Jokelan tapahtumat olivat traagiset, ja aivan varmasti kaikki ne, joita se henkilökohtaisesti kosketti tarvitsevat ammattiapua. Ymmärrän myös koululaisten hädän ja ahdistuksen, vaikka he asuisivat Ivalossa tai Seinäjoella asti.
Mutta mitä tehdä näille aikuisille ihmisille, joilla ei ole mitään kosketuspintaa tapahtumiin, mutta jotka silti tiedotusvälineissä itkevät täysin murtuneina? Sama ilmiö on toistunut viime aikoina useaan kertaan: Dianan kuolema, Konginkangas jne. Herää kysymys, surevatko he samalla tavalla seinänaapurinsa kuolemaa, ja miksi he eivät itke yhtä vuolaasti niiden tuhansien ja tuhansien vuoksi, jotka joka päivä kuolevat nälkään, tautehin, onnettomuuksiin...?
Onko jonkun toisen kuolema suurempi menetys kuin toisen?
Onko suomalaisten tunne-elämä vinoutunut, kun ei enää osata erottaa surua ja myötätuntoa, eikä kohdistaa niitä oikein?
Mutta mitä tehdä näille aikuisille ihmisille, joilla ei ole mitään kosketuspintaa tapahtumiin, mutta jotka silti tiedotusvälineissä itkevät täysin murtuneina? Sama ilmiö on toistunut viime aikoina useaan kertaan: Dianan kuolema, Konginkangas jne. Herää kysymys, surevatko he samalla tavalla seinänaapurinsa kuolemaa, ja miksi he eivät itke yhtä vuolaasti niiden tuhansien ja tuhansien vuoksi, jotka joka päivä kuolevat nälkään, tautehin, onnettomuuksiin...?
Onko jonkun toisen kuolema suurempi menetys kuin toisen?
Onko suomalaisten tunne-elämä vinoutunut, kun ei enää osata erottaa surua ja myötätuntoa, eikä kohdistaa niitä oikein?
Vastaukset 1
Vanhimmat
kollektiivinen suru on trendikastä ja se myy.