Monet lestadiolaiset rupeavat epäuskoisiksi. Jos Jumala on olemassa niin miksi hän ei anna kaikille tasapuolisesti halua ja voimaa uskoa? Tosihan on että epäusko vetää kaikkia ja koko ajan mutta eikö viisauden pitäisi olla tasapuolista?
kysymys
.....
6459
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 6
Vanhimmat
ei ole ollenkaan ihmeellistä, että uskovainen ihminen tekee syntiä. tästä synnistä hänelle tulee paha omatunto, jolloin omatunto kehoittaa ihmistä pyytämään näitä syntejä anteeksi. se edellyttää kuitenkin nöyrtymistä sekä jumalan, että jonkun toisen/toisten uskovaisen silmien edessä. tälläisessa tilanteessa ihminen ajattelee, että enhän minä kehtaa, vaikka hän kuitenkin on tietoinen siitä, että ei kukaan uskovainen ihminen yksinkertaisesti pysty ajattelemaan anteeksi pyytämistä naurettavana tekona vaan liikuttavana..
sielun vihollinen on juonessa mukana ja sanoo, että voithan sinä tehdä sen myöhemminkin. ihminen siis jatkaa eloaan samalla tapaa kuin ennen ja seuraavallakin kerralla, kun omatunto kehoittaa parannukseen, on sielun vihollinen kuvioissa mukana samoine muine tekoselityksineen. aikaa myöten ja synnin teon myötä tämän ihmisen omatunto paatuu, eli synnin tunto katoaa. silloin ei ihminen enää ymmärrä, että miksi esim maailmallinen musiikki on syntiä. "eihän siinä ole mitään pahaa, sillä eihän siitä tule huono omatunto." eihän siitä tulekkaan huono omatunto, sillä synnin tunto on sydämestä kadonnut.
tällaisessa vaiheessa tämä ihminen saattaa elää useita vuosia ns. tapa uskovaisena eli toisille uskovaisille näyttää olevansa uskovainen(ps.miksikähän jotku ns.vl:ät käyvät baareissa jne.. mieti sitä). tässä vaiheessa lestadiolaisuus tuntuu ikään kuin pakko pullalta ja säälittävältä sekä ahdasmieliseltä.
aikaa myöten käy kuitenkin niin, että tämä ihminen kieltää uskonsa ja hänelle saattaa jäädä lestadiolaisuudesta karvas maku.
Viisaudella uskon asioita on mielestäni turha miettiä. Mutta... "Kaikki ovat kutsutut mutta vain harvat ovat valitut". Jumala vetää puoleensa pyhän hengen voimalla, mutta kaikki eivät halua kutsua noudattaa.
On myös ero elävällä ja kuolleella uskolla ja tätä eroa ei varmasti kuolleessa uskossa olevat myönnä. Luulen että elävässä uskossa olevat eivät varmasti lankea epäuskoisiksi tarkoittamallasi tavalla.
Ihmisen luopuminen elävästä uskosta voi tapahtua juuri näin kuin `ma vain`kertoi. Anteeksiantamaton synti paaduttaa omantunnon. Joskus se tapahtuu todella aikojen kuluessa pikkuhiljaa; kun antaa pahalle pikkusormen, se lopulta voi viedä koko ihmisen. Valvokaa ja neuvokaa toinen toistanne. Näemmehän Sen Päivän lähestyvän.
Kukaan meistä ei synnitön ole,jokainen sitä tekee
,sillä ihmisliha on heikko. Mutta kun synnit jäävät
pyytämättä anteeksi, niin omatunto paatuu ja ihmisellä ei sitten ole synnin tuntoa...vaikka synnit saakin aina uudestaan ja uudestaan uskoa anteeksi, niin se ei tarkoita sitä, että synti olisi luvallista, vaan ihmisen on kamppailtava syntiä vastaan, ja siihen ihminen saa jumalalta voimia..
Sananl. 28:11 Rikas mies on omissa silmissään viisas, mutta ymmärtäväinen köyhä ottaa hänestä selvän.
Sananl. 28:12 Kun vanhurskaat riemuitsevat, on ihanuus suuri; mutta kun jumalattomat nousevat, saa ihmisiä hakea.
Sananl. 28:13 Joka rikkomuksensa salaa, se ei menesty; mutta joka ne tunnustaa ja hylkää, se saa armon.
Sananl. 28:14 Onnellinen se ihminen, joka aina on aralla tunnolla; mutta joka sydämensä paaduttaa, se onnettomuuteen lankeaa.
Room. 9:15 Sillä Moosekselle hän sanoo: "Minä olen armollinen, kenelle olen armollinen, ja armahdan, ketä armahdan."
Room. 9:16 Niin se ei siis ole sen vallassa, joka tahtoo, eikä sen, joka juoksee, vaan Jumalan, joka on armollinen.
Room. 9:17 Sillä Raamattu sanoo faraolle: "Juuri sitä varten minä nostin sinut esiin, että näyttäisin sinussa voimani ja että minun nimeni julistettaisiin kaiken maan päällä."
Room. 9:18 Niin hän siis on armollinen, kenelle tahtoo, ja paaduttaa, kenen tahtoo.
Room. 9:19 Sinä kaiketi sanot minulle: "Miksi hän sitten vielä soimaa? Sillä kuka voi vastustaa hänen tahtoansa?"
Room. 9:20 Niinpä niin, oi ihminen, mutta mikä sinä olet riitelemään Jumalaa vastaan? Ei kaiketi tehty sano tekijälleen: "Miksi minusta tällaisen teit?"
Room. 9:21 Vai eikö savenvalajalla ole valta tehdä samasta savensa seoksesta toinen astia jaloa, toinen halpaa käyttöä varten?
Room. 9:22 Entä jos Jumala, vaikka hän tahtoo näyttää vihansa ja tehdä voimansa tiettäväksi, on suurella pitkämielisyydellä kärsinyt vihan astioita, jotka olivat valmiit häviöön,
Room. 9:23 ja on tehnyt sen saattaakseen kirkkautensa runsauden ilmi laupeuden astioissa, jotka hän on edeltävalmistanut kirkkauteen?
Kaikki ei ole siis niin mustavalkeata, kun helposti ajatellaan, ja päältä katsoen näyttää.
Ihminen on usein etevä näyttelijä. Valoa pakenevat näkevät usein omat viat mielellään toisissa. "Älä katso ylön herran kuritusta, äläkä näänny, koska häneltä rangaistaan."
Lankeemus ei siis tapahdu syntien vuksi niinkään, vaan sen vuoksi että katsomme ylpeydessämme ylön Jumalan sanan. Herran kurituksen.
Se olisikin vielä helppoa tuomita silmille näkyvistä synneistä, mutta kun moni elää hurskaana mielestään, huomaamatta kuitenkin elävänsä raskaissa synneissä.
Omavanhurskaus on yksi tällainen kavala synti.
Se näkee viat toisissa, mutta ei itsessään. Se tuomitsee toiset, mutta ei alistu itse Jumalan väkevän käden alle ja parannukseen.
Omavanhurskaus saatana ei tunne, (salaa sen ihmisiltä), puhdasta evankeliumia, sen vallassa oleva panee toisten niskaan kovia kuormia, eikä itse koske niihin pitkällä tikullakaan. Moni on väsynyt tällaiseen oman vanhurskauden oppiin ja opetuksenn, jossa autuus on ansaittava omin teoin. Ovatpa ne teot sitten minkä nimisiä hyvänsä.
Vain Kristuksen anteeksiantava ja armahtava rakkaus voi särkeä monenlaisten vaatimusten,
paineen, ja lain alla kovettuneen kivisydämen.
tuli jo vastauksia. Ajattelen samoin. Itse muistan joskus ihmetelleeni, miten voisi käydä niin, että luopuisi uskostaan ja ettei itselleni varmaan niin voisi käydä.
Aikaa kului ja jouduin vaikeiden elämäntilanteiden edessä huomaamaan, että synti oli tullut niin suureksi, että siitä ei jaksanut enää nöyrtyä parannukseen. Sielunvihollinen oli nakertanut uskoa aivan kuin itseltäni salaa. Uskon kieltäminen oli vaikeaa. Sielunvihollinen sanoi, että et voi tehdä parannusta. Uskoin siihen saarnaan. En pystynyt tekemään parannusta, vaikka sitä minulle tarjottiin ja vielä sen verran ymmärsin, että se olisi tullut tehdä.
Vielä vaikeampaa oli kuitenkin palata takaisin. Mutta onneksi se minun kohdalla vielä onnistui. Jumala otti kiinni ja pysäytti. Usko tuli koettelemusten ja lankeemusten kautta omakohtaisemmaksi. Ei ole enää niin itsestäänselvyys kuin nuorempana. Monesti mietin ja tunnen kiitollisuutta siitä, että Jumala antoi minulle synninhädän ja voimia, että jaksoin nöyrtyä parannukseen.
Jumala ei anna kekellekkään liian suurta kuormaa. Kumpa vaan saisi säilyä sydämen halu korjata asioita, ettei sielunvihollinen saisi voittaa sydämessä!