Mitä on tehtävissä;
-Kun ei uskalla mennä lääkäriin
-Lääkkeitä ei halua
-Ei ole ketään kelle puhua, ei ketään kehen voisi luottaa, ei ketään kuka ymmärtää
Ja vastaushan on tietysti: Itsemurha tai ikuinen kärsimys.
V*tun hienoa :(
Tänään sanoin äidilleni että hänen ainoa virheensä oli synnyttää minut. No siitäkös sota syttyi. Mutta sehän oli vain totuus.
Tämän päivän aikana olen taas vaihteeksi saanut kuulla kahdeltakin eri taholta miten paska ihminen olen, ja miten minun tulisi olla toisenlainen.
Tottahan se on, miksi sitten itken täällä kuin mikäkin kersa? Enkö kestä totuutta?
Miksen kelpaa? Tai tyhmä kysymys; en tietenkään kelpaa... enhän ole ennenkään kelvannut.
Tahdon pois tästä helvetistä, harmi että olen niin luuseri etten uskalla edes tappaa itseäni...
-Kun ei uskalla mennä lääkäriin
-Lääkkeitä ei halua
-Ei ole ketään kelle puhua, ei ketään kehen voisi luottaa, ei ketään kuka ymmärtää
Ja vastaushan on tietysti: Itsemurha tai ikuinen kärsimys.
V*tun hienoa :(
Tänään sanoin äidilleni että hänen ainoa virheensä oli synnyttää minut. No siitäkös sota syttyi. Mutta sehän oli vain totuus.
Tämän päivän aikana olen taas vaihteeksi saanut kuulla kahdeltakin eri taholta miten paska ihminen olen, ja miten minun tulisi olla toisenlainen.
Tottahan se on, miksi sitten itken täällä kuin mikäkin kersa? Enkö kestä totuutta?
Miksen kelpaa? Tai tyhmä kysymys; en tietenkään kelpaa... enhän ole ennenkään kelvannut.
Tahdon pois tästä helvetistä, harmi että olen niin luuseri etten uskalla edes tappaa itseäni...
Vastaukset 302
Vanhimmat
Suosittelen kyllä ammattiavun hakemista. Ei siinä ole mitään häpeämistä. Nuorten kriisipäivystykseen voi soittaa. Ja esim. puhelinluettelossa on muitakin auttavia puhelimia. Pahinta on jäädä aivan yksin ongelmiensa kanssa. Nuorena paskat asiat tuntuu vieläkin paskemmalta ja tuntuu maailman lopulta. Itselläkin muutama vuosi sitten elämänhalu täysin mennyt. Nyt ehkä osaa suhteuttaa asioita pikkuisen eri tavalla. Aika on paras lääke ahdistukseen ja ahdistukseen saa lievitystä kohdistamalla ajatuksensa johonkin muuhun. Vaikka liikkumiseen tai muihin harrastuksiin. Harrastuksen ohella saattaa löytää jopa uusia tuttavuuksia. No mutta tsemppiä. Kyllä ne ongelmat pikkuhiljaa helpottavat! :)
Juuri tämän tyylisiin kommentteihin törmää jatkuvasti; "se kuuluu vain nuoruuteen, nuorena sitä stressaa ihan liikaa tyhjänpäiväisistä asioista ja ottaa elämän liian vakavasti. Kyllä se siitä". (Kukaan ei ota vakavasti)!
No minä olen kokenut aika paljon paskaa elämässäni, vaikka olenkin näin nuori.
Sanokaa vaan hulluksi, mutta minun mielestäni näin paha olo, ahdistus ja kuolemankaipuu ei ole olennainen osa "normaalia" nuoruutta, ja joka on vain sellainen asia joka häviää ajan ja aikuistumisen myötä!
Kun vain haluat sitä?
Menemällä lääkäriin ja ottamalla ne mitä se määrää.
Mutta jos et mene, niin ryve sitten "paskoissasi meidän puolestamme, kun et hyväksy mitään neuvoja, et huoli mitään apuja, et hyväksy ketään, et hyväksy itseäsi, et hyväksy JUMALAA > elämän luojaa > elämän antajaa, elämän yllä pitäjää, Ilmojen hallitsijaa, maailmankaikkeuden luojaa.
