Niin, tuli vain mieleeni.
Missä menee uskovan ja ei uskovan raja. Miten se määritellään ja kellä on siihen oikeus.
Onko se tehtävä itse, vai ainoastaan jonkun ulkopuolisen tahon tehtävä.
Jos ajatellaan asteikko, ei uskovasta täydelliseen uskovaan. Niin millä kohden ihminen voi käyttää itsestään sanaa uskova.
Voiko olla, vähän uskovainen, aika paljon , tai täydellisen uskovainen.
Entä jos on ihan vähän uskova, niin onko samalla aika paljon uskonnoton.
vai onko niin, että on joko tai. Miten sitten pitäisi suhtautua uskovaisiin, jotka väittelevät siitä, kumpi on enemmän uskovainen.
Missä menee uskovan ja ei uskovan raja. Miten se määritellään ja kellä on siihen oikeus.
Onko se tehtävä itse, vai ainoastaan jonkun ulkopuolisen tahon tehtävä.
Jos ajatellaan asteikko, ei uskovasta täydelliseen uskovaan. Niin millä kohden ihminen voi käyttää itsestään sanaa uskova.
Voiko olla, vähän uskovainen, aika paljon , tai täydellisen uskovainen.
Entä jos on ihan vähän uskova, niin onko samalla aika paljon uskonnoton.
vai onko niin, että on joko tai. Miten sitten pitäisi suhtautua uskovaisiin, jotka väittelevät siitä, kumpi on enemmän uskovainen.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Kristinuskossa se menee niin, että vain Jumala näkee onko ihminen uskova vai ei. Raamatussa nääs sanotaan, että "ihminen katsoo ulkokuorta, mutta Herra näkee sydämeen."
Pelastavan uskon yksinkertaisin määritelmä Raamatussa on "Jeesuksen avuksi huutaminen".
Ihminen, joko on uskossa tai sitten ei. Turvautuu Jeesukseen tai sitten ei.
>> Miten sitten pitäisi suhtautua uskovaisiin,
>> jotka väittelevät siitä, kumpi on enemmän
>> uskovainen.
Hih, ylläolevaan uskon määritelmään liittyen - jos ne vaikka väittelee siitä, kumpi huutaa lujempaa :) :)
Hyvä on sen osa, joka ei vaella jumalattomien tavoin, ei astu syntisten teille, ei istu pilkkaajien parissa vaan löytää ilonsa Herran laista, tutkii sitä päivin ja öin. Herra ohjaa omiensa teitä, mutta jumalattomien tie päätyy tuhoon.