävä
kummittelun kuvaus suurelta osin perustuu.
Piru aloitti mellastuksensa tahvananiltana, kertoo Hilma Tiitta. Pirun
ensimmäinen uhri oli renki Albin Lötjönen, jota heitettiin tuvan uunilta
pärepulikalla polveen. Esineiden lentely ja selittämätön kolina ja naputus
jatkuivat arkeen päästyäkin monena iltana. Sana mellastuksesta levisi, ja
väkeä kerääntyi runsaasti pirun töitä katsomaan. Erään kerran Pärttyli ja
61
Jussi Kokkonen Pääsiäisvaaralta istuskelivat tuvassa. Toiselle näkymätön
mellastaja viskasi syliin mittakapan, toiselle pellavavihon.
Erityisesti piru oli kiinnostunut tuvassa säilytettävästä pärepuukosta. Se
heitti talon Mikko-poikaa puukolla otsaan. Puukko koetettiin piilottaa
tuvan kaappiin, mutta pian se ilmestyi entiselle paikalleen seinänrakoon.
Silloin puukko vietiin aittaan raudoitettuun arkkuun, suljettiin arkku
lukolla ja aitan ovikin varoiksi lukittiin. Mutta eivät olleet
puukonpiilottajat vielä takaisin ehtineet, kun puukko jo löytyi tutulta
paikaltaan seinänraosta.
Näkymättömään vieraaseen tuskastuneena talonväki muutti läheiseen
sukulaistaloon, mutta piru seurasi mukana. Kerran se heitti elävän kissan
ruokapöytään tuotuun paistinruukkuun. Piti muuttaa takaisin. Kotona
ilmiöt jatkuivat entistä kiivaampina. Kun talonväki muutamana iltana
palasi kotiin naapurista, vesi kiehui tuvan ovenpielessä olevassa saavissa
"kuin rokkapata". Tuvan lattialle ilmestyi noin viiden litran vetoinen
lasipullo, josta oli kaula poikki. Ruvettiin kyselemään, kenenkähän pullo
mahtaisi olla. Sen tunsi omakseen paikalla ollut naapuri, Karviisen ukko.
Pullo oli heillä virattomana nostettu tuvan vinnille.
Edellä esitetyt tapaukset Hilma Tiitta oli kuullut paikalla käyneiltä. Hän
joutui itsekin seuraamaan mellastusta, kun sisarensa ja tätinsä kanssa vei
lehmän Laurinmäkeen astutettavaksi.
"Lehmäntuojien tultua tupaan ja emännän alkaessa keittää kahvia
sukulaistytöille, heitti piru sikuripötkön lieden luo emännän jalkoihin.
Seuraava temppu sinä iltana oli, että piru heitti suurella perunalla talon
tytärtä Anna Eevaa päähän. Kohta heitti piru katekismuksella samaa
tytärtä, joka istui sängyn laidalla.
Piti ruveta syömään ja ruoka oli jo pöydässä, mutta syöntivälineet
puuttuivat. Emäntä lähti niitä hakemaan kaapilta, mutta hänen
ollessaan keskilattialla heitti piru talon kaikki veitset pöydälle sikin
sokin ja kovalla helinällä.
Ennen pöytään käymistä riisui kertojan sisar päällystakkinsa pois ja
aikoi panna sen naulaan ikkunan vieressä. Silloin tuli pärepuukko
62
ilmojen halki ja sattui ikkunaan rikkoen ruudun. Nyt pelästyivät tytöt
todenteolla. Haastateltu kertoo menneensä toiseen taloon yöksi.”(28)
Mielenkiintoisinta Hilma Tiitan kertomuksessa ovat
teleportaatiokuvaukset: puukon ilmestyminen tupaan kahden lukon takaa
ja pullon kilometrin päästä naapurista. Tosin nämä kumpikin ovat toisen
käden tietoja. Toisen Veikko Haakanan haastatellun, Olli Haakanan, isä oli
viettänyt yönsä Laurinmäessä ja kokenut samanlaisia ilmiöitä:
"Mainitun Antti Haakanan viettäessä yötä Laurinmäellä tapahtui, että
valojen sammuttua alkoi piru syytää uunin päällä kuivumassa olleita
päreitä yli kurkihirren lattialle.
Myöskin kuului pimeässä tuvassa kerran jysähdys lattialla. Sytytettiin
valot - ja lattialla oli kolmen litran öljypullo, jota tavallisesti
säilytettiin eteisessä. Huomattavaa oli, että tuvan ovi oli säpissä.
Pantiin öljypullo tuvan nurkkaan ja sammutettiin lamput taas. Jälleen
kuului jysäys. Nyt oli lattialle ilmestynyt kolme paatta, kolme
suurehkoa kiveä. Miehet ottivat ne, kantoivat ulos ja hautasivat noin
puolen metrin syvyyteen. Tulivat tupaan, sammuttivat valot ja kävivät
nukkumaan. Jälleen jysähdys ja samat kivet olivat ilmestyneet lattialle
läpi säpissä olevien ovien."(29)
Maironiemen piru oli aikanaan tavaton sensaatio. Siitä on
kansanrunousarkistoon koottu tietoja ainakin Parikkalasta, Saarelta,
Terijoelta, Jaakkimasta, Kurkijoelta, Rautjärveltä, Säämingistä,
Kerimäeltä, Punkaharjulta, Savonlinnasta, Rantasalmelta, Liperistä. Lähes
kaikilla kertojilla on varma käsitys siitä mikä kummittelun aiheutti: isäntä
Olli Tiainen oli pettänyt hevoskaupoissa. Tämä selitys on jo Olli
Haakanalla ja se toistuu Savonlinnasta muistiin merkityssä arkkiveisussa:
"Maironiemi pirustansa
kuuluisaks tul aivan,
sillä heille siitä oli
koko talon vaiva.
Tämä tuli sillä lailla
Maironiemen taloon,
63
jossa sitten itsens saattoi
oikeen huonoon valoon.
Isäntä ol markkinoilla
hevosvaihdon tehnyt,
kiittel siellä hevostansa
jottei virheit nähty.
Vaihtaja tul puijatuksi,
josta tämä suuttui.
Senpä tähden rupesi hän
ja tositoimiin puuttui.
Kun isäntä sit ajeli
hyvillä mielin kotiin,
niinpä hänen kannoillansa
piru tul jo mukiin."
Laulu kuvaa tarkasti pirun urotyöt Olli-isännän talossa. Lopulta isännän on
alistuttava:
"Viimein lähti isäntämme
hevoslangon luokse,
teki koko pitkän matkan
tämän assiin vuoksi.
Paljon piti rahaa maksaa
asiasta tästä,
ennen kuin tämä kauppalanko
päästi pälkähästä."(30)
Tiaisen perhepiirissä tapaukselle oli kyllä toinen selitys. Hilma Tiitan
sisko ja äiti olivat jääneet kummitustaloon yöksi, ja yöllä talon tytär oli
unessa nähnyt, että taloon oli sijoitettu kolme taikapussia: yksi rappukiven
alle, toinen tuvan naulatuolin taakse ja kolmas savupiipun juurelle vinnille.
Tytön ohjeiden mukaan pussit löytyivätkin. Kun ne vietiin läheiselle
Vaaranmäelle ja poltettiin, pääsi Laurinmäki kummituksestaan.
Maironiemen poltergeistilla ei ollut selvää keskushenkilöä. Joku Tiaisen
64
perheestä ilmiöt kuitenkin aiheutti, koska ne seurasivat heitä toiseen
taloon. Pieni vihje tyttärien suuntaan on se, että toinen heistä näki unen,
jonka perusteella ilmiöt saatiin loppumaan. Olisiko samainen tyttö myös
kätkenyt taikapussit löytäjiä odottamaan...? Myöskin Hilma Tiitan
silminnäkijäkertomuksessa ilmiöt keskittyvät Anna Eevan ympärille.
Kaikkinensa Maironiemen piru on vaikuttava poltergeist ja ansaitsee hyvin
maineensa. Siitä tosin on vain yksi silminnäkijäkuvaus, mutta sen lisäksi
ainakin viisi seikkaperäistä toisen käden tietoa. Veikko Haakana olisi vielä
1950-luvun alussa voinut haastatella talon elossa olevia lapsia Mikkoa ja
Anna Eevaa, mutta toteaa: "Edellämainituita henkilöitä ei ole haastateltu,
koska tietämän mukaan he eivät koskaan ole suostuneet antamaan
kellekään mitään tietoja pirun esiintymisestä entisessä kotitalossaan. On
kerrottu heidän suhtautuvan suorastaan vihamielisesti tällaisten asioiden
kyselijään, mistä syystä allekirjoittanut ei ole nähnyt tarpeelliseksi tai
soveliaaksi heitä kyselyillä vaivata." Pirun melskaamisen jälkeen Tiaisen
väki oli merkitty loppuiäkseen. Heitä pidettiin joko paholaisen liittolaisina,
synnintekijöinä tai petkuttajina. Kovin paljon parempi ei poltergeistin
uhreiksi joutuneiden tilanne ole vieläkään.
"Kunnoton kuin Kuokkaniemen piru"
Tapahtumapaikka: Sortavala, Kuokkaniemi, Koipään talo
Tapahtuma-aika: 1893-1895
Kesto: noin kolme vuotta
Keskushenkilö: kummitustalon isäntä
Ilmiöt: heitteli esineitä; sotki ruuat; kiusasi isäntää
Kommunikaatio: ei mainintaa
Arkistokertomuksia: 41 kpl
Silminnäkijäkertomuksia: 1 kpl
Muut lähteet: Laatokka 20.3.1895
Tikkala, Heikki: Kuokkaniemen piru. Karjala 8.1.1987
Viipuri 20.3.1895.
Laatokan-Karjalaa puhutti 1890-luvun keskivaiheilla kaksi asiaa: Viipurin-
Sortavalan radan valmistuminen ja Sortavalan Kuokkaniemen kylän
Koipään talon kummittelu.
65
Laatokka-lehti julkaisi 20.3.1895 lyhyen uutisen tapauksesta:
"Kuokkaniemen paholainen kuuluu yhä vielä jyskävän entiseen
tapaansa. Pahalla päällä ollessaan kuuluu se isäntää ja emäntää
selkäänkin rökittävän. Muitakin piloja kuuluu tekevän: hyyssää teille
tietymättömille heinää, ruumenta ja kaikenlaista kampsua, rekiäkin
viepi valjaineen, vaan luontokappaleita ei toki sentään liikuttele.
"Viipurin" kirjeenvaihtaja sanoo itse nähneensä, kuin paholainen
viskasi tupakkahakkurin uunin päältä keskelle tuvan lattiaa. Eiköhän
Kuokkaniemellä löydy miestä, joka ottaisi tuon paholaisen sarvista
kiinni ja antaisi sille asianomaisen selkäsaunan."
Viipuri-lehden kirjeenvaihtaja lienee tosiaan käynyt kummittelua
seuraamassa, sillä sama uutinen hiukan eri muodossa on myös Viipurin
kaksi- ja kolmipäiväisessä painoksessa 20. maaliskuuta.
Kahden lehden lyhyt maininta on ainut "virallinen" tieto, jonka olen saanut
esiin kaivettua; muutoin tiedot kummittelusta perustuvat
kansanrunousarkiston kertomuksiin. Kertomuksissa kummittelulle
tarjotaan useitakin selityksiä.
Sortavalalaisen Juho Simpasen mukaan Karjalan radan valmistumisen
aikoihin Koipäässä piti kortteeria joukko ratatöissä olevia jätkiä. Talon
isäntä riitaantui jätkien kanssa raha-asioista ja joukossa ollut tietäjämies
pani pirun isäntää kiusaamaan.(31) Ratatöissä itsekin ollut kuopiolainen
Abel Kukkonen esittää toisen syyn: ratajätkä oli pitänyt viinaa kaupan, ja
Koipään isäntä antoi hänet ilmi nimismiehelle.(32) Maria Rädyn versio ei
liity ratatöihin ollenkaan:
"Koipään isäntä petkutti hevoskaupoissa, niin myöjä sanoi: "Kyllähän
nyt hevosen viet, mutta et sillä itsekään aja." Milloin isäntä vaan
rupesikin hevosta valjastamaan, niin aina kääntyi hevonen
takaperin."(33)
Mellastajan työt Koipäässä olivat moninaiset. Se oli näkymätön, mutta sai
aikaan monenlaista pientä pahaa. Ruuat se sotki tuhkalla tai sonnalla.
Vieraalta se saattoi viedä kellon taskusta. Eräs kylämies pani rukkasensa
takapuolen alle, ettei piru niitä veisi; kun hän kuitenkin erehtyi nousemaan
penkiltä kahvipöytään, porskahtivat rukkaset ja lakki tiskitiinuun.(34)
66
Kuokkaniemen Koipään taloon liittyy monia kertomuksia, joista perinnettä
tunteva voi heti sanoa, ettei niillä ole varsinaista todellisuuspohjaa.
Esimerkiksi kaikki pirun suuhun pannut vitsikkäät sanomukset ovat
kulkutarinoita, jotka on liitetty kymmeniin suomalaisiin kummitustaloihin.
Ne ovat eläneet sattuvuutensa ansiosta, mutta tuskin kertojatkaan kovin
vakavasti niiden todenperäisyyteen ovat uskoneet.
Kummitus lienee mellastanut Kuokkaniemellä pitkähkön ajan. Viipurin-
Sortavalan rata valmistui 1893, ja vielä 1895 kummittelusta kerrottiin
lehdissä. Miten yliluonnollisen vierailu päättyi, siitä kansankertomukset
ovat montaa mieltä. Abel Kukkosen mukaan piru oli "sijaton sielu",
kastamattomana tapettu lapsi, joka kansantiedon mukaan ei saa rauhaa
ennen kuin hänelle aiottu elinikä on kulunut. Niinpä Kuokkaniemeltäkin
piru siirtyi muuanne häiriöntekoaan jatkamaan. Toiset kertojat väittävät
pirun tulleen taloon kostoksi isännän pahuudesta ja mellastaneen hänen
kuolemaansa saakka.
Arkistoaineistolla mitattuna Kuokkaniemen piru on Suomen tunnetuimpia
poltergeisteja. Jostain syystä arkistoon asti onkuitenkin päässyt vain
muutama joltisenkin luotettava kertomus. Ehkä SKS:n kerääjäkaartissa oli
Sortavalan kohdalla aukko. Toinen selitys voisi olla, etteivät
kuokkaniemeläiset halunneet puhua tapauksesta. Moni poltergeist on
yritetty painaa piiloon, ja jos kummitustalo on ollut "paremman väen"
asuma, tässä on saatettu aika pitkälle onnistuakin. Pirutaloksi Koipää
kuitenkin leimautui, sillä vielä 1920-luvulla Koipään poikia koulutiellä
haukuttiin "Koipiän piruiksi".
Riita-ahon piru
Tapahtumapaikka: Toivakka, Palosenkylä, Riita-ahon torppa
Tapahtuma-aika: 1894
Kesto: ei mainintaa
Keskushenkilö: torpan tytär
Ilmiöt: kiusasi tyttöä; koputteli; viskoi esineitä
Kommunikaatio: vastasi koputuksilla kysymyksiin
Arkistokertomuksia: 5 kpl
Silminnäkijäkertomuksia: 1 kpl
67
Muut lähteet: Toivakan pitäjäseuran haastattelut
Riita-ahon piru palauttaa meidät taas tuttuun kummittelun kaavaan.
Torpan tyttöä kiusataan, esineitä lentelee, ja vain tyttö näkee mellastajan.
Toivakan pitäjäseura on koonnut luotettavimmat kuvaukset
kummajaisesta:
"Riita-ahon torpassa Toivakan Palosenkylässä asui noin 100 vuotta
sitten muonamiehenä hyvin erikoislaatuinen mieshenkilö. Eero
Soimaharju kertoi isänsä kertoneen, että mies kesällä kuljetteli
taskussaan kyykäärmeitä, joilla sitten säikytteli ihmisiä. Naapurien
kalanpyydykset eivät saaneet olla mieheltä rauhassa. Niinpä eräs mies,
joka huomasi, että mies oli ottanut kalat hänen verkoistaan, kirosi
hänet.
Kirous sattui muonamiehen 12-vuotiaaseen tyttöön. Varastetuista
kaloista oli keitetty kalakeittoa, jota tämä tyttö oli ensimmäisenä
syönyt.
Kalle Autio kertoi, että hänen isänsä oli asunut samassa talossa.
Tapahtumat alkoivat siitä, kun kartanolla kuului kumea jysähdys, niin
että karsta tippui katosta. Tyttö meni aamulla pihalle ja alkoi huutaa,
että musta koira syö hänet. Kummitus ilmestyi hänelle aina mustana
koirana, mutta toiset eivät sitä nähneet.
Eero Soimaharju kertoi isänsä käynnistä Riita-ahon tuvassa eräänä
lauantai- iltana. Tupa oli täynnä ihmisiä kummituista odottelemassa.
Tavallisesti se alkoi liikehtiä ennen puoltayötä. Tapahtumat alkoivat
siitä, kun ulkoa kuului ääntä, kuin hevosella olisi ajettu pihaan.
Soimaharju otti tytön syliinsä ja antoi tälle Uuden Testamentin käteen,
mutta se riipaisi sen niin lujasti pois tytön kädestä, ettei hän uskaltanut
pidättää sitä, muuten tytön käsistä olisivat luut katkenneet.
Kummitukselta kysyttiin, montako henkeä oli tuvassa, ja se koputti
niin monta kertaa kuin ihmisiä oli. Sitten miehet kysyivät, että
menetkö aamulla kirkkoon, mutta siihen ei vastausta tullut.
Anja Lumpoffin mummo oli kertonut tuoneensa tytön kotiinsa ja
laittaneensa hänet vierastuvan sänkyyn isäntäväen keskelle
68
nukkumaan. Ensin oli aivan hiljaista, mutta sitten alkoi kuulua kuin
pehmeitten tassujen ääntä ja sängyn päälautaan lyötiin niin lujaa, että
heidän oli kiireesti paettava väentupaan, jossa he valvoivat aamuun
asti ja rukoilivat. Aamulla he veivät tytön takaisin kotiin.
Mäen talon emäntä oli kinkereillä ottanut tytön syliinsä, mutta hänen
turkkinsa kauluksesta olivat karvat alkaneet lentää niin kovalla
voimalla, että hän kiireesti laski tytön sylistään pois.
Leivonmäen rovasti oli vienyt tytön pappilaan ja aikoi Raamatun ja
rukouksen avulla poistaa pahan voiman tytöstä, mutta kummajainen
alkoi riehua niin kovasti - repien mm. pitsiverhot pappilan salin
ikkunoista - , että rovastin oli kiireesti lähetettävä tyttö kotiin.
Pohjanmaalta tuli mies, joka paransi tytön viiden markan maksua
vastaan. Anja Lumpoff kertoi, että tytön isä jätti maksun maksamatta.
Mies sanoi, että voi hän sen takaisinkin toimittaa, mutta hän sääli
tyttöä niin, että jätti tämän terveeksi.
Tyttö parantui täydellisesti kummajaisen jätettyä hänet, meni
myöhemmin naimisiin ja vietti aivan normaalia elämää."(35)
Riita-ahon tyttö lienee ollut kummittelun kestäessä lähes psykoottisessa
tilassa. Tapauksen ainoassa silminnäkijäkertomuksessa ei kuvata
poltergeist-ilmiöitä vaan keskushenkilön poikkeavaa käytöstä: piru meni
tyttöön ja kuljetti hänet jäälle avannon reunalle eikä tyttöä vartioinut
miesjoukko mahtanut pirun voimalle mitään.(36)
Ne vähät kertomukset, joita arkistossa Riita-ahon pirusta on, ovat kaikki
memoraatteja ja kuvailevat tapausta varsin tarkasti. Tapaus on
näkijätyttöineen samantapainen kuin muut keskisuomalaiset kummitukset,
Pohjoismäen piru, Pyykinmäen piru, Luksanniemen piru ja Nikkarin
torpan piru. Mutta ehkä tässä vielä selvemmin näkyy poltergeist
keskushenkilön henkisen häiriötilan oireena.
69
Kallolan kuriton siltapalkki
Tapahtumapaikka: Säkkijärvi. Kallolan kylä.
Tapahtuma-aika: 1896
Kesto: kaksi kuukautta
Keskushenkilö: talon tyttäret?
Ilmiöt: nosteli siltapalkkia
Kommunikaatio: ei ole
Arkistokertomuksia: ei ole
Silminnäkijäkertomuksia: ei ole
Muut lähteet: H.H.: Tarinoita: Kallolan siltapalkki. Säkkijärvi 1946:
7, s. 4
Törmäsin kertomukseen Kalvolan kylän kurittomasta siltapalkista aivan
sattumalta selaillessani luovutetun Karjalan pitäjänlehtiä. Ensi lukemalta
epäröin, oliko kyseessä ollenkaan poltergeist, sillä Kallolan kummitus
osasi tosiaan vain yhden tempun, lattiapalkin kohottamisen. Mutta tätä
temppuaan se esitti vaihtelevalle yleisölle kunnioitettavat kaksi kuukautta,
täyden poltergeistin mitan. Nimimerkki H.H.:n (nähtävästi Säkkijärvilehden
silloisen päätoimittajan Heikki Hovin) kertomus on eleetön ja
luotettavan tuntuinen; siinä on lisäksi vihjeitä, että kummittelu olisi
keskittynyt talon tyttärien ympärille.
"Taidettiin leikata vuosiluku 1896, kun Kallolan kylästä alkoi kummia
kuulua. Siellä henkimaailma rupesi rikeeraamaan. Mutta kerronpa
asian, niinkuin silloin paikan päällä käyneiltä kuulin ja mikäli ne
kertomukset ovat muistini lokeroissa säilyneet.
Joulun jälkeen sanottuna vuonna olivat erään talon tyttäret illan
hämärissä kotipirtissään kehräämässä. Vanhempi väki oli mennyt
naapuriin "iltaa istumaan" ja talon eläkevanhus sängystään "myriäisiä"
piti.
Eipä ollakaan kun toisen neitosen rukki ei tahtonut pysyä paikallaan,
vaan liikahteli hiljalleen silloin tällöin. "Mitä sie miun rukista tyrkit?",
sanoi hän sisarelleen. Tämä ihmettelemään, että mitähän sisar
tarkoittaa, kun hän ei ole edes sormellaankaan siskonsa rukkia
70
koskenut.
Kehräsivät taas jonkun aikaa, mutta rukin liikkuminen jatkui. Nyt
tytöt tarkemmin asiaa tähyttyään havaitsivat lyhyen siltapalkin, jonka
päällä rukin jalka oli, hiljalleen aika-ajoin kohoavan jonkun tuuman
sijaltaan ja taas jälleen painuvan takaisin paikalleen.
Tytöt kertoivat tapauksen vanhemmilleen, jotka pitivät sitä
jonninjoutavana juttuna. Ja siihen asia jäi sinä iltana.
Mutta kun elettiin seuraavaan iltapuhteeseen, niin suunnilleen samalla
kellonlyönnillä, siinä 4 aikoina alkoi siltapalkki taas osoittaa
elonmerkkejä kohoamalla noin 10 senttimetriä ylös ja heti taas
lojahtaen putosi paikalleen. Tuvassa sattui olemaan pari naapuria talon
väen lisäksi ja ihmetellen ja vähän niinkuin peloissaan oudosta
ilmestyksestä he katselivat siltapalkin liikettä, joka aika-ajoin jatkui
parin tunnin aikana.
Tieto tästä oudosta tapauksesta levisi nopeasti ympäri kylää ja
naapurikyliinkin, niin että joka ilta talon tupa täyttyi katselijoista ja
pihamaa oli täynnä kauempaa pitäjältä tulleiden hevosia.
Siltapalkki aloitti hyppäämisensä aina iltaisin siinä klo 4 aikoina ensi
alussa, mutta myöhemmin aika viivästyi, joskus klo 6-7 saakka.
Hyppäämisaika kesti kerrallaan noin 2 tuntia. Monasti se pettikin
uteliaat katsojat jättämällä konstit näyttämättä. Se näet ei joka ilta
hypännytkään, vaan oli kauniisti paikallaan.
Talon väkikin siirtyi yön ajaksi naapuritaloon nukkumaan. Ainoastaan
eläkevaari nukkui tuvassa sängyssään. Hän varasi yön ajaksi kirveen
sänkynsä viereen jos niin kuin olisi mikä tullut häntä ahdistamaan.
Mutta rauhassa hän sai yönsä nukkua. Hän yritti asettaa palkin
hyppäämistä lyömällä sen molemmista päistä nauloilla kiinni
alushirsiin, mutta kun hyppäämisaika tuli, niin eivät naulat pitäneet,
vaan palkki hyppäsi kuten ennenkin. Pantiin palkin päälle raskaita
painoja, mutta sen ylemmäksi se kohosi. Noin 40-50 sm oli korkein
kohouma joskus, mutta tavallisesti vain 20-30 sm.
Edellä kerrottua ihmettä kävivät oppineetkin ja pitäjän vallasväki sekä
71
tutkimassa että ihmettelemässä, mutta tyydyttävää selitystä ei kukaan
voinut antaa. Arveltiin joskus aikoinaan ehkä rikoksen sillä paikalla
tapahtuneen ja että vainajien henget nyt rauhattomina hakivat tällä
tavoin rauhaa itselleen. Toiset sanoivat sen olevan "vanhan kehnon"
konsteja.
Siltapalkin hyppääminen jatkui noin 2 kuukauden ajan, aina
maaliskuun alkupuolelle. Tällöin eräänä päivänä muudan
naapurikylän isäntä, joka oli "sanaa" viljelevä ja raamattua tutkinut
mies, meni vielä kerran taloon, jossa oli jo useamman kerran käynyt
ihmettä katsomassa. Hän nosti siltapalkin pois paikaltaan ja meni
sillan alle. Siellä hän sanan voimalla ja veisaamalla toivoi saavansa
rauhan rauhattomille hengille. Ja niin tapahtuikin, ettei palkki enää sen
päivän jälkeen hypännytkään.
Näin päättyi Kallolan ihme, joka sen talvikauden oli paikkakunnalla
pitänyt mielet jännityksessä. Niitä, jotka edellä kerrotun ihmeen ovat
nähneet, on monta vielä elossa ja voivat asian todistaa todeksi."
Vaikka Kallolan kummitus on huippuunsa erikoistunut, se on selvästi
poltergeist: selvärajainen, pitkäkestoinen, nähtävästi nuorten tyttöjen
läheisyyteen keskittynyt tapaus. Kertojalla on tapauksesta mukavan
yksityiskohtaisia tietoja. Epäselväksi kuitenkin jää, kohoiliko palkki
silloinkin, kun talon tyttäret eivät olleet paikalla.
Ojalan kummitus
Tapahtumapaikka: Kälviä, Passoja, Ojalan talo
Tapahtuma-aika: 1897
Kesto: kuukauden ajan
Keskushenkilö: piikatytöt
Ilmiöt: koputti seinään
Kommunikaatio: ei ole
Arkistokertomuksia: 2 kpl.
Silminnäkijäkertomuksia: ei ole
Muut lähteet: ei ole
72
Ojalan tapauksen arvoa vähentää se, ettei kumpikaan kahdesta kertojasta
mainitse tiedonlähteitään. Vanhempi kertomus on kuitenkin tallennettu jo
1912 ja kertojalla, Jooseppi Nissillä, tuntuu olevan tarkkoja tietoja
kummittelusta:
"Siellä oli kummallinen kolkuttaja, joka rupesi joka ilta kolkuttamaan,
kun tulet sammutettiin. Tätä kolkutusta kesti klo 12:een yöllä vaan ei
koskaan enempi aikaa. Kun otettiin valkea, niin se lakkas, vaan kun
sammutettiin, alkoi kolkutus uudestaan. Talossa oli siihen aikaan
kaksi palvelustyttöä, ja niiden kamarin puolella aina kolkutus alkoi.
Vaan sitten kun palvelustytöt muuttivat tupaan, alkoi kolkutuskin olla
enempi tuvan puolella.
Tarkastusta pidettiin, jos on ihmisiä ulkona tai sisällä joka
kolkutuksen synnyttäisi, vaan ei mitään näkynyt. Sillä se oli toisinaan
niin kovaa, että koko huone tärisi ja kaikki huonekalut ja astiat olivat
liikkuneet."(37)
Toinenkin kertoja korostaa, että koputus seurasi palvelustyttöjä, ja
täydentää Nissin kuvausta mainitsemalla, että kummitus tapasi nykäistä
tyynyn palvelustytön pään alta lattialle.(38) Ei ihme, että kansa nivoi tytön
mukaan myös kummittelun syytä pohtiessaan: yleisen käsityksen mukaan
hän oli loukannut taloon saapunutta tietäjänaista, joka sitten järjesti
koputtajan muistuttamaan hyvän käytöksen tärkeydestä.
Takalan kummitus
Tapahtumapaikka: Pusula, Hyönölä, Takalan talo
Tapahtuma-aika: 1800-luvun loppuvuodet
Kesto: "koko talven"
Keskushenkilö: talon emäntä
Ilmiöt: liikutti esineitä; löi ikkunaan ja oveen
Kommunikaatio: ei mainintoja
Arkistokertomuksia: 11 kpl
Silminnäkijäkertomuksia: 1 kpl
Muut lähteet: ei ole
73
"Täs Hyönölän Takalas oli se piru koko talven. Mää olin työssä siin
talos ja tierän kaik siit niin tarkalleen. Kevääl vapun aikaan se tuli niin
pahaks, et kun siel oli kolme ovee, niin vasara, hohtimet ja veitsi, vaik
ne vei min hyvään, niin aina ne tuli niiren kolmen oven läpi sen
kamarin oven alle, mis ne vanhukset nukku. Arveltiin, et jos niil olis
jotain pahaa tehty, kun juur ne vasara, hohtimet ja veitti sen kammarin
oven alle tulivat.
Ei se Takalan piru tehny ihmisil pahaa. Se rikko akkunat ja lamppuja.
Alko ain rytymään keittiön ikkunaan lyömällä. Ovet oli ain auki, ei
pysyny yhtään kiinni. Väliin oli kuin olis miesvoimin kankil yritetty
vääntää hirsii ylös. Kerranki oli kuin olis hevoslauma potkinu
kavioillaan seiniin. Se tuli sit sisään, kun emäntä käski sen tulla.
Se täti oli raaka ihminen, kiroi ja rytysti kaiket yöt siel.
Yhteen aikaan se Takalan piru oli siin ällis, ettei valon aikana tullu
kolistaan, mut heti kun valot sammutettiin. Papei ja kaikkii siel
Takalan talos kulki sit piruu pois manaamassa. Taukos, kun emäntä
kävi Helsinkis. Sanovat sen käyneen jonkun piritistin luona. Se
taukoili ain kun se emäntä meni kylään.
Olis tarvinnu kysyy silt mitä se hakee, mut en sillon viel tienny, et ne
vastaa kysyttäissä. Siltä olis ollu hyvä kysyy, sekin kun aina koputti
ensin oveen."(39)
Janne Venhon kertomus Takalan talon kummittelusta toistaa samoja
ilmiöitä kuin muutkin edellä kuvatut poltergeistkertomukset. "Takalan
täti", vuonna 1854 syntynyt Amanda Henriksson, myöhemmin Takala, ei
kuitenkaan ikänsä puolesta ole tyypillinen keskushenkilö. Hänen
ympärilleen tapahtumat kuitenkin keskittyivät, ja kansalla oli selityskin
valmiina: Amandan poikapuoli edellisestä avioliitosta, 1895 4-vuotiaana
kuollut Kaarle, oli suuren perinnön toivossa surmattu ja pyrki nyt
paljastamaan murhaajansa.
Kirkonkirjat kyllä väittävät, että Kaarle oli Amandan lihallinen poika.
Äsken sattunut kuolemantapaus oli nähtävästi kuitenkin liian herkullinen
selitys pois heitettäväksi. Eihän piru tyhjän päiten kolaja...
74
1900-luvun alun poltergeistit
Omalle vuosisadallemme siirryttäessä poltergeistit saavat yhä lisää
yksityiskohtia, kuvaukset luotettavuutta. Sellaista täysosumaa - ainakin
parapsykologisen tutkimuksen kannalta - kuin Martinin kummitus emme
kuitenkaan tapaa.
Esittelen tässä tarkemmin 15 poltergeistia. Kansanrunousarkistossa on
lisäksi joitain 1900-luvun alun kummitusjuttuja, joista selvästi voi
tunnistaa poltergeistin, mutta jotka laajemman vertailuaineiston puuttuessa
jäävät kuuluisampien tapausten varjoon. Nämä kertomukset viittaavat
mahdollisuuteen, että poltergeist olisi huomattavasti yleisempi ilmiö kuin
mitä 15:n tunnetun tapauksen perusteella voisi päätellä. Kaikissa näissä
kertomuksissa on tietty aitouden tuntu: tapahtumia kuvataan asiallisesti ja
uskomuksellinen aines jää taustalle.
Muhoksen kummitus
"Muhoksella eräässä talossa asui lapsi, jota riivasi joku paha henki. Ei
tuvassakaan lapsen kulkiessa pysynyt mikään esine paikoillaan, vaan
lapsen tieltä putosivat tavarat hyllyiltä ja penkit kaatuivat.
Teosoopit puhuttelivat henkeä ja lapsi vapautui siitä."(1)
Jaakkiman Kesvalahden kummitus
"Nuon 35 vuotta takasi ku meil asu asukas, ni sitä ei nytkiä viel tiijetä,
mikä se ol. Joka yö se seinäs tako niinko puuvasaral. Ku ammuttii
siihe kohtua, mis se tako, ni rupes se sen kiirempiä hokkua. Rukkaset
ja hatut se kiäntel ain nuri ja visko kons mihinki. Välist nost voki
uunil ja keträs. Toisinai siit nähtii, ku heiniä tul tallii nii jot iha soimet
täytee, mut ei nähty puottajua. Samal taval nähtii kaik ne ilat, mitä se
tek, mut tekijiä ei vua nähty. Seki nähtii, ku uunil keträs jot vokki
oikei pyöri, mut ei vua nähty pyörittäjjii."(2)
75
Lumijoen kummitus 1916
"Maanmittausinsinööri A.Blomberg Oulusta kertoi olleensa
maanmittaustöissä Lumijoella tai Oulunjoella 1916. Siellä oli eräässä
torpassa kummitellut pitkän aikaa. Oli kuulunut kummallista
koputusta, ääniä, liikehtimistä yms. Kummittelu herätti
paikkakunnalla suurta huomiota. Sitä kävi katsomassa useita
oppineitakin.
Torpassa oli keskenkasvuinen tytär, joka oli hyvin kalpea ja
heikonnäköinen. Pitäjän kirkkoherra huomasi, että tytöllä ja
yliluonnollisilla ilmiöillä oli jotain yhteyttä. Hän otti tytön pappilaan.
Silloin rupesi siellä kummittelemaan samalla tavalla kuin torpassa oli
kummitellut. Torpassa sitävastoin kummittelu lakkasi. Kun tyttö
nukkui ja valo sammutettiin hänen huoneestaan, alkoi sieltä kuulua
kummallista kolinaa ja liikehtimistä, mutta kun otti valon, niin lakkasi
kaikki.
Kerran pappi hiipi pimeässä tytön vuoteen luo. Kun hän äkkiä valaisi
tyttöä, näki hän, että tyttö nukkuessaan käsillään haroi ilmaa aivan
kuin uidessa. Kirkkoherra herätti tytön ja kysyi, minkälaista unta hän
oli nähnyt. Tyttö selitti, että häntä unessa vainosivat monenlaiset
hirveät olennot. Pappilassa ruvettiin tyttöä kovasti syöttämään ja
huomattiin silloin, että mitä enemmän tyttö vahvistui, sitä
heikommiksi kävivät yliluonnolliset liikehtimiset ja äänet. Lopulta ne
kokonaan lakkasivat."(3)
Pomarkun Haapalan kummitus 1920
"Oli vuosi 1920. Kohta vuoden alussa minun nykyiseen asuntooni
tähän Haapalaan ilmestyi outo kiusan tekijä. Se oli näkymätön, mutta
joka päivä se sitä kiusaa teki. Kun lapsista joku puki aamulla päälensä
vaatteita, niin näkymätön käsi vei milloin lakin sänkyn alle, milloin
lusikan pöydältä juur edestä kun piti syömähän ruveta. Jos vaikka mitä
työtä olis pitäny tehdä, niin työkalu katos edestä, kun ei vaan kiini
76
pitäny. Kyllä ne sitte pitkän hakemisen jälkeen löydettiin, mutta aikaa
se vei. Sitä kesti koko vuoden. Pyydän kysyä, mistä se johtui."(4)
Suistamon Uuksujärven "raaputtaja"
"Pari vuotta takaperin oli sanomalehdissä kasku Suistamon
Uuksujärvellä olevasta ihmeellisestä kummituksesta eli
"raaputtajasta". Nyt ollessani paikan päällä olen kuullut kerrottavan
seuraavaa. Eräs pikku tyttö kun kävi nukkumaan, alkoi kuulua heti
ihmeellistä raaputusta aivan kuin lattiaa olisi raaputettu tytön
kohdalta. Tämä uudistui joka kerta kun tyttö vain meni peitteen alle,
olipa se yö tai päivä. Kun peitettä nostettiin, ei kuulunut mitään, kun
taas laskettiin tytön päälle, alkoi kuulua sama raaputus. Kyläläiset
kävivät katsomassa kuin ihmettä saamatta selville, mikä se oli ja mistä
se ääni tuli. Sitten joku keksi sen, että tyttönen raaputtaa sormillaan
lattiaa, ja niin se oli lehdessäkin perästä päin selvitetty, mutta äiti ja
muutamat kylän vaimot eivät usko sitä. He sanovat pahan hengen
olleen tytössä. Eräänä iltana oli taas pari vaimoa ollut kuuntelemassa
ihmeellistä raaputusta. Sitten he olivat laittaneet ristin tytön kaulaan ja
panneet Raamatun pääpohjiin ja muuan vaimo oli vielä sanonut:
"Tules nyt pahahenki, vieläkö on valtaa sinulla?" Tämän jälkeen
katosi ihmeellinen raaputus aivan itsestään. Kyläläiset uskovat todella
pahan hengen olleen lapsessa."(5)
Kuinka Könniin pirut tuli
Tapahtumapaikka:Ilmajoki, Ala-Könnin talo
Tapahtuma-aika:1900
Kesto:joulusta kevääseen
Keskushenkilö:palvelustyttö
Ilmiöt:heitteli esineitä; kiusasi piikaa
Kommunikaatio:ei mainita
Arkistokertomuksia:18 kpl
Silminnäkijäkertomuksia:1 kpl
Muut lähteet:Alamäki, Hessa: Könnim pirut ja Poika-Juusee. Asioota
77
Ilimajoelta, s. 5-14. 1932
Alanen, Aulis J.: Ilmajoki vuoden 1809 jälkeen, s. 386-387. 1953
Yhtään todella luotettavaa silminnäkijäkuvausta Könnin piruista ei ole.
Ihmisiä näyttää eniten kiinnostaneen mellastuksen syy, joka liittyi Ylä- ja
Ala-Könnin väliseen epäsopuun. Lähimpää tapauksen on nähnyt Maija
Lemponen, mutta haastattelijan pyrkimys kaunokirjalliseen
vaikuttavuuteen vähentää hänenkin kertomuksensa painoarvoa - aina ei
tiedä, mitä hän on itse nähnyt, mitä muilta kuullut.
"Ala-Könnin talossa alkoi kuulua ja näkyä kummia sinä talvena, kun
minä olin 18-vuotias ja olin juuri mennyt Könnille navettapiiaksi.
Niin, minä olen nyt (1939) 58-vuotias. Silloin ensimmäisenä syksynä
se alkoi, vähän ennen joulua, ja kesti kevääseen saakka, jolloin
Ilmajoen pappi Ilmanen tuli ja karkotti ne. Olivathan ne luvanneet
tulla uudestaan, jos rikosta ei soviteta. Niin, mikäkö rikos? Jaa, eikös
vieras ole kuullut? Kun sen Ylä-Könnin isännän Juhon kuoltua Ala-
Könnin Erkki Malmberg meni pesää selvittämään ja huutokaupasta
osti itselleen romuraudalla peitetyn hopeanelikon. Sen sanottiin olleen
täynnä kahden markan hopearahoja. Kaipa pesä oli laiha, koska silloin
etelässä ollut Pranssi-poika (Frans Malmberg) puheiden mukaan oli
lähettänyt kaksi noita-akkaa Ala-Könniin. Siitä se sitten kaikki alkoi.
Yksi piika oli nähnyt nämä kaksi akkaa navetassa, muttei hän ollut
niille mitään puhunut eikä ne hänelle. Ne oli vähän ajan päästä
lähteneet tielle eikä heitä sen koommin ole näkynyt. Mutta niin
sanoivat isännän piruja karkottamaan kutsumat noidat, että ei tiedä
mitä olisikaan tapahtunut, jos piika ei häirinnyt näitä akkoja
noitatemppuja tehdessään.
Niin, mitäkö tapahtui? Eipä sitä enää näin pitkän ajan kuluttua tahdo
niitä kaikkia muistaakaan, mutta sitä piikaa ne erityisesti vihasivat.
Kerran ne heittivät sitä piikaa halolla päähän ja ottivat keskellä pihaa
hänen hameeseensa niin lujasti kiinni, ettei hän päässyt irti ennen kuin
rengit ehättivät apuun kuultuaan piian huudot. Sitten vasta näkymätön
käsi hellitti otteensa. Sitten ne vetivät pöytäliinan isännän ja emännän
kahvipöydältä että kahvipannut ja kupit olivat lentäneet lattialle.
Halkoja heitettiin ikkunoista sisään. Navetastakin lyötiin seitsemän
ikkunaruutua rikki yhdellä kertaa.
78
Sitten erään kerran sen piian lutin avain hukkui. Se meni navettaan ja
sanoi piruille, että hän antaa niille viinaryypyn, jos tuovat sen avaimen
takaisin. Seuraavana päivänä lensi avain ikkunasta sisään. Piika vei
tuopilla viinaa navettaan ja jätti sinne. Mutta kun hän kääntyi
poispäin, heitettiin koko tuoppi viinoineen päivineen hänen niskaansa.
- - Niin, sitten ne pirut heittivät sen piian takkaan niin kovasti että.
Siltä paloi kasvot ja se meni yhden noita-akan luokse ja pyysi sitä
karkoittamaan valkeavihat hänen kasvoistaan. Sittenhän se piika
lähtikin talosta ja meni naimisiin. Vielä kun se oli lutista noutamassa
tavaroitaan ja oli juuri laskeutunut alas, heitettiin aivan sen kinttuihin
lutin ovea vastapäätä ollut kalkkipunkka. "(6)
Myöhemmin kertomuksessaan Lemponen mainitsee, että piru navetassa
heitti isännän niskaan kissojen ja kanojen maitoastian ja pahoinpiteli reen
kaidepuulla renkiä, joka sitä pilkkasi. Eiköhän tässä piikatyttö
yliluonnollisen avulla hankkinut korvausta sorretulle asemalleen...
Houkutus yhdistää poltergeist-ilmiöt ja Könnin kuuluisan kelloseppäsuvun
tekninen taitavuus on ollut suuri. Joku kertojista epäileekin, että
kummitustalon naapurin Ylä-Könnin veljekset kokeilivat sähköllä.(7)
Aulis J. Alanen puolestaan arvelee, että Könnin ilkikuriset oppilaat
mekaanisiin asioihin perehtyneinä olisivat järjestäneet kummittelun.
Hyvää arvausta vankempia nämä hypoteesit eivät kuitenkaan
perusteluiltaan ole. Selvittämättä tämäkin tapaus asianosaisilta jäi, ja
ulkopuoliset paremmintietäjät saivat aiheen herkulliseen lisäykseen
Könnin mahtisuvun vaiheisiin.
Salkko-Niilan pirut
Tapahtumapaikka:Inari, Lisma, Niila Länsmanin talo
Tapahtuma-aika:1900-1902
Kesto:pari vuotta
Keskushenkilö:talon Elli-tytär
Ilmiöt:liikutti esineitä; matki ääniä; koputteli; valoilmiöitä
Kommunikaatio:teki mitä pyydettiin
Arkistokertomuksia:25 kpl
Silminnäkijäkertomuksia:6 kpl
79
Muut lähteet:Paulaharju, Samuli: Lapin muisteluksia, s. 148-156.
1922
Salkko-Niilan piru on varmaan Suomen eksoottisin poltergeist. Rikkaan
poroisännän talossa sattunut kummittelu on samalla osoitus siitä, ettei
poltergeist ole kulttuurisidonnainen ilmiö vaan sillä on juurensa
ihmisluonnossa itsessään.
Samuli Paulaharju, joka on kerännyt suuren osan kansanrunousarkiston
Salkko- Niila -kertomuksista, antaa kirjassaan "Lapin muisteluksia"
värikkään kuvan Niila Länsmanista, 1822 syntyneestä lapinäijästä ja
legendaarisen rikkaasta pororuhtinaasta - joka kuoli rutiköyhänä vuonna
1911. Niilalla kuuluu parhaina päivinään olleen lähes 10000:een nouseva
porotokka. Ei ihme, että kadehtijat epäilivät yliluonnollisilla voimilla
olleen osuutta Niilan menestykseen:
Salkko-Niila
nun nun nun nun nuu
palvelee pirua,
jotta porotokka suureksi tulisi.
Varmojen kertomusten mukaan Niilan pirtissä piti oleman rahaa
kasoittain; ukko kuului jopa piilotelleen liikaa omaisuuttaan pitkin
kiveliötä. Mutta tauti iski Niilan luvuttomaan poroeloon ja mitä se ei
kaatanut, sen veivät rosvot. Kun sitten kolkkaäijä alkoi jyskää Niilan
pirtissä, selitystä ei tarvinnut kaukaa hakea: jumalat, joille Niila
vaurautensa päivinä oli uhrannut, suuttuivat nyt, kun mitään uhrattavaa ei
enää ollut.
Näin Paulaharju. Mutta arkistokertomusten mukaan Lapin väki tiesi
toisenkin selityksen kummittelulle. Poromiehiä ei hämännyt Niilan vastaus
koputusten ihmettelijöille: "I lee ku stuorra saaphan" (eihän se ole kuin
suuri hiiri). Väki tiesi taiten, että kummituksen oli nostanut pettynyt
kosija. Maakka Kutturan pojan nimittäin olisi pitänyt naida Niilan vanhin
tytär, mutta tämä menikin Kitti Uulalle.(8) Kutturan ukko lähti tietäjiin ja
toimitti pirun Salkko-Niilan pirttiin.
SKS:n kerääjät ovat tavoittaneet tapauksen silminnäkijöistä kuusi.
Poromies Antti Nuorgamin kuvaus on eleettömyydessään luotettavan
80
tuntuinen:
"Kaksikymmentä vuotta sitten olin usein Salkko-Niilan talossa. Asuin
peninkulman päässä siitä ja usein satuin sinne yöksi. Monenlaista
siellä kuului. Ukon sängyn alta kuului rahojen helinä. Takalta kuului
padan kolinaa. Joskus käskimme, että kovemmin pitää kolistaa ja
silloin se alkoi niin kovin, että luuli astiainkin putoavan pöydältä alas.
Joskus näkyi, kuin olisivat silmät kiiluneet pimeässä. Elli-tytärtä se
usein seurasi. Ukko siitä ei huolinut mitään. Ihmisille vain sanoi:
"Heittäkää pois tyhjän kanssa taajoomasta." Kolkkaajapojaksi sitä
kutsuttiin, kun sen niin kolisi. Mutta kun sen käski olla hiljaa, niin se
oli hiljempää."(9)
Nuorgam vihjaa omituisiin valoilmiöihin. Kulkuäijä Henrikki Ylikyrön
huomattavasti dramaattisemmassa kertomuksessa valot myös mainitaan:
"Rimpsun Erkki, lappalainen, meni vieraaksi Salkon pirttiin. Se
miekin menin sinne äijän vanhaan pirttiin, menin sanomia kysymään
vieraalta. Äijä kuorsas ja ämmä kans ja Erkki muisteli minulle
sanomia. Mutta sitten lähti pois se vieras Mikkala, Salkon vävy, lähti
myös. Silloin kolkka löi seinään että lasit tärisi. Mie ajattelin heti, että
mie siunaan ja aj

///////////////////// 3///////////////////////

Sirkiän talon kummittelun ajoitus perustuu arkistokertomuksiin, joissa
mainitaan kummittelun tapahtuneen talon 6-vuotiaan pojan ympärillä.
Ville Sirkiän pojat ovat syntyneet 1925 ja 1930. Oletan, että pojista
nuorempi on ollut kummittelun keskushenkilö, sillä Halolan kylästä
kotoisin ollut Ville Halonen väittää 1939 kummittelun tapahtuneen
äskettäin:
"Vaik monet sannoot, jot ei kummituksia ole, mut kyl niitä on. Täst on
nyt muutamia vuosia aikaa, kun Halolan kylässä Sirkiän Villen talossa
kummitteli, ja sitä käivät kaik ihmiset katsomassa ja näkkiit, miten
näkymätöin voima viskeli kiviä ja multaa maasta ihmisien päälle. Se
kun heitti hienoja rapakiviäkkii tuvan seinää niin että ropina käi, ja
heittäjää ei vaan näkynyt. Ne kivet nousiit maasta itsestää. Meijänkii
äiti kun mäni katsomaa, niin hää kerkis sannoo siinä kartanolla
ihmisille, että hää ei usko mihinkää sellasee. Ja yhtäkkiä kun lensi
hänen selkäheen suur nyrkin kokoinen kivi niin että jyrähti eikä
kukkaa nähnyt, mistä se kivi tuli ja jokaisen piti tunnustaa, että "kyl se
ol piru mikä viskais".(50)
Kivien heittelystä ei löydy silminnäkijäkertomuksia, mutta 1957 perinteen
nauhoittajat tapasivat Liedosta Halolan kylästä kotoisin olevan Vilhelm
Halosen, jolla hänelläkin oli kivisateesta seikkaperäisiä toisen käden
tietoja:
"...ol tuota siinä semmosii marjam puhistajii mitkä tuota puhistiit
marjoi koneihi kans ku tuota niitä ol kerätty siihe, talloo usiampii
kuormii. Ja tuota se alko paiskii sieltä perunamaast semmosii kivvii
sielt näkymätö olento, niihe marjam puhistajii pääle ja mihi sattu vaa
katole ja kaikkii.
Ja tuota sit yks naapuri mies, vanha mies se tuli meille käymää ja mie
kysyin jot onko siinä mittää perrää et tuota siel paha sellai pauhajaa.
Ni se sano jot on iha varmast, jot hää mäni katsomaa niitä
marjapuhistajjii, nii sielt viskas semmose iso puole nyrki kokose kive,
se män häne saapasvarteensa sattu se kivi. Ja siit ne talletti sen kivej ja
kouluopettaja sit punnits se kive, vei koululle sinne punnits sen
painonki, kui suur se ol ja.
Sitte hoisiit sen kive nuinikkää ja sit se mies sano, et ku se häne
118
saapasvarteesa tul se kivi ni hyö piiritti sit sen perunamaa, taikka se ol
aukial pellol perunaa. Ja tuota hyö piiritti sen iha ympär sen
perunamaa niist ne marjampuhdistajist, jot siin ei mistää pääst välist
sit mikkää menemää ja huomaamatta mihikää karkuu. Ajattelliit jot
jos pikkupojat om perunamaas paiskimas niitä kivvii. Ja siitte rupesiit
käymää niinikkää koko perunamaa sillai jot kaks kolme vakkoo vaa
väliä ja joka henki män siit siint tuota jottei siel varsiin alustakkaa
mittää voint piilos olla. Ja sielt ei löytynt mittää sielt. Mutta ku
männiit heti tuota sinne pihale taas töihe ni taas alko kiviä tulla
sielt."(51)
Sirkiän talon tapahtumilla on selvää sukulaisuutta Loson piruun, sillä
kummassakin tapauksessa lapsi joutuu "pirun" valtaan ja yrittää sytytellä
tulipaloja. Sirkiässä vain poika lopulta onnistui:
"Sirkiä talloo ostettii sellane riihi, jossa mies oli hirttäytynyt ja niistä
puista tehtiin navetta, ja siitä epäiliit et piru alko riehuu talos. Se män
pienee kuusvuotisee poikaa.
Se alko kartano takant kivvii heitellä. Ku männiit katsomaa, siel ei olt
kettää. Poika tul sellaseks et se etsi ain tulitikkuloi ja yritti sytyttää
talon palamaa. Kolme kertaa yritti sytyttää talon palamaa. Kerrakii ku
poika ol sisäs varmast, tapas emäntä ulosmennessää tulisen kekäleen
pihalta.
Aina kuljetettii poika mukana, kivet lenteliit siel ain, pelkäsiit millo se
sattuu, mut ei sattunt kehekää. Kerran olivat syksyllä pellolla ja yks
kaks huomattiin pojan kadonneen. Näkkiit et sauvvuu tullee pihast, ja
poika itse sano, et hää pan tule olkii. Talo palo ja ku sammutusväkkee
tul sinne ni sannoit, et siel istu palon ääres valkia jänis ja lämmittel
etukäpäliiää.
Ku isäntä tul kottii, sano poika isällee, et älä isä lyö minnuu, mie se
sytytin talon palamaa. Isäntä otti pojan syllii ja rupes itkemää.
Tulipalon jälkeen lakkasi kummittelu, pojast tul toine ihmine, se ei
ennää tultikkui etsint."(52)
Klassinen poltergeistin temppu Sirkiän talossa oli kivien heittely niin,
119
etteivät ne aiheuttaneet ihmisille vahinkoa. Hieman epäselväksi jää,
epäiltiinkö myös tulen syttyneen yliluonnollisella tavalla; tähän viittaisi
maininta, että ulkoa löytyi hehkuva kekäle vaikka poika oli sisällä.
Mäkisalon talon kummitus
Tapahtumapaikka: Isojoki, Leppikylä, Mäkisalon talo
Tapahtuma-aika: talvella 1936
Kesto: useita viikkoja
Keskushenkilö: talon poika
Ilmiöt: heitteli esineitä; koputteli; sytytti tulia; päästi eläimet irti;
teleportaatiota; löi pilkkaajia
Kommunikaatio: puhui talon pojalle
Arkistokertomuksia: 3 kpl
Silminnäkijäkertomuksia: 1 kpl
Muut lähteet: Pihlaja, Mirjami: Isojoen pitäjän kirja, s. 407. 1984
Isonjoen toisen kuulun kummittelun, Leppikylän Mäkisalon poltergeistin,
tekee tutkimuksellisesti antoisaksi se, että käytettävissä on talossa kahden
parhaan kummitteluviikon ajan asuneen Eino Kiviniemen nauhoitettu
haastattelu - tai oikeastaan kaksi haastattelua, sillä Olavi Kiviniemi puhutti
Einoa 1971 ja uudelleen kesällä 1972. Kertomuksen luotettavuutta
vahvistaa se, että yksityiskohdat on kerrottu samalla lailla kummallakin
kertaa. Einon veljenpoika Olavi Kiviniemi on selvästikin useasti kuullut
tästä kummituksesta ja pyrkii tallettamaan parhaat muistelukset nauhalle.
- Siellä Leppikyläs oli semmonen talo, Mäkisalon talo, jossa vähän
kummitteli. Sähän olet ollus siellä... Kuinka sä tulit siihen taloon noin
niinku menneheksi?
- Mä menin, ku siä annettiin halakomettää ja mä menin ottaan sitä sitte
hakkuuta ittelleni. Menin pyytään siitä talosta kortteeria ja isäntä sano
että kyllä kortteerin sais, mutta tääl on sellasta rauhatonta vähän ettei
täällä tuu nukkumisesta mitään. Minä sanoin, että kyllä mä nukutuksi
saan. En mä tienny mitään, että siä sellaasta kummitusta oli.
No mä olin siä sitte. Ei siitä nukkumisesta mitään tullu eikä mun
120
halakohommistani. Meni siä päivätki, ku siä kävi ihmisiä. Ja se isäntä
sitte pyysi mun, että kattosin vähän niiden peräänkin. Ettei siä tapahdu
mitään pahaa, ku siä kävi niin paljon väkee. Mä olin siä kaks viikkoo
sittej ja... Kylhä se siä sellasia kummallisia temppuja teki. Se poltti
navetanki, oli sen polttanu justiisa siinä ennej ja minä luulin, että siä
on vain tavallinen tulipalo ollu. Siinä meni karjaaki, seittemän
kahdeksan lammastaki palo ja kanoja ja...
Sitten ne oli perkaamassa siinä sitte sitä valakian loppua. Ja mä menin
sitte sinne vessahaj ja pistin kintaani siihen tarikon ponnen päälle ja
ajattelin, että ei se mun kintaitani vie, kun se vei aina kaikkia esineitä.
Ne oli siinä parin kolmen metrin pääs ne mun kintaani, tarikon ponnen
päällä kiikku. Ja minä otin kintaani, niin no siä olikin ne vanttuut
sisältä... Mä aattelin, mihinkä ne on menny, kun oli niin tyhjät kintaat.
Ne oli siä kintaitten nokalla rullalla, käärittynä tiukkaan rullaan
(nauraa). Enkä mä yhtään nähny vaikka koko ajan kattelin päältä, niin
ei kintaat heilunukkaan.
Joo, sitte se teki kaikemmoista pahaa. Ne lampaakki, kun ne sitte
teurastettiij ja sellaseen suureen punttuun pantiin sinne porstuasehen
ni se meni, yhtäkkiä pirrasti ne pitkin pihaa ne lihat.
- Montako lammasta siin oli?
- Siinä oli... emmä muista, siinä seittemän tai kahdeksan. Sitte ne
kerättiij ja viruteltiij ja laitettiin siihen punttuhun takasij ja isäntä löi
oven kiinni kahdella viiden tuuman naulalla. Meinas ettei se pääsen ny
enää... Mentiin kymmenen minuutin päästä kattoon ni oli naulat
vedetty aivan, ne oli pää suorat, ni oli vedetty, pistetty pöntön
kannelle ja lihat oli taas pitkin pihaa.(53)
Eino muistaa, että kummitus oli kova piilottamaan esineitä; niitä sitten
löytyi milloin mistäkin, varsinkin riihen takaa. Hänen muisteluksensa
huippukohta on tarkka kuvaus heitettyjen esineiden hitaasta ja
mutkittelevasta liikkeestä.
- Sitte niitä... Se isäntä luuli enste että siellä on joku semmone joka
tekee pahaa ja... kaikemmoisia varaastelee. Kun sieltä meni jyviä ja
sitten niitä hakokirveitä, niitä katos ja se teetti uusia aina. Kerranki
121
viis kappaletta teetti sepällä. Vei kaapin päälle sitte yhdej ja sano että
kyl se tuos nyp pysyy. Minä istuin sitte penkillä siinä ovensuus. Ja
sitte se lähti sieltä kaapin päältä se hakokirves tuleej ja mä kattelin ku
se tuli. Siinä oli kattolamppu, sellane iso kattolamppu kiikku, ja se...
kilahti siihen lampun pohjaan. Se teki siitä äkkinäisen mutkan ja meni
leivinuuniin. Minä sanoin sille isännälle että kyllä se nym meni tuonne
uuniin (nauraa). Se meni kattoon ja se oli uunis se hakokirves.
Ja perunoita se heitteli aina pitkin laattiaa. Ja kun peruna lähti tuleen,
se teki vinkkelimutkan keskellä huonetta ja lenti tuohon klasin
tantarihinki ja vaikka mihinkä. Ja se oli niin mukavaa, niinku sen olis
ottanu keskilaattialla joku vastahaj ja heitti toissappäin... ne perunat
lenteli niim mukavasti.
- Kuinka nopiaan ne lenti, oliko ne niinku olis heitetty vai oliko ne
pikkuhiljaa...?
- Pikkuhiljaa, senhän näki ku ne... Sitte siä oli tuo saarnamies tuli
sinne ison virsikirjan kans. Ja luki sieltä virsikirjasta sitte ja siunaali ja
sano että kyllä tuo virsikirja nyp pysyy ja vei sen sinne kaapin päälle.
Ja kun se pääsi sen virsikirjan tyköö pois, meni istuun ni sillon
virsikirja lähti meneej ja kaikki lehdet irti, lens ympäri seiniä.
Haastattelussa Eino Kiviniemi väittää nähneensä, kuinka esineitä katosi
Mäkisalon tuvasta siten, että ne yksinkertaisesti lensivät seinän läpi ulos.
Ovi ja ikkunat pysyivät kiinni eikä seinään tullut mitään jälkiä, mutta
tavarat saatiin sittenkin käydä keräämässä pihalta. Varsin eksoottisia
temppuja poltergeistinkin tekemiksi olivat myös ihmisten lyöminen ja
tulien sytyttäminen.
- Sittehä oli se tapaus, kun se yks mies rupes tekeen pilaa siitä...
- Joo. Se Jokikyynyn Jalmari -vainaa. Se käveli siä, se oli Viitaniemen
Valten kans siä huonees, ja Valte makas sängys. Ja se käveli laattialla
se Jalmari ja sano, että jos se olis naispiru ni mä painisin sen kans.
Sillon se löi sitä kohta korvalle niin, että lakki lenti päästä ja Jalmari
lähti käveleen sinne ovensuuhun päin, sen pyöri niinkun päänkokonen
lankakerä sen jalois, aina sinne kun se meni. Ja se tuli sitte sinne
toiseen huoneeseen ja istu siä keskelle laattiaa eikä puhunu enää
122
mitään (nauraa).
Kiviniemi joutui itsekin kokemaan, että kummituksen huumorintajulla oli
rajansa:
- Kerran yölläkin se... kun siinä oli niitä ihmisiä muitakin ja minä
menin sitte... Siinä oli semmonen astia. Minä sinne menin heittämään
vettä ja pierin lujaa. Ja sitten kun minä menin sänkyyn, niin se nosti
sänkyä noin 50 senttiä ylös kohdastaan, ja meitä oli kaksi miestä siinä
sängyssä, ja paiskasi laattiaan. Ja sitten koko yön... Siinä oli hellassa
sellanen peltinen kuuppa, niin se koputti koko yön siihen sillä puolen
huonetta, missä me olimme. Se suuttu minulle niin!
- Ei se tehny mitään vahinkoo ihmisille sitten?
- Ei se kellekkään ihmisille mitään tehny, mutta siä kotona sittes se
meinas sitä vissiin polttaa, ku siä eteiseskin oli seinäpaperiis olluv
valakia. Ja siä oli pellaviakii vintillä, ja se oli siihen sammunu siihen
pellaviin se valakia eikä sitä kukaan sammuttanu. Sitte kerran oli siinä
kaapin oves, siinä oli vanhanaikanen kaappi, ja siinä ovessa ol suuri
lieska, mutta ei se palanu.
- Oliko se ihan oikia valakia?
- Kyllä se oli niinkun oikia valakia mutta ei se kyllä mustunukkaan
yhtään...
- Eikä savua tullu?
-Ei. Siä palo kyllä seinäpaperia siä eteises ja pellavia vähä kärventy.
- Näitkö sinä ne pellavat tai sen, mitä se oli polttanut siellä?
- Näin, ne kiikkuivat siinä... Siihen se oli, se oli kyllä kumma, kun se
oli siihen sammunu ja niin hyvää sytykettä oli. Mutta ei kai sillä ollut
vain vielä voimaa polttaa sitä.
Jotkin yksityiskohdat viittaavat siihen, että tapauksen keskushenkilö olisi
ollut talon poika. Hän oli ainoana paikalla, kun Einon vanttuut vessassa
123
kiertyivät kintaiden kärkiin. Hän oli hyvin kiinnostunut kummituksen
puuhista, jotka joskus kohdistuivat häneen itseensäkin.
- Sitte siellä oli kans, siinä oli nuori poika siinä talos, kuinka vanha?
- Noo, se oli siinä toisella kymmenellä vähäj ja se oli niin utelias, se
aina vähän kävi kattelemas mitä se teki. Saunas se pruukas kiviä
kiukaalta paasata laattialle se kummitus. Ja se kävi siä saunas sitte
kattomas ja sen pisti hakaneleula, kun sillä oli hakaneulalla sukat
kiinni housumpuntis, ja se istu saunan kynnykselle ja otti kengän
jalaastansa, saappaan. No se saapas lähti siitä, ettei se huomannukkaaj
ja ei se läytänys sitä mistään. Mutta kyllä se sitte joskus löydettiin
niin... sieltä riihen takaa, juurakkoläjän päältä.
Poika oli ainut, jolle kummitus puhui. Kun poika taas oli mennyt saunaan
kummitusta vahtaamaan, se oli möreällä miehen äänellä tiuskaissut:
"Muistakkin ettes tuu tänne enää."
Mäkisalonkin kummittelu saatiin lakkaamaan vasta tietäjissä käytyä.
Parkanon Tilli-noidan poika neuvoi riihestä paikan, mihin taikapussi oli
kätketty, ja kun pussi poistettiin, lakkasi mellastus.
Eino Kiviniemi kertoo kahdessa haastattelussa kummittelun yksityiskohdat
hyvin samalla tavalla. Esineiden kulkemista seinien läpi hän ei kuitenkaan
vuonna 1972 muista mainita; vuoteen kohoaminen taas on kerrottu vain
vuoden 1972 haastattelussa.
Sopivasti Kalevalan juhlavuoden kilpakeräyksen jälkeen alkanut
kummittelu on SKS:n kerääjille ollut pulmallinen: se kun ei ollutkaan
vanhan kansan taikauskoa vaan valistuneen nykyajan tapahtuma, jota
lukuisat todistajat väittivät aidoksi. Honkajokelaisen Taavi Laaksosen
mietteet lienevät tyypillisiä:
"Kirjotan tähän vähän sellaista, joka ei kuulu keräilytoimistolle. Mutta
joka on mielestäni siksi mielenkiintoista, että sietää siitä kirjottaa
tieteellisesti oppineillekin. Olen pitänyt piru- y.m. kummitusjutut
pelkkinä taruina ja mielikuvituksen tuotteina. Mutta näinä päivinä on
kerrottu, että naapuripitäjässä Isojoella myllertää itse piru. Tältäkin
paikkakunnalta on siellä käynyt suuret ihmisjoukot, jotka kertovat
124
kaameita juttuja sieltä. "(54)
Turhaan Taavi Laaksonen kursaili: "keräilytoimiston" rutinoitunut väki
kiikutti hänen kertomuksensa samaan mellastavien pirujen lokeroon, mihin
oli säilönyt aiemmatkin kummitusjutut. Mäkisalon talon poltergeist oli
sille jälleen vain esimerkki "perinteen aktuaalistumisesta", jota vähemmän
sivistyneesti taikauskoksi kutsutaan...
125
Uusimmat poltergeisttapaukset
Sotien jälkeisistä mellastajista Vaimosniemen kummitus on jo
tullutkäsiteltyä johdantoluvussa. Uudempia poltergeisteja etsittäessä
arkistoaineistosta ei ole paljon apua. Luulenkin, että moni viime
vuosikymmenien poltergeist jää tässä käsittelemättä. Sen
verrankummituksia sodanjälkeiseltä ajalta kuitenkin löytyy, ettei
voidaväittää suomalaisen poltergeistin kuolleen y, koska sen juuret
ovatihmisluonnossa itsessään.
Kitinojan kummitus 1944
Kaikista poltergeisteista ei tule sensaatioita. Monet jäävät niin suppean
piirin tietoon, että ne löytää vain hyvällä onnella. Kurkijokelainenlehdessä
oli 1987 tunnetun hevosmiehen Kaarlo Partasen pitkä
muistelmasarja ja siitä, ravijuttujen keskeltä, löytyi yllättäen klassinen
poltergeist.
"Mutta vaikka paikka (Ylistaron Kitinoja, mihin Partaset olivat
siirtyneet evakkoon) oli kaikin puolin hyvä ja rauhallinen, niin ilmeni
ajanoloon jotain häiriötäkin, sellaista jota kukaan ei pystynyt
ratkaisemaan tai selvittämään. Selvittämättä se on vielä tänäkin
päivänä. Joka ilta, kun vaan hämärtyi, alkoi kuulua ajoittain koputusta.
Koputus jatkui aina samaan paikkaan, tuvan ikkunan karmiin, niin että
ikkuna helisi ja seinä tärisi. Muuta eroa ei ollut kuin voimakkuus.
Ääni oli samanlainen.
Päiväsaikaan ei koputusta kuulunut koskaan, mutta kun ilta hämärtyi,
niin sitten se saattoi kuulua jo aivan valveaikana. On myönnettävä,
ettei se niin oudolta tuntunutkaan valveaikana, mutta yöllä se
oikeastaan vähän pelotti. Isäni sanoi, että kun tulee lunta, niin kyllä
jäljistä nähdään, onko se mies vai nainen ja mihin päin jäljet vievät.
Eräänäkin pimeänä syksyisenä iltana oli meillä vieraita, Ylistaron
Kosken kylästä sisarukset Liisa, Jussi ja Matti Koski. Olimme juuri
kahvipöydässä, kun sattui tavallista voimakkaampi koputus, niin että
126
ikkuna helisi ja seinä tärisi. Vieraamme ihmettelivät, että mikä
sellaista ääntä ja tärinää aiheuttaa. Vaikea meidän oli sitä selittää,
koskapa emme itsekään sitä tienneet.
Jo marraskuussa -44 tuli pysyvä lumi, mutta koputtajan arvoitus ei
vaan selvinnyt. Ei mitään jälkiä näkynyt ikkunan alla eikä koko
seinustalla. Koputtaja toimi aina vaan entiseen malliin. Yhä useammat
ihmiset saivat tilaisuuden siihen tutustua. Oli merkillepantavaa,
kuinka erilailla eri ihmiset siihen reagoivat. Toiset, jotka kuulivat tästä
asiasta toisten ihmisten kertomana, eivät tahtoneet tätä mitenkään
uskoa todeksi vaan selittivät näitä ääniä heikkohermoisten evakoiden
harhoiksi. Kaikille vieraille, jotka sattuivat tämän äänen kuulemaan, ei
viitsitty sitä edes sellaiseksi selittää, vaan keksittiin jokin muu selitys,
kuten yläkerranasujien sisäänpyrkimiseksi tai muuta sellaista.
Mutta kun kylälle levisi tieto näistä koputteluista, niin teki se ihmiset,
ainakin toiset, hyvin uteliaiksi. Niinpä eräänä syksymyöhäisenä iltana,
kun luntakin oli jo ainakin nilkkoihin, tuli kolme miestä tupaan, jossa
minä juuri nukuin.
Yksi heistä oli kylän poliisi Lauri Kitinoja ja hänellä mukanaan pari
riuskaa nuorta miestä. Lauri sanoi:"Tulimme tänne nyt sitä varten, että
otamme koputtajan kiinni ja teemme siitä hommasta lopun." - "Tämä
olisi meistä erittäin mieluista, että saisitte tämän mysteerin selville."
Kun oli jo iltamyöhä ja nukkumaanmenoaika, kävin itse sänkyyn
pitkälleni. Pojille annoin nipun aikakauslehtiä luettavaksi, jos
kauankin joutuu koputtajaa odottamaan, kun ei sillä ollut mitään
aikataulua. Nostin pyöreän pöydän keskelle lattiaa, että siitä on nopea
pinkaista pihalle, kun siihen tulee aihetta. Kolme tuolia asetin pöydän
ympärille, joihin kaverit kävivät istumaan. Olen, ja varsinkin olin
silloin, nopeauninen, mutta aivan uneenkaan en kerinnyt vaipua, kun
voimakas koputus tärisytti seinää ja helisytti ikkunaa. Nopeammin en
ole sodassakaan nähnyt miesten ryntäävän korsusta ulos, kun nämä
Kitinojan-kylän miehet ryntäsivät pihalle.
Eivät he kovin kauaa siellä viipyneet, ei kymmentä minuuttiakaan,
kun tulivat jo takaisin. Sähkölamppu oli heillä joka miehellä kourassa
ja sen valossa olivat tutkineet seinänvierustaa ja lähitienoota. "Mitä
127
näitte?" kysyin heiltä sisääntultuaan. Huomasin jo heidän ilmeistään,
että ei varmaankaan mitään. Kyllä nämäkin miehet ihmettelivät asiaa
eikä sitä he eivätkä toisetkaan selville saaneet. Koputtaja toimi senkin
jälkeen aina niin kauan, kuin asuimme siinä talossa. Mutta onneksi se
ei seurannut meitä muualle, vaan oli täysi rauha. Ehkäpä se oli meille
evakoille selvä merkki siitä, että teidän on lähdettävä pian näiltä
main."(1)
Kaarlo Partasen kertomuksen arvo on siinä, ettei hän pyrikään tarjoamaan
koputtelua kummituksen työnä: hän kertoo asian, koska se on
selittämättömänä jäänyt hänen mieleensä. Yleensä talonväki joutuu
välttämättä sitoutumaan kummittelun yliluonnollisuuteen, jos ei muuten,
niin suojautuakseen petossyytöksiltä. Sitoutuminen merkitsee tapahtumien
yksipuolista hahmottamista, yliluonnollisten piirteiden korostamista,
polemiikkia epäilijöitä vastaan. Partanen on kummittelun sivustaseuraaja,
mikä antaa kertomukseen vakuuttavan ja asiallisen tunnun.
Mäkkylän kummitus 1946
Vuoden 1946 syksyllä lehtien otsikot täyttyivät Nürnbergin
sotarikosoikeudenkäynnin kuvauksilla. Lokakuun loppupuolella kuitenkin
jopa Göringin itsemurha jäi kotimaisen sensaation varjoon: Pitäjänmäen
Mäkkylässä oli alkanut kummitella.
Kummittelu alkoi lokakuun kymmenennen päivän tienoilla. Eläkkeellä
olevan konstaapelin August Heinosen taloon suuntautui parin viikon ajan
selittämätön kivisade. Kiviä alkoi lennellä illan hämärtyessä ja 22:n
tienoilla heittely lakkasi. Leppävaaran poliisista oli talon ympärillä
parhaimmillaan kymmenkunta miestä vartiossa, mutta heittelijää ei
tavoitettu.
Kivisade loppui aikanaan, ja parin päivän ajan mökissä oli rauhallista.
Maanantaina 21. lokakuuta kummittelussa kuitenkin tapahtui uusi käänne:
selittämättömät ilmiöt siirtyivät sisälle. Talon asukkaat, 75-vuotias August
Heinonen, hänen 67-vuotias vaimonsa Maria, heidän tyttärensä Elisa ja
tämän 13-14-vuotias poika Martti joutuivat todistamaan esineiden
lentelevän torpassa ilman näkyvää syytä. Kerran kukkaruukku lennähti
128
lattialle. Maria Heinonen nosti sen pöydälle, mutta kun hän kääntyi
lähteäkseen, pöytä ruukkuineen päivineen kaatui kumoon. Taulut
putoilivat seiniltä. Uunin luukut lennähtivät auki ja uunissa kuivumassa
olleet halot paiskautuivat lattialle. Käsisaha ponnahti lattialle uunin
solasta. Silitysrauta lensi Maria Heinosta kohti osumatta kuitenkaan
häneen. Kuten kivisade, niin esineiden lentelykin ajoittui iltaan.
Kummittelu tuntui keskittyvän Elisan ja Martti-pojan lähistölle. Kerran
kun Martti lojui lattialla lukemassa läksyjään, hyllystä sinkoutui
täysinäinen kermakannu ja kaatoi sisältönsä hänen päälleen. Elisa oli
keittiössä tiskaamassa, kun astiakaappi sai sellaisen iskun, että katkesi
puolittain ja roikkumaan jääneestä yläosasta tippuivat astiat lattialle.(2)
Uskomattomat ilmiöt houkuttelivat kosolti väkeä kummitustaloon ja sen
ympärille. Väki aiheutti Heinosille kaikenlaista haittaa. Heitä nimiteltiin
Mustan Raamatun lukijoiksi; August Heinonen jopa sai nyrkistä
kieltäydyttyään päästämään miesjoukkoa sisälle taloon. Kummitusta tultiin
katsomaan kauempaakin. Lappeenrantalainen Juhani Kälviäinen pistäytyi
Helsingissä käydessään myös Pitäjänmäellä. Hän pääsi sisälle
kummitustaloon seuranaan mm. pappi ja poliisi. Kälviäinen näki
kahvipannun lentävän hellalta lattialle. Sitä seurasi kahvikuppi, joka
kuitenkin jäi ehyeksi. Poliisin ja Kälviäisen lakit lennähtivät naulasta
lattialle.(3)
Mäkkylän kummituksen huomattavimmat saavutukset liittyivät
sähkölaitteisiin. Kaikkiaan neljä kertaa se kiersi hehkulampun irti
kattokruunusta. Sulakkeet kiertyivät itsestään irti sulaketaulusta. Kerran
sulake irtosi sellaisella voimalla, että se singahti kolmen metrin päähän
vastapäiseen seinään. Toisen kerran sulake irrottuaan lensi kaaressa ulos
sulaketaulun puoleisella seinällä olleesta ovesta. Sulaketaulua korjaamaan
kutsuttu Malmin sähkölaitoksen asentaja Väinö Pakkanen oli todistamassa,
miten sulake itsestään kiertyi irti. Sähköasentaja Väinö Kanteleinen
puolestaan näki kahvipannun kaatuvan hellalta, sulakekopan kiertyvän
auki ja sulakkeen lentävän kaaressa lattialle.
Ehkä luotettavimman todistuksen Mäkkylän kummittelusta on antanut
Heinosten poika merimiessaarnaaja Ilmari Heinonen. Parapsykologiselle
tutkimusseuralle antamassaan kuvauksessa hän mm. kirjoittaa:
129
"Eräänä päivänä saapuessani tervehtimään vanhempiani oli tapahtunut
jotain yllättävää. Ovet olivat yöllä avautuneet, vaikka ne varmasti oli
suljettu illalla. Maitokannu, joka oli seisonut vesiämpärissä, oli
noussut kaaressa keittiön nurkassa olevan korkean kaapin päälle.
Sisareni poika Martti Rantanen oli istunut tuolilla ja isäni oli antanut
hänelle terävän puukon, jolla pojan oli leikattava kynsiään. Silloin oli
kuulunut voimakas läiskähdys ja samalla oli näkynyt kuin
sähkökipinän aiheuttama välähdys, jonka jälkeen veitsen terä oli tullut
käyttökelvottomaksi."(4)
Ilmari Heinonen yritti estää sulakkeita irtoamasta naulaamalla baskerinsa
pikku nauloilla tiukasti sulaketaulun päälle. Sulake kuitenkin sinkoutui
baskerin läpi lattialle. Arvoituksellisinta tässä oli se, ettei naulaus ollut
irronnut eikä baskerissa myöskään ollut reikää.
Lehdistö suhtautui Heinosen perheeseen myötätuntoisesti. Uskovaisen
vanhan parin kovaa kohtaloa surkuteltiin eikä kummittelua edes vihjailtu
talonväen aiheuttamaksi. Ensimmäisen kerran suomalaista poltergeistia
käsiteltäessä tuotiin esiin parapsykologista sanastoa, kun nimimerkki
Oliver Helsingin sanomissa arveli tapauksen syyksi telekinesian.
Pakinoitsija Arijoutsi piti hauskaa kummituksen kustannuksella. Lauri
Simonsuuri antoi kummittelulle perinnetieteellistä taustaa esittelemällä
Uudessa Suomessa joukon muita tunnettuja poltergeisteja.(5)
Poliisin aktiivinen rooli kummittelun selvittämisessä nähtävästi päättyi
ilmiöiden siirtyessä sisätiloihin. Kivien heittelyn poliisi myönsi, mutta
esineiden lentelyn se katsoi olevan sensaationhakuista liioittelua.
Kenenkään poliisimiehen ei myönnetty nähneen lentelyä saati sitten
uskoneen sen todenperäisyyteen. Vielä lokakuun loppupäivinä poliisi
arveli voivansa selvittää tapauksen. Martti Rantasta käytettiin
poliisilaitoksella kuulusteltavana, mutta ilmiöt jatkuivat hänen poissa
ollessaankin. Sitten, loka-marraskuun vaihteessa, Mäkkylän kummitus
lopetti toimintansa ihan itse vajaan kuukauden mellastettuaan.
Mäkkylän kummittelussa on erityisen vaikuttavaa ilmiöiden
monipuolisuus ja tapaukseen liittynyt teleportaatio. On sääli, ettei
kummittelusta ole käytettävissä muita lähteitä kuin lehtiartikkelit. Jopa
yllä mainittu Ilmari Heinosen parapsykologiselle tutkimusseuralle jättämä
kuvaus näyttää kadonneen seuran arkistosta. Kriittistä tutkijaa ei
130
tämänkään tapauksen aineisto siis tyydytä. Martinin poltergeistin muistaen
voisi sanoa, että parapsykologisen tutkimuksen kannalta on vahinko, ettei
valistuneella 1940-luvulla enää nostettu oikeusjuttuja
kummittelutapauksista...
Oijärven koulun kummitus 1946
- Se oli kans tappaus kun me lähettiin sieltä karkuun ja... Niin se
tosijaan tuli meijän perässä. Poikain huoneeseen. Viimisen tulijan
jälissä se naputus kuulu ja se tuli poikain huoneeseen.
- Niin, se oli siellä ensinnä sängyn alla ja sitte tuli poikiin huoneeseen.
Ja minä vielä että minä puukolla pistän. Lähti se muka pois sitte
(nauraa). Katottiin ni siihen se naputti vaan ei siinä mittään näkyny.
- Ja tosijaan ku lujettiinki. Tämmönen pitkä pöytä oli ja siinä läksyjä
lujettiin ni se siinä saatto tulla tänne (koputtaa), pöytään naputtaa. Ei
siellä mittään näkynnä mutta se vain se napse kuulu siinä.
- Toisinaan hiljempaa ja toisinaan kovempaa...
Istumme Veikko Takalon tuvassa Kuivaniemen Luola-aavan laitamilla ja
muistelemme Oijärven koulun kummittelua. Veikko on soittanut mukaan
siskonsa Esterin. Veikko ja Esteri ovat asuneet Oijärven koulun
oppilasasuntolassa koko sen ajan, jonka kummitus siellä elämöi.
Sisarusten muisteluista alkaa hahmottua kuva neljänkymmenen vuoden
takaisesta sensaatiosta, joka pahemman kerran järkytti Pohjois-
Pohjanmaan takamaiden asukkaiden rauhallista elämänmenoa.
Kiinnostukseni Oijärven kummitukseen herätti Elli-Kaija Köngäksen 1958
kansanrunousarkistoon lähettämä haastattelu, jossa silloin 16-vuotias Elsa
Takalo muistelee kouluaikojensa tapahtumia.(6) Kertomuksessa oli monia
perinteisen kummitustarinan piirteitä - valkeaa haamua myöten - , mutta
Takalon silminnäkijänä kuvailemat yksityiskohdat paljastivat ilmeisen
poltergeistin.
Veikko Takalon ja Esteri Naisniemen haastattelu vahvisti vaikutelman:
131
Oijärven koulun kummitus kuuluu niihin suomalaisiin poltergeisteihin,
joiden aitoutta ei voi helposti kieltää. Satamäärin väkeä - koululaisia,
naapureita, kauempaa tulleita uteliaita, poliisi - todisti ilta illan jälkeen
selittämättömien ilmiöiden esiintymistä Oijärven koulun tyttöjen
oppilasasuntolassa syksyllä 1946.
Takalon ja Naisniemen mukaan tyttöjen asuinhuoneessa oli kuulunut
koputtelua pitempäänkin, mutta tapauksen kuuluisuuteen kohottanut
jatkuvan kummittelun kausi sattui syksyyn 1946. Tällöin kummitus pääsi
kemiläisen Pohjolan Sanomien palstoille. Lehti kirjoitti 29. marraskuuta:
"Kuivaniemen Oijärven kansakoulun oppilasasuntolassa koputteleva
kummitus on käynyt yhä ilmeisemmäksi ja suurempaa hämmästystä
herättäväksi. Se on nyt koputtanut yhteen menoon pari kolme viikkoa
ollen tästä ajasta vain kolmena iltana äänetön. Koputukset alkavat klo
19 ja ja jatkuvat yöhön klo 12:een. Kummitus koputtaa ainoastaan
huoneen ollessa pimeän ja silloin, kun siellä on tyttöjä.
Kummitushuone onkin se, missä koulutytöt ovat asuneet, mutta on
heidät nyt johtokunnan päätöksellä täytynyt sijoittaa naapuritaloihin
asumaan toisten käydessä kotonaan asti. Johtokunnan jäsenet ovat
nimittäin saamamme tiedon mukaan olleet toteamassa kummituksen
koputukset. Kun siltä oli kysytty, kuinka monta vuotta kummitus on jo
talossa ollut, vastasi tämä kahdeksalla koputuksella, eteenpäin koputti
olevansa vielä viisi vuotta. Kummitus ei näet puhu mitään, mutta
vastaa erilaisiin kysymyksiin koputuksilla. Se on tullut niin
kovaääniseksi ja jyriseväksi, että on siirrellyt jopa lasten sänkyjä.
Muiden kuin tyttöjen huoneessa se ei esiinny. Ja silloinkin on oltava
joku tyttönen mukana huoneessa.
Myös Oijärven poliisi kertoi käyneensä kummitushuoneessa ja sanoi
siellä kyllä koputuksia kuulleensa, mutta arveli että lapset pelleilevät.
Tätä hän ei kuitenkaan ollut voinut täysin pätevästi todeta enempää
kuin ne muut paikalla kävijät, joiden lukumäärä nousee jo satoihin
henkiin ja jotka kaikki ovat koputuksia kuulleet. Kahdelle toisen
silmänsä sodassa menettäneelle kummitus oli kysyttäessä vastannut
heillä olevan vain yhden silmän koputtamalla kerran, kun taas
tervesilmäiset saivat säännöllisesti kaksi koputusta. Muihinkin
koekysymyksiin kummitus on koputtanut täysin totuuden kanssa
yhtäpitävästi. Suurin osa paikalla kävijöistä väittää juttua aivan 100-
132
prosenttisesti todenperäiseksi epäilemättä lasten konsteja, jotka olisi
toki pitänyt huomata, jos sellainen vehkeily olisi kyseessä. Välistä
koputus kuuluu oven loukosta, välistä keskeltä lattiaa, lattian alta,
seiniltä ja milloin mistäkin."(7)
Koulun tuolloisten oppilaiden haastattelut vahvistivat lehtitiedot. Lapset
itse eivät kummituksen kanssa temppuilleet, mutta paikalle tulleet aikuiset
kyselivät siltä kaikenlaista. Veikko ja Esteri muistivat koputtajan tienneen
viereisessä luokkahuoneessa olijoiden määrän ja vahvistivat jutun
silmäpuolesta arvuuttajasta:
- Joo, niitä käi pitkän matkan takkaaki, aivan outoja ja... Koputtamalla
ne kyseli sillä lailla että koputtamalla heille ni vastataan. Niinku
yksiki oli Siltalan Heikki. Kysy että montako silimää hällä on. Niin se
yhen kerran napsautti vain. Niin ne nauro jo siinä, että nyt taisi pirulta
mennä rätinki sekasin (nauraa). Mutta sillä ei ollukkaa, sillä oli
lasisilmä toinen. Se tiesi sen.
- Ja sehä oli, ko ne kuunteli niin kysy että voikko nä liikuttaa jotakin.
Sehä nakkas sen sängyn erilleen, tämmösen hetekan. Ja sitte tuon
tyynyn.
- Joo, ne kierasi ylläällä mutkan ne tyynytki kun... Että sängyn vain
heitti. Ihan nuin vaan sen sängyn...
- Ja siin oli kattojia kymmeniä.
Veikko Takalon ja Esteri Naisniemen mukaan tämä oli ainoa kerta, kun
kummitus käskystä liikutteli esineitä. Tytöt säikähtivät sängyn liikkeestä ja
tyynyjen lentelystä niin, ettei uusia kokeiluja uskallettu järjestää. Lapset
kuitenkin saivat kokea kummituksen voiman ehken vielä pelottavammalla
tavalla: se nosteli nukkujien patjoja.
- Ja oliha se... poikai huoneessakin ku tuli jyrymää ni se... sanottii
Samppala Alpoks vaikka Puhaka Alpoha se oli ni... Se sano että
Veikko, ku minä olin niinko vanahempia ni... Että hänen petiä joku
nostaa. Ja siinä ku oli kahta puolen ne sängyt niin minä ku nousin
kattoon ni ihan selevästi nousi ja laski. Ja se ei uskaltanu nukkua siinä
laijalla ku sehä nosteli.
133
- Nousiks se sillei hitaasti vai nopeesti?
- Hittaasti nousi ja laski. Nimittäin se... ei se sänky mutta se itte patja.
- Samalla laillaha se teki siellä tyttöi huoneessa. Ja siinähä sitä hääty
aina pakopirtille lähteä siitä. Se tosijaan nosteli. Oli ihan niinku ois
ihimene ollu siellä alla mutta ei siellä mittää ollu. Aivan tyhyjää se oli.
Kerran Esteri Naisniemi muistaa pirun näyttäneen mahtinsa tytöille: se
rankaisi kielikelloa. Kummittelun alettua tytöt olivat päättäneet, ettei siitä
saisi kertoa "kyläläisille" eli kotonaan yöpyville tytöille. Eräs tytöistä oli
rikkonut lupauksen ja illalla, kauhistuneiden tyttöjen katsellessa,
kummitus oli kietonut vuoteessaan makaavan tytön tiukasti vilttiin. Tapaus
saattaa olla tyttöjen mielikuvituksen höystämä, mutta hakematta tulee
vertailutaustana mieleen Martinin poltergeist, joka kietoi tapauksen
keskushenkilön Emma Lindroosin köysiin.
Toinen Esterin kokema tapaus, jonka mielellään tulkitsisi pelästyneen
koulutytön mielikuvituksen tuotteeksi, on kummituksen näkyminen
karvaisena käärönä.
- Joo. Nehän pelekäsi ne pienemmät. Ja minä nukkuin niinku laijalla,
laitapetissä ja... Minuaki rupes jo sitte hirvittää ja minä menin
kaverin... seuraavaan pettiin, nukuttiin yhessä siinä. Ni siihen minun
petille niin ilimesty semmonen kääry. Ja minä koittelin sitä. Ja se
tuntu jotenkin semmoselle, miten minä nyt sen sanosin. Semmonen
pehmyt jotenkin, niinku karvanen. Ja sitte niin äkkiä minä sanon
toiselle että kattokaapa tekkii tuohon. Että koitteleppa sinä. Se oli
Puhakoita joku...
- Ei, eikös se ollu tämä Eevi, tämä Takalon Eevi?
- No joku se oli. En minä muista henkilöä. Ni seki koittel ja päästi
kauhian huuvon sitte ja (nauraa)... Ku hoitaja tuli ni ei siellä mittää
näkyny missää. Mutta sen ihan tunsi. Ja se se tuntuki jotenkin
kummalliselta. Se tuntu ihan.
- Oliks niin valosaa että sen näki kans?
134
- Joo, näki sen.
Takalon ja Naisniemen mukaan kummituksen pääasiallisin
ilmenemismuoto oli koputtelu. Muista äänistä yleisin oli kenkätelineen
kolistelu. Kerran oli keittolan astiakaapista kuulunut ryminää, kuin koko
astiasto olisi särkynyt, mutta katsottaessa kaikki oli ehjää. Koputtelu
kuului tyttöjen huoneessa, mutta siirtyi joskus poikien puolelle, kun tytöt
lähtivät muualle kummitusta pakoon.
Oijärven koulun kummituksen esiintyminen lehdistössä loppui joulukuun
kolmantena, jolloin Pohjolan Sanomat julkaisi Kuivaniemen kirkkoherran
Kullervo Hulkon lausunnon otsikolla "Paljon turhaa hälyä Kuivaniemen
Oijärvellä".
"Seuratessani tapahtumapaikalla asioiden kulkua perjantai-iltana
29.11.1946 en kuullut enkä nähnyt mitään. Samalla huomioin näiden
äärimmäisyysilmiöiden perusedellytykset: 1) Koulun asuntolassa
asuvien tyttölasten täytyy aina välttämättömästi olla saapuvilla. 2)
Huoneen on oltava täysin pimeän. 3) Lisäksi lasten mieluimmin on
oltava vuoteissaan makaamassa. Jo nämä kolme toteamaani seikkaa
osoittavat, että suggestiolla on vahva osuus ilmiöiden syntymiseen.
Näin ollen ilmiöillä olisi täysin luonnollinen edellytysperuste. "(8)
Jos Oijärven tapausta joutuisi arvioimaan koululaisten todistuksen
perusteella, saattaisi hyvinkin yhtyä kirkkoherran näkemykseen. Mutta
paikalla kävi myös kummitteluun kriittisesti suhtautuvia aikuisia.
Haastattelin Kuivaniemellä käydessäni Pentti Soivuorta, Oijärven
yläluokan opettajan poikaa, joka, koululla kun asui, joutui perehtymään
tapaukseen perusteellisesti. Tuolloin parikymmenvuotias Soivuori yritti
viikkokausia kaikin tavoin paljastaa kummittelun alkuperän.
"Mul oli sitte tosijaan sähkölamppu ja minä sanon että pankaapa käjet
pöyvällen että tuota joku rapsuttaa siihen pöytään. Se kuulu se ääni
sieltä pöyvä alta (koputtaa). Niinku pöytälevyn alta sieltä. Ja minä
aattelin että tämmönenhän paljastuu hyvin äkkiä, että kun joku siinä
rapsuttaa ja minä yhtäkkiä pistän sähkölamppuun valon niin jollakii
on käjet siellä pöyvä alla. Kun sen pysty niin paikallistamaan
selevästi, että se juuri sinne pöyvä alle rapsuttaa. Ja kaikilla oli nyrkit
pöyvällä ja kun minä pistin valot niin ne oli vielä sittekii pöyvällä.
135
Minä ajattelin ettei tuota niin äkkiä ainakaan tapahus se käjen
siirtäminen... Minä kojetin sitä monta kertaa. Minä ajattelin että jos se
jotekii tapahtuu nii äkkijä, että joku rapsuttaa ja sitte nostaakii käjet
tuonnep pöyvälle etten minä pääset tietämään siitä.
Ja sitte minä ajattelin että sen ilmijön voimakkuutta ja kovvuuttakkin
olis syytä koittaa ja käskin koputtaa kovemmin ja kovemmin. Ni se
niinko ikkunan vuorilautaan kopisteli sitte sillä niinko kynsillä. Se oli
sitte niinko olis nyrkillä lyöty siihe ikkunan vuorlautaan. No ne rupes
ne tytöt sitte, kun ne oli lapsiahan ne nyt oli, koululaisia, niin tuota
nehän tietysti rupes pelekäämään sitä hommelia, kun se alko olla vähä
liian kovaäänistä ja outoa. Niin semmonen voimakkuuskokeilu täyty
minun lopettaa siihen sitte, ettei ne tytö peljänny siellä. Mulla nyt ei
olisi tietenkää vielä huimannus sillo ja jos minä olisin saanu siellä olla
sillo, niin minä olisin purattanut talon, jos se olis kerran kyennys
siihen. Mutta sekin kopistelu oli jo liikaa, kun ne tytöt oli siellä
huoneessa asu, nukkumahommissa.
Se siltä illalta jäi minulle selvittämättä. Se jäi silleen sillä kertaa ja
minä jäin epäuskoseksi siitä huolimatta vaikka se multa kyllä jäi
pimijäksi sillä kertaa.
No sitte siellä sattu sitä, että ne tytöt ei oikein oisi siellä keskenään
tahtonu nukkua, niin minä olin monena monena yönä, ei yhteen
viikkoon varmaankaan sovin ne yöt mitä minä olin sitte siellä
mörönsyöttinä sitte niille tytöille siellä huoneessa. Aina menin sinne
illalla ja joskus saaton herätä ittekki sieltä vasta aamulla, mutta joskus
olin siäl niin kauvan että tytöt pääsi nukkumaan ja kun ne nukku niin
ei ne tienny siitä kum minä lähin pois ja ne jäi rauhassa nukkumaan ja
minä menin kans nukkumaan sinne toiselle puolelle. Ja minä monta
kertaa ajattelin, että kyllä se siellä selvijää. Minä olin... ettei siellä
olluk kettään muuta kun ne tytöt. Ja kun, siellä kierti ympäri sitä
huonetta, siellä oli vissiin olikohan parikymmentä semmosta pientä
huvilasänkyä jois oli semmoset jousipohjat. Se joskus rapsutteli niitä
jousia, niitä sängyn pohjajousia. Ja sängyn päähän rapsutti (koputtaa),
sen tunsi ihan selvästi että kynsillä, niinkun tällä lailla sormilla
lyyvään.
Niin minä monta kertaa, kun ne tytöt nukku kaikessa rauhassa siel
136
sitte ja se rapse kuulu sieltä sitte niinku olis ihan minulle essiinnytty
kum minä olin siellä. Niin sieltäkii sängyn pohjista kun kuulu rapsetta
niin minä menin sinne sängyn alle, kun siellä sopi hyvin liikkumaan,
konttaamaan tai ryömimään siellä sängy alla. Minä menin sinne sängy
alle ja ryömin siellä. Niinkun minä tulin tarpeeksi lähelle, semmosen
metrin päähän, niin se siirty seuraavaan sänkyyn. Minä saaton kiertää
koko renkaan, koko huoneen ympäri siellä ja se meni semmosen
metrin välimatkan päässä minun eellä se ääni. Minä saaton kiertää
koko huoneen ja se sama rapsutus kuulu. Se rapsutteli sinne sängyn
pohjaaj ja välliin sängyn päähäl löi. Minä kiersin myötäpäivään ja
vastapäivään monta kertaa joskus sen huoneen siellä pimiässä. Tytöt
ei tiennä mittään, kun ne nukku siellä kaikessa rauhassa kun ne oli
väsyneitä, kun sitä yleisöä tahto olla vähäl liikaakin siellä että ne ei
tahtonu ne tytöt päästä nukkumaankaan sillä lailla kun olis
koululaisten sopinut päästä.
Mutta ei siinä mittään koskaan näkyny, en minä ainakaan nähny. Eikä
sitä nähny kukkaan muukaan. Eikä sitä sinne kukkaan tuonu. Eikä sitä
kukkaan sieltä vieny. Että se tuli ja meni, hävisi sieltä... Tuli
tietämättä ja hävis tietämättä. Ja minä en siihen ainakaan
minkäänlaista selitystä löytäny siihen ääneen eikä siihen löytäny
kukkaan toinenkaan. Enkä tänäkään päivänä jos joku sannoo että
kuuluu semmosia ihmeellisiä koputuksia, en minä suoralta kädeltä
suinkaan uskos sitä, että nyt siellä joku kummitus on, vaan minun
täytyy saaha usijampi viikko tutkija sitä ennenko minä rupijan
ollenkaan uskomaan. Minä pijän leikkinä semmosta hommaa, mutta
kyllä minä vain kuolenki siihe uskoon, että kyllä tyhyjäki paukahtaa,
ei siitä mihinkään pääse."
Soivuorikin vahvistaa kummituksen erikoisen taidon tietää asioita, joita
sen ei pitäisi. Toisaalta hänellä ei ole kovin korkeata käsitystä
kummituksen järjenkyvyistä, sitä kun saattoi taitavalla johdattelulla pettää.
- Kun äiti oli opettajana siellä toisella puolen pihhaa, toisessa
rakennuksessa, kymmeniä vuosia oli opettajana siellä, samon ku se
alakoulun opettajakin. Ja ne oli tunteneet toisensa jo kymmeniä vuosia
siihen mennessä. Niin äiti kysy siltä kummitukselta, että montako häll
on veljiä. Niin se nappuutti kolme kertaa. Niin se alakoulun opettaja
sano, että nythän se vastasi väärin. Etteihän sul oo kun kaks veljiä.
137
Äiti sano että kyl se ihan oikein vastasi, että kyllä häl kolme veljiä on.
Niin se alakoulun opettaja vain sano, että kyl se on ihmeellistä että
vaikka näin kauvan on tunnettu toisensa, kymmeniä vuosia, niin
hänkää ei oo tienny että sinulla on kolme veljiä. Niin äiti sano, että
näin se vain asija on, että kolme hällä veljiä on muttei yhtään siskoa
(nauraa).
- Työ tietysti kokkeilitte siltä kysyvä et mikä oot miehiäs?
- Kyllä. Ja sitä alkuperrää koitettiin selvittää kaikilla keinoilla. Mutta
heti kun siihen tekstiin mentiin, että olis se alkuperä saatu selville ja
jotaki tietoa sen olemuksesta nin ne vastaukset loppu kyllä siihen. Se
meni sellaseksi se rapsuttelu. Se myönti ja kielti ja teki vaikka mitä.
Saatto ruveta rapsuttelemaan omija aikojaan siellä. - - Joskus oikeen
valmiiksi ajattelin semmosen renkaan. Sitä utelijaisuutta koitin siihen
laittaa omasta mielestäni että eikö sieltä minkäänlaista lipsausta tuu
mutta kyllä sen sai erehtymmää, ei siinä mittää. Kyllä se erehty
vastaamaan ristiinki sillä lailla ettei, jos minulta olis kyselty niin en
olisi sanonut niin. Mutta sitte kun minä rupesin perruuttammaan ja
perräämään sitä juttuva että mitenkäs sinä nuin sanot, myönnit tuolla
lailla tuommosen asijan niin siitäpäs ei tullukkaa ennää selvää. Ei sitä
kuulusteltu. Ei sitä päässy kuulustelemaan niinku tavallista kaverija
kuulustellaan, että sanotaan että kahella lailla ei saa sanova sitä
asijata. Se sai sanova niin monella lailla kun se halusiki sen (nauraa).
Kaiken penkomisen jälkeen Soivuori siis joutui myöntämään, ettei hän
löytänyt tapaukselle selitystä. Asuntolan tyttöjen täytyi kummittelun
aikana olla läsnä, mutta muita säännönmukaisuuksia oli niukalti.
Koputukset eivät erikoisesti seuranneet ketään tytöistä. Koputukset saattoi
selvästi paikantaa, mutta koputtelukohta voi siirtyä minne tahansa
huoneessa: pöytään, lattiaan, ikkunanpieleen, sängyn päätyyn. Senkin
kummitus saattoi tehdä, että se pyydettäessä siirtyi koputtamaan
esimerkiksi ikkunanpielestä pöytälevyyn, missä koputuksia oli helpompi
seurata.
Oijärven koulun kummittelu päätyi tuttuun tilanteeseen: "virallinen taho"
epäili petosta tai joukkosuggestiota, koputuksia seuranneet pitivät tapausta
selittämättömänä. Jälkeenpäin tarkasteltuna tapaus on yhtä vahvasti - tai
heikosti! - todennettu kuin monet muutkin suomalaiset poltergeistit. Mutta
138
vieläkin Kuivaniemeltä voi tavata kymmenittäin paikalla käyneitä, jotka
Pentti Soivuoren tavoin ovat kummituksen testanneet ja aidoksi
havainneet. (9)
Hautakiviveistämön kummitus 1954
1940-luvun maineikkaiden kummitusten jälkeen suomalaisesta
poltergeistista ei ole paljon kertomista: hiljaisuuden katkaisevat vain
vuoden 1954 syksyllä mellastanut jyväskyläläisen hautakiviveistämän
kummitus ja kaksikymmentä vuotta myöhemmin Lahden kummitus.
Kummittelu alkoi syksyllä 1954 jyväskyläläisessä kiviveistämössä,
ränsistyneessä lautarakenteisessa hökkelissä lähellä vanhaa kaljatehdasta.
Kaksi pitkää päivää tekevää kivityömiestä, Ensio A. ja Veikko J.,
huomasivat syyskuun 23:nnen päivän iltana, että työtilassa lenteli
kivensiruja. Kynnen kokoiset kivenpalat osuivat kumpaankin
nuorukaiseen eikä kumpikaan tunnustanut niitä heittäneensä. Pian kivien
lentely sai seurakseen oudon ääni-ilmiön: jostain vaikeasti määriteltävästä
paikasta alkoi kuulua surinaa tai vihellystä, kuin kuuloketta nostettaessa
kuuluvaa puhelimen valintaääntä. Aikansa kuunneltuaan miehet
huomasivat, että äänen kanssa saattoi kommunikoida, sillä se vastasi
kysymyksiin sovitun koodin mukaisesti. Vastauksista hahmottui synkeä
murhajuttu: mies ja nainen oli surmattu veistämörakennuksessa ja haudattu
sen maalattiaan.(10)
Veistämön johtajalta miehet saivat kuulla, että tämä oli havainnut
samanlaisia ilmiöitä jo kuukautta aikaisemmin. Veistämön konttorissa
johtaja oli nähnyt kivensirujen lentävän, vaikkei niitä konttorin puolella
pitänyt olla ollenkaan; hän oli myös kuullut selittämättömiä koputuksia ja
nähnyt konttorin oven aukeavan itsestään.
Kertomuksista ja lehtijutuista ei selviä, montako miestä veistämössä oli
töissä eikä sitäkään, havaitsivatko ilmiöitä muut kuin Ensio A., Veikko J.
ja veistämön johtaja. Joka tapauksessa kummitus laajensi toimintansa
suurempiinkin esineisiin: vasara lensi hyllyltä lattialle, konttorin puolella
lenteli pieniä marmorilaattoja, tahko pyöri itsekseen.(11)
139
Lokakuun alussa kummittelu oli paisunut sellaisiin mittoihin, että tapaus
nousi julkiseksi. Ensio A:n äiti tunsi Helsingin Sanomien Jyväskylän
aluetoimittajan Vaajakallion ja toi poikansa tämän luokse selostamaan
kummittelua. Vaajakallio kävi miehensä ja Kasvatusopillisen
korkeakoulun lehtorin Eero Valovirran kanssa kahtena iltana paikalla ja
juttu ilmestyi Helsingin Sanomissa 6. lokakuuta.
Vaajakallion pariskunta ja Valovirta lienevät jo aiemmin olleet
kiinnostuneita parapsykologisista ilmiöistä, sillä kaikki kuuluivat
Jyväskylän parapsykologiseen kerhoon. Helsingin Sanomien juttu ei ota
suoraan kantaa ilmiöiden laatuun, mutta rivien välistä voi lukea, että
kirjoittaja pitää tapausta aitona. Jutulla on kiistatonta arvoa, sillä siinä on
silminnäkijäkuvaus poltergeist-ilmiöistä:
"Todellinen kauhumaisema oli vastassani niinä kahtena iltana, jolloin
kirjeenvaihtajamme oli tutustumassa itse paikalla outoihin ilmiöihin.
Kiviveistämö törrötti aavemaisena pimeydessä kummitusmaisine
nostureineen. Ensimmäisenä iltana tutkimme rakennusta ulkoa
turvallisen välimatkan päästä. Leikkisäksi heittäytynyt schäferi taisi
sotkea kaikki piirustukset, sillä kummituksesta ei kuulunut mitään.
Sen sijaan kuului yön pimeydestä selkäpiitä karmiva humalaisen ääni,
joka nauroi yössä kulkeville.
Summerin ääni ja laimea kivisade oli seuraavan illan kokemuksissa.
Tällöin oli veistämöllä kaikkiaan kahdeksan henkilöä, heidän
joukossaan juttuun kiinnostunut ja asiantuntijaksi pyydetty tri
Valovirta, joka muiden tavoin sai heti vastaansa summerinääntä
muistuttavan heikon, vähitellen illan mittaan voimistuvan äänen. Se
toisti halutun luvun, vastasi kysymyksiin ja päästi vihdoin klo 23.30
tienoilla hätähuutoa muistuttavan valituksen, joka nostatti vilunväreet
selkään.
- Äänenkin voisi vielä selittää, vaikka olenkin varmistunut siitä, ettei
se voi olla mikään hyönteisen ääni, sanoi tri Valovirta tutkiessaan
muiden miesten kanssa seinää, josta ääni kuului - mutta kivien lentely
on jotain, mille ei voi löytää selitystä - ei vielä. Hän oli koonnut
taskuunsa joukon kivensiruja, jotka olivat lentäneet ensin kattoon
sitten lattialle pahvilla tiivistetyssä (konttori)kopissa."(12)
140
Vuonna 1971 Olavi Kiviniemi haastatteli Antamo Vaajakalliota, joka
kertoi omat muistonsa käynnistä kummittelupaikalla:
"Me sovimme sitten tohtori Eero Valovirran kanssa, joka oli
Jyväskylän tähtitieteellisen yhdistyksen puheenjohtaja ja
Kasvatusopillisen korkeakoulun opettajainvalmistuslaitoksen
luonnontieteen lehtori, että hän lähtee sitten rouvansa kanssa matkaan
sinne. Rouva oli itsekin opettaja, hän oli Jyväskylän tyttölyseon
luonnontiedon lehtori, filosofian maisteri ja kaikin puolin järkevä,
molemmat jalat maassa seisova ihminen hänkin.
Ja näin me sitten menimme yhtenä yönä joka oli... taikka iltana, kello
yhdeksän aikaan. Se oli erittäin synkkä, tarkoitukseen oikein hyvin
sopiva, semmoinen sumuinen, synkkä, tihkuinen yö. Ja me läksimme
sitten, otimme meidän koiramme mukaan - meillä oli
saksanpaimenkoira - ihan kurillamme, että miten koira suhtautuu
tämmöiseen paikkaan. Koira oli levoton tosiaan siinä veistämön
ulkopuolella, se oli silminnähtävän poikkeuksellinen sen käytös. Ja
sisään se ei tullut ollenkaan, se kieltäytyi itsepintaisesti menemästä
sisään vaan jäi sinne ulos makaamaan aika pitkän matkan päähän
rakennuksesta.
No sisällä oli, olikohan siellä kaksi kolme miestä, pari näitä veistämön
työmiehiä, jotka olivat silloin olleet siellä illalla töissä. Olivat siinä
vähän pois lähdössä siinä jo ja tuntuivat olevan vähän niinkuin
jotenkin vaivautuneita. No, silloin nyt ei tapahtunut yhtään mitään,
veistämö oli kaikin puolin semmoinen salaperäisen ja synkän
näköinen. Siellä oli muutamia harvoja yksinäisiä lamppuja ilman
mitään varjostimia ja ne löivät semmoiset kovat, terävät varjot, mustat
varjot, ja kaikki oli vähän noin tosiaankin kummitusmaisen näköistä.
Ja siinä sitten kun me keskusteltiin, niin sitten rupesi kuulumaan
todellakin tätä ulinaa, ja silloin minä totesin, että joo, se on aika
samantyylistä kun puhelimen kuuloke nostetaan ja sieltä tulee se
vapaaääni, mutta se oli voimakkaampi ja se oli huomattavasti
terävämpi se ääni.
Ja sitten minä rupesin tenttimään aivan samalla tavalla kuin tämä
edellinen kertoja tentti. Minulla oli myöskin markan lantteja sekulia
141
rahaa taskussa ja minä hoksasin ne. Minä laskin ne käsissäni, sitten
totesin, että niitä oli, oliko niitä nyt viisi kappaletta. Ja minä helistelin
sitten niitä rahoja taskussani ja kysyin sitten että voitkos sanoa,
kukahan lienetkin, että montako rahaa, kolikkoa minun taskussani on.
Ja heistelin näin niitä että se kuuli sen helinän. Ja se vihelsi viisi
kertaa.
Hyvä, se meni siis aivan kohdalleen. Ja sitten minä kysyin, en muista
mitä minä kysyin sitten, ja sain vastauksia. Sitten toistin samat
kysymykset ruotsiksi ja mitään vastausta ei tullut. Se ei siis ilmeisesti
osannut ruotsia. Minä toistin vielä saman saksaksi, ei myöskään tullut
vastausta. Se meni vallan mykäksi.
No sitten siinä, ellen väärin muista, vähän kaikki tentti siltä yhtä sun
toista satunnaista, mutta se ei ilmeisesti ollut mieleen tälle hengelle,
koska se rupesi sitten vallan villiksi ja rupesi ulisemaan se ääni. Se oli
hermostunut ja se ääni kävi erittäin epämiellyttäväksi. Minä lopulta
sanoin että kuule, ole hyvä ja lopeta, ei tämä ole hauskaa kuultavaa. Ja
jonkin ajan perästä se loppui.
Koko sen ajan tohtori Valovirta oli kulkenut ympäri seiniä ja
koputellut ja hakenut onttoa paikkaa, mutta ei siellä ollut mitään
onttoa paikkaa. Se oli todellakin lautarakennus, sahanpuruilla täytetty.
Ei sieltä löytynyt mitään, ja sitä ääntä ei myöskään voitu paikallistaa.
Mitään johtoja ei havaittu, että mitään summereita siellä ei ollut. Se
tutkittiin sekä sisä- että ulkopuolelta ja todettiin, että ei siinä ilmeisesti
vilppiä ole. Eikä niistä kavereista kukaan... ne istuivat kuin
kivipatsaat, yksikään heistä ei liikkunut mihinkään, ja se tuntui että
siinä ei ollut mitään vilppiä."(13)
Lokakuun seitsemäntenä Helsingin Sanomien lukijat saivat edelleen
täyden annoksen paranormaaleja ilmiöitä:
"Hautakiviveistämön kummitus ei enää tiistaina ja keskiviikkona
tyytynyt vain pieniin kivensiruihin ja koputuksiin. Aamusta lähtien se
näinä päivinä on nakellut mrmorikiven kappaleita ja suuria
parinkymmenenkin senttimetrin mittaisia muttereita.
Keskiviikkoaamuna se ryskytti veistämön seinää niin, että sahajauhot
lensivät huoneeseen.
142
Näinä päivinä ei enää kukaan veistämön työntekijä ole jäänyt hämärän
tulon jälkeen veistämölle töihin, sillä henkimaailma on ryhtynyt
hallitsemaan siellä liian kovin ottein. Tri Valovirran käydessä
keskiviikkona valokuvaamassa näitä kummitusmaisemia pudotti outo
ilmiö parinkymmenen senttimetrin mittaisen ruostuneen ruuvin hänen
jalkoihinsa. Veistämön väki kertoi, ettei tätä ruuvia ole käytetty pitkiin
aikoihin eikä sen nykyisestä säilytyspaikasta ole varmaa tietoa. Tri
Valovirtaa varten olivat miehet keränneet myös ruokatunnin aikana
lentäneet viisi kiveä konttorihuoneena käytettyyn tiivistettyyn koppiin.
Kun niitä hetkeä myöhemmin mentiin hakemaan, ne olivat kadonneet,
vaikka aivan varmuudella tiedetään, ettei kukaan ole käynyt kopissa
sen jälkeen, kun kivet oli koottu pöydälle. Tässä pienessä
puulattiaisessa huoneessa lentelee yhä kiviä, vaikka esim. sieltä on
kaikki kivet siivottu tarkasti pois."(14)
Lokakuun kahdeksannen päivän lehti toteaa jo "Jyväskylän
kummitusrintamalla hiljaista", mutta lisää kummitteluun vielä muutaman
veistämön työntekijöiltä kuullun ilmiön: seinällä riippunutta suurta
viivotinta oli heilautettu voimakkaasti, lähistöllä ollut tanko oli itsestään
pyörähtänyt ja lattialle oli paiskautunut noin viiden kilon lyijypuntti.(15)
Lokakuun 15:nnen Helsingin Sanomissa oli Parapsykologisen
tutkimusseuran varapuheenjohtajan T.K.Laakson pitkä artikkeli, jossa
Jyväskylän tapaus selitettiin poltergeist-ilmiöksi. "Jyväskylän tapauksessa
jatketaan vielä tutkimuksia sopivaa meediota apuna käyttäen", toteaa
Laakso juttunsa lopussa. (16)
"Sopiva meedio" oli helsinkiläinen selvänäkijä Terttu Blaschkow, joka
sitten Laakson kanssa kävi paikalla. Hän muistelee käyntiään Aikki
Perttola-Flinckin kirjassa "Ihmistiedon rajamailla" otsikolla "Sidoin
kiviveistämön kummituksen savipalloon":
"Kun Jyväskylän kiviveistämöllä kummitteli, Parapsykologisen seuran
puheenjohtaja pyysi minua lopettamaan oudot ilmiöt. Lensimme
Jyväskylään, ja jo pari vuotta opettajanani ollut mieshenkilö saneli
minulle kaavan, jolla minun piti sitoa levottomat henget. Insinööri
T.K. Laakso istui vieressäni, kirjoitti ja piirsi kaavan muistiin. Kun
tulimme veistämön pihaan näin ovella miehen ja naisen ja tiesin
heidän olevan murhatut ja nyt kummittelevat henget. Sisällä ei ollut
143
ketään, pimeääkin siellä oli, mutta tahko pyöri, kivet ja taltta lensivät
ilmassa. Mukanani oli henkien pihamaalle paiskaama kaivertaja ja hän
ihmetteli, miksi henget nakkelivat häntä, joka sentään uskoi, eikä sitä
toista työntekijää, joka juoksi karkuun."
Blaschkow sitoi henget saamansa kaavan mukaan tulen, ilman, maan ja
veden avulla savipalloihin ja vei pallot mukanaan.
"Toimme siis savipallot Helsinkiin, mutta teimme niillä useita kokeita
ennen niiden lopullista rauhoittumista. Päästin henget vapaiksi ja ne
menivät oitis Jyväskylään ja veistämölle. Paikalla oli todistajana myös
muuan Helsingin sanomien toimittaja. Kokeet tapahtuivat siten, että
minä olin Helsingissä ja soitin veistämölle ja kerroin minuutilleen,
milloin päästän henget vapaiksi. Varoitin myös kyseistä toimittajaa
menemästä liian lähelle tahkoa, koska murha-ase voi lentää sinne.
Tahko alkoi pyöriä ja samassa taltta lensi sitä kohti, toimittaja korjasi
sen talteen ja toi kotiinsa. Mutta ei hän pitänyt sitä huoneessaan yhtä
yötä kauempaa. Seuraavana päivänä hän soitti minulle viettäneensä
kamalan yön! Tällä hetkellä taltta on T.K. Laakson hallussa. "(17)
Antamo Vaajakallio vahvistaa Blaschkowin kokeilut henkien kanssa. Hän
oli soitellut veistämölle ja kysynyt, jatkuvatko ilmiöt ja niin vai oli käynyt,
että ilmiöitä esiintyi vain silloin, kun Blaschkow oli vapauttanut henget.
Blaschkow ei ollut ainoa meedio, joka kävi hautakiviveistämössä.
Vaajakallion mukaan Hollannista tuli Mulder-niminen selvänäkijä, joka
Blaschkowin käynnistä tietämättä vahvisti tämän diagnoosin: kummittelun
aiheuttivat veistämössä murhatut mies ja nainen, jotka oli haudattu
maalattiaan.
Hautakiviveistämön kummitus koki tyypillisen poltergeistin kohtalon: se
nousi nopeasti kuuluisuuteen ja katosi yhtä nopeasti. Jyväskyläläinen
lehdistö, joka oli pahasti myöhästynyt tapauksen uutisoinnissa, nousi
vastustamaan Helsingin Sanomien kummitusta ymmärtävää otetta.
Jyväskylän Sanomat totesi, että "nykyaikainen journalistiikka vaatii myös
tieteellistä todistusaineistoa" ja leimasi kummituksen humalaisten
toilailuksi.(18)
Oliko hautakiviveistämön kummitus sitten petosta vai aito poltergeist?
144
Olavi Kiviniemi, joka on tarkimmin tutkinut tapausta, toteaa:
"Aukoista huolimatta aineistoa on kertynyt niin paljon, että pidän
Jyväskylän kiviveistämön kummitusta varteenotettavana tapauksena.
Eri lähteistä kootut tiedot vahvistavat toisiaan. Erot yksityiskohdissa
ovat pieniä ja sellaisissa yhteyksissä, että ne on helppo ymmärtää.
Tapahtumien runko on selkeä eikä muodollisesti anna suuriakaan
mahdollisuuksia virhetulkinnoille."(19)
Tapaukseen liittyy kuitenkin jälkiepisodi, joka oikeuttaa petosepäilyt.
Antamo Vaajakallio kertoo:
"Useita vuosia sen jälkeen, kun kaikki tämä oli tapahtunut ja juttu oli
ilmeisesti jo vaipumassa unhoon, tuli jutun alkuunpanija, tämä
kiviveistäjä Ensio A., meidän kotiimme ja alkoi erittäin pontevasti
perua koko tapahtumaa sanoen, ettei siellä yhtään mitään tapahtunut,
mitään yliluonnollista. Että kaikki oli hänen itsensä järjestämää. Hän
oli heilutellut ohkaisilla langoilla niin sahoja kuin pyöritellyt tahkoja.
Mutta kun sitten käytiin toteamassa tämän tahkon rakenne ja ne
mahdolliset vipuvarret - hän vielä sanoi, että hän paperinarun kiersi
tahkon akselin ympärille ja sitten hän hiljaa selän takaa veti niin, että
tahko pyöri ja se kampi rupesi kiertämään - totesimme sen, että se oli
kyllä täysi mahdottomuus, sillä se tahkon laakeri oli niin tavattoman
huono, että se kitka ja se tavattoman huono vääntömomentti, mikä
siinä syntyi kun noin ehkä tuuman vahvuiselle akselille kierretään
paperinarua, niin ei mikään mahti maailmassa saa näillä vehkeillä sitä
narua pyörimään. Sen lepokitka on niin suuri, että se naru katkeaa
varmasti.
Että kaikesta tuntuu siltä, että tässä oli aivan siis harkittu kielto. Mistä
syystä tämä katumus sitten näin pitkän ajan kuluttua oli tullut näin
voimakkaasti, että hänen täytyi tulla perumaan tätä puhetta, niin minä
en jaksa käsittää. Oliko hän sitten joutunut itse joihinkin
henkilökohtaisiin vaikeuksiin ja koetti saada peruutusta, se ei koskaan
selvinnyt. Mutta ilmeistä oli, että hän koettaessaan tehdä tätä
mahdollisimman luonnolliseksi ja koettaessaan keksiä rationaalisia
selityksiä kaikelle sille, mitä oli tapahtunut, niin hän puhui vastoin
parempaa tietoaan."
145
Antamo Vaajakallio saattaa olla oikeassa epäillessään Ensio A:n
tunnustusta. Jyväskylän kummituksen aitous jää kuitenkin kyseenalaiseksi.
Hautakiviveistämön ilmiöistä juuri ne on kuvattu ylimalkaisimmin, jotka
parhaiten todistaisivat tapauksen aidoksi. Näistä ilmiöistä - esineiden
liikkumisesta, kivensirpaleiden lentelystä -- tarvittaisiin seikkaperäisiä
silminnäkijäkuvauksia, ennen kuin petosepäilyistä voitaisiin luopua.
Lahden kummitus 1974
Vuoden 1974 keväällä, kun kaikessa rauhassa pengoin
kansanrunousarkiston pölyisiä poltergeistlipukkeita, pamahti julkisuuteen
Lahden kummitus, viimeisin laajempaa kohua aiheuttanut suomalainen
poltergeist.
Kummituksen keksi Ilta-Sanomat, joka toukokuun puolessavälissä
varmisti sillä parinkin numeronsa myynnin. Pian mukaan liittyivät
Helsingin Sanomat ja tietenkin Etelä-Suomen Sanomat, jonka kotinurkissa
kummittelu tapahtui. Maineensa huipulla kummitus oli toukokuun 20:nnen
päivän tienoilla, jolloin muistan kuulleeni viranomaisten vakuuttavan
radion Tänään iltapäivällä - lähetyksessä, ettei mitään syytä paniikkiin
ollut - tilanne oli poliisin hallinnassa. Ja niin kävikin, että kuun lopulla
lehdet enemmän tai vähemmän suoraan kertoivat poliisin löytäneen
kummittelun aiheuttajan. Taas kerran oli julkisuudenkipeä talonväki
sortunut järjestämään "selittämätöntä" koputusta lehtimiesten ja poliisien
ihmeteltäväksi.
Jostain syystä en ollut ollenkaan innokas tutkimaan poltergeistia itse
teossa, valvomaan öitä ventovieraitten asunnossa poliisien lehtimiesten,
pappien, meedioitten, lahkolaisten ja sensaationhakijoiden joukossa.
Ajattelin odottaa, että pahin mekkala menee ohi ja käydä sitten keräämässä
tapauksen jälkeensä jättämän kertomusaineiston, jonka käsittelyssä tunsin
olevani varmalla pohjalla.
Elokuussa harhailin sitten Lahdessa Uskontotieteen jaoston nauhuri
olkapäällä ja etsin kummitustaloa. Kaupunginosan tiesin ja muutaman
kyselyn jälkeen seisoin Sammonkatu 26:ssa vanhan kahden perheen
puisen omakotitalon pihalla. Asiani kuultuaan Märtha M., noin 60-vuotias
146
keväisen kummittelun keskushenkilö ohjasi minut naapuriin poikansa
Kalevin puheille.
Pian kävi ilmi, että Kalevi hoiti kummittelun PR-puolen. Hän oli keväällä
tuonut tapauksen julkisuuteen ja valinnut sitä seuraamaan päässeet
henkilöt. Aloin vakavasti epäillä jutun todenperäisyyttä, kun Kalevi kertoi,
että hän oli kiinnostunut parapsykologiasta ja oli käyttänyt tapausta
todistaakseen yliluonnollisen olemassaolon. Kun kuitenkin olin Lahteen
tullut, purin nauhurin pöydälle ja aloitin tapauksen penkomisen Kalevin
haastattelulla.
Tapaus oli alkanut toukokuun neljäntenä. Silloin Märtha M.:n 22-vuotias
huumeita pitkään käyttänyt poika Pertti hirttäytyi Sammonkadun-kotinsa
ulkorakennuksessa. Samana iltana noin 11:n aikaan Märtha M.:n kodin
ikkunaan koputettiin terävästi kolme kertaa. Ikkuna oli sama, johon Pertti
oli tavannut koputtaa tullessaan ilman avainta kotiin. Selittämätön koputus
toistui kolmen viikon ajan lähes joka ilta. Koputus alkoi illalla 23:n
aikoihin ja jatkui pitkälle yli puolen yön.
Varmistuttuaan koputuksen selittämättömyydestä Kalevi kutsui poliisit
paikalle. Hän otti myös yhteyttä Keski-Lahden seurakunnan kirkkoherraan
Mauri Malkavaaraan, joka saapui paikalle pastori Rantakarin ja komisario
Eero Reijosen sekä konstaapeli Pauli Silventoisen kanssa. Rantakari oli
tuonut mukanaan poikansa, Ilta-Sanomien Lahden aluetoimittajan Tapio
Rantakarin. Vieraat istuivat sisällä pienessä kahden huoneen huoneistossa.
Kalevi oli ulkona autossa toisen poliisimiehen kanssa. Hän kertoi
kuulleensa lehtien rapinaa, ikään kuin raskaat asekeleet olisivat kulkeneet
pihan poikki. Sitten alkoi koputus, jonka sekä sisällä että ulkona olijat
voivat kuulla. Koputtajaa vain ei voitu nähdä sen enempää sisältä kuin
ulkoakaan, vaikka talon ulkoseinä oli kirkkaasti valaistu. Seuraavana
päivänä Ilta-Sanomat julisti etusivullaan: "Kuolleen kotona kummittelee -
kirkkoherra ja poliisi kuuntelevat koputuksia." Tiettävästi poliisit aikoivat
avata seinän, josta koputuksia kuului, mutta luopuivat ajatuksesta
seuraavana päivänä pidettävien hautajaisten takia.
Poliisi toimi rivakasti, sillä jo 21. toukokuuta saatettiin julistaa tutkimukset
päättyneiksi. Tapaus, jota aluksi oli pidetty hieman epätavallisena
kotirauhan ri

////////////////////////// 4 ////////

Suomalaisen poltergeistin mellastus on äkkiä katsoen sattumanvaraista. Se
voi kohdistua lähes mihin tahansa esineisiin, joita suomalaisesta taloudesta
löytyy. Kummituksella on kuitenkin joitain mieltymyksiä ja rajoituksia,
jotka tekevät siitä leimallisesti poltergeistin.
Colin Wilson huomauttaa, että poltergeistkummittelut poikkeuksetta
alkavat mitättömän tuntuisilla ilmiöillä ja paisuvat vasta vähitellen
huomattavaan mittaan. Ensin kuullaan epämääräistä rapinaa, sitten
koputuksia; myöhemmin alkaa lennellä kiviä ja pikkuesineitä, sitten
huonekalut alkavat liikkua. Vasta kummittelun loppupuolella on todella
eksoottisten ilmiöiden, esimerkiksi puhuvan kummituksen, vuoro.(3)
Suomalaiset tapaukset tuntuvat sopivan varsin hyvin tähän kaavaan. Moni
kummittelu on ainakin jaettavissa selvästi erottuviin jaksoihin. Kopralassa
tapaus alkoi kivien heittelynä ulkona ja siirtyi myöhemmin sisätiloihin.
Vielä selvemmin muutos näkyi Mäkkylässä, missä kiviä lensi taloa kohti
kahden viikon ajan ennen kuin mellastus talossa alkoi. Lahden kummitus
aloitti koputtamalla ikkunanpieleen. Koputus lähes taukosi myöhemmin,
mutta sen sijaan alkoi lennellä esineitä.
Poltergeist voi olla yllytyshullu. Usein se tekee ikään kuin voimaansa
osoittaakseen juuri sitä, mistä sitä epäillään tai varoitetaan. Hauskin
esimerkki on Turvan torpasta: piru vei ratamestari Härköseltä konjakin
pullosta juuri, kun Härkönen oli ennättänyt ääneen aavistella tällaista
temppua. Pellosmaan piru repi kuin uhalla irti lehmänkytkyeen aspin,
jonka naapurin isäntä voitonvarmana oli takonut hirren läpi. Isollajoella
Mäkisalon isäntä pani uuden hakokirveen seinälle ja vannoi, että siellä se
pysyy. Tietysti kirves lähti heti kohta leijailemaan. Kummitus sai päähänsä
polttaa Väliveräjän torpan vasta, kun onneton Kuppar-Eeva oli käynyt
moista ennustamassa.
Vaikka suomalaisissa kummitustaloissa pauketta ja jyrinää riittääkin,
poltergeistin mellastus yltyy harvoin niin kovaksi, että talon rakenteet
kärsivät. Kuitenkin Alajärven Saukolla kummittelija repi karjasuojan
katon irti. Väliveräjän torpan poltergeist tempasi tuvan seinähirret irti
nurkkasalvoksesta ja repäisi halki tuvan savupiipun. Pellosmaassa pirun
oli täytynyt käyttää melkoisesti voimaa saadakseen parsihirren läpi isketyn
aspin reväistyksi irti. Mäkkylässä kummitus tempaisi astiakaapin irti
seinästä niin, että se puolittain katkesi. Muuten suomalaisten tapausten
osalta voi yhtyä tutkijoiden käsitykseen, ettei poltergeistin voimankäyttö
159
juuri ylitä saavutuksia, joihin keskushenkilö yltäisi luonnollisin keinoin (ja
ehken hyvillä työkaluilla varustettuna, ei aspia muuten puun läpi vedetä).
Poltergeistin psykologisen tulkinnan kannalta on mielenkiintoista, miten
mellastus usein näkyy lapsellisena kiusantekona, josta lapsia varmasti on
lukemattomat kerrat varoitettu ja jonka he tietävät olevan äärimmäisen
tuomittavaa. Mustanojan röppä ja monet muut pilasivat ruuat heittämällä
niihin sontaa tai hiekkaa. Pohjoismäen ja Pyykinmäen pirut sotkivat lantaa
eläinten rehuun. Kopralan piru heitteli lehmänlantaa maitoastioihin ja
navetassa olijoiden päälle. Pellosmaan navetassa piru sotki lantaa lehmien
juomaveteen.
Poltergeistin tyypillinen kiusoittelijan rooli näkyy siinä, ettei se uhkaavan
näköisistä tilanteista huolimatta juuri koskaan vahingoita kohdettaan.
Pieniä kolhuja monet ovat saaneet poltergeistin käsittelyssä, vakavampia
vammoja tuskin kukaan. Huonoiten taisi käydä Könnin piikatytölle. jonka
pirut "heittivät" takkaan niin, että häneltä paloivat kasvot. Tässäkin saattaa
mieluummin olla kyse keskushenkilön henkisestä häiriötilasta kuin
ulkoapäin tulevasta poltergeistin toiminnasta.
Yleinen vaikutelma suomalaisista poltergeisteista on, että ne ovat
iltaeläjiä. Aamuun tai keskipäivään ajoittuvia ilmiöitä on kuitenkin niin
paljon, ettei tästä ole syytä tehdä ehdotonta sääntöä.
Iltakummittelu on luonnollista, jos ajatellaan, että sen aiheuttaja on joku
talonväestä. Päivällä väki puuhaa kukin omissa töissään, mutta illalla
kokoonnutaan yhteen ja on aikaa seurusteluun. Ihmissuhdeongelmat
pääsevät nousemaan esiin - ja torjutut ihmissuhdeongelmat purkautumaan
poltergeist- ilmiöinä. Monen poltergeistin mellastus on ollut
parhaimmillaan (tai pahimmillaan!kun keskushenkilö on maannut
vuoteessa unta odottamassa,(4) joten unta lähenevä, rentoutunut mielentila
saattaa olla ilmiöille normaalia arkitajuntaa suotuisampi.
Ilta-aikaan liittyy joissain tapauksissa havaittu poltergeistin valonarkuus.
Ojalan kummitus aloitti koputuksen illalla, kun valot sammutettiin. Kun
tehtiin valkea, koputus lakkasi, mutta alkoi uudelleen tulien sammuttua.
Takalan kummituksella oli sellainen vaihe, että se lopetti mellastuksen,
kun tehtiin valkea. Oijärven koulun kummitus koputti vain puolipimeässä.
Koputus loppui, jos huoneeseen tuotiin valoa. Moni ulkomainen mellastaja
160
on tieten opetettu sietämään valoa.(5) Tällaista harjoitusta sai myös
Kuhamäen piru, joka uransa alussa jyskytti vain pimeässä, mutta
loppuaikoina rymisti jo reilusti lampun valossa.
Tutkijoiden yleinen kanta on, että poltergeist-ilmiöitä sattuu vain silloin,
kun keskushenkilö on valveilla. Esimerkiksi William Roll teki tämän
havainnon Seafordin poltergeistia tutkiessaan ja yleistää sen koskemaan
muitakin tapauksia.(6) Oletus sopii suomalaiseenkin aineistoon ja selittää
sen, miksi mellastus yleensä loppuu puolilta öin. Pienen varauksen
säännön ehdottomuuteen voisi panna, sillä Oijärven kummitus koputti
Pentti Soivuoren kertoman mukaan silloinkin, kun keskushenkilöt
nukkuivat, ja Lahden nauhoituksissa on kohta, jossa Märtha M. herää
koputuksen alkamiseen.
Sen enempää kummittelun keskittyminen iltaan kuin joidenkin
kummittelijoiden valonarkuus eivät muuta sitä seikkaa, että poltergeist
eroaa muista kummituksista nimenomaan harvinaisen rohkeutensa ja
itsepintaisuutensa suhteen. Hyvään kummittelun vauhtiin päässyt
poltergeist ei säikähdä edes skeptistä tutkijaa, joka tavallisesti pystyy
hyydyttämään ympäristössään kaiken parapsykologiaan vivahtavankin.
Ääni-ilmiöt
Lähes kaikkien poltergeisttapausten perustana ovat selittämättömät äänet:
koputus, rapsutus, jyskytys tai erilaisten äänien taitava matkiminen.
On kai oletettava, että kaikki poltergeistin tuottamat äänet ovat
matkimista, koputuksetkin. Poltergeistillahan ei tiettävästi ole mitään
fyysistä välinettä jolla koputella. Colin Wilsonin mukaan nauhoitettujen
koputusten äänikäyrä poikkeaa selvästi tavallisesta. Normaali koputus
näkyy graafisesti kuvattuna loivina käyrinä, mutta kummituksen
koputuksessa käyrä nousee ja laskee äkkijyrkästi. Wilson huomauttaa, että
ainakin joissain tapauksissa koputuksissa on muutakin outoa: ne eivät
aiheuta värinää ympäristössään vaikka olisivat voimakkaitakin.(7)
Wilsonin oletus koputusten erikoislaadusta ei ainakaan tärinän
puuttumisen osalta saa vahvistusta suomalaisista poltergeisteista. Useissa
suomalaisissa tapauksissa ääni-ilmiöt nimittäin ovat niin voimakkaita, että
ne aiheuttavat havaittavia seurauksia. Vaimosniemen aitan lattiaan
161
kummitus löi kuin lekalla, jolloin viereisessä aitassa astiat helisivät.
"Normaalitkin" koputukset tuntuivat värinänä seinässä. Samoin Hautalan
talon lattiasta kuuluva koputus tuntui värinänä kokeilijan käteen. Ojalan
kummituksen koputtaessa koko tupa tärisi ja astiat liikkuivat. Rakennus
tärisi ja ikkunat helisivät, kun Salkko-Niilan piru ja Kuhamäen piru
mellastivat parhaimmillaan. Samanlaista tärinää ja helinää on Kaarlo
Partanen kuvannut Kitinojan tapauksessa.
Jotain outoa koputteluissa kuitenkin saattaa olla. Vaimosniemeläinen
silminnäkijä kertoo:
"Se koputus oli sen tyylistä että niinko... Ei sitä ihminen olis saanu
semmosta. Em minä tiijä millä konstilla se sitte sellaseks saatii. Jos
nyt minä koputan tällä tavalla puuta (koputtaa), niin tään tuntee
jokkaine et tää om puun koputtamista. Mut siin ol sellane oma sävysä
siinä, että se ei ollu näi kovvaa koputusta. Minäkii sanoin sillo että
tuoha on ihan niinku se jostai henkimaailmasta tulis tuo koputus."(8)
Koputtajalla saattaa olla mielipaikkansa kuten Lahden kummituksella
ikkunanpieli tai Vaimosniemen kummituksella aitan väliseinä.
Yleisemmin kuitenkin koputus kuuluu eri puolilta huoneistoa ja
voimakkuudeltaan vaihtelevana. Usein kertojat nimenomaan mainitsevat
koputuksen kulkeneen pitkin seiniä ja lattioita. Hautalan talossa koputus
saattoi alkaa lattiasta ja siirtyä sitten pitkin seiniä, välillä kuin luudalla
pyyhkien. Oijärven koulun kummitus siirtyi rapsuttamaan sängystä
toiseen. Sen voi kutsua koputtamaan paremmin tarkkailtavaan paikkaan.
Koputus seurasi tyttöjä, kun nämä vilistivät poikien puolelle pakoon.
Härösen piru osasi matkia paikalla olijoiden hullunkurisia äännähtelyitä.
Luksanniemen piru turkkiaan paikatessaan matki neulan suihketta kankaan
läpi. Myllymäen torpan kummitus osasi matkia sahauksen ja lakaisun
ääntä. Uudemmista poltergeisteista Lahden kummitus matki askelten
ääntä, ruletin pyörintää ja kellon kilahtelua sekä särkyvän lasin helinää.
Suomalaisista poltergeisteista parhaimpia matkijoita ovat kuitenkin olleet
Salkko-Niilan ja Mikkolanahon poltergeistit, joille äänten matkiminen
pyydettäessä oli keskeisintä mellastuksen sisältöä. Salkko-Niilan piru osasi
jäljitellä rahojen kilinää, veden valumista, kortinläiskettä, askelia,
sahaamista ja puiden pilkkomista. Suoritus vetää hyvin vertoja Tedworthin
kuuluisalle rummuttajalle tai sveitsiläiselle Stansin kummitukselle (1860-
162
1862), joiden ohjelmistoon rahojen helistäminen myös kuului (ja Stansin
kummitus matki myös halonhakkuun ääntä).(9)
Kirjallisuus tuntee monia musiikillisesti lahjakkaita poltergeisteja.
Tedworthin kummitus soitteli rummullaan marsseja. Myös Cidevillen
pappilan kummitus, joka mellasti vuonna 1850, osasi rummuttaa monia
kappaleita. Sitä pyydettiin yrittämään teemaa oopperasta "Wilhelm Tell".
Se ei osannut, mutta kun joku hyräili sille melodian, sen kuultiin
harjoittelevan sitä päivän mittaan.(10) Musikaalisuudessakaan suomalaiset
mellastajat eivät häviä ulkomaisille, sillä Mikkolanahon renki sai pirunsa
matkimaan paitsi "kyrvän lerkutusta" myös viulua, harmonia ja urkuja.
Kopralan piru kannattaa erityisesti mainita, sillä se osasi matkia vihellystä
eikä livennyt nuotista vaikeissakaan kappaleissa.
Esineiden liikkuminen
Ilmiönä esineiden liikkuminen ilman näkyvää liikuttajaa on jopa
vaikuttavampi kuin koputukset, joille voi toki helpommin kuvitella
luonnollisen selityksen. Vaikuttavuutta lisää se, ettei liike suinkaan aina
ole summittaista vaan hyvinkin kontrolloitua.
Monen poltergeistin todistajat kertovat esineiden liikkuneen oudon
hitaasti, ikään kuin näkymättömän käden kannattamina. Alajärven
Saukolla Henrik Aspegren näki pyydettyjen esineiden tulevan ulottuville
leijaillen toiselta puolen huonetta. Samalla tavoin Raision torpassa kovasin
leijaili huoneen poikki kevyesti kertojan syliin. Väliveräjän torpassa
aikuiset näkivät ikkunalasin kohoavan ilmaan ja iskeytyvän kiveen; lapset
väittivät nähneensä miehen ikkunaa kannattamassa.
Martinin torpassa, missä sattui lähes kaikkia kuviteltavissa olevia
poltergeist-ilmiöitä, havaittiin myös hyvä valikoima esineiden outoja
liikkeitä. Kynttilänjalka leijaili hitaasti pyörien ilmassa ja mutkitteli
mennessään. Päreet leijuivat selittämättömästi. Puukko suhahti kuusi
kertaa Efraim Eerolan pään ympäri.
Mikkolanahossa nähtiin sangon ensin kiertävän pitkin lattiaa ja sitten
nousevan kattoon. Pellosmaassa vesikuppi nousi hyllyltä ja kiersi koko
tuvan. Mäkisalon hakokirves leijaili seinältä tuvan keskelle, kolahti
lamppuun, teki äkkinäisen mutkan ja sukelsi leivinuuniin; perunat
163
lentelivät mutkitellen lattialla. Mäkkylän kummitustalossa sulake kiertyi
irti sulaketaulusta ja sinkoutui kaaressa ulos samalla seinällä olevasta
ovesta.
Armas Pajuluoman kertomus täyteen lastatun kahvitarjottimen leijailusta
Hautalan tuvassa on lajissaan ylittämätön. Parempaan liikkeen hallintaan
ei tiettävästi mikään ulkomainenkaan kummitus ole kyennyt. Lähimmäs
pääsee romanialainen Talpan poltergeist, joka leijutti vettä täynnä olevaa
ruukkua tipankaan läikkymättä.(11)
Monessa tapauksessa näkyy esineiden heittelyllä olleen selvä tarkoitus
säikähdyttää tai nolata joku paikalla olija. Maironiemen piru heitti Tiaisen
Mikko-poikaa puukolla otsaan nähtävästi vakavampaa vahinkoa
aiheuttamatta. Anna Eeva -tytärtä se paukautti perunalla päähän.
Kankaanpään piru paiskasi puukon seinään vierasmiehen korvan ohitse;
toista uteliasta se paiskasi leivänpuolikkaalla.Martinin piru kierrätti
puukkoa Eerolan isännän pään ympärillä. Halolan Sirkiän talossa
kummitus heitti nyrkinkokoisella kivellä epäilijää selkään. Mäkisalon
kummitus läimäytti vierailijaa, joka puhui siitä halventavasti.