Mene kävelemään suolle päiväksi, niin että rasitut kunnolla. Kyllä lepo maistuu sen jälkeen. Ja kun olet levännyt. Katsotaan onko ajatuksesi muuttunut ? ? ? ? ? ? mihinkään suuntaan
LAPSEN OIKEUKSIEN
PÄIVÄNÄ
Te isot ihmiset ymmärtäkäähän
voi pientäkin joskus ottaa päähän.
Voi lastakin väsyttää lapsen työ
voi hälläkin mennä huonosti yö.
Voi ystävä pettää ja huutaa pomo
ja muutenkin olla surkea olo.
Voi raivari tulla ja palaa proppu
kun aina on niin tavaton hoppu.
Ei murheet ole vain isojen alaa
voi pikkuiseltakin pinna palaa.
Voi sattua harmeja aamusta asti,
niin että keljuttaa kamalasti.
Voi äiti huutaa ja ymmärtää väärin
ja isääkin siepata ylen määrin.
Voi päivä mennä niin pipariks
että on pantava ranttaliks.
Siis koettakaa ottaa lapsenne lukuun
te kuulutte samaan heimoon ja sukuun.
Ei aina paista ja ole kesä
ei kotikaan ole vain kilttien pesä.
Jos paha on päivä sulla tai mulla
niin annetaan kiukkujen ulos tulla.
Niin aina ei vallitse riita ja känä
ja muutenkin pysytään terveempänä.
Ivalon ryhmiksen seinältä 9.9.93
Tekstin kirjoittaja tuntematon
-Marja Kultanen
= = = = = = = = = =
Minä kysyin mistä rohkeutta siihen ensimmäiseen tekoon paranemisen tiellä, eli tunnustaa itselleen olevansa heikko ihminen, joka ei jaksa yksin ilman apua. Seuraava teko on mennä lääkäriin puhumaan omasta pahasta olostaan. Ja minä sanon että eivät nuo sinun asiasi ole normaaliin nuoruuteen kuuluvia, jos näin olisi niin meillä olisi täällä hyvin pahoinvoiva nuoriso.
Sinun varsinkaan kun olet nuori, muttei kenenkään muunkaan kannata itse sammuttaa sitä viimeistä elämänkipinää. Tiedän omasta kokemuksesta miten jumalattoman vaikea on jaksaa jatkaa pahimpina hetkinä, mutta sitten kun ne pahan olon syyt alkaa avautua ja alkaa taas näkemään elämänilon murusia, niin siihen kannattaa pyrkiä vaikka se olisi kuinka vaikeaa.
En ihmettele jos äitisi tunteet kuohahtaa kun tuollaista kuulee, eiköhän pohjimmiltaan jokainen äiti rakasta lastansa ja kärsii itsekkin kun näkee lapsensa kärsivän. Muista myös se pahimpina hetkinäsi miten paljon jätät läheisillesi surua perään jos nukut pois...
toivoa ei ole! lääkkeet ei auta! itse olet syyllinen aivan kaikkeen!! jos et uskalla päättää päiviäsi,hyväksy totuus ja kärsi ikuisesti! en tietenkään tunne sinua,mutta tämä on minun näkemys asiasta!
lääkkeet auttaisi
No kai nyt lääkärin uskaltaa helpommin mennä kuin tappaa itsensä? Mene kokeeksi ensin sinne.
Toiset ihmisetkö päättävät, millainen sinä olet ja pitää olla? Miksi?
Vaihtoehdot ovat mielestäsi itsemurha yai ikuinen kärsimys. Mistä tiedät tulevaisuuden, kun me muutkaan emme tiedä - että se on ikuista kärsimystä? Onko se ihan varma? Voitko mennä vannomaan? Turha ylläpitää tuollaisia valheellisia käsityksiä.
Vastasit jo itsellesi etkö tajua sitä !!!!!
Tämä on se ensimmäinen apuhakusi kirjoittaa tänne ja hyvin uskalsit sen tehdä !!!!!!!!!!
Hyvä , otit jo ensimmäisen askeleen etkä edes huomannut ottaneesi sitä, siis ei ollutkaan vaikeaa pyytää apua !!!!!!!!!!!!!!!!!
Nyt onkin sitten aivan mahdottoman hyvä ottaa se seuraava askel, juokse päivystykseen ja sano että nyt on vