HYVÄ TEHY

Nyt näkyy jo nykyhoitajien sivistyksen taso jopa puhepuolella ja kielenkäytössä. Sairaanhoitajat eivät hoida ihmisten tarpeita, pääasiassa sen tekevät muut hoitajat. Olisi paljon kerrottavaa, mutta olkoon. No, ehkä kahvinjuontiajat sitten lyhenevät, jos joskus sitä palkkaa tulee lisää. Teidänhän olisi pitänyt pyytää hoitajia lisää eikä rahaa lisää.

kielenkäyttöä! kirjoitti:

Nyt näkyy jo nykyhoitajien sivistyksen taso jopa puhepuolella ja kielenkäytössä. Sairaanhoitajat eivät hoida ihmisten tarpeita, pääasiassa sen tekevät muut hoitajat. Olisi paljon kerrottavaa, mutta olkoon. No, ehkä kahvinjuontiajat sitten lyhenevät, jos joskus sitä palkkaa tulee lisää. Teidänhän olisi pitänyt pyytää hoitajia lisää eikä rahaa lisää.

Ihmiselämä on ainutlaatuinen ja arvokas, sitä ei rahalla kukaan pysty mittaamaan aivan samoin kuin terveys ja paraneminenkin - ja tuntuu niin kovin pahalta, että nyt ollaan sitä tekemässä, jonkun lajin kenttätuomarien käsissä. Eikä ne joiden terveydestä, elämästä tai parantumisesta on kyse pysty mitenkään itse vaikuttamaan asian tilaan.

Tässä kun on kuunnellut sitä uhoa kouluttautuneista naisvaltaisen alan edustajien puolesta - ihmetyttää syvästi, onko koulutus ollut ja mennyt perille laisinkaan, kun näitä perusteluja on käyty lävitse. Oli miten oli, sillä koulutuksella silti voi pyrkiä tuomarin asemaan, se on selviö.

Tuossa tv:n uutisissa eräs mielenosoittaja närkästyneenä esitti, kuinka ei millään voi käsittää kuinka kouluttautunut ihminen voitaisiin pakottaa työhön. Tähän on pakko mainita, mitä ihmeellistä tuossa olisi, moni kouluttautunut ihminen tulee pakotetuksi päivittäin töihin, joka ei ole edes omalta alalta - koska työnvoimaviranomaiset voivat tarjota työtä osaamisalueen ulkopuoleltakin ja ellei ihminen ole valmis ottamaan työtä vastaan, häneltä menevät tuet kaikkineen. Toisaalta, tukien suhteen voidaan työtön velvoittaa työkokeiluihin tai vastaaviin, koulutuksestaan huolimatta. Joten närkästyminen tuntuu hieman valjulta sen asian suhteen.

Itseäni henkilökohtaisesti, omaan terveyteeni kohdistuneen tragedian puitteissa, pelottaa moni muukin asia kuin se mikä pitäisi olla ylimpänä eli tervehtyminen. Mainittakoon nyt olen nainen ja kouluttautunut hyvään ammattiin - tosin miesvaltaiselle alalle naisena sijoittuminen ammattiin vaatii kanttia ehkä enemmänkin kuin verhoutumalla pelkkään osaamiseen. Pitkittyneen sairauteni ja sairaslomani aikana onnistuin hankkimaan itselleni mielekkään uuden työn alaltani, jonka alkamista olen odottanut innolla ja työnantajani on ollut suopea odottaessaan parantumistani leikkaushoidosta seuranneen lomani puitteissa. Ts. asiat eivät kohtallani voisi paremmin olla, siitäkin huolimatta, että ansiotasoni ei tule olemaan niin korkea kuin koulutuksellani yleensä on mahdollista saada, eikä läheskään sitä mitä tietynalan ihmiset ansaitsevat jo nyt - mutta katson tässä asiassa kutsumuksen ja lahjojen vievän ylitse niiden taksojen - tulisin kuitenkin toimeen ja työssä pääsisin käyttämään taitojani.

Mutta mutta.. elämässä tapahtuu käänteitä, joille ei voi mitään ja minun kohdallani kävi niin. En syytä tapahtuneista ketään, niille ei yksinkertaisesti voi mitään ts. sairauteni pitkittyi komplikaatioiden vuoksi. Sinäänsä, mikäli tilanne olisi normaali, oikealla hoidolla määrätyllä aikataululla tulisin olemaan entistä ehompi, juuri kuin olisi tarvettakin - mutta nyt on suuri pelko, ettei asia olekkaan niin yksinkertainen mikäli tulkitsee ennemerkkejä tehyn taisteluissa ja punnitsee realistisesti mitä tulevassa seuraa.
Oma kohtaloni tietenkin on mitä suurimmassa määrin oma asiani, mutta ikäväkyllä olen tuskin ainoa potilas, jota painavat monet muutkin asiat kuin pelkästään huoli sairaudesta - on aika kohtuuton tilanne päätyä nk. harmaaksi massaksi titaanien taustalle, kädet sidottuina ilman itsemääräysoikeutta tai oikeutta joka on kuitenkin perusoikeus jokaisella maan kansalaisella.

Omassa tilassani ongelmallisinta on se, että nyt tilanne on suhteellisen vakaa, mutta entäpä jos lääkkeet eivät purekkaan ja tulee kiire saada hoitoa.. (ja minun kohdallani se on sitten tosi kiirettä) jotenkin toivoisi hohdokkaamman lähdön kuin ripuloiden hoitolaitoksen ovella, kun muilla on vähän tärkeämpää tekemistä.. toinen on, että jos hoito pitkittyy turhanpäiten ja tulevan työnantajani pitkämielisyys kohtaa rajansa..

Eli ykskantaan onko se sitten tehy jolta voi vaatia korvauksia, mikäli edessä on pysyvä vammautuminen, pahimmassa hengenmenetys (omaisten olisi hyvä ottaa selvää näistä asioista etukäteen), entäpä korvaako tehy tilanteessa, jossa ansiokas, kouluttautunut (ja vaikka kouluttautumatonkin) hyvä työntekijä menettääkin toimeentulonsa (hyvän tulevan työpaikkansa) itsestään johtumattoman vetkuttelun vuoksi - kun näille työelämän viidakonlaillekaan ei voi mitään.

Kuka korvaa pitkittyneen tuskan ja kuka sen jos odottelu pahentaa sairautta? Kenttätuomareiden tulisi ajatella toimiensa seurauksia hieman laajemmin, kuin pelkästään oman hyvinvointinsa perusteella..

Liekö syy kuukausia syödyissä kodeiineissa ja muissa särkylääkkeissä, vai missä, mutta kun etäämmältä katsoo, voi löytää ironiaa kerrakseen. Kaikkihan muistavat erään matemaatikon Charles Lutwidge Dodgsonin alias Lewis Carrollin lastenkirjan? Sen missä pikkutyttö päätyy kummalliseen maailmaan ihan kanin koloon tipahtamalla..
Tähän mennessä olen jo löytänyt pelkästään television aukaistaessa: Herttakungingattaren, Korttisotilaat, Hullunhatuntekijän, Valkoisen kanin, Irvikissan, Tittelitomin ja Tittelityyn, Herra Kaalimadon, Dodon, Liskon... jaa, mutta sehän oli satua, eihän sellaisia tapahdu oikeasti? Eihän keneltäkään päitä katkota? Eihän?