Seafordin poltergeistia tutkiessaan William Roll huomasi, että 64:stä
havaitusta ilmiöstä 40 oli sellaisia, joissa sama esine liikkui kaksi, kolme
tai neljäkin kertaa.(12)
Suomalaisellekin poltergeistille tuntuu vakiintuvan suppeampi tai laajempi
ohjelmisto, jota se kummittelun kestäessä toistuvasti esittää. Mustanojan
röpän, Hemmilän pirun, Nikkarin pirun ja Luksanniemen pirun
mielipuuhaa on ollut karjan päästäminen irti. Martinin poltergeist oli
mielistynyt kynttilänjalkaan, jota se monen paikalla käyneen kertoman
mukaan heitteli - tai oikeammin kantoi -- paikasta toiseen. Maironiemen
piru heitteli pärepuukkoa. Takalan kummitus siirteli aina samoja vasaraa,
hohtimia ja veistä. Loson piru kokosi ja sytytteli samoja kalikoita moneen
kertaan. Uudemmista kummittelijoista Mäkkylän kummitus oli mieltynyt
sulaketauluun ja Lahden kummitus muovihelmiin.
Ulkomaisessa poltergeistkirjallisuudessa mainitaan usein esinei- den
lähtevän liikkeelle huomaamatta: jos johonkin usein liikku- neeseen
esineeseen vasiten kiinnitetään huomiota, se ei liiku, mutta kun katsojien
tarkkaavaisuus hetkeksi herpautuu, esine nähdään taas lennossa. Kopralan
164
poltergeistin silminnäkijät kertoivat spontaanisti juuri tästä
erikoispiirteestä.
Kivien heittely
Ehkä poltergeistin yhteydessä pitäisi puhua mieluummin kivien
kantamisesta kuin heittelemisestä. Kivet eivät nimittäin läheskään aina
seuraa normaalia heitetyn esineen lentorataa. Ulkomaisessa
poltergeistkirjallisuudessa kerrotaan kivien lentävän usein epänormaalin
hitaasti, lähes leijuen, ja joko sivuuttavan ihmiset tai osuessaan ihmisiin tai
esineisiin aiheuttavan tuskin ollenkaan vahinkoa. Kiviä lentelee joka
suunnalta, ne ilmestyvät näkyviin usein vasta lähellä kohdettaan ja joskus
katoavat maahan pudottuaan. Näin kävi mm. Younghalissa 1661, missä
kummittelun keskipisteenä oli muuan Mary Longdon. Hänen miehensä
vannoi kuulustelussa "nähneensä kivien lentävän ikään kuin ne olisi
heitetty Marya kohti, toisten taas ikään kuin ne olisi tiputettu hänen
päälleen. Hän oli nähnyt niitä suuret määrät ja kun ne olivat osuneet
Maryyn, ne putosivat maahan ja katosivat niin, ettei niitä kukaan
löytänyt."(13)
Suomen kuuluisimpaan kiviä heittelevään poltergeistiin, Kuhamäen
piruun, on liitetty juuri yllä kuvattuja ominaisuuksia. Sehän heitti kiviä
talon ulkoseinään. Suurimmat kivet olivat noin miehen pään kokoisia,
mutta seinään ei tullut niistä jälkeä. Maahan tiputtuaan kivet hetken
kuluttua katosivat (mihin? - uudelleen kiertoon kummituksen
ammusvaraston täydennykseksi?). Nikkilänmäen talon ikkunat rikottiin
nyrkinkokoisilla kivillä. Tällainen kivi osui paikalla olijan selkään
aiheuttamatta mitään vahinkoa, vaikka olisi luullut peltoaukeaman toiselta
puolen heitetyn kiven olevan osuessaan tuhoisa. Kiviä sateli taloa kohti
monelta suunnalta yhtaikaa. Halolan piru heitti talon seinään hienoja
rapakiviä. Epäilijää se paiskasi nyrkinkokoisella kivellä selkään vammaa
aiheuttamatta, mutta muuten kivet eivät koskaan sattuneet ihmisiin, vaikka
niitä lenteli ylenaikaa.
Alan Gauldin tutkimista 500:sta eri maista kootusta tapauksesta 18:ssa
havaittiin, että heitetyt kivet tai muut kummituspaikalle ilmestyneet
esineet olivat kuumia.(14) Tämä harvinainen piirre on liitetty myös
Kuhamäkeen, missä kerrottiin kivien vesiastiaan pudotessaan sihahtaneen.
Kuumista kivistä on vain yksi, ei välttämättä kovin luotettava kertomus.
165
Mutta kertoja ei taatusti tiennyt yhdestäkään Gauldin 18:sta tapauksesta.
Mistä hän sai tietonsa ellei todella tapahtuneesta?
Kuhamäen kivien kuumuus ja salaperäinen ilmestyminen tai katoaminen
viittaavat teleportaatioon. Ulkomaisesta aineistosta löytyy useita tapauksia,
joissa heitettyjen kivien on sanottu ilmestyneen näkyviin vasta lähellä
kohdettaan, kuin tyhjästä. Jotain salaperäistä heitettyjen kivien alkuperässä
on suomalaisissakin tapauksissa ollut, sillä missään ei ole saatu selville,
mistä kivet oikein tulivat.
Tulenteko
Suomalaisista kummittelutapauksista kahdeksassa kerrotaan tulen
syttyneen joko itsestään tai sitten poltergeistin keskushenkilön
sytyttämänä. Näistä kolme tapausta - Härösen, Väliveräjän ja Halolan -
päättyi kummitustalon tuhoutumiseen tulipalossa.
Loson ja Halolan tapauksissa on selvää, että tulipalot aiheutti
keskushenkilö ainakin osaksi vanhalla kunnon tulitikkumenetelmällä.
Losossa tosin osa väestä oli yliluonnollisen sytyttäjän kannalla vielä
sittenkin, kun tytön taskusta oli löydetty tulitikut. Halolan tulien sytyttäjä
oli selvästi talon poika. Hän sitten lopulta poltti koko talon. Tulentekoa ei
nähtävästi pidetty yliluonnollisena, kivien lentelyä kylläkin. Vain kerran
pihamaalta löytyi kekäle, vaikka poika varmasti oli sisällä talossa.
Muissa tapauksissa näin ilmeistä yhteyttä ei ole osoitettavissa. Härösen
Tiina Niemimäki oli selvästi ilmiöiden keskuksena, mutta kukaan
kertojista ei epäile hänen sytyttäneen tulipaloja, vaikka Härösen piru
sytytteli tulia ylenaikaa ja poltti lopulta koko talon. Kankaanpäässä,
Martinilla, Pienessämäessä ja Mäkisalossa tulen syttymistä on pidetty yhtä
lailla yliluonnollisena kuin muitakin ilmiöitä.
Poltergeistin sytyttämiin tulipaloihin pätee sama sääntö kuin muuhunkin
mellastukseen: paloissa ei tiedetä kenenkään kuolleen. Toinen tyypillinen
piirre on, että tulia syttyy siellä täällä peräperää: kun jossain on saatu tuli
sammumaan, huudetaan sammuttajia jo toisaanne.(15)
Sinnikkään hämäräpuolen asioiden tutkijan Charles Fortin mielestä
kummittelujen tulipaloilla on paranormaaleja rajoituksia: ne tapaavat
166
tukehtua syttymäkohtaansa aiheuttamatta laajempaa vahinkoa tai peräti
rakennuksen tuhoutumista.(16) Eräänä esimerkkinä Fortilla on Findleyn
poltergeist Ohiossa 1889. Siellä kaksi sänkyä paloi tuhkaksi
vahingoittamatta ollenkaan ympäristöään - jopa lattia sänkyjen alla säilyi
vahingoitta. Toisen kerran vaatteita täynnä oleva kirstu paloi sytyttämättä
mitään ympäristössään.
George Owen ei yhdy Fortin kantaan vaan pitää poltergeisttapausten
tulipaloja tavallisina, vaikkakin paranormaalisti sytytettyinä. Fortin
hypoteesin tueksi voisi suomalaisista tapauksista tuoda vaikkapa Härösen
pirun, joka poltti ladosta heinät, mutta jätti ladon itsensä polttamatta.
Mäkisalon kummitus sytytti tulen talon vintille, eteisen seinäpapereihin ja
kaapin oveen. Vintillä oli pellavia, mutta tuli sammui niihin itsestään.
Kaapin ovessa näkyi suuri lieska, mutta silti ovi ei palanut. Mäkisalon
kertomuksesta saa vaikutelman, että kertoja ihmettelee samaa kuin Fortkin
- tulen sammumista vaikka tulenruokaa olisi ollut yllin kyllin. Vaikka
kyllähän Mäkisalon kummitus alkajaisiksi poltti navetan eläimineen tulen
rajaamisesta ollenkaan välittämättä...
Suomalaistenkin tapausten osalta voidaan yhtyä tutkijoiden käsitykseen,
ettei tulenteko ole poltergeistin tavanomaista toimintaa, jos ei aivan
harvinaistakaan. Kansainvälisestä vertailuaineistosta löytyy kuitenkin
myös pyromaanikummituksia, joille tulen teko on ainut toimintamuoto.
Suomalaisista tapauksista Loson piru kuuluu tähän poltergeistin tyyppiin.
Teleportaatio
Teleportaatio on poltergeist-ilmiöistä vaikeimmin uskottavia. Ei riitä että
hyväksytään esineiden voivan liikkua ilman näkyvää aiheuttajaa - täytyy
hyväksyä sekin, että esineet voivat kadota olemattomiin ja ilmestyä
näkyviin jossain toisessa paikassa. Onko poltergeistin historiassa
perustetta näin epätoivoiselle uskonhypylle?
Vaikuttavin suomalainen teleportaatiokuvaus löytyy Aikki Perttola-
Flinckin Ihmistiedon rajamailla -kirjasta, missä otsikolla "Huoneeseen
satoi tyhjästä selvää rahaa" kerrotaan Helsingissä noin vuonna 1917
sattuneesta tapauksesta. Useiden henkilöiden läsnäollessa
kerrostalohuoneistoon ilmestyi tyhjästä kolikoita, kaikkiaan
toistakymmentä tuolloista markkaa.(17) En ole esitellyt sitä suomalaisten
167
poltergeistien yhteydessä, koska tapaus kesti vain yhden illan ja koskei
siinä esiintynyt muuta kummittelua.
Varsinaisessa poltergeist-aineistossa on kolmenlaisia ilmiöitä, jotka
panevat epäilemään teleportaation tapahtuneen.
Joskus esineitä katoaa selittämättömästi ja ne löytyvät sitten milloin
mistäkin. Kylmänojalla löydettiin arkussa säilytettyjä vaatteita usein sieltä
täältä läheisestä metsästä. Väliveräjän torpan poltergeist vei vintillä
säilytetyt vaatteet metsänlaitaan puiden oksille. Maironiemen Tiaisen
taloon ilmestyi viiden litran lasipullo naapurin tuvan vinniltä. Mäkisalon
kummitus kantoi tavaroita talosta kaikkialle ympäristöön. Kiesin
kummitus toi pihalta havuja tuvan lattialle.
Toinen ryhmä ovat tapaukset, joissa kummitustalossa lentelee sisätiloihin
kuulumatonta ainesta. Alajärven Saukolla soraa lensi uunista. Mistä se
tuli? Eihän uunissa tavallisesti soraa säilytetä. Raision tuvassa kertoja sai
multaa silmilleen suututettuaan pirun. Salmisen torpan uunilta sinkoili
tupaan hevosenlantaa. Martinin torpan lattialle karisi rappausta kymmeniä
litroja, mutta kukaan ei saanut selville, mistä se tuli.
Näiden kahden ryhmän tapahtumista useimmat voisi hyvinkin selittää
ilman teleportaatiohypoteesia. Jos esineitä yöllä katoaa ja ne löytyvät
aamulla metsänreunasta, syytä etsii luonnostaan vaikkapa pahankurisista
pikkulapsista. Eikä ole täysin varmaa, ettei joku isäntä voisi
uuninpankollaan säilyttää hevosenlantaa, jota kummitus sitten
harrastuksissaan hyödyntää. Mutta on olemassa kolmas ryhmä oletettuja
teleportaatiotapauksia, jossa kertojat tieten vakuuttavat esineiden
ilmestyneen suljetusta tilasta tai suljettuun tilaan lukkojen avautumatta tai
rakenteiden vaurioitumatta.
Martinin torpan teleportaatioilmiöistä vaikuttavimpia oli papereiden
lentäminen lattialle kirjoituspöydän lukitusta laatikosta. Maironiemen piru
toimitti pärepuukon kahden lukon takaa aitasta tuvan seinänrakoon.
Öljypullon se siirsi lukitun oven lävitse eteisestä tupaan ja vauhtiin
päästyään rumautti samaa tietä kolme kivenjärkälettä. Mäkisalon talossa
esineet siirtyivät tuvasta seinän tai ikkunan lävitse pihalle. Takalan
kummitus kuljetti vasaran, hohtimet ja veitsen kolmen suljetun oven
lävitse kamarin oven alle (sitä ei tosin mainita, olivatko ovet lukossa).
168
Kopralan piru kuljetti vaatteita ulos lukitusta aitasta. Mäkkylän
kummitustalossa naulattiin baskeri sulaketaulun päälle, mutta siitä
huolimatta sulake sinkoutui lattialle naulausta irroittamatta tai tekemättä
baskeriin reikää. Lahden kummitus heitti sokeripalat kaapista ovia
avaamatta. Muovihelmiä lensi keittiöstä olohuoneeseen, vaikka väliovi oli
kiinni. Aiemmin Märtha M:n Rahikankadun asunnossa poltergeist heitti
rouvan korut ulos lukitusta korurasiasta.
On kysymyksenalaista, voiko teleportaatiolla selittää muutamat
kertomukset, joissa mellastaja väitetään nähdyn (oikeammin tässä
yhteydessä pitäisi kai puhua apportaatiosta, esineen syntymisestä
tyhjästä). Yleensä näkyvä mellastaja paljastuu kansan kertomataiteeksi:
tarinoiden kaviojalkaista herrasmiestä ei kukaan ole poltergeisttalossa
nähnyt. Joihinkin silminnäkijäkertomuksiin on kuitenkin suhtauduttava
vakavasti. Eino Kiviniemi väitti nähneensä Mäkisalon talossa
päänkokoisen lankakerän, joka pyöri Jokikyynyn Jalmarin jaloissa.
Lampussa oli ollut valkea, ja tuvassa istuva Eino oli nähnyt harmaan kerän
selvästi, kun se oli seurannut Jalmaria. Kerä oli ollut "kröpöinen" kuin
lankakerä. Omituisen samanlainen on Esteri Naisniemen muistuma
Oijärven koulusta: hän oli nähnyt viereisessä sängyssä pehmeän, karvaisen
käärön, joka kosketettaessa oli tuntunut kummalliselta. Kun vielä
muistamme, että Kylmänojan paara pyöri lankakeränä talon tyttären
edellä, alkaa olla lähellä oletus, että poltergeist-energia todella voi
materialisoitua näkyvään muotoon. Onko näillä kokemuksilla yhteys
poltergeistin alkuperään vai ovatko ne hallusinaatioita, se jää tulevan
tutkimuksen ratkaistavaksi.
Silminnäkijäkuvaus teleportaatiosta on Martinilta, Mäkisalosta ja
Mäkkylästä sekä Lahden kummittelusta. Martinin ja Mäkisalon
tapahtumien todistajat ovat pysyneet teleportaatioväitteessään vaikka
heiltä on nimenomaan kysytty, olisiko ilmiöt voitu selittää muulla tavoin.
Vankasta todistusaineistosta ei suomalaisten tapausten kohdalla siis voi
puhua, mutta ei teleportaatiota voi suoraan poiskaan mahdollisten
ilmiöiden joukosta pyyhkäistä, semminkin kun monesta ulkomaisesta
tapauksesta löytyy huomattavasti vankempaa näyttöä.
Esineiden tunkeutumisesta suljettuun huoneeseen on kerrottu kautta
vuosisatojen. Viimeisimmät hyvin dokumentoidut teleportaatiotapaukset
tulevat Saksasta, missä Freiburgin professori Hans Bender on tutkinut
169
useita poltergeisteja. Dramaattisin niistä oli Nicklheimin poltergeist
vuodelta 1968. Neljän kuukauden ajan kolmihenkistä perhettä kiusasivat
koputukset ikkunoihin, lentävät esineet ja huoneisiin katon ja seinien läpi
tunkeutuvat kivet. Paikallinen pastori yritti lopettaa ilmiöt siunaamalla
talon. Ovet ja ikkunat oli suljettu, mutta kesken siunauksen välikaton läpi
ilmestyi kivi, joka tuntui lämpimältä, kun pastori poimi sen käteensä.
Talonväki kertoi myös, että talosta kadonneita esineitä myöhemmin löytyi
ulkopuolelta. Ilmiötä tutkittiin sijoittamalla merkittyjä pulloja keittiöön.
Ovet ja ikkunat suljettiin ja kaikki menivät ulos. Hetken kuluttua pullot
ilmestyivät ilmaan katon korkeudelle ja sitten leijailivat mutkitellen
maahan.
Professori Benderin takki oli ilmeisesti yksi teleportaation kokeneista
esineistä. Bender istui sisällä haastattelemassa talonväkeä ja hänen
takkinsa riippui vaatehuoneen naulassa. Talon rouva meni päästämään
kissan sisään ja tuli takaisin huutaen, että Benderin takki lojui ulkona
lumessa. Ulko-ovi oli lukossa, joten ainoa mahdollinen selitys näytti
olevan, että rouva ovea avatessaan olisi heittänyt takin ulos. Bender tutki,
paljonko aikaa olisi mennyt vaatehuoneen oven avaamiseen ja takin
viemiseen ulos ja havaitsi, että se olisi ollut mahdotonta niinä kahdeksana
ja puolena sekuntina, jotka rouva oli ollut poissa (aika voitiin mitata
tarkkaan, sillä Benderillä oli nauhuri käynnissä tapauksen sattuessa).
Bender sijoitti usein liikkuneita esineitä laatikkoon ja viritti kamerat
kuvaamaan, kun esine liikahtaisi. Laatikon yksi sivu oli avoin ja siihen oli
rakennettu fotoelektroninen "verho", joka sytyttäisi punaisen lampun aina,
kun esine kulkisi verhon läpi tai kun joku yrittäisi koskea esineisiin.
Benderin ja talonväen ollessa ulkona kamerat laukesivat: jokin esine oli
liikkunut. Sisällä Bender havaitsi, että laatikkoon pantu Beatles-kuva oli
lennähtänyt lattialle, mutta suojaverhon merkkivalo ei kuitenkaan ollut
syttynyt. Kameran filmin kehittäminen ei antanut mitään selitystä ilmiölle.
Teleportaatio selittäisi sen, ettei verhon merkkivalo ollut syttynyt, vaikka
sen kautta oli ainoa ulospääsy laatikosta.(18)
George Owenin mielestä teleportaation esiintyminen ajallisesti ja
paikallisesti hyvinkin kaukaisissa tapauksissa on vahva todiste ilmiön
todenperäisyydestä. On hämmentävää ajatella, että tällainen oikullinen ja
mieletön ilmiö olisi pelkkä harhanäky. Jos nähdään esineen ilmestyvän
170
tyhjästä, miksei harhassa näy heittäjää saman tien? Toisekseen tyhjästä
ilmestyvät esineet ovat aivan jokapäiväisiä: nappeja, kiviä, ruosteisia
nauloja - ei koskaan aavenuolia, tykinkuulia tai muita mielikuvitusta
kiihottavia kohteita.(19)
Teleportaatio saattaa olla aito paranormaali ilmiö, mutta sen selitys on
vielä kauempana kuin tavallisen kummittelun. Owen pitää
todennäköisimpänä oletusta neljännestä ulottuvuudesta, jonne esine voi
aineellistua ja josta se voi uudelleen putkahtaa kolmiulotteiseen
todellisuuteemme.
Kommunikaatio
Monessa poltergeisttapauksessa tapahtuu sellainen kehitys, että alkujaan
sattumanvaraiset ilmiöt ajan kuluessa taipuvat noudattamaan tiettyä
kaavaa. Parhaiten tämä näkyy ihmisten ja kummittelijan välisen
kommunikaation lisääntymisenä. Tuonpuoleiseen saadaan yhteys joko
koputusten tai suoraan puheen välityksellä ja siltä yritetään kaikin tavoin
saada tietoja, jotka auttaisivat kriisitilanteen ratkaisussa. Joistain
poltergeisteista tulee hauskuuttajia, jotka ilta illan jälkeen kokoavat täyden
tuvan yleisöä enemmän tai vähemmän päättömiä juttujaan kuulemaan.
Toiset päätyvät selvänäkijöiksi tai ennustajiksi ratkomaan
avuntarvitsijoiden ongelmia. Kävi miten kävi, mikä tahansa yhteys
kummittelijaan vähentää paikalla olijain ahdistusta, sillä puheyhteys
merkitsee myös valtaa vaikuttaa tapahtumien kulkuun: ihmisistä tulee
aktiivisia osallistujia, vaikka he alussa olivat yli ymmärryksen käyvien
tapausten avuttomia uhreja.
Suomen harvat puhuvat poltergeistit - Hemmilän piru, Raision piru ja
mahdollisesti Kylmänojan paara - ovat kaikki viime vuosisadalta ja aika
on vienyt paljon yksityiskohtia, joita tarvittaisiin luotettavan kartoituksen
tekemiseen suomalaisen poltergeistin puheenlahjoista. Varmaa kuitenkin
on, että ainakin Hemmilän piru osasi puhua. Se puhui hiljaisella mutta
kuitenkin selvällä äänellä. Ääni tuntui seurailevan talon piikaa, mutta
kuului milloin ylhäältä katonrajasta, milloin lattian alta. Mahdollisesti
myös Kylmänojan paara osasi puhua. Sen äänen sanottiin tulevan milloin
mistäkin ja se kertoi päivällä julki edellisen yön sattumuksia. Kyselijöille
se sanoi olevansa kolmentoista ikäinen tyttö. Raision pirun puheista on
vain yksi paikalla olleen kertomus, joka kyllä vaikuttaa luotettavalta joskin
171
turhan ylimalkaiselta.
Erilaisia juttuja on kyllä pantu monen muunkin suomalaisen poltergeistin
suuhun, mutta lähemmin tarkastellen ne paljastuvat kulkutarinoiksi, jotka
elävät pikemminkin sattuvan sisältönsä kuin todenperäisyytensä ansiosta.
Piru, joka paljastaa karkottamaan tulleen papin synnintekijäksi, on yleisin
poltergeistin tarina-aihe. Ulkomaisesta aineistosta tämä piirre löytyy jo
vuodelta 1595, jolloin sveitsiläisessä Schiltachin kaupungissa kummitus
sanoi vähät välittävänsä kahden paikalle tulleen papin karkotusyrityksistä,
koska toinen heistä juoksi naisten perässä ja kummatkin olivat
varkaita.(20)
Schiltachin kummituksen puhe saattaisi kyllä olla aitoa poltergeistin
jutustelua, sillä sekä ulkomaisten että suomalaisten tapausten todistus on
yksimielinen: poltergeist käyttää puhekykyään melkeinpä vain törkeyksien
latelemiseen. Sen puhe on samaa tasoa kuin teotkin. Sitä kiinnostavat muut
ihmiset vain sikäli, kuin se saattaa loukata heitä tai paljastaa heidän
salaiset syntinsä.
Raision piru kuuluu puhuneen naapurin emäntävainajan äänellä.
Ulkomaisista poltergeisteista löytyy monia vastaavanlaisia matkijoita.
Masconin paholainen Burgundista vuodelta 1612 oli paha suustaan.
Parhaat suhteet sillä oli palvelustyttöön, jonka kanssa se jutteli juoruillen
lähiseudun tapahtumista ja kiusoitellen tyttöä. Tyttö oli viereisestä Bressen
provinssista kotoisin ja kummitus matki mielikseen hänen leveää
murrettaan. Kummitus kykeni kuitenkin matkimaan myös sellaisten
ihmisten puhetyyliä, joita se ei ollut koskaan tavannut. Tämä tietysti viittaa
jonkinlaiseen telepatiaan tai selvänäköisyyteen, mutta on toisellakin tapaa
merkillistä, sillä palvelustyttö itse osasi ainoastaan Bressen murretta.(21)
Ainakin Raision ja Hemmilän tapauksista voidaan päätellä pirun saaneen
puhetaitonsa vasta hyvän aikaa mellasteltuaan. Muuallakin poltergeistin
puhekyky kehittyy yleensä vähitellen, oppimisen tuloksena.
Kirjallisuudesta löytyy kuvauksia siitä, miten poltergeist on kärsivällisesti
kouluttamalla saatu puhumaan. Kuuluisa Bellin noita Tennesseessä 1817
aloitti puhumisen siten, että sen huomattiin päästelevän nieleskelyä,
yskimistä ja maiskuttelua muistuttavia ääniä. Pian havaittiin, että
kummitus vastasi puhutteluun aloittamalla tai lopettamalla kulloisenkin
toimintansa. Tämän jälkeen kummitusta opetettiin joka ilta puhumaan.
172
"Vihdoin se alkoi viheltää, kun sille puhuttiin, matalalla särkyneellä
äänellä, ikään kuin yrittäen puhua viheltävällä äänellä, ja tällä tavoin
se edistyi niin pitkälle, että viheltävä ääni muuttui heikoksi, horjuvaksi
kuiskaukseksi, joka lausui epämääräisiä sanoja. Kuitenkin ääni
vähitellen kasvoi vahvemmaksi ja pian ilmaisut muuttuivat selväksi
joskin heikoksi kuiskaukseksi, joka oli ymmärrettävissä, jos oli
muuten hiljaista. Puhe kuului sekä valaistussa että pimeässä huoneessa
ja vihdoin päivälläkin, milloin tahansa."(22)
Kuten Masconin paholainen, myös Bellin noita kuuluu olleen taitava
matkija. Se siteerasi sujuvasti Raamattua matkien seurakunnan pastorin
ääntä.
Oikeista puhuvista piruista pitää erottaa sellaiset, jotka puhuvat vain
tietylle henkilölle. Moni suulaan maineessa oleva poltergeist on tarvinnut
puhetorvekseen ihmisen, joka välittää puheen kaikelle kansalle.
Kummituksen ääni onkin kaikunut vain tapauksen keskushenkilön
tajunnassa! Suomalaisista tapauksista tähän ryhmään kuuluvat Mustanojan
röppä, Pyykinmäen piru, Luksanniemen piru ja Pellosmaan piru.
Kommunikaatio mellastajan ja ihmisten välillä voi olla myös sanatonta.
Alkeellisimmillaan se on yksipuolista niin, että mellastaja tekee mitä
käsketään: heittää jonkin esineen, koputtaa tietyn määrän koputuksia jne.
Molemminpuoliseksi tiedonvaihto muuttuu, kun mellastaja koputtamalla
sovitun koodin mukaisesti vastaa kysymyksiin. Niinpä Riita-ahon piru
vastasi koputtamalla, kun siltä kysyttiin, kuinka monta henkilöä huoneessa
oli. Samaan kykeni Hautalan poltergeist. Myllymäen kummitus vastasi
koputuksin, kun sen alkuperää tentattiin. Myös Oijärven koulun kummitus
vastasi kysymyksiin koputtamalla.
Kummittelutilanne näyttää luonnostaan johtavan siihen, että
kommunikaatiota yritetään. Jos yhteys tuonpuoleiseen syntyy,
luonnollinen jatko tuntuu olevan, että aletaan tutkia mellastajan
mahdollisia yliluonnollisia kykyjä: onko sillä tietoja, joita se luonnollisin
keinoin ei olisi pystynyt hankkimaan? Ja voidaanko näitä tietoja käyttää
hyväksi?
173
Telepatia, selvänäköisyys
Mahdollisuus, että poltergeist saa selvänäköisyyden, telepatian tai
ennaltatietämisen avulla tietoja ympäristöstään, on otettava vakavasti, sillä
Suomessakin tämä piirre esiintyy monessa erillisessä tapauksessa.
Esimerkiksi Kylmänojan paaran tiedettiin aamulla kertoneen edellisen yön
tapauksista. Alajärven Saukon poltergeist kertoi läsnäolijoiden iän
koputtamalla. Hemmilän piru tunsi taloon tulleet vieraat ja kertoi heidän
elämästään salaisia yksityiskohtia. Luottamus sen tietoihin oli niin suuri,
että siltä kyseltiin syyllisiä paikallisiin rikostapauksiin. Pirun väitettiin
myös ennustaneen oikein tapaturmaisen kuolemantapauksen. Oijärven
kummitus tunnisti kahden vierailijan silmäproteesin koputtamalla vain
kerran, kun kysyttiin heidän silmiensä lukua. Kummitus osasi kertoa
viereisessä huoneessa olijoiden lukumäärän, joka muille selvisi vasta, kun
huoneessa olijat vastauksen jälkeen laskettiin. Se tiesi, kuinka monta
veljeä koulun opettajalla oli, vaikkei opettaja ollut kertonut asiaa kellekään
paikalla olijoista.
Hautalan ja Jyväskylän kiviveistämön kummitukset osasivat kertoa,
montako kolikkoa kysyjällä oli taskussaan. Hautalan kummitus selvisi
myös väärillä kolikoilla tehdystä petosyrityksestä. Tapaukselle löytyy
mielenkiintoinen vertailukohde Derrygonnellyn poltergeistista vuodelta
1877. Sir W.F.Barrett tutki tapausta paikan päällä:
"Sitten pyysin sitä mielessäni, sanaakaan sanomatta, koputtamaan
tietyn määrän koputuksia ja se teki niin. Päästäkseni täyteen
varmuuteen asiasta pistin käteni takkini sivutaskuihin ja pyysin sitä
koputtamaan niin monta kertaa kuin minulla oli sormia suorana. Se
onnistui tekemään niin. Sitten toistin kokeen neljä kertaa peräkkäin
vaihdellen suorina pitämieni sormien määrää ja neljä kertaa sain
täsmälleen oikean vastauksen."(23)
Poltergeistin persoonallisuus
George Owenin mielestä kommunikaation vakuuttavin piirre on ehken se,
että eri tapauksissa kommunikoijan persoonallisuus on samanlainen.
Tuonpuoleinen on leikkisä ja usein herjaava. Se keskittyy sekä
käyttäytymisessään että puheissaan normaalisti kiellettyihin asioihin. Sen
henkilöllisyys on epämääräinen. Joskus se väittää olevansa demoni, joskus
174
hyvä henki.
Kuva, joka kommunikaation ja keskushenkilöiden kertomusten perusteella
poltergeistista muodostuu, on tosiaan erinomaisen hämärä. On tyypillistä,
että keskushenkilön kuvaus kummituksen ulkomuodosta yhtenään
vaihtelee. Pohjoismäen tytär näki kummituksen saapuvan kahtena
hirvittävän näköisenä miehenä, jotka sisään päästyään muuttuivat
lepakoiksi. Myöhemmin hän näki sen milloin rumina akkoina, milloin
lepakoina. Nikkarin torpan pirun lapset näkivät milloin pukin, milloin
vuohen näköisenä; väriltään eläimet olivat milloin mustia, milloin punaisia
tai kirjavia. Pellosmaassa pirut muuttuivat kesken kaiken hyviksi hengiksi.
Kun kummituksen ulkonäkö pysyy samana, se on tyypillisesti
mahdollisimman pelottava. Väliveräjän torpan poltergeist oli muodoltaan
pitkä, mustanaamainen, riippuvakorvainen mies, joka puukko kädessä
uhkasi lapsia. Luksanniemen piru oli iso mies, jolla oli vain yksi silmä
keskellä otsaa ja turkki nurinpäin päällä. Lumijoen kummittelun
keskushenkilöä kiusasivat unessa "monenlaiset hirveät olennot".
Kummituksen ja lasten välille muodostuu helposti läheinen suhde, mikä ei
suinkaan ole ihme, jos poltergeist on lapsen mielestä lähtöisin. Kummitus
ei tällöin ole pelottava tunkeilija vaan "yksi meistä", tosin ihastuttavan
tuhmansorttinen. Kylmänojan kummitus sanoi olevansa "kolmentoista
vanha likka". Raision puhuva piru väitti talon näkijätyttöä
kummilapsekseen. Pellosmaahan saapuneet "hyvät henget" olivat torpan
13-vuotiaan tyttären ikätovereita.
Joissakin tapauksissa - Hemmilässä esimerkiksi - poltergeistin kykyjä on
käytetty ratkomaan ihmisten ongelmia, mutta vain Pellosmaassa tällainen
mediumismi kehittyi laajaan mittaan, lyhytaikaisesti tosin sielläkin.
Oijärven kummitus vastaili hyvin kysymyksiin, mutta kun alettiin kysyä
sen alkuperää, se muuttui vältteleväksi ja koputti miten sattui. Samanlaisia
ovat ulkomaisetkin poltergeistit. Bellin noita antoi epämääräisiä ja
vaihtelevia selityksiä alkuperästään: "Olen henki, aikoinaan onnellinen
mutta nyt vaivattu." Tai: "Olen henki, kotoisin kaikkialta, taivaasta,
helvetistä, maan päältä, minut on luotu miljoonia vuosia sitten." Joskus
kummitus väitti olevansa intiaanin henki, jonka luut oli siroteltu hajalle,
toisinaan se väitti olevansa paikallisen kylähullun palveluksessa oleva
175
noita. Se esitteli myös "perheensä", neljä henkeä, jotka kaikki puhuivat
erilaisella äänellä. (24)
Poltergeistin keskushenkilö
Noin kahdelle kolmasosalle esitellyistä tapauksista läytyy ilmeinen
keskushenkilö. Todennäköistä kuitenkin on, että kaikilla tapauksilla on
ollut aiheuttajansa; aina vain ei ole huomattu henkilöä, jota ilman
kummittelu ei käynnisty.
Suomalaisten poltergeistien keskushenkilöistä voi turvallisesti tehdä kolme
yleistystä: 1) he ovat nuoria ja useammin tyttöjä kuin poikia, 2) he ovat
pikemminkin yliluonnollisen uhreja kuin sen hallitsijoita ja 3) poltergeist
on heille ainutkertainen kosketus supranormaaliin maailmaan.
Kaksi jälkimmäistä ominaisuutta erottavat poltergeistin keskushenkilön
meedioista ja muista yliluonnollisen ammattilaisista. Ikä kuitenkin erottaa
heidät ehkä selvimmin omaksi ryhmäkseen. Täysikasvuiset keskushenkilöt
ovat todella harvinaisia. Muutama esimerkki kuitenkin löytyy:
Kuokkaniemen isäntä oli aikuinen mies, Takalan emäntä päälle
nelikymppinen nainen ja Lahden kummituksen keskushenkilö 60-vuotias.
Keskushenkilöiden sukupuolijakautuma ei ole yhtä selkeä kuin
ikäjakautuma. Tutkijat ovat laskeneet, että tyttö on keskushenkilönä kaksi
kertaa yleisempi kuin poika.(25) Suomalaiset tapaukset vahvistavat
ainakin tämänvertaisen tyttöjen yliedustuksen.
Sukupuolijakautuman tarkkaa määrittämistä hankaloittaa se, että usein
keskushenkilön erottaminen lapsijoukosta on mahdotonta: koko
"rippikoulun käymättömien" katras tuntuu näkevän kummituksen tai
seurustelevan sen kanssa. Tämä lasten kollektiivi on askarruttanut
erityisesti Herbert Thurstonia. Häneen on tehnyt vaikutuksen se, että
monissa tapauksissa lapset kuvailevat kummituksen ulkomuotoa ja
käytöstä yhdenmukaisesti, ikäänkuin kummitus olisi todella olemassa.
Thurston pappismiehenä olettaa, että lapset saavat tietonsa
henkimaailmasta telepaattisesti, jolloin he tosiaan kaikki näkevät saman
näyn.(26)
Näyttää siltä, että mitä pienemmistä lapsista on kysymys, sitä
176
värikkäämmäksi mellastajan hahmo heidän kertomuksissaan käy. Thurston
kirjoittaa aivan kuin olisi kuullut kerrottavan Pohjoismäen tai Nikkarin
piruista:
"On selvää, että huomattavan lukuisissa tapauksissa kummitus,
vaikkakin on jäänyt näkymättömäksi aikuisille, on paljastanut itsensä,
usein mielikuvituksellisessa muodossa (esimerkiksi tuntemattomana
miehenä, vanhana noitana, mustana koirana jne.), jollekulle tapauksen
syntyyn vaikuttaneelle lapselle."(27)
Keskushenkilö erottuu muista tietysti sen takia, että kummitus seuraa
häntä. Mutta, kuten Thurston huomauttaa, aivan yhtä usein huomio on
kiinnittynyt lapseen, joka näkee kummituksen ja pystyy keskustelemaan
sen kanssa. Muutamassa tapauksessa - Hemmilässä ja Mikkolanahossa -
keskushenkilö erottuu kyvyllään saada kummitus tottelemaan komentoja.
Neljännen ryhmän muodostavat henkilöt, joita kummitus erityisesti kiusaa.
Tällöin ei useinkaan ole helppoa erottaa, mikä tapahtumissa on ulkoista
hyökkäystä ja mikä sisäsyntyistä häiriintyneisyyden ilmausta.
Keskushenkilöiden henkiset häiriötilat, silloin kun niitä esiintyy, näyttävät
kuitenkin olevan olevan varsin lieviä ja ohimeneviä. George Owen
luokittelee häiriintyneisyyden lähinnä neuroottiseksi ja löytää
mielenkiintoisen yhtäläisyyden neuroosien ja poltergeistin välillä:
kummatkin vaivaavat tyttöjä kaksi kertaa useammin kuin poikia.(28) Alan
Gauldin havaintojen mukaan keskushenkilöistä vain 15 % on ollut selvästi
häiriintyneitä jo ennen kummittelun puhkeamista.(29) Useimmiten
häiriötila syntyy ja häviää poltergeistin myötä, ja keskushenkilö viettää
normaalin loppuelämän. Olen löytänyt vain yhden suomalaisen tapauksen,
jossa keskushenkilö oli selvästi mielisairas:
"Kertoja oli n. 38 vuotta sitten ollut palvelijana Kallioniemen talossa,
nyk. Kannonkosken pitäjän Vuoskosken kylässä, kun näinä aikoina
talossa tapahtui ikävä kuolemantuottamus. Talon nuori miniä sai
äkillisen mielenhäiriökohtauksen tullen myöhemmin vaikean
raivohulluuden vaivaamaksi. Kun hän oli aika ajoittain selvempänä ja
rauhallisempana, niin sai hän aina olla vapaana, lievemmän
silmälläpidon alaisena. Tällaisen tilanteen aikana hän kerran
syyskesän aikana kivellä moukaroiden otti hengen anopiltaan,
ijäkkäältä vanhalta emännältä - järven rannalla kartanon
177
läheisyydessä, mihin hän oli kätkeytynyt vaanimaan jotain toista talon
perheeseen kuulunutta naista. Teon tehtyään tuli nainen kerrassaan
pahanhengen riivaamaksi. Vahva miesjoukko sai hänet nyt
tihutekonsa tehtyä nuoriin sidotuksi.
Tuntui kuin pahat henget olisivat sen jälkeen ottaneet koko talon
valtoihinsa. Pimeän aikan ryski ja paukkui kaikkialla, missä ei
tiettävästi mitään luonnolista ollut meteliä aiheuttamassa. Pahimmin
ryski aina sen huoneen välikatolla, missä tihutyön tehnyttä mielipuolta
säilytettiin. Eräänä myöhäisenä sunnuntai-iltana ryski talon avaran
tuvan välikatolla tavallista kovemmin. Mielipuoli miniä istui vahvaan
pakkopaitaan sidottuna tuvassa ainoana vartijanaan tällä kertaa kertoja
Jauhiainen. Heikomman metelin tauottua seurasi äkillinen rysähdys,
kuin olisi koko välikatto pudonnut alas. Silloin meni mielenvikaisen
muoto "pirulliseen virniin". Puhjeten isoääniseen nauruun hän
kummitusta tarkoittaen virkkoi: "Lyö nyt jo nyrkkis saveen. Se on
tehty mikä on tehty." Sen jälkeen kummitus lakkasi talossa
metelöimästä. Mutta mielisairas miniäkin saatettiin hoitolaitokseen
juuri näinä aikoina. "(30)
178
Totta vai tarua
Poltergeistin synnystä puhuttaessa ensimmäinen kiistanaihe on tietysti,
ovatko ilmiöt ollenkaan aitoja - ovatko ne "yliluonnollisia" vai löytyykö
niiden takaa luonnollinen selitys. Jos yliluonnollisuus hyväksytään,
joudutaan sitten pohtimaan, onko kummittelun alkusyytä etsittävä ihmisen
tuntemattomista kyvyistä vai henkimaailmasta.
Olisi toivoton tehtävä yrittää suomalaisten mellastuskertomusten
perusteella sitovasti todistaa poltergeistin aitous. Tietoa on säännöllisesti
liian vähän. Mutta jos hyväksymme sen, että poltergeistin aitous on jo
todistettu muutamilla hyvin tutkituilla ulkomaisilla tapauksilla, voidaan
luotettavuuden kriteerejä laskea ja poimia joukosta todennäköisimmin
aidot poltergeistit. Vai onko joukossa edes todennäköisesti aitoa tavaraa?
Poltergeistille on tarjottu kolmentyyppisiä luonnollisia selityksiä:
hallusinaatiot, petos ja luonnollisten ilmiöiden väärintulkinta.
Hallusinaatioteoria
Ensimmäinen näistä selityksistä on helpoin kumota.Monet
kummitteluilmiöt voidaan helposti selittää mielikuvituksen
aikaansaannoksiksi, mutta poltergeistia ei. Ilmiöt näkyvät yhtä hyvin
uskojan kuin epäilijänkin silmään. Sikäli kuin hallusinaatioita ja näkyjä
esiintyy, ne ovat poltergeist-ilmiöiden aiheuttamia: kun esine lentää
itsestään, ihmismieli liittää helposti mukaan olennon, jonka kädestä heitto
on lähtenyt.
Petosteoria
Suomalaisten perinteentutkijain käsitys näyttää olevan, että moni
poltergeist on aikanaan saanut luonnollisen ratkaisun, kun petos on
paljastettu. Kylmänojan kummittelu johtaa Lauri Simonsuuren
seuraavanlaiseen pohdintaan: "Kansa unohtaa helposti kiintoisan
tapahtuman luonnollisen selityksen ja muovaa siitä kertovan tarinan oman
käsitystapansa mukaiseksi, paikallistaa sen, antaa sille uskottavia piirteitä,
mutta tekee sen samalla salaperäiseksi, kiinnostavaksi."(1)
179
Silminnäkijäkertomukset kyllä osoittavat, että poltergeistin kohdalla
todellisuus on tarua ihmeellisempi: uskomattomimpia ilmiöitä kuvailevat
kummituspaikalla käyneet. Tarinat taas jättävät itse mellastuksen
vähemmälle ja keskittyvät luomaan ilmiöiden ympärille perinteenmukaiset
kehykset.
Varsin moni suomalainen poltergeist on kieltämättä paljastettu petokseksi.
Kylmänojan paara, Turvan piru, Loson piru, Hautalan kummitus kokivat
nolon lopun, kun tarkka sivustaseuraaja sai keskushenkilön kiinni itse
teossa. Vaimosniemen ja Jyväskylän kiviveistämön kummittelujen
keskushenkilöt jopa itse tunnustivat syyllisyytensä. Kaikkia muita
tapauksia on enemmän tai vähemmän perustellusti epäilty petokseksi.
Poltergeistin paljastuminen petokseksi näyttää noudattavan yhtenäistä
kaavaa. Selittämättömät ilmiöt kummastuttavat rahvasta viikko- ja
kuukausikaupalla. Sitten paikalle tulee valistunut ulkopuolinen, joka
yhdessä illassa paljastaa petkuttajan ja palaa kotiinsa naureskelemaan
kansanmiehen hyväuskoisuutta.
Petos saattaa olla oikea selitys joillekin tapauksille, mutta ei voi välttyä
epäilyltä, että moni poltergeist on todistettu petokseksi väkisin.
Kummituspaikalla pistäytyjä voi helposti tarttua johonkin epäillyttävään
yksityiskohtaan ja - vähän kun tietää tapauksen historiasta - olettaa että
homma on sillä selvä: petos mikä petos. Tapausta läheltä seuranneita
petosselitys ei kuitenkaan yleensä ole tyydyttänyt, sillä he ovat ennättäneet
tuloksetta kokeilla kaikki luonnollisen selityksen mahdollisuudet. Tutkin
tätä petokseksi pakottamisen prosessia tarkemmin "Yliluonnollisen
psykologiaa" -luvussa.
Kansa voi unohtaa kummittelujen luonnolliset selitykset, mutta on
esimerkkejä siitäkin, että tutkija leimaa poltergeistin petokseksi ainoana
perusteenaan se, ettei kuvatunlaisia ilmiöitä ole voinut sattua. Pekka
Laaksonen tulkitsee Hemmilän poltergeistin kansan kuumenneen
mielikuvituksen tuotteeksi. "Perinteentutkijat eivät yleensä ole katsoneet
asiakseen yrittää keksiä kummittelutapahtumille luonnollisia selityksiä",
toteaa hän sitten anteeksi pyydellen ja kiiruhtaa selittämään myös Suomen
parhaiten todennetun poltergeistin, Ylöjärven Martinin kummittelun:
"Martinin pirujen aiheuttajaksi tai paremminkin Pirkkalan seudun
pirutarinoiden aktuaalistajaksi todettiin sairaalloinen, huomionkipeä
180
tyttö."(2) Siitä, kuka palvelustytön syyllisyyden on todennut, Laaksonen
syystäkin vaikenee. Jokainen Martinin kummittelun
oikeudenkäyntipöytäkirjoihin tutustunut joutuu nimittäin toteamaan, ettei
kuolemansairas palvelustyttö Emma Lindroos mitenkään voinut aiheuttaa
mellastusta; tästä on monen silminnäkijän valaehtoinen todistus. Kukaan
ei todennut Emma Lindroosia syylliseksi - häntä ei edes vakavasti epäilty.
Aineistooni sisältyvät poltergeistin keskushenkilöiden kertomukset
(Pohjoismäestä ja Väliveräjältä) viittaavat vahvasti siihen, että
kummittelun aiheuttaja on autuaan tietämätön osuudestaan mellastukseen,
aiheuttipa hän sen sitten petoksella tai psykokineettisesti. Ulkomainen
tutkimus tukee tätä huomiota. Jos poltergeist-ilmiöt aiheutuvat
kestämättömän perhetilanteen paineista ja paineet jatkuvat aitojen
ilmiöiden lakattua, on luonnollista, että keskushenkilö yrittää jatkaa niitä
petkuttamalla, sanoo William G. Roll. Aina ei oikeastaan edes voi puhua
petkutuksesta. Roll tutki vuoden 1961 Newarkin poltergeistia ja vakuuttui
sen varhaisten tapahtumien aitoudesta. Hän vei keskushenkilön, 13-
vuotiaan Ernien, Duken yliopiston parapsykologian laboratorioon
psykologisiin testeihin. Ernietä tarkkailtiin toiselta puolen läpinäkyvän
peilin kautta. Ollessaan huoneessa yksin hän kätki pari pikkuesinettä
paitansa alle ja sitten muiden läsnäollessa sinkautti ne nopeasti lentoon
muka aitoina poltergeist-ilmiöinä. Merkillistä kuitenkin oli, ettei Ernie
tunnustanut selvää asiaa. Jopa syvässä hypnoosissa hän näytti olevan
tietämätön osuudestaan ilmiöihin. Valheenpaljastustestikin osoitti Ernien
puhuvan totta. Tutkijoiden johtopäätös oli, että Ernie esineitä heittäessään
oli jakautuneessa tietoisuuden tilassa: heittäjä oli sama sivupersoona, joka
aiemmin oli aiheuttanut aidotkin ilmiöt ja Ernie arkitajunnassaan oli
tietämätön osuudestaan kummankin lajin ilmiöihin.(3)
Myös kahdessa Hans Benderin tutkimassa saksalaisessa tapauksessa
ilmeni alun aitojen ilmiöiden lisäksi selvää petosta. Nicklheimin vuoden
1968 tapauksen keskushenkilö 13-vuotias Brigitte saatiin kiinni ainakin
yhdestä petosyrityksestä: professori Bender löysi hänen sormenjälkensä
lautasesta, jonka tyttö oli väittänyt poltergeistin heittäneen ikkunasta.(4)
George Owenkin kuvailee useita tapauksia, jotka luotettavat todistajat ovat
kuvanneet selittämättömiksi, mutta joissa myöhemmin on selvästi käytetty
petosta. Ilmeisen aitona alkanut tapaus, joka jatkuu erilaisten petkutusten
voimalla on niin yleinen, että se melkein muodostaa klassisen kaavan,
181
sanoo Owen.(5) Luonnollinen kehityskulku poltergeisttapauksessa on: 1)
Lapsi joutuu aitojen poltergeist-ilmiöiden keskipisteeksi. 2) Tämä on
jännittävää ja tuo hänelle palkitsevaa julkisuutta. 3) Houkutus parannella
ja pitkittää ilmiöitä petoksella käy liian suureksi. Näin ollen se, että
tapauksen myöhemmässä vaiheessa paljastuu petos, ei välttämättä
merkitse, että kaikki on ollut petosta. Tästä syystä ei myöskään pitäisi
suhtautua liian vakavasti lapsilta saatuihin tunnustuksiin.(6)
Luonnonilmiöiden väärintulkinta
Kolmas selitys on, että ilmiöt aiheutuvat harvinaisista luonnonilmiöistä,
jotka virheellisesti tulkitaan yliluonnollisiksi.
G.W.Lambert esitti 1955 teorian, jonka mukaan poltergeistin aiheuttaa
pohjaveden liike maaperässä. Hän pyrki osoittamaan, että poltergeist
liittyy vuoroveden läheisyyteen, runsaisiin sateisiin ja kalkkikivestä
koostuvaan kallioperään. Vuorovesi ja runsaat sateet työntävät pohjaveden
paineella kallioperän onkaloihin, joista se sitten jonkin esteen antaessa
perään äkillisesti vapautuu ja liikuttaa lähellä olevia rakenteita.
Lambert etsi poltergeistin takaa myös muita maaperän liikkeitä,
esimerkiksi maanjäristysaaltoja. Maaperän liikkeet aiheuttavat
"kummitustaloon" jännityksiä, jotka äkillisesti vapautuessaan liikuttavat
esineitä. Suuretkin huonekalut saattavat nytkähtää eteenpäin, esineet
tippuvat takanreunukselta jne. Näin Lambert selittää jopa usein kuvaillun
esineiden mutkittelevan lentoradan: lattian liikkuessa havaitsijat liikkuvat
ylös alas, jolloin saman liikkeen ilmaan sinkauttamat esineet näyttävät
mutkittelevan.(7)
Owen myöntää Lambertin teorian ehkä selittävän joitakin
poltergeisttapauksia, mutta kiistää sen yleisen selitysvoiman. Hyvin
harvoissa tapauksissa on kerrottu seinien tai lattian liikkuneen. Monasti
esineet lentävät hallitusti ja hitaasti esteitä väistellen ja laskeutuvat ehyinä
lattialle; tällaista tuskin voisi odottaa rakenteiden rajusti liikkuessa.
Liikkeiden, jotka heittelevät esineitä, täytyy olla niin voimakkaita, että ne
jättävät jälkiä kantaviin rakenteisiin, mutta rakennevaurioita havaitaan
harvoin. Viimeinen niitti geofysikaaliselle teorialle on se, että poltergeistilmiöt
eivät välttämättä ole paikkasidonnaisia, vaan seuraavat
keskushenkilön mukana hyvinkin kauas.(8)
182
Lambertin teoriaa on kokeellisesti testattu. A.D.Cornell ja A.Gauld saivat
käyttöönsä purettavaksi tuomitun rakennuksen ja johtivat siihen eri
vahvuisia värähtelyjä. Tärinästä seurasi kuitenkin vain rakennuksen
vaurioituminen eikä juuri ollenkaan poltergeistille tyypillisiä ilmiöitä.(9)
F.A.Luukko sorvasi oman geofysikaalisen teoriansa väittäessään Alajärven
Saukon tapauksen aiheutuneen kuumenneesta kalkkikivestä. Kuten
Lambertin, niin Luukonkin teoria selittää vain osan silminnäkijöiden
kuvailemista ilmiöistä. Kuumeneva kalkkikivi selittää esineiden hallitun
lentelyn yhtä huonosti kuin pohjaveden liike.
Vaikuttavimmat suomalaiset poltergeistit
Poltergeistin selittäminen laidasta laitaan hallusinaatioiksi, petkutukseksi
tai luonnollisten ilmiöiden väärintulkinnaksi on uskonvarainen ja tässä
kirjassa esiteltyjen tapaustenkin perusteella myös epätodennäköinen
ratkaisu selittämättömän kummittelun ongelmaan.
Suomalaiset poltergeisttapaukset ovat siinä mielessä samanlaisia, että
kaikki ovat aikanaan jääneet selittämättömiksi: luonnollista aiheuttajaa
ilmiöille ei ole pystytty osoittamaan. Yksittäisinä tapauksina suomalaiset
kummitukset eivät kuitenkaan välttämättä vakuuta. Ainoastaan Martinin
kummittelusta on niin paljon tietoa, että voidaan käydä pohtimaan, onko
luonnollisen selityksen mahdollisuus aukottomasti suljettu pois.
Suomalaiset tapaukset ovat vaikuttavia sen vuoksi, että ne toistavat samaa
epätodennäköistä ja uskomatonta kaavaa, vaikkei tapauksilla ole yhteyttä
keskenään. Kansanperinne tai tavalliset henkiset häiriötilat eivät riitä
selittämään sitä, että nuorten henkilöiden ympärillä toistuvasti kuuluu
koputuksia, esineet liikkuvat, kiviä heitetään, tulipaloja syttyy. Monen
tapauksen keskeltä löytyy "ilkeä pikkutyttö", joka arkipäivän logiikan
mukaan petkutuksella aiheuttaa ilmiöt, kun niitä kerran ei satu muualla
kuin hänen läheisyydessään. Mutta onko asia näin ongelmaton?
Kulttuuriantropologi Andrew Lang ihmettelee, mistä "ilkeät pikkutytöt"
ympäri maailman keksivät nämä aina samanlaiset temppunsa? Tutkivatko
he historiallisia arkistoja vai saavatko he tietonsa suullisesta
perintestä?(10) Tuskinpa vain. Tällöin selitys joudutaan etsimään
parapsykologisesta poltergeisttutkimuksesta.
183
Erityisen vaikuttavia ovat tapaukset, joissa väitetään esiintyneen esineiden
mutkittelevaa, leijailevaa lentoa tai teleportaatiota. Nämä ovat ilmiöinä
niin uskomattomia, että on vaikea kuvitella täysijärkisen petkuttajan tai
jutunsepittäjän liittävän niitä kummittelun yhteyteen. Varsinaisesta
kansanperinteestä, laajalle levinneistä poltergeisttarinoista, nämä ilmiöt
nimittäin puuttuvat tyystin. Kun niitä kuitenkin toistuvasti
silminnäkijäkertomuksissa esiintyy, ei ole juuri muuta mahdollisuutta kuin
että ne ovat todella tapahtuneet.
Aitoja kummittelutapauksia etsiessämme päädymme siis paradoksaaliseen
johtopäätökseen: uskomattomimmat tapaukset ovat todennäköisimmin
paranormaaleja. Aitojen poltergeistien listan kärkipäässä ovat tällöin
vaikkapa Martinin piru, Maironiemen piru, Kopralan piru, Kuhamäen piru,
Salmisen piru, Hautalan kummitus, Mäkisalon kummitus ja Mäkkylän
kummitus, joissa kaikissa kerrotaan esiintyneen teleportaatiota tai
esineiden mutkittelevaa lentoa.
Kertomuksen psykologinen vakuuttavuus on piirre, jota on vaikea
tarkkaan määritellä. Esimerkiksi Hautalan ja Mäkisalon tapaukset voi
selittää luonnollisesti vain väittämällä, että kertojat ovat patologisia
valehtelijoita, mutta nauhat kuunneltuani luulen, ettei näin ole. He ovat
yksinkertaisia kansanihmisiä, jotka yrittävät mahdollisimman tarkkaan
kuvata näkemänsä mielettömät ilmiöt. Sama aitouden tuntu on vaikkapa
kertomuksissa Väliveräjän, Salmisen ja Haapalan kummituksista. Mutta
aina löytyy todellisuudentajuisia epäilijöitä, joilla on minkä tahansa
poltergeistin murskaava peruste: he eivät itse ole olleet sitä katsomassa.
184
Parapsykologiset poltergeistteoriat
Poltergeisttutkijat oivalsivat jo 1800-luvulla, että kummittelun aiheuttajaa
ei tarvitse välttämättä etsiä henkimaailmasta. Useimmissa tapauksissa
löytyy lihaa ja verta oleva henkilö, jonka läheisyyteen ilmiöt keskittyvät.
Siitä, miten keskushenkilö ilmiöt aiheuttaa, ei tutkimuksella ole vieläkään
paljoa sanottavana. Fysiikka ei tunne psyykkistä energiaa, joka voisi
muuttua liike-energiaksi ja vaikuttaa aineelliseen ympäristöön. Paremman
puutteessa parapsykologit ovat joutuneet olettamaan tällaisen psi-energian
olemassaolon (nimi tulee kreikan mieltä tarkoittavan sanan psyche
ensimmäisestä kirjaimesta psi). William Roll olettaa, että keskushenkilön
ympärille muodostuu psi-kenttä, joka aiheuttaa kummitteluilmiöt. Jos
kenttä on samanlainen kuin tunnetut energiakentät, sen tulee heikentyä
keskushenkilöstä kauemmas mentäessä. Tällöin olettaisi myös poltergeistilmiöiden
vähenevän jyrkästi etäisyyden lisääntyessä.
Miamin poltergeist antoi Rollille tilaisuuden testata hypoteesiaan.
Miamilaisessa lahjatavaraliikkeessä sattui kaikkiaan 32 ilmiötä, joissa
etäisyys liikkuvan esineen ja keskushenkilön välillä oli tarkkaan tiedossa.
Roll jakoi ilmiöt kuuteen luokkaan etäisyyden perusteella. 0-1,5 metrin
etäisyydellä sattui 10 tapausta, samoin 1,5-3 metrin etäisyydellä. 3-4,5
metrin etäisyydelle osui kahdeksan tapausta, 4,5-6 metrin välille kaksi ja
6- 7,5 metrin sekä yli 7,5 metrin päähän yksi tapaus.
Myöhemmin Roll totesi, että ilmiöt vähenivät tilastollisesti merkittävästi
keskushenkilöstä kauemmas mentäessä myös Seafordin tapauksessa.(11)
Koska esineiden liikuttaminen niihin koskematta ei ole joka pojan temppu,
on luonnollista yrittää etsiä poltergeistin keskushenkilöstä erikoisia
luonteenpiirteitä, jotka selittäisivät, miksi juuri hän aiheuttaa ilmiöt. Monia
viime vuosikymmenien poltergeistien keskushenkilöitä on tutkittu
psykologisin testein ja tulokset ovat olleet samansuuntaisia. Miamin
poltergeistin aiheuttajan Julion, 19-vuotiaan Kuuban pakolaisen, keskeisiä
luonteenpiirteitä olivat: varhaislapsuuden kasvatus korkeisiin moraalisiin
periaatteisiin; arvottomuuden, syyllisyyden ja hylätyksi tulemisen tunteet;
yleinen passiivisuus, tyytymättömyys ja välinpitämättömyys; taipumus
sanoutua irti omista tunteista, erityisesti aggressiivisuudesta.(12)
185
Tuloksista voitaisiin johtaa päätelmä, että Julion torjuttu aggressio
muovautui tiedostamattomalla tasolla sivupersoonaksi, joka ohjasi kiukun
psykokineettisiksi purkauksiksi.
Keskushenkilön luonteenpiirteiden analysointi erillään hänen
ympäristöstään ei riitä: ratkaiseva osa poltergeist-ilmiöiden puhkeamiseen
on usein henkilön elämäntilanteella. Nuoria keskushenkilöitä tutkiessaan
William Roll huomasi, että 63 prosenttia heistä asui poissa kotoaan
ilmiöiden alkaessa ja kotona asuvistakin 17 prosentilla oli elossa vain
toinen vanhemmista.(13) Rollin selitys tälle on, että mellastus on nuoren
yritystä saada huomiota osakseen. Teoria selittäisi mukavasti senkin, että
yhteisöstä syrjään työnnettyjä vanhuksia on alkanut viime aikoina esiintyä
poltergeistin keskushenkilöinä aiempaa enemmän.(14)
Sosiaalipsykologisen poltergeistteorian mukaan kummittelu siis on
keskushenkilön reaktio ympäristön paineisiin. Kotimaisten tapausten
taustoista on niin vähän tietoa, että voidaan vain arvailla, mikä
nimenomainen tilanne on laukaissut kummittelun. Yleensä suomalaisten
poltergeistien keskushenkilö on alistetussa asemassa - lapsi, miniä, piika.
Joskus syytä voi arvailla tarkemminkin. Koskelan ja Hoppulan tonttu alkoi
riehua, kun talon poika toi vanhempiensa kiusaksi ei-toivotun nuorikon.
Kangasniemen 1960-luvun kummittelun ehkä aiheutti nuortaparia
stressaava oikeusjuttu. Lahden kummittelua edelsi keskushenkilön pojan
itsemurha. Kukaties vanha kansa ei ollut niinkään väärässä keksiessään
monen mellastuksen syyksi ihmisten väliset ristiriidat. Tässä mielessä on
oikeastaan sivuseikka, että ennen kummittelun varsinaista toteuttajaa
nimitettiin piruksi, tontuksi, vuorenpeikoksi ja nykyään spontaaniksi
psykokinesiaksi.
Henkiolento vai psykokinesia?
Tutkijat joutuvat myöntämään, etteivät esitetyt teoriat kovin hyvin sovi
koko kummitteluilmiöiden kirjoon. Poltergeist-ilmiöt ovat
voimakkuudeltaan aivan toista luokkaa kuin psykokinesiakokeissa
saavutetut mitättömät tulokset. Rollin kenttäteorialla ei ole mitään
sanomista poltergeistin älyllisistä suorituksista. Esineiden liikkuminenkin
on usein uskomattoman kontrolloitua: ne kulkevat esteitä väistellen
keskushenkilön näköpiirin ulkopuolella, esineitä ilmestyy tiloista, joihin
keskushenkilöllä ei ole näköyhteyttä jne. Poltergeistin hyväksyminen
186
todeksi merkitsee mielen voimien laajentamista niin uskomattomiin
suorituksiin, ettei puhe itsenäisistä hengistä tuntuisi juurikaan
uskomattomammalta.
Colin Wilson, jonka ajatuksen lentoa akateeminen painolasti ei rasita,
väittääkin, että spiritistinen henkimaailma selittää poltergeistin
huomattavasti paremmin kuin psykokinesia. Poltergeistin aiheuttaja on
peräisin alemmasta henkimaailmasta; kun se löytää ihmisen, jonk

/////////////////////// 5 //////////////////

Psykokinesiateoria saa kuitenkin tukea harvinaisista tapauksista, joissa
poltergeist-ilmiöitä on aiheutettu tietoisesti. Daniel Dunglas Home (1833-
1886), joka parinkymmenen vuoden ajan hämmästytti Eurooppaa
erilaisilla ihmetöillä, mm. leijailemalla ilmassa, aloitti uransa
poltergeistpoikana. Homen nimiin on pantu myös tietoisesti aiheutettu
poltergeisttapaus. Homen ystävä oli valittanut, ettei hänen vuokralaisensa
maksa vuokriaan. Home lupasi järjestää vuokralaisen pois asunnosta. Hän
vaipui transsiin. Hetken kuluttua vuokra-asunnosta kuului hälinää.
Vuokralainen ryntäsi kadulle ja väitti, että talossa kummitteli. Hiilihanko
ja hiilipihdit olivat alkaneet tanssia takan edessä. Vuokralainen ei halunnut
jäädä taloon enää hetkeksikään.(16)
Matthew Manning on oman aikamme esimerkki siitä, että tietoisuuden
ulottumattomissa olevista mellastusilmiöistä saattaa jalostua hallittuja
paranormaaleja kykyjä. Englantilainen Manning joutui poltergeistin
keskushenkilöksi vuonna 1967 ollessaan 11-vuotias. Muutaman vuoden
kuluttua kummitteluilmiöt uusiutuivat aiempaa suuremmalla voimalla
Manningin siirryttyä sisäoppilaitokseen. Poikien makuusalin raskaat
sängyt liikkuivat, seinistä kuului koputuksia, esineitä katosi ja ilmestyi
seinien ja ikkunoiden läpi. Tapausta tutki mm. alan auktoriteetti George
Owen. Manning huomasi pian itse aiheuttavansa ilmiöt. Jos hän vihastui
johonkuhun, tämän ympärillä alkoi tuotapikaa kummitella. Tiedosta ei
vain ollut apua kummittelun lopettamiseksi. Manning sai poltergeist-ilmiöt
lähes loppumaan vasta alettuaan harjoittaa automaattikirjoitusta.
Poltergeistpojasta tuli kuolleiden viestien välittäjä. Kun metallin
taivuttaminen hengen voimalla Uri Gellerin myötä tuli muotiin, Manning
187
huomasi, että hän pystyi käyttämään psykokinesiakykyään myös
tietoisesti. Lusikat, rautanaulat ja avaimet taipuivat hänen käsissään, mutta
ilmiöt karkasivat helposti hallinnasta ja muuttuivat taas
mellastukseksi.(17)
Ainakin kerran tavalliset ihmiset, joilla ei ollut mitään paranormaalia
erityiskykyjä, ovat tietoisesti tuottaneet poltergeist-ilmiöitä - ja jopa
"hengen", joka ne aiheutti! George Owenin vaimo Iris kokosi Torontossa
1972 ryhmän, joka ilta illan jälkeen kokoontui luomaan sepitteellistä
henkiolentoa "Philipiä". Ryhmä keksi Philipille elämäntarinan. Päätettiin,
että hän olisi 1600-luvun Englannissa elänyt aatelismies. Philip pantiin
kylmään vaimoonsa tuskastuneena ottamaan rakastajatar, jonka vaimo
sittemmin tuomitutti noitana ja poltatti roviolla. Philip, joka ei ollut
uskaltanut puolustaa rakastajatartaan, pantiin päättämään päivänsä
kotilinnansa tornista heittäytymällä.
Viikkokausia ryhmä keskittyi Philipin elämäntarinaan ja
persoonallisuuteen, kunnes hän alkoi tuntua yhtä todelliselta kuin kuka
tahansa todella elänyt henkilö. Philipiin yritettiin yhteyttä pyytämällä
häntä liikuttamaan pöytää, jonka päälle läsnäolijat olivat asettaneet
kätensä. Eräänä iltana ryhmäläiset tunsivat pöydässä kuin koputuksen tai
raapimisen aiheuttamaa värinää. Vähitellen koputus muuttui kuultavaksi ja
pöytä alkoi liikkua ryhmän jäsenten käsien alla. Kun koputtajaan yritettiin
yhteyttä - yksi koputus merkitsi kyllä, kaksi ei - , kukapa muukaan
tuonpuoleisesta tulijaksi paljastui kuin ryhmän luoma Philip! Philip osasi
vastata kaikkiin kysymyksiin, jotka kohdistuivat sille sepitettyyn
elämäkertaan, mutta jos kysyttiin jotain, mitä elämäntarinassa ei ollut
sovittu, vastaus oli epämääräinen sahaava ääni. Kanssakäymisen myötä
Philipin persoonallisuus syveni ja monipuolistui. Se opetteli myös
vastaamaan monin tavoin: milloin koputtamalla, milloin liikuttamalla
pöytää edestakaisin, milloin keikauttamalla pöydän yhden jalan varaan.
Kahteen otteeseen pöytä nousi kokonaan ilmaan. Kokeilut Philipin kanssa
jatkuivat vuoteen 1977. Normaalit varotoimet petoksen paljastamiseksi
eivät antaneet aihetta epäillä, että joku ryhmän jäsen olisi tietoisesti
järjestänyt koputukset.(18)
Jos poltergeist on henkimaailmasta kotoisin, henkimaailman täytyy olla
varsin kehittymätön ja kaoottinen paikka. Helpommin nieltävältä tuntuisi
oletus, että kummitus on keskushenkilön tajunnasta erilleen lohjennut
188
sivupersoonallisuus, joka tietoisen minuuden kontrollista päästyään voi
esteettä purkaa kaunojaan. Sivupersoonan itsenäisyys vaihtelee
tapauksittain, mutta korkeampaan henkiseen toimintaan se harvoin pystyy.
Sen persoonallisuus on häilyvä ja epäjohdonmukainen eikä se ole valmis
tapauksen alussa vaan kehittyy vähitellen. Saattaa olla, että kummituksen
kehittyneisyyden määräävät läsnäolijat omalla käytöksellään. Ehkä
kummituksesta kuin kummituksesta saisi kärsivällisesti kouluttamalla
Hemmilän pirun kaltaisen puhevirtuoosin.
Poltergeist - villiintynyt holoni
Poltergeistin aiheuttajasta voidaan Alan Gauldin tavoin sanoa: "Nopea
vastaus kysymykseen 'Mitkä voimat tuottavat poltergeist-ilmiöt?' on tämä:
meillä ei ole pienintäkään aavistusta."(19) Mutta vaikka itse
poltergeistvoima jääkin selittämättömäksi, voimme toki etsiä
ajatusmalleja, jotka yhdistävät kummittelun mielekkään kokonaisuuden
osaksi.
Arthur Koestler on esittänyt maailmanhahmotuksen, joka luontevasti
kattaa myös poltergeistin kaltaisen paranormaalin ilmiön. Hän kiinnittää
huomion siihen, että maailma on kaikkialla jakautunut hierarkkisiin
konaisuuksiin, jotka toisaalta toimivat itsenäisesti, toisaalta ovat
suuremman kokonaisuuden osia. Koestler nimittää näitä kokonaisuuksia
holoneiksi. Tyypillisiä holoneja ovat vaikkapa atomit, molekyylit ja solut
tai elimet ja kokonaiset eliöt.(20)
Koestler loi mallinsa osoittaakseen behaviorismin tapaisten mekanististen
teorioiden kyvyttömyyden selittää todellisuutta. Hän yrittää osoittaa, ettei
kokonaisuus ole pelkästään osiensa summa: mitä korkeammalla
holonihierarkiassa edetään, sitä monimutkaisempia, joustavampia ja
toiminnoiltaan vaikeammin ennakoitavia holonit ovat.(21)
Koestlerin holonimaailmassa ei ole olemassa yksilön ehdotonta
itsenäisyyttä. Holonit tosin näyttävät kiinteiltä kokonaisuuksilta, mutta
tarkemmin tutkittaessa ne sekä ovat laajemman kokonaisuuden osia että
jakautuvat sisäisesti alakokonaisuuksiksi. Holonit pyrkivät sekä
säilyttämään itsenäisyytensä että liittymään kokonaisuuden osaksi.
Myös ihmisyksilö on holoni. Hän muodostaa biologisen holonihierarkian
189
huipun; alapuolella ovat elimet, lihakset, solut jne. Toisaalta hän on
sosiaalisen holonihierarkian pienin yksikkö. Sosiaalisessa hierarkiassa hän
on osa perhettään; perhe kuuluu sukuun, suku heimoon, heimo
kansakuntaan.
Hierarkkisten kokonaisuuksien sarja näkyy myös ihmistietoisuuden
kohdalla. Normaalisti koemme itsemme itsenäisiksi minuuksiksi, erillisiksi
yksilöiksi. Psykologinen tutkimus kuitenkin paljastaa minuuden koostuvan
alakokonaisuuksista. Transaktioanalyysissa esimerkiksi minuus jaetaan
vanhemmaksi, aikuiseksi ja lapseksi nimetyiksi alakokonaisuuksiksi. Ja
Reima Kampmanin tutkimukset tuntuvat osoittavan, että tuotamme
spontaanisti sivupersoonallisuuksia, jotka normaalitilanteissa jäävät
tiedostamattomiksi. (22)
Koestlerin hahmottelema holonien hierarkia on kummastakin päästään
avoin: pienempään ja suurempaan päin voidaan edetä rajattomasti.
Koestler olettaa, että telepatia, selvänäköisyys jne. olisivat vilahduksia
laajemmasta tietoisuudesta, jonka osia yksittäiset minuudet ovat; samaan
suuntaan viittaavat spontaanit mystiset kokemukset, joille on tyypillistä
tunne minuuden sulautumisesta laajempaan kokonaisuuteen.(23)
Poltergeistin syntyä pohdittaessa on otettava huomioon mentaalisen
holonihierarkian kolme tasoa: ihmisyksilön normaali tietoisuus, sen
alapuolella tietoisuuden torjutuista aineksista koostuvat mentaaliset
kompleksit ja sivupersoonat ja yläpuolella ylipersoonallinen
paranormaalien ilmiöiden taso.
Normaalisti hierarkiatasot ovat sopusoinnussa: holonien itsenäisyyttä
korostavat ja kokonaisuuden osaksi alistuvat piirteet ovat tasapainossa
keskenään. Kriisitilanne saattaa kuitenkin järkyttää tasapainoa.
"Stressitilanteessa jokin elin saattaa vapautua toimintaansa
rajoittavista kontrollimekanismeista ja korostaa itsenäisyyttään
kokonaisuuden kustannuksella; se saattaa jopa omaksua
kokonaisuudelle kuuluneita tehtäviä. Näin tapahtuu myös, jos
kokonaisuutta ylläpitävät voimat ovat niin heikentyneet, vanhuuden
tai vammautumisen johdosta, ettei kokonaisuus enää kykene
kontrolloimaan osiensa toimintaa."
190
"Eivät vain ruumiinjäsenet saata stressitilanteessa pitää puoliaan
kokonaisuuden kannalta haitallisin tavoin - sama pätee myös
mentaalisiin rakenteisiin. Idee fixe, poikkeavan henkilön
pakkomielteet, ovat valloilleen päässeitä kognitiivisiä holoneita. On
olemassa koko joukko mentaalisia häiriöitä, joissa mielen hierarkian
alistetussa asemassa oleva osa alkaa tyrannisoida kokonaisuutta;
skaala ulottuu verrattain harmittomasta hullaantumisesta johonkin
mieliteoriaan "torjuttujen" kompleksien (joita Freud kutsui
"autonomisiksi komplekseiksi", koska ne ovat egon kontrollin
ulottumattomissa) salakavalan ylivallan kautta kliinisiin psykooseihin,
joissa suuret osat persoonallisuutta näyttävät lohkeavan irti
kokonaisuudesta ja toimivan näennäisen itsenäisesti."(24)
Poltergeistin voisi ajatella syntyvän silloin, kun kriisitilanne heikentää
keskushenkilön tietoista minuutta niin, ettei se pysty täysin kontrolloimaan
alakokonaisuuksiaan. Sivupersoona alkaa käyttäytyä itsenäisen minuuden
tavoin. Kummittelu on oire holonihierarkian tasapainohäiriöstä; poltergeist
on mentaalinen holoni, jossa itsenäisyyttä korostava pyrkimys on voittanut
pyrkimyksen alistua kokonaisuuden osaksi.
Miten poltergeist-holoni sitten saa yliluonnolliset kykynsä?
Parapsykologinen tutkimus osoittaa, ettei normaali arkitajunta ole suotuisa
paranormaalien ilmiöiden kannalta. Varsinkin korkeampia henkisiä
kykyjä, käsitteellistä ajattelua ja ongelmanratkaisua, vaativat tilanteet ovat
parapsykologiakokeiden kannalta toivottomia. Telepatian ja psykokinesian
kaltaiset ilmiöt voimistuvat, kun kokeet tehdään muuntuneissa
tietoisuudentiloissa: mietiskellessä, rentouduttaessa, hypnoosissa, unessa.
(25) Korkeampien henkisten kykyjen tilapäinen pois sulkeminen siis
näyttää voimistavan paranormaaleja ilmiöitä.
Koestlerin termein tämän voisi sanoa niin, että arkitajunnan itsenäisyyttä
korostavat piirteet ovat niin voimakkaita, ettei yhteyttä holonihierarkian
ylipersoonalliselle tasolle voi muodostua. Koemme olevamme täysin
itsenäisiä. Meillä ei ole kokemuksellista tuntua mielen yhteydestä
laajempaan kokonaisuuteen; samoin mielen alakokonaisuudet jäävät
tiedostamattomiksi.
Poltergeist-holonilla ei ole vastuksinaan kehittynyttä persoonallisuutta,
käsitteellistä ajattelua eikä selviä minuuden rajoja. Se pystyy tietoisen
191
minuuden kontrollista päästyään ilmeisen vaivattomasti luomaan yhteyden
tasolle, jolla saavutetaan paranormaalien ilmiöiden hallinta, mutta tätä
hallintaa se käyttää vain ilmaistakseen toiminnallaan tietoisen minän
torjumia vihantunteita.
Henkimaailmaa ei ehkä tarvita selittämään poltergeist-ilmiöiden
voimakkuutta suhteessa psykokinesiakokeissa saavutettuihin
vaatimattomiin ilmiöihin. Riittävä selitys saattaisi olla se, että
koetilanteessa paranormaalin vaikutuksen täytyy siivilöityä vahvan
tietoisen minuuden kautta, kun taas poltergeist, joka toimii tietoisen
minuuden ulkopuolella, pääsee suoraan yhteyteen ylipersoonallisen tason
voimien kanssa. Samanlaista tietoisen minuuden tason ohittamista
käyttävät hyväkseen alan ammattilaiset, meediot, vaipuessaan transsiin,
joka vapauttaa henkiolentoina esiintyvät sivupersoonat haravoimaan
holonihierarkian korkeamman tason viestejä.
Poltergeistin tutkijoita on pitkään askarruttanut se, että mellastus
useimmiten keskittyy murrosikäisten läheisyyteen. Poltergeist on
yhdistetty nuoren seksuaaliseen heräämiseen: kummittelu tulkitaan
torjutun seksuaalienergian purkamiseksi paranormaalein keinoin.
Holonihahmotelmaa voitaisiin ehkä käyttää täydentämään tätä selitystä.
Pieni lapsi elää Jean Piaget'n termein symbioottisessa suhteessa
ympäristöönsä. Lapsen maailmassa ei ole eroa minän ja muun maailman
välillä. Ero syntyy vasta noin seitsemän vuoden iässä, kun lapsi pystyy
hahmottamaan maailmansa käsitteellisen ajattelun kautta. Henkisen
kehityksen myötä lapsi oppii myös torjumaan tietoisuudestaan ne piirteet,
joita ympäristö pitää hänessä sopimattomina.
Parapsykologinen tutkimus antaa viitteitä, että paranormaalit kyvyt olisivat
yleisempiä lapsilla kuin aikuisilla.(26) Holonihahmotelman valossa tämä
on odotettavissakin, sillä pieni lapsi ei vielä ole rakentanut minuutensa
suojaksi muureja, jotka sulkevat ulos tietoisuuden ylipersoonallisen tason.
Poltergeist ei kuitenkaan viihdy aivan pienten lasten läheisyydessä. Ja
eläimiä, joiden tietoisuus varmasti on lastakin avoimempi, poltergeist ei
näytä vaivaavan ollenkaan. Selitys tähän löytyy, kun tulkitsemme
mellastuksen persoonallisuuden torjuttujen osien aiheuttamaksi. Eläimet ja
pikkulapset eivät käytä torjuntaa maailmassa selviytyäkseen, joten heidän
192
persoonallisuuteensa ei myöskään muodostu jännitteitä, joista poltergeist
saa voimansa.
Poltergeistin esiintymisedellytykset - toisaalta jäykkä, torjuntaan
turvautuva persoonallisuus ja toisaalta avoimuus yliluonnollisten ilmiöiden
suuntaan - ovat selvästi ristiriidassa keskenään. Ei ihme, että poltergeist on
harvinainen ilmiö! Ihmisen henkinen kehitys kulkee pikkulapsen
rakenteettomasta, avoimesta minuudesta aikuisen suljettuun, korkeasti
rakenteiseen minuuteen. Voisi kuvitella, että murrosiässä ihmistajunnan
erillisyyttä korostavat ja kokonaisuuden osaksi alistuvat piirteet ovat
sellaisessa suhteessa, että syntyy "poltergeist-ikkuna", taipumus ilmaista
kriisitilanteessa tietoisuuden torjuttuja piirteitä paranormaalilla tavalla.
Aikuisen valmiiksi muovautunut persoonallisuus sitten jo estää yhteydet
mielen ali- ja ylipersoonallisten tasojen välillä.
Poltergeistia voidaan siis pitää holonihierarkian tasapainohäiriönä: jotkin
hierarkian tasot ovat liian heikkoja tai vahvoja suhteessa muihin tasoihin.
Tässä avautuu mahdollinen selitys sille, että poltergeist, ainakin
suomalaisen aineiston valossa, on käynyt aiempaa harvinaisemmaksi.
Perinteinen maaseutuyhteisö sitoi jäsenensä tiukkoihin rooliodotuksiin.
Sosiaalisessa holonihierarkiassa yhteisötaso oli voimakas suhteessa
yksilöön: muuttumattomat normit määräsivät, mikä oli sopivaa ja mikä ei.
Sopimattomasta käyttäytymisestä saattoi odottaa saavansa ankaran
rangaistuksen. Poltergeist oli perinteiseen muottiin puristetun yksilön
tiedostamaton protesti yhdenmukaisuuden paineen liian ankaraa likistystä
vastaan. Niinpä kummittelua esiintyi tyypillisesti siellä, missä paine oli
voimakkain: palkollisten ja nuoren väen keskuudessa.
Nykyään yhteisö ei yhtä tiukasti sanele yksilön käyttäytymisnormeja.
Elämme yksilöllisyyden, privatisoitumisen, vieraantumisen aikaa.
Yhteisötason heikennyttyä häiriökäyttäytyminen onkin siirtynyt
holonihierarkiassa ylöspäin, alipersoonalliselta tasolta tietoisen minuuden
tasolle. Nuoret eivät tarvitse poltergeistia ilmaistakseen protestinsa - he
tekevät sen itse: joka perjantai-ilta he vellovat kaduilla ja heittelevät kiviä,
särkevät ikkunoita ja tarvekaluja, päästävät lehmät irti, pilaavat ruuat,
haukkuvat pappeja huorintekijöiksi... Vapaa kasvatus on tappanut
poltergeistin!
193
Yliluonnollisen psykologiaa
Tässä kirjassa esitettyjen silminnäkijäkertomusten perusteella poltergeist
on varsin irrallinen ja järjenvastainen ilmiö. Sen kokijoilla on helposti
tunne, että arkimaailman lainalaisuudet ovat pettäneet ja kaaos on päässyt
vallalle. Tällainen tilanne on psykologisesti kestämätön niin
kummitustalon asukkaiden kuin heidän yhteisönsäkin kannalta.
Poltergeist aiheuttaa maailmankatsomuksellisen kriisitilanteen, joka on
tavalla tai toisella ratkaistava. Pelkkä kummittelun lakkaaminen ei riitä:
irralliset ilmiöt on sijoitettava mielekkään kokonaisuuden osaksi. Se, miten
tämä tapahtuu, kertoo paljon sekä menneestä kansankulttuurista että
omasta valistuneesta, tieteeseen ja rationaaliseen ajatteluun perustuvasta
kulttuuristamme.
Kansankertomukset eivät niinkään kuvaa todella tapahtunutta: ne
heijastelevat yhteiskunnallista todellisuutta, yhteisesti omaksuttuja
käsityksiä, uskomuksia, pelkoja. Jos tiedämme tarkkaan, mitä
kummitustalossa todella tapahtui, voimme ilmiöitä kuvailevista
kertomuksista päätellä, mihin suuntaan kertomusten sosiaalinen
todellisuus kampeaa historiallista todellisuutta.
Kesällä 1974 nauhoitin kolmisenkymmentä kertomusta johdantoluvussa
esitellystä Kangasniemen Vaimosniemen kummituksesta. Kertomukset
osoittavat, ettei poltergeistin historiallisella todellisuudella ja siitä
kerrontaprosessissa muodostuneella tulkinnalla välttämättä ole paljoakaan
yhteistä. Vaimosniemen kummitus, kuten muutkin suomalaiset
poltergeistit, on kesytetty harmittomaksi sattumukseksi, joka ei järkytä
kenenkään mielenrauhaa.
Vaimosniemen kummituksen kesyttäminen
Historiallisen todellisuuden tasolla Vaimosniemen kummituksen arvoitus
ei koskaan ratkennut. Kaksiviikkoisen koputuksen aiheuttajaa ei saanut
selville sen enempää talonväki kuin satalukuinen uteliaiden joukko.
Kummitusaitan arvoitus yritettiin tietysti selvittää monin tavoin
koputusten vielä jatkuessa. Ensiksi talonväki tutki luonnollisen selityksen
194
mahdollisuudet. Aitta tyhjennettiin moneen kertaan ja keskushenkilöiden,
Pulkkisen lasten, käytöstä valvottiin tarkkaan. Kun kävi ilmi, että
tapauksen täytyi olla yliluonnollinen, alettiin etsiä selitystä supranormaalin
maailman lainalaisuuksista. Evald Pulkkinen kuuli huhun, että aitan alle
saattaisi olla kätkettynä lapsen ruumis, ja pisteli aitan alustan rautatangolla
kalmon löytääkseen. Vanha isäntä Otto puolestaan muisteli, että
kummitusaittaan oli talletettu hänen lapsena kuolleen siskonsa tukka;
kummittelun mahdollinen syy olisi ehken ollut, että tukka aittaa
siivottaessa hävitettiin.
Vaikkei kummittelun syy varsinaisesti koskaan selvinnyt, todellisuus
taipui jonkin verran talonväen sille hahmottelemiin reitteihin - tosin vasta
koputusten jo aikoja lakattua. Evald Pulkkinen kertoo:
"Sitten seuraavana vuonna katettiin se aitta, laitettiin nimittäin uuteen
pärekkattoon. Siihe aikaa se ol semmosena tuohikattona. Sitte kum
myö purettii sitä kattova ni sitte oli siitä naapurista se yks N.N.
purkamassa sitä kattova. Siinä oli sen kattotuolij ja sen lauvav välissä
semmone niinku tuppu, kankaasta, niinku naisilla on semmosia
suojahammeita, mutta se oli tavallisesta kankaasta. Se löys se N.N.
sen sitte sen tupun ja ja se heitti minulle sitte sen tupun, kum minä
olin toisessa kohassa, ja sano että mikäs tuo on. Minä vasarav varrella
pyyhkäsin sen pois sen tupun siintä katolta. Ja seuraavalla viikolla sen
tuli jalaka... nii hirmune polte jalakaan sitten, kaikki ruvelle ja nilelle
se jalaka. Sitä sitte ruvettii ajattelemaa, että jospa siinä oli siinä
tupossa jotakii semmosta, joka oli laitettu semmosessa
tarkotuksessa."(1)
Taikapussi, joka kansanuskossa on monen pahan takana, siis paljastui
mahdolliseksi Pulkkisen aitan koputuksenkin aiheuttajaksi. Siitä, kuka
pussin aitan kattoon olisi pannut, ei Pulkkisilla ollut selvää käsitystä.
Epäiltyjä olivat niin aitassa asuneet palvelijattaret kuin lähistön tunnettu
tietäjämies Vilppu Närväinen.
Tieto kummittelusta kulki paikalla käyneiden mukana pitäjän toiselle
laidalle. Kauempana historiallinen tapahtumien kulku ei enää sitonut
kummittelun syyn pohtijoita. Täällä ei pohdiskeltu hypoteeseja vaan
esitettiin kummittelun selitys täytenä totena. Varmana tietona kerrottiin,
että koputtaja oli rauhaton vainaja. Kummittelu aiheutui petoksesta.
195
Kummitustalon isäntä oli luvannut kuolemansairaalle rengilleen panna
ristin tämän haudalle. Rengin kuoltua isäntä oli kuitenkin unohtanut
lupauksensa, ja koputus oli vainajan muistutus, että hän oli kärsinyt
vääryyttä.
Jotain tällaista olin perinnetieteilijän-koulutukseni perusteella olettanutkin.
Vaimosniemeläisiä haastateltuani tiesin hyvin, ettei moista petosdraamaa
koskaan ollut tapahtunut, mutta pitäjän toisella puolella asuvat eivät sitä
tienneet. He muokkasivat historiallisen todellisuuden sopimaan
perinteiseen kansanuskoon.
Koulutukseni ei kuitenkaan ollut valmistanut minua siihen, että sama
todellisuuden muokkausta harjoittivat myös tapausta petoksena pitävät.
Yliopiston tutkijamaailmassa epäilijät ovat sankarin osassa. He paljastavat
totuuden harhaisten uskomusten takaa. Mutta ainakin Vaimosniemen
kummituksen tapauksessa epäilijät vääristelivät totuutta yhtä estottomasti
kuin uskojatkin.
Vaimosniemen kylässä kummitusta pidettiin yleisesti petoksena. Lähellä
tapahtumapaikkaa asuvia haastateltuja kiusasi kovin se, ettei petos
kuitenkaan ollut koskaan paljastunut. Korvikkeeksi kuulin tukun
olettamuksia siitä, miten kummittelu oli järjestetty. Pulkkisten
naapuritalon isäntä kuvaili tarkkaan mekaanisen laitteen, joka aitasta
varmasti olisi löytynyt, jos olisi kyllin perusteellisesti etsitty:
"Helpollaha se suahaa semmone. Sanotaan nyt vaikka siltalautaan
pannaan semmone pien kosketus. Nehän keikkuu ne vanahat suuret
palakit. Se on koholla, mut ku sanotaan et istu siinä tai ole siinä
kohassa, sitä sattuu varpaalla painamaa sitä määrättyvä lautoo. Ku se
saa sen kosketuksen ni silloha se alkaa jossain jokkii napsamaa."(2)
Markku-pojan täytyi tietysti olla "koneenkäyttäjä", koska koputus kuului
vain hänen paikalla ollessaan. Isännälle oli selvillä myös kummittelun
motiivi: koputuksilla yritettiin pelottaa tunnetusti taikauskoinen vanha
isäntä luopumaan talonpidosta poikansa hyväksi. Petoksesta todisti
isännän mielestä sekin, että koputtelu loppui, kun siitä alkoi tulla talolle
vahinkoa (vieraat tallasivat kukkapenkkejä ja varastelivat omenoita).
Tapaus säilyi ratkaisemattomana vain siksi, että paikalla käyneet olivat
heikkohermoisia ja taikauskoisia.
196
Samaa linjaa noudattivat monet muutkin vaimosniemeläiset. Tapauksesta
valikoitiin esiin petoksesta todistavat piirteet ja koputuksen
selittämättömyyteen viittaavia vähäteltiin. Muisteltiin, että Pulkkisen poika
oli taitava rakentelemaan mekaanisia laitteita. Joku arvuutteli koputuksen
loppuneen, koska poliisit olivat tulossa paikalle.
Kauempana tapahtumapaikalta epäilijöille avautui mahdollisuus saada
kummittelu paremmin sopimaan petosteoriaan. Eräs rouva kertoi, että
kummittelu oli ollut kylän poikien työtä: he olivat kiviä heittelemällä
kiusanneet aitassa yksin nukkunutta Pulkkisen tytärtä, ja isäntä oli
järjestänyt "kummituksen" varjellakseen tyttärensä mainetta.(3)
Yllättävintä oli, että joissain kertomuksissa tapahtumien kulkua suoraan
muutettiin niin, että tapaus todisti itse itsensä petokseksi. Vihaven kylässä
asuva emäntä väitti, että muuan Juvonen oli näyttänyt taskulampulla
pimeään kummitusaittaan ja paljastanut lapset koputtajiksi.(4) Toinen
kertoja muisteli, että petkuttaja oli ollut vanha Otto Pulkkinen. Hän oli
rakentanut kepeistä koputuslaitteen, ja poliisit olivat sen löytäneet.(5)
Vaimosniemen kummitus jätti jälkeensä kolmenlaisia ihmisiä:
1) Lähimpää tapausta seuranneille kummittelu monista teorioista
huolimatta jäi selittämättömäksi.
2) Hieman kauempana tapaus vaikutti ihmisiin niin voimakkaasti, että he
muotoilivat sen uudelleen paremmin sopimaan maailmankuvaansa. Syntyi
perinteinen mellastava kummitus ja - yhtä perinteinen -- petokseksi
paljastettu kummitus.
3) Kauimpana ihmiset valitsivat jomman kumman perinteisistä
tulkinnoista. Tapaus unohtui hiljakseen, koska se ratkaistuna ei tarjonnut
enempää ajattelemisen aihetta.
Kangasniemeläisten tuumatalkoot siis tuottivat onnellisen lopputuloksen,
joka tyydytti muita paitsi kummittelua liian läheltä seuranneita. Kaksi
lopputulosta, petokseksi paljastettu kummitus ja rauhattoman vainajan
kosto, eivät kuitenkaan yleisessä mielipiteessä olleet tasavertaisia.
Tapauksen yliluonnollisuuteen uskoivat vain ne, jotka olivat saaneet
koputtelusta niin varmaa tietoa, etteivät voineet hyväksyä petostulkintaa.
197
Vallitsevan mielipiteen mukaan koputtelu oli petosta, ja tapausta aitona
pitävät haastatellut olivat tästä selvästi tietoisia. Vaimosniemen kylässä,
missä tapaus oli pahiten järkyttänyt ihmisiä, kaikki kertojat Pulkkisen
väkeä lukuun ottamatta esittivät oitis petosselityksen. Näin teki aiemmin
siteeratun Pulkkisten naapuritalon isännän veli, joka oli käynyt paikan
päällä koputusta seuraamassa. Vasta kerronnan edetessä paljastui, että hän
kuitenkin piti tapausta aitona:
- No jos työ kertositte tästä Vaimosniemen tappauksesta noi niiku
pääpiirteissää että mite se oli.
- Onhan ne jo kertonu sen tietysti... ne toisettii sen mistä tämä
kummitus aiheutu?
- Onhan ne jottai kertonu.
- Se ol tällanen se olettamus että... Tässä talossa ol vanha isäntä ja
hänellä ol poika ja sitte vielä pojampoika ja tämä vanhan isännän
poika yritti saaha sitä vanhaa isäntää pois siitä talosta ja saaha se talo
niiku ommiin nimmiin ja siinä mielessä hän totennäkösesti järjesti
tämän kummitusjutun sitte. Se ol mikäli se nyt näin sivulliset sitä
päättelivät että se ol jollakii tuommosella teknillisellä laitteella tehty
kummitus, että se ei ollu mikkää sen kummempi.
- - -
- Mitähän nää ihmiset niiku ajatteli täst koputuksest siellä paikam
päällä?
- Kyllä kuka sen kuul ni kyllä ne varmasti hyvin moni usko että joku
kummitus tosijaa on siinä kysymyksessä. Minäkii olin kyllä sillo
aivav var... melko varma siitä, että se on nyt joku tuollane salaperäne
koputtelija. Se koputus oli sen tyylistä että niinko... Ei sitä ihminen
olis saanu semmosta. Em minä tiijä millä konstilla se sitte sellaseks
saatii. Jos nyt minä koputan tällä tavalla puuta (koputtaa), niin tään
tuntee jokkaine et tää om puun koputtamista. Mut siin ol sellane oma
sävysä siinä, että se ei ollu näi kovvaa koputusta. Minäkii sanoin sillo
että tuoha on ihan niinku se jostai henkimaailmasta tulis tuo koputus.
- Missä vaiheessa se sitte levis se käsitys että tää olis ollu tuota...
jekku kysseessä tässä?
198
- Se pani sen ajattelemaa ku se loppu sitte justiin ku ne poliisit siihem
puuttu siihe asijaan. Että pan arvelemmaa että jos se oikee kummitus
ois ollu ni ei kai se polissija ois pelänny. Mutta jos minun
henkilökohtasta mielpijettä kysytään ni em minä ainakaa voi mennä
väittämää että se olis nyt tekemällä tehty. Kyllä se niin kummalliselta
se koputus sillon tuntu. Ja sitä paitsi siellä aitassa oli silläki kertoo ni
siellä ol kolme neljä vierasta ihmistä jotka sanovat että ei se poika
koputellu. En minä tiijä, en tiijä sitte mikä se on (naurahtaa)(6)
Vaimosniemen kummituksesta voi sanoa, että yleinen mielipide jyräsi
poltergeistin matalaksi: enemmistöpäätöksellä alkujaan selittämätön
tapaus julistettiin petokseksi. Kummittelun aitouteen uskoneet joutuivat
mukautumaan yleiseen mielipiteeseen välttääkseen taikauskoisen tai
hermoheikon leiman.
Mielestäni Vaimosniemen kummitusta voidaan pitää tyypillisenä
suomalaisena poltergeistina ja sen ympäristössään aiheuttamaa reaktiota
suomalaisten tyypillisenä suhtautumisena yliluonnollisiin ilmiöihin. Jos
näin on, niin Vaimosniemen kummitus romuttaa käsityksen, että
paranormaaleihin ilmiöihin kielteisesti suhtautuvat olisivat puolueettomia
tarkkailijoita, jotka viileän analyysin keinoin osoittavat yliluonnolliseen
uskojien harhat. Kangasniemeläisten kertomukset tuntuvat osoittavan, ettei
historiallinen totuus poltergeistin tapaisesta ilmiöstä tyydytä sen enempää
uskojia kuin epäilijöitäkään.
Poltergeistin ja kansanuskon suhde ei ole millään tavoin ongelmallinen.
Perinteistä kansanihmistä eivät yliluonnolliset ilmiöt sinänsä ollenkaan
kummastuta. Lauri Simonsuuren sanoin:
"Kansa, joka tietää kertoa runsain määrin värikkäitä tarinoita enteistä,
kummituksista, oudoistä näyistä, kotonakulkevista vainajista,
surmatuista lapsista, haltijoista, varallisuuden kartuttajista, väkeviä
voimia omaavista noidista, kaikkialla touhuavasta paholaisesta jne., ei
erikoisemmin ihmettele sitä, että salattuja voimia on olemassa ja että
yliluonnollisia asioita tapahtuu, mutta se haluaa selittää syyn, miksi
jotain erikoista tapahtuu. "(7)
Poltergeist on erityisen ongelmallinen ihmisille, jotka ovat omaksuneet
valistuneen länsimaisen, enemmän tai vähemmän tieteellisen
199
maailmankuvan, jossa yliluonnolliset ilmiöt on sijoitettu jo ohitettuun
kehitysvaiheeseen. Kangasniemeläisten kertomukset tuntuvat osoittavan,
että kun tällainen valistunut nykyihminen törmää yliluonnolliselta
vaikuttavaan ilmiöön, ei enää vanhoissa kansankertomuksissa vaan omassa
arkielämässään, hänen reaktionsa on kaikkea muuta kuin järkiperäinen:
yliluonnollinen pyritään torjumaan tarvittaessa vaikka historiallista
todellisuutta vääristämällä.
Kangasniemeläiset taltuttivat poltergeistinsa samalla tavoin, kuin kaikki
suomalaiset poltergeistit on taltutettu ja siirretty arkiston hämäriin
harmittomaksi kansanperinteeksi. Vaimosniemen kummituksen kohtalon
voi yleistää koskemaan kaikkia paranormaaleja ilmiöitä ja jopa tieteellistä
parapsykologista tutkimusta: niin vakuuttavaa ilmiötä tai tieteellistä koetta
ei löydy, että se aukaisisi yliluonnolliselle sijan "virallisessa"
maailmankuvassamme. Mistä moinen torjunta johtuu? Mistä syystä
kulttuurieliittimme ainoa vastaus yliluonnollisen kohdanneiden
kysymyksiin on: sellaista ei voi tapahtua?
Tiede ja parapsykologia
Tiedeyhteisölle parapsykologiset kysymyksenasettelut ovat edelleen
silkkaa taikauskoa. Muuten ei voi selittää sitä, että Pekka Laaksonen
kuittaa viidentoista silminnäkijän vaikuttavat kuvaukset Martinin
poltergeistista "pirutarinoiden aktuaalistumisena". Laaksosen huomautus,
että Martinin kummittelun aiheuttajaksi todettiin huomionkipeä
palvelustyttö, on periaatteessa samanlaista historiallisten tosiseikkojen
vääristelyä kuin kangasniemeläisten puheet Vaimosniemen petokseksi
paljastetusta kummittelusta. Laaksonen ei ole kannassaan yksin: viime
aikoihin saakka tiedeyhteisö on selvinnyt parapsykologiasta joko
vaivautuneesti vaieten tai aktiivisesti tuomiten.
Tieteentekijöiden kriittinen suhtautuminen paranormaaleihin ilmiöihin on
osaltaan ihan tervettä. Koko joukko yliluonnollisilta vaikuttavia ilmiöitä
paljastuu luonnon väärintulkinnaksi tai suorastaan petokseksi, kun
noudatetaan Humen puntariksi kutsuttua ajatussääntöä:
"Mikään todistus ei ole riittävä varmistamaan ihmettä, ellei todistus
ole sitä laatua, että sen erheellisyys olisi vielä ihmeellisempi kuin se
seikka, jota se koettaa varmistaa. - - Kun joku kertoo minulle
200
nähneensä vainajan palanneen elämään, niin minä heti harkitsen
itsekseni, kumpi on todennäköisempää, se että tämä ihminen joko
pettää minua tai on tullut itse petetyksi vai se, että hänen kertomansa
seikka tosiaan on tapahtunut. Vertaan yhtä ihmettä toiseen - - ja aina
hylkään suuremman ihmeen."(8)
Humen puntari tuntuu puhtaan järjen riemuvoitolta. Asioita punni- taan
viileästi ja ratkaisuun päädytään puolueettoman harkinnan jälkeen. Mutta
millä perusteella ratkaistaan, kumpi on suurempi ihme, yliluonnollisen
ilmiön tapahtuminen vai sen todistajien erehtyminen? Jos ihminen pystyisi
puolueettomasti analysoimaan koko olemuksensa ja toimintansa motiivit,
voisimme luottaa siihen, että Humen puntari mittaa olevaisuutta oikein.
Mutta Humen kaltaisen epäilijänkin harkintaa ohjaa persoonallisuus, joka
on ympäröivän kulttuurin muovaama ja sisältää suuren määrän
objektiivisen analyysin ulottumattomiin jääviä ennakko-oletuksia.
Vaimosniemen kummituksen kohtalo osoittaa, että epäilijänkin puntaria
saattavat pahan kerran heiluttaa länsimaisen korkeakulttuurin
itsestäänselvyyksinä hyväksymät ennakko-oletukset. Humen puntaria
käytetään torjumaan paranormaalit ilmiöt "virallisesta"
todellisuudestamme, ei niinkään siksi, että ne olisivat tieteen
tutkimustulosten vastaisia, vaan siksi, että ne loukkaavat
perusolettamuksia, joiden varaan tieteentekijöiden itsensä persoonallisuus
rakentuu.
Ajattelun tiedostamattomien peruslähtökohtien loukkaaminen aiheuttaa
paitsi älyllisiä myös tunnereaktioita. Parapsykologian tutkijat kuvailevat
usein vahingoniloisina tiedemieskollegojaan, joiden tieteellinen viileys on
pahasti pettänyt, kun on tullut puhe parapsykologiasta. Tunnettu on suuren
saksalaisen fysiologin Hermann von Helmholtzin puuskahdus telepatiasta:
"Eivät kaikkien Kuninkaallisen tiedeakatemian jäsenten todistukset
eivätkä edes omien aistieni antamat todisteet saisi minua uskomaan
ajatuksen siirtoa henkilöltä toiselle tunnettujen aistien ulkopuolella."(9)
Lawrence LeShan hahmottelee länsimaisen ihmisen psykologista
tilannetta, joka pakottaa hänet torjumaan paranormaalit ilmiöt:
"Psi-ilmiöt (telepatia, selvänäköisyys, ennaltatietäminen ja
psykokinesia) näyttävät uhkaavan modernin ihmisen maailmankuvan
peruskäsitteitä. Tunnemme elävämme lain ja järjestyksen maailmassa;
201
perättäisten syiden ja seurausten maailmassa; maailmassa jota paikka
ja aika rajoittavat. Tämän näkemyksen varaan olemme rakentaneet
persoonallisuutemme, toiminta- ja reaktiomallimme ja
turvallisuudentunteemme. Se ei ehkä ole mielestämme ihanteellinen
maailma ja saatamme jopa pahoitella sen rajoittuneisuutta, mutta sen
on 20: nnen vuosisadan maailma ja meidän kotimaamme. Entä jos
näitä maailmankaikkeuden peruskäsitteitä uhataan? Entä jos
joudumme kohtaamaan todisteita, että ne saattavat olla harhaa - että
paikka ja aika voidaan joskus jättää huomiotta ja saattaa esiintyä
tapahtumaketjuja, jotka eivät noudata syyn ja seurauksen
logiikkaa?"(10)
Tietääkseni länsimainen korkeakulttuuri on ainut, joka on tehnyt
paranormaaleista ilmiöistä itselleen ongelman. Intialaisperäisissä
uskonnoissa ihmeet ovat arkipäivää; on itsestään selvää, että pyhä mies
pystyy lukemaan ajatuksesi, materialisoimaan esineitä tyhjästä,
levitoimaan, tietämään tulevaisuuden tapahtumat. Varhaiskantaisissa
yhteisöissä magia on hyväksytty osa elämää ja käytettävissä on
yliluonnollisen maailman spesialisteja - shamaaneja, tietäjiä, noitia - ,
jotka opastavat jokamiestä tuonpuoleisen lainalaisuuksissa. Suomessakaan
tavallisella rahvaalla ei ole ollut ongelmia hyväksyä paranormaaleja
ilmiöitä - ongelma on pikemminkin ollut siinä, että ne on hyväksytty
kritiikittä! Mutta kulttuurieliittimme, niin tiedemiehet kuin
kirkonmiehetkin, on yliluonnollisen kohdatessaan lähinnä kiusaantunut;
saa vaikutelman, että yliluonnollisista kokemuksista puhuminen on
paremmissa piireissä yhtä paha käytösvirhe kuin vaikkapa omien
seksuaalitottumusten kuvailu.
Torjunnan peruslähtökohtia on mielestäni etsittävä siitä, miten länsimainen
ihminen hahmottaa omat rajansa, sillä juuri tässä on selvä ero esimerkiksi
lännen ja idän ihmisen välillä. "Ajattelu on olemisen funktio", sanoi
Aldous Huxley. Olemistamme ohjaavat yllättävän sitkeästi
vuosituhantisen kulttuurikehityksen luomat, perimmältään myyttiset
käsitykset omasta itsestämme. Monelta menneisyyden taikauskon
naurajalta jää huomaamatta, että hän on itse myyttinen olento, joskus yhtä
uskomattomasti hahmotettu kuin kentauri tai yksisarvinen. Tieteellisen
maailmankuvan keskustasta, sen sokeasta pisteestä, löytyy yllättäen
vanhatestamentillinen pikkumies, jolle kaikki persoonallisuuden rajat
ylittävät kokemukset ovat kauhistus.
202
Myyttinen dissosiaatio
Kulttuurien erilainen tapa hahmottaa maailmaa paljastuu parhaiten niiden
myyteissä. Länsimaisen ihmisen erikoislaatu palautuu lähi-idässä
parisentuhatta vuotta eKr. alkaneeseen kulttuurikehitykseen. Lähi-idän
uskontojen myytit kehittyivät suuntaan, joka jyrkästi poikkesi
ihmiskunnan aiemmasta maailmanhahmotuksesta.
Kaksoisvirtainmaan alueella vallitsi pronssikaudella mytologia, jolle oli
tunnusomaista maaäidin palvominen korkeimpana jumaluutena.
Kaikkiallisen Äidin helmassa ihmiset syntyivät ja kuolivat; hän oli heidän
ruumiidensa, elämänsä ja ajatustensa muovaaja ja heidän kuolemansa
vastaanottaja. Kaikki maailmassa, jumalat mukaan luettuina, olivat hänen
lapsiaan.
Vähitellen alueelle tunkeutui seemiläisiä paimentolaisheimoja, jotka toivat
mukanaan oman patriarkaalisen mytologiansa. Matriarkaalisen,
orgaanisen, ei-sankarillisen maaäitimytologian korvasivat miehiset
soturijumalat. Seemiläiset lainasivat käyttönsä paikallisia myyttejä, mutta
taivuttivat ne miehiseen makuunsa. Vanhan testamentin alkuhirviö
Leviatan on demoniksi muutettu maaäiti, jonka soturijumala Jahve
kukistaa. Vanhan sumerilaisen maaäitimyytin mukaan maailman synnytti
jumalatar omasta ruumiistaan. Uudempi babylonialainen versio jo väittää,
että miehinen soturijumala Marduk loi maailman tapetun jumalattaren
Tiamatin ruumiista; ja tuoreimmassa israelilaisessa hahmotelmassa
Maaäiti on kokonaan kadonnut: Jahve luo maailman tyhjästä!(11)
Ihmisen suhde luontoon ja jumaliin muuttui lähi-idässä perusteellisesti.
Joseph Campbell tiivistää muutoksen vertailemalla lähi-idän uskontojen
maailmankäsitystä intialaiseen, joka jatkaa aiempaa pronssikautista
perinnettä:
203
5. Heimon myytit on tulkittava
historiallisesti, kirjaimellisesti
tosina, ei symbolisesti; vertailuja
muiden uskontojen myytteihin ei
suvaita.(12)
5. Koska perimmäistä mysteeriä
on mahdotonta määritellä, kaikki
myyttiset hahmot ovat vain
symbolisia viittauksia. Tässä
mielessä kaikkien uskontojen
myytit ovat tasa-arvoisia.
4. Koska naiset edustavat
pikemminkin luontoa kuin
pelastavaa jumalallista ilmoitusta,
he eivät voi toimia pappeina;
myöskään myyteissä ei ole sijaa
naispuolisille jumaluuksille.
4. Naisilla on rituaaleissa osansa,
joka voi olla miesten osuutta
tärkeämpikin, sillä universumin
ykseyttä symboloi Suuri
Jumalatar.
3. Sosiaalinen identifikaatio:
heimo on siis valittu kansa,
johon kuuluminen on pelastuksen
ehto ja jonka ulkopuolelle
jääminen vastaavasti merkitsee
kadotusta.
3. Maailma ja kaikki siinä oleva
on ilmausta samasta pyhästä,
ikuisesta järjestyksestä: se
ilmenee niin yksilöissä
(mikrokosmos), yhteisössä
(mesokosmos) kuin
maailmankaikkeudessakin
(makrokosmos). Jumalallinen
ilmoitus ei ole erityinen vaan
yleinen.
2. Kukin heimo tai kansa on
saanut jumalaltaan erityisen
ilmoituksen, jonka
noudattaminen takaa pelastuksen.
2. Uskonnon tarkoitus on, että
ihminen omassa itsessään kokisi
perimmäisen mysteerin.
1. Myyttinen dissosiaatio:
jumala on transsendenttinen,
maailmasta erillään, ja luonto
pelkkää tomua ja tuhkaa eikä
missään mielessä pyhä.
1. Perimmäinen mysteeri on
määrittelemätön, mutta silti
immanenttinen, kaikessa ja
kaikkialla läsnä.
INTIALAISET SEEMILÄISET
Zenbuddhalainen filosofi D.T.Suzuki sanoo länsimaisesta
ihmisestä:"Lännessä ihminen on jumalaa vastaan, luonto on jumalaa
vastaan ja ihminen ja luonto ovat toisiaan vastaan." Pikakierros myyttien
maailmaan paljasti, että tämän erikoislaatumme taustalla ovat lähi-idästä
204
saadun kristinuskon perusolettamukset.
Ei ole liioittelua sanoa, että lähi-idässä tapahtunut "myyttinen dissosiaatio"
merkitsi olemukseltaan radikaalisti erilaisen ihmistyypin syntyä. Ihminen
heräsi pitkästä unestaan Suuren Äidin kaikkiallisesta sylistä ja katsoi ensi
kerran maailmaa tietoisena omasta erillisyydestään. Paratiisin ovi oli
häneltä suljettu ja sitä vartioi enkeli välkkyvä miekka kädessään.
Aiempien kulttuurien ihmiset olivat tavallaan "takaa auki", olemukseltaan
yhteydessä maailmaan. Myyttinen dissosiaatio kuvastaa sellaisen
persoonallisuuden syntyä, joka samastuu maailmasta erilliseen, maailmaa
ulkopuolisena tarkkailevaan minuuteensa.
Kristinusko toi länsimaihin käsityksen maailmasta ja jumalasta erillisestä
ihmisestä. Länsimainen tiede ei suinkaan ole hävittänyt tätä
maailmankuvamme levanttilais-kristillistä perusasetelmaa. Itse asiassa,
kuten mm. Jacques Monod on huomannut,(13) kristillinen kulttuuri on
ollut hedelmällinen tieteen kasvualusta juuri sen vuoksi, että kristinuskon
ja tieteen perusolettamukset ovat osittain samat.
Fyysikko Erwin Schrödingerin mukaan tieteellisen tarkastelutavan
perustana on kaksi olettamusta. Ensimmäinen on oivallus, että luontoa
ylipäätään voidaan rationaalisesti tarkastella - ettei luonto ole jumalien
leikkikenttä vaan tiettyjä säännönmukaisuuksia noudattava kokonaisuus.
Toinen on objektivoinnin periaate, jonka mukaan luonto on olemassa
ihmisen tajunnasta erillään ja siitä riippumatta.(14) Yhteys kristilliseen
perintöön on helppo nähdä. Mahdollisuus ymmärtää luontoa avautui
myyttisen dissosiaation myötä, kun jumala erotettiin maailmasta. Luonto
nähtiin pelkkänä turvallisena materiana, suurena koneena, jota voitiin
mielin määrin analysoida ja pilkkoa osiin. Maailman objektiivinen
havainnoiminen tuli mahdolliseksi, kun sosiaalinen identifikaatio synnytti
ihmistyypin, joka samastui yksinomaan tietoiseen, yhteiskunnalliseen,
luonnosta erilliseen minuuteensa.
Voisikin väittää, ettei kirkon vallasta vapautuva tiede suinkaan hylännyt
kristillistä maailmankuvaa: se omaksui siitä maallisen puolen ja jätti
maailmasta erillisen jumalan tarpeettomana hypoteesina pois.(15) Näin
tieteellisessä maailmankuvassa vietiin loppuun kehitys, jonka lähi-idän
kulttuurit aloittivat. Jumala, vaikkakin maailmasta erillinen, symboloi
kuitenkin jollain tasolla ihmisen ja luonnon ykseyttä. Jumalan poistaminen
205
merkitsi kaiken yhteyden poistamista ihmistajunnan ja maailman väliltä.
Perimmäiseen ykseyteen viittaavat mystiset ja paranormaalit ilmiöt, jotka
kristillinen kirkko tuomitsi paholaisen aikaansaannoksiksi, tiede
johdonmukaisesti mitätöi kokonaan.
Tieteen paradoksi
Kirjassaan "Sattuma ja välttämättömyys" Jacques Monod väittää, että
olemme hyväksyneet tieteellisen maailmankuvan vain puoliksi:
sovellamme sitä kylläkin luontoon muttemme omaan itseemme,
arvoihimme ja moraaliimme. Animistinen "vanha liitto" eli inhimillisten
päämäärien projisoiminen luontoon tulisi korvata "uudella liitolla", tiedon
etiikan ottamisella kaiken tiedonhankinnan pohjaksi, sen myöntämisellä,
että itseämmekin tarkasteltaessa perustana voi olla vain tieteellisen
tiedonhankinnan menetelmä. Pitäisi myöntää, että ihminen on kuten
luontokin sattumalta syntynyt ja tarkoitukseton olento. Ja mitä tästä
seuraa:
"Jos ihminen hyväksyy tieteen sanoman sen koko merkityksessä,
hänen täytyy herätä tuhatvuotisesta unestaan ja nähdä täydellinen
yksinäisyytensä, perinjuurinen outoutensa. Nyt hän tietää elävänsä
kuin mustalainen sen universumin laidalla, jossa hänen on elettävä.
Universumin, joka on kuuro hänen musiikilleen eikä piittaa hänen
toiveistaan, kärsimyksistään ja rikoksistaan."(16)
"Tiedon etiikan" ottaminen ihmiskuvan perustaksi paljastaa tieteen
tiedostamattomat myyttiset lähtökohdat. Tiedehän jos mikä korostaa
maailmankaikkeuden ykseyttä, missä samat luonnonlait määräävät
toisistaan näennäisesti hyvinkin kaukana olevia ilmiöitä. Miten on
mahdollista, että tieteellisen maailmankatsomuksen omaksuminen tuottaa
"täydellisen yksinäisyyden" kokemuksen, "kuin mustalainen universumin
laidalla"? Kuka on yksin, jos samat luonnonlait määräävät sekä atomien
liikkeitä että ihmisen sielunelämää? Yksinolija on tieteellisen
maailmankuvan sokeassa pisteessä istuva myyttinen pikkumies, ikuinen
ulkopuolinen, sivullinen tarkkailija.
Monod on oikeassa väittäessään, että modernin ihmisen sielua piinaa
kahtiajako tieteellisen tiedon ja elämälle merkitystä antaneiden myyttien
välillä: tieteellinen tarkastelu on osoittanut myytit inhimillisiksi
206
luomuksiksi, ei jumalallisiksi totuuksiksi maailmankaikkeuden luonteesta.
Monodin tarkastelussa vain jää huomiotta se, että myös maailmasta
erillinen ihminen, joka sepitti jumalaistarut lohdukseen, on myyttinen
luomus. "Uusi liitto" voidaan pystyttää vasta, kun vanhat myytit on
tältäkin osin purettu, muuten tieteellinen maailmankuva tuottaa vain
vieraantuneisuutta ja hiljaista epätoivoa.
Tiede kyllä paljastaa olevaisen ykseyden teoriatasolla, mutta tieteelliseen
tarkasteluun viehtynyt ihmistyyppi näyttää olevan viimeinen kokemaan
tuon ykseyden omassa olemisessaan. Paradoksin aiheuttaa tieteelliseen
tiedonhankintaan itsestäänselvyytenä kuuluva objektivoinnin periaate,
jonka avulla tutkija asettaa itsensä maailmankaikkeuden ulkopuolelle sen
puolueettomaksi tarkkailijaksi. Erwin Schrödinger kuvaa tiedostamatonta -
ja virheellistä - päättelyketjua, joka johtaa objektivoinnin periaatteen
hyväksymiseen:
1. Ruumiini, johon tietoisuuteni on kiinteässä yhteydessä, on osa ulkoista
maailmaa.
2. Myös muiden ihmisten ruumiit ovat osa maailmaa.
3. Minulla on hyvä syy olettaa, että muiden ruumiit ovat omani lailla
tietoisuuden kehtoja.
4. Kuitenkaan minulla ei ole suoraa kosketusta muiden tietoisuuksiin.
5. Siksi olen taipuvainen pitämään muiden tietoisuutta jonain
objektiivisena, osana ulkoista maailmaa.
6. Koska minun ja muiden välillä ei ole olennaista eroa, oletan että omakin
tietoisuuteni on vain maailman osa - vaikka maailma on tietoisuuteni
konstruktio!(17)
Tätä päättelyä tiedemiehen ei ole tarvinnut itse tehdä - myyttisen
dissosiaation omaksunut kulttuurimme on tehnyt sen hänen puolestaan. On
helppoa nähdä, miten vaikkapa telepatia romuttaa koko ketjun iskemällä
kohdan 4. oletukseen tietoisuuksien erillisyydestä. Tässä on syy siihen,
että ukko Helmholtz menetti malttinsa, kun tuli puhe parapsykologiasta!
207
Nyt voimme täsmentää LeShanin ehdotusta, että paranormaalit ilmiöt
uhkaavat länsimaisen ihmisen henkistä turvallisuutta. Uhka ei niinkään
aiheudu siitä, että kausaliteettiä rikotaan. Uhanalaiseksi joutuva "näkemys
jonka varaan olemme rakentaneet persoonallisuutemme" on vanha
levanttilainen myytti luonnosta ja jumalasta erotetusta ihmisestä.
Paranormaalit ilmiöt torjutaan kulttuurissamme, koska ne viittaavat
olemuksemme siihen puoleen, joka ei koskaan ole eronnut universumin
kokonaisuudesta ja jota sen vuoksi käsitteellinen ajattelu ei tavoita.
Pelkäämme olemuksemme tätä puolta, koska sen ja maailman - tai
jumalan - välillä ei olekaan rajoja. Jos myöntäisimme paranormaalin
aitouden, joutuisimme samalla myöntämään, ettei maailmankaikkeus
olekaan mekaaninen koneisto, joka sattuman oikusta on synnyttänyt
itsestään tietoisia olentoja. Joutuisimme myöntämään, että
maailmankaikkeus on elävä kokonaisuus ja tajuntamme kuuluukin tälle
kokonaisuudelle eikä omalle turvalliselle pikku minällemme.
Tieteellinen lähestymistapa vaatii olemisen muotoa, joka tekee selvän eron
havaitsijan ja kohteen välillä. Kaikki, mikä näyttää uhkaavan tätä
"tervettä" ja "täysi-ikäistä" maailman kokemista, torjutaan patologisena.
Vaihtoehtoiset kokemisen muodot näyttävät vievän jo ohitetuille
kehityksen tasoille, missä tietoisuus sammuu sokean luonnon kylmään
syleilyyn. Näin tulkitsisin vaikkapa Matti Häyryn myyttisiä kuvia
maalailevan kannanoton paranormaaleihin ilmiöihin:
"...uskojat ja epäilijät elävät eri arvomaailmoissa. Toiselle ryhmälle
todellisuus näyttäytyy unissa ja näyissä ja se on perimmäiseltä
luonteeltaan ihmeellinen ja selittämätön. Toiselle taas todellisuus on
pääpiirteissään ihmisjärjen ymmärrettävissä, eikä sen
selittämättömyyksiä kannata pitkäksi aikaa kerrallaan jäädä
miettimään. Uskojat ovat yön kulkijoita, jotka haluavat ympäröidä
itsensä varjoilla ja pimeydellä. Epäilijät puolestaan ovat päivän
vaeltajia, jotka kirkkaassa auringonvalossa luottavat mieluiten omiin
aisteihinsa. Jokaisen oma asia on tietenkin tehdä valintansa näiden
kahden katsantokannan välillä. Mutta niiden, jotka valitsevat yön ja
pimeyden, ei pidä valittaa, kun he hämärän harhoissa kolhivat itsensä
kiviin ja joutuvat susien saaliiksi."(18)
Maailma on kuitenkin sellaiseksi rakennettu, että objektiiviseen
208
tarkasteluun antautuvan päivänpuolen lisäksi siinä on myös yöpuoli, johon
ajatus ei helposti pääse kiinni, koska tarkkailija on itse sen osa.
Perinteisesti tieteentekijät ovat jättäneet yöpuolen huomiotta. Ben Furman
kirjoittaa Medisiinari-lehden parapsykologianumerossa:
"Entinen Harward-professori Richard Alpert kirjoittaa viimeisessä
kirjassaan Grist for the Mill seuraavasti: "Muistan kuinka
sosiaalitieteilijänä tutkin sitä, mikä oli tutkittavissa. Sillä mikä on
tutkittavissa ei ollut mitään tekemistä sen kanssa mitä minussa
tapahtui, mutta sitä voitiin tutkia. Analogiana on juopunut, joka etsii
rannekelloaan katulyhdyn alla. Joku tulee auttamaan häntä
etsimisessä, mutta lampun alta ei löydykään mitään ja niinpä tulija
lopulta kysyy: "Missä tarkkaan ottaen hävititte kellonne?" Ja juopunut
vastaa: "Hävitin sen tuolla pimeällä kujalla, mutta täällä on enemmän
valoa. "
On ilmeistä että tieteellinen ajattelumme ja asennoitumisemme hyvin
usein on tuo katulyhty, joka helposti ohjaa ja määrää käsitystemme ja
kokemustemme rajoja pois niistä kultajyvistä, joita rannekello
tarinassa edustaa. Sanotaanhan että pystymme havaitsemaan vain sen,
minkä voimme käsittää ja ehkä juuri siinä piilee ihmisen
rajallisuus."(19)
Aiemmin esiteltu Koestlerin holoniteoria auttaa ymmärtämään myös
tieteentekijöiden ongelmallista suhdetta paranormaaliin. Tieteellisen
todistamisen vaatima toistettavuus on nimittäin sitä helpompi saavuttaa
mitä kauempana toisistaan holonien hierarkiassa tiedemiehen tietoisuus ja
tutkimuskohde ovat. Tästä syystä fysiikka on ollut mallitiede muille.
Mutta kun fysikaalisen kokeen yksinkertaista poikki-halki-pinoon -
rakennetta yritetään soveltaa vaikkapa ihmisiin sosiaalipsykologiassa,
törmätään kaikenlaisiin vaikeuksiin. Kokeenjohtajan ärsyttävä hymy
saattaa vääristää muuten hyvin suunnitellun kokeen tulokset.
Sosiaalipsykologisen kokeen toistettavuus on vaatimaton, koska
tutkimuskohteena on atomien sijasta ihmistietoisuus, joka
holonihierarkiassa on samalla tasolla kuin tutkimuksen tekijänkin
tietoisuus. Toistettavuuden saavuttaminen muuttunee mahdottomaksi, kun
yritetään tieteellisesti tutkia arkitietoisuuden yläpuolella olevia
ylipersoonallisia tasoja, joiden voi olettaa aiheuttavan paranormaalit
209
ilmiöt.
Myyttinen dissosiaatio on karsinut tieteen ihmiskuvasta ylipersoonalliset
tasot. Tästä syystä tiedeyhteisö voisi hyväksyä paranormaalin vain, jos se
olisi hierarkiassa tiedemiehen tietoisuutta alempana eli alistuisi hänen
hallintaansa. Mutta paranormaalit ilmiöt eivät alistu mekaanisesti
toistettaviksi, koska ne romuttavat tieteellisen koejärjestelyn, joka
perustuu oletukseen tutkijan ja tutkimuskohteen erillisyydestä.
Parapsykologiakokeissa kokeenjohtaja saattaa esimerkiksi tiedostamattaan
käyttää telepaattista kykyään helpottaakseen tai vaikeuttaaksen
koehenkilöiden yrityksiä. Ilmeinen kokeenjohtajan vaikutus onkin kriteeri,
jolla parapsykologiakokeet usein mitätöidään.
Usein psi-ilmiöt myös katoavat, kun koejärjestelyjä tiukennetaan. Ei
olekaan ihmeellistä, ettei ylipersoonallisen tason - mystikkojen käsityksen
mukaan myös kauneuden, harmonian, pyhyyden tason - vaikutus
aineellistu ilmapiirissä, joka on mahdollisimman kielteinen, vihamielinen
ja vankilamainen.
Paranormaalien ilmiöiden pysyvä hallinta on nähtävästi mahdollista vain
siellä, missä ihmistietoisuus on laajentunut ylipersoonalliselle tasolle. Eri
uskontojen mystikot ja pyhimykset voisivat kertoa tieteentekijälle, että
hänen kaipaamansa toistettavuus on saavutettavissa vuosikymmenien
hengellisen harjoituksen sivutuotteeena. Ikävä vain, ettei yliluonnollisen
tieteellinen todistaminen tämän valmennuksen jälkeen enää tunnukaan
kovin tärkeältä...
Saattaa tuntua tarpeettomalta motkottaa kovapäisille tieteentekijöille
parapsykologian laiminlyömisestä, kun Vesimiehen aika kirjoissa, lehdissä
ja uskonnollisissa liikkeissä suoltaa uskottavaksemme aina vain
laajemman kirjon yliluonnollisia ilmiöitä: guruja, henkiparannusta,
ruumiistapoistumista, shamanismia, jälleensyntymistä, astrologiaa,
magiaa, saatananpalvontaa... Mutta eikö älykköeliittimme kielteinen
suhtautuminen persoonallisuuden rajat ylittäviin kokemuksiin juuri jätä
kentän vapaaksi kaiken maailman huijareille? Jos tieteen ainoa vastaus
epätavallisia kokeneen kysymyksiin on: sellaista ei voi tapahtua, mihin
muuhun tavallinen ihminen voi turvautua kuin sensaatiolehtiin,
itseoppineisiin kansanihmisiin tai tietoisiin huijareihin.
210
S. Albert Kivinen saattaa olla oikeassa olettaessaan, ettei paranormaaleja
ilmiöitä ehkä koskaan pystytä tieteellisesti todistamaan.(20) Mutta hän on
oikeassa siinäkin, että niitä siitä huolimatta pitäisi tutkia, koska meillä ei
ole perusteita olettaa kaiken olevaisen antautuvan laboratorio-oloissa
suoritettavaan testaukseen. En kuunaan pysty pitävästi osoittamaan, että
mummovainajan haamu kävi viime yönä luonani. Jotta kokemuksella olisi
tieteellistä pätevyyttä, mummorukan pitäisi ravata tykönäni aina, kun
skeptinen tiedemies sitä haluaisi. Edes poltergeist, joka sentään on
paranormaaliksi ilmiöksi ällistyttävän sitkeä, ei jaksa koputella niin kauan,
että kaikki epäilijät ehtisivät käydä sitä tutkimassa. Humen puntarilla
punnittuna kyseessä on äärettömän epätodennäköinen ilmiö, joka tarvitsisi
tuekseen äärettömän pitävät todisteet, ennen kuin se otettaisiin täydestä.
Toisin sanoen paranormaalit ilmiöt voidaan tieteellisesti todistaa vasta,
kun ne lakkaavat olemasta paranormaaleja ja muuttuvat yhtä
tavanomaisiksi ja rajattomasti toistettaviksi kuin vaikkapa
laboratoriorottien käyttäytyminen. Näin tuskin käy - maailma ei kerta
kaikkiaan ole sellainen. Todennäköisempää onkin, että tieteellinen
maailmankuva vähitellen avartuu törmätessään myyttisistä
perusolettamuksistaan aiheutuviin paradokseihin.
Uuteen ihmiskuvaan
Kun maailma jaetaan kahtia subjektiksi ja objektiksi, "yliluonnolliset"
ilmiöt ovat kiusallinen jakojäännös, joka kertoo, ettei kokonaisuus ole
hallinnassa.
Schrödingerin ratkaisu objektivoinnin periaatteen tuomiin hankaluuksiin
on maailman ja sen tarkastelijan välisen eron kieltäminen. Maailmaa ei ole
annettu kahdesti, ensin objektina ja sitten sitä tarkastelevana subjektina.
Maailma on annettu vain kerran jakamattomana kokonaisuutena. Subjektin
ja objektin erottaminen ei ole maailman ominaisuus vaan kultuurillisesti
sovittu yksinkertaistus, joka mahdollistaa maailman käsitteellisen
hallinnan.
Schrödingerin mukaan tietoisuus ei ole maailmankaikkeuden lieveilmiö
vaan maailman erottamaton ominaisuus. Siinä meni "mustalainen
maailman laidalla". Ja Schrödingerille tietoisuuksia on vain yksi, joten
siinä meni myös aimo osa länsimaista individualismia.
211
Kristinusko on koko olemassaolonsa ajan joutunut taistelemaan erilaisia
harhaoppeja vastaan, jotka eivät ole hyväksyneet sen myyttisiä
perusolettamuksia ainoiksi oikeiksi. Samoin näyttää nyt käyvän
länsimaiselle tieteelle. Tieteessä uskonpuhdistuksia sanotaan
paradigmanmuutoksiksi. Millainen on tieteen uusi paradigma, joka hylkää
oletuksen maailman ja tieteentekijän erillisyydestä?
Tutustuminen kulttuureihin, joihin levanttilainen myyttisen dissosiaation
periaate ei ole vaikuttanut, tuo sekä uskontoon että tieteeseen tuoreita
näkökulmia. Länsimaiden pahimman lähetyssaarnaajainnon mentyä ohi
kulttuurivaikutusten virta on kääntynyt. Tämä näkyy esimerkiksi
intialaisperäisten "new age"-uskontojen leviämisenä länteen. Monet
kristillisetkin teologit (vaikkapa Paul Tillich) esittävät ajatuksia, jotka
eivät juuri poikkea idän uskontojen oivalluksista. Tieteen alueella
erityisesti moderni fysiikka näkyy tuottavan tiedemiehiä, jotka asettavat
vanhat perusolettamukset kyseenalaisiksi. Kun suurimmilla mahdollisilla
kojeilla tutkitaan pienimpiä mahdollisia hiukkasia, paljastuu, että
maailman jakaminen osasiin on vain rajoitetusti mahdollista, samaten
tarkkailijan erottaminen tarkkailun kohteesta. Erwin Schrödingerin
filosofia on palautettavissa Upanisadien lauseeseen "tat tvam asi", se olet
sinä, sinä ja maailma olette yhtä. Fritjof Capra hahmottelee kirjoissaan
"Fysiikka ja tao" sekä "The turning point" vaihtoehtoa mekanistiselle
newtonilais- kartesiolaiselle tieteenkäsitykselle. Hän pyrkii osoittamaan,
että moderni fysiikka, joka länsimaisen filosofian kielelle käännettynä
aiheuttaa sovittamattomia paradokseja, on kuin kotonaan idän filosofian
kehyksissä.
Psykologiassakin on syntynyt koulukuntia, jotka idän ja lännen
tietämyksen yhdistäen auttavat ymmärtämään sekä paranormaaleja
ilmiöitä että niihin kohdistunutta torjuntaa. Transpersoonallisen
psykologian hahmottamana ihminen on vasta kehityksensä puolivälissä.
Hän on edennyt henkisen evoluution esipersoonallisista vaiheista
persoonallisiin; jäljellä on vielä kehitys ylipersoonallisille tasoille, joille
pyhimykset ja mystikot pioneereina näyttävät tietä. Ken Wilberin mukaan
persoonallisten tasojen jälkeen seuraa Sambhokagaya, astraalimaailma,
josta mm. paranormaalit kyvyt, mystiset kokemukset ja uskonnollinen
inspiraatio ovat peräisin. Tällä tasolla tietoisuus on laajenemassa
ylipersoonalliseksi ja ylikäsitteelliseksi.(21) Tietoisuuden laajenemisen
esteeksi Wilber näkee sen, että samastuminen laajempaan kokonaisuuteen
212
merkitsee nykyisen persoonallisuuden kuolemaa: vaikka tunnemme että
tietoisuutemme juuret yltävät maailman perustaan, emme voi luopua
nykyisestä olemisen muodosta, koska se on ainoa tuttu ja turvallinen.
Transpersoonallisen psykologian mukaan paranormaalien ilmiöiden
torjunta on yritystä paeta omaa itseään, tarrautua tuttuun, pysäyttää
henkisen evoluution kehitys.
Colin Wilson on eräs niistä akanvirtaan kulkijoista, jotka ovat kritisoineet
länsimaisen ihmistyypin rajoittuneisuutta. "The Occult"-kirjansa
johdannossa hän väittää, että yksi tie on kuljettu loppuun: olemme saaneet
kaiken, mikä tieteellä nykymuodossaan on tarjottavana. Käsitteellisen
analyysin myötä maailmasta on hävinnyt merkityksellisyys ja mysteerin
tuntu. Olemme saavuttaneet maailman hallinnan, mutta samalla rajanneet
itsemme "ajatteleviksi kääpiöiksi". Jos aiomme ihmisinä kehittyä edelleen,
meidän on pyrittävä yhdistämään tieteellinen lähestymistapa siihen
kaikkiyhteyden kokemukseen, joka varhaiskantaisilla ihmisillä on
luonnostaan. Voimme löytää todellisen minuutemme ja maailman
merkityksellisyyden uudelleen vain kääntymällä tutkimaan
"sisäavaruutta", oman mielemme rajattomia mysteereitä. (22)
Olemme avioerolapsia. Isä Jumala otti aikanaan eron Äiti Maasta ja tästä
aiheutunutta traumaa kannamme kaikki. Vuosisadat Isä on vakuuttanut
meille, että Äiti olikin huono nainen, josta on syytä pysyä kaukana.
Olemme uskoneet, että kaikki Äidistä lähtenyt on kartettavaa ja ainoa
pelastus on Isän sanassa. Kuuliaisesti olemme muovanneet itsestämme
Isälle kelvollisia järkiolentoja ja kuitenkin salaa tienneet, että olemme
paljon laaja- alaisempia kuin isäukko olisi halukas myöntämään. Nyt
olemme täysi-ikäisiä. On jo aika katsoa, mitä äidinperintöömme kuuluu.
213
Viittaukset
Johdatus
(1)Carrington, Hereward & Fodor, Nandor: Haunted people, s. 24-83. New
York 1951.
(2)Crowe, Catherine: The night side of nature. London 1848.
(3)Lang, Arthur: The poltergeist, historically considered. P.S.P.R. 17, feb.
Lainaus teoksessa: Tyrrel, G.N.M.: Parapsykologi, s. 163. 1972.
(4)Owen, A.R.G.: Can we explain the poltergeist, s. 236-240. New York
1964.
(5)Hall, T.H.: The Wesley poltergeist. International journal of
parapsychology 1960, 2, spring. Sitwell, Sacheverell: Poltergeists, s. 183-
188. New York 1959.
(6)Owen, s. 129-170.
(7)Bender, Hans: Neue Entwicklungen in der Spukforschung. Zeitschrift
für Parapsychologie und Grenzgebiete der Psychologie 1970, 1.
(8)Bender, Hans: Verborgene Wirklichkeit, s. 49. Olten 1973.
(9)Roll, W.G. & Pratt, J.G.: The Miami disturbances. Journal of the
American Society for Psychical Research 1971, 4. Roll, William G.: The
poltergeist, s. 104-133. London 1976.
(10)Playfair, Guy Lyon: This house is haunted. The investigation of the
Enfield poltergeist. London 1980.
(11)Saarijärvi. Otto Harju 159. 1938. Kertoja Toivo Sironen.
(12)Saarijärvi. Heidi Halttunen KRK 69:37. Kertoja Anna Honkonen.
Vanhimmat mellastajat
(1)Kuhmoinen. Toivo Luoto 4. KT 50. 1938. Kertoja Helena Koskinen,
synt. 1851.
(2)Kuhmoinen. Eila Pennanen 388. 1939. Kertoja Aleks Tikkanen, synt.
1864.
(3)Kuhmoinen. Eila Pennanen 452. 1939. Kertoja Iida Edqvist, synt. 1868.
(4)Jämsä. Otto Harju 2494. 1938. Kertoja Salomon Hagren, synt. 1861.
(5)Hausjärvi. HAKS 5900. 1937.
(6)Loppi. Eelin Ketonen. KRK 59:11.
(7)U.l. Pyhäjärvi. M. Saarto 925. 1945.
(8)Forssa. J. Rantanen. KRK 64:121.
214
(9)Pulkkila. Hanna Aho 6. KT 183. 1938. Kertoja Antti Junno.
(10)Rantsila. Janne Simojoki 2508. KRK 224. Kertoja Aapeli Kärki.
(11)Vesilahti. Frans Kärki 2618. 1947. Kertoja Arvo Kaunisto.
(12)Ruovesi. August Merinen. KT 254:8. 1946.
(13)Tyrvää. Frans Törmä 9. KT 33. 1937.
(14)Tyrvää. Satakunnan nuorisoseurain liitto (Frans Törmä) 38. 1937.
1800-luvun lopun poltergeistit
(1)Saarijärvi. Saarijärven yhteiskoulu 3552. 1932.
(2)Saarijärvi. Vilho Mäilä 11. KT 65. 1938.
(3)Rautalampi. J. Jalkanen, 13. 1887.
(4)Haapavesi. J.R. Ritola 778. KRK 218.
(5)Kärsämäki. E. Keränen 42. 1883.
(6)Virrat. Eino Mäkinen 3072. 1937. Kertoja Jussi Rakennus.
(7)Jouko Hautala, Lauri Simonsuuri A 269:8. 1954. Kertoja Vilho
Lahdentausta
(8)Anton Kallioniemi VK 34:22b. 1909. Kertoja Matti Laurikainen.
(9)Anton Kallioniemi VK 34:22a. 1909. Kertoja Justiina Iivari.
(10)Virrat. Eino Mäkinen 462. 1937.
(11)Jouko Hautala, Lauri Simonsuuri A 269:8. 1954.
(12)Jouko Hautala, Lauri Simonsuuri A 273:12. 1954. Kertoja Kalle Urho.
(13)Nurmijärvi. Uno Häkkinen 6. KT 62. 1936.
(14)Nousiainen. F. Leivo 1873. 1936.
(15)Nousiainen. F. Leivo 1083. 1912.
(16)Keuruu. Lassi Utsjoki 81-83. 1936.
(17)Ikaalinen. Eero Järventausta 2504. 1950. Kertoja Toivo Simpsiö.
(18)Martinin kummittelun painetut lähteet:
Aamulehti 22.1., 31.1., 26.3. 1885.
A.H.: Ylöjärven kuuluisat kummitukset. Suomen kuvalehti 1935, s.
438-439.
Carrington, Hereward & Fodor, Nandor: Haunted people, s. 48. 1951.
Gauld, Alan & Cornell, A.D.: Poltergeists, s. 71-76. London 1979.
Fahler, Jarl: Parapsykologia, s. 65-77. 3.p. 1975.
Färm, K.H.: Kummitushistorian ajoilta. Ylöjärvi 1936:4.
Henkimaailman salaisuudet III. Toim. Isak Julin. 1908.
Itkonen, Vilho: Korkia veisu Ylöjärven ihmeistä, joissa... Lauluja
1912 17 (Helsingin yliopiston kirjaston arkkiveuskokoelma)
215
Kangas, Jussi: Ne Ylöjärven kummitukset. Kansan kuvalehti 1953:15.
Karehka, Lea: Ylöjärven poltergeist-ilmiö. Harjoitusaine, Helsingin
yliopiston kansanrunoustieteen laitos.
Kaukovalta, K.V.: Hämeen läänin historia II, s. 1171-1173. 1931.
Martin, A.: Ylöjärven kummitukset. 3.p. 1947.
M.N.: Martinin pirujen mellastelu Ylöjärvellä. Kansan lehti 1955:139.
Murros, Kaapo: "Ylöjärven pirut." Mitä niiden mekastamisesta
voidaan arvella. Tammerkoski 1945, s. 84-88.
Muuan 50-vuotismuisto. Kun paholainen mellasteli Ylöjärvellä.
Tampereen sanomat 1935:10.
Pahat henget eli Kuuluisa Ylöjärven kummitusjuttu. Oikeuden
pöytäkirjain mukaan kirjoitettu. 1903.
Pellervo: Ylöjärvi - "pirujen pitäjä". Uusi kuvalehti 1954:7.
Owen, A.R.G.: Can we explain the poltergeist, s. 105. 1964.
Saarinen, E.K.: Kaksi laulua. Ensimmäinen: Ylöjärven pirusta.
Lauluja 1885, 13 (Helsingin yliopiston kirjaston arkkiveisukokoelma).
Schrenck-Notzing, A. von: Der Spuk in Ylöjärvi (Finnland

Hyytävää tarinaa Lapista. Naapurin isännän viimeinen vierailu. 🥶 https://www.youtube.com/watch?v=cM66FKaUo8w

Kanavalla on myös muitakin hyytäviä tarinoita. https://www.youtube.com/channel/UC4P-M0ScMXO_pWV8iVoFvqg

Tietty kyyti kelpaa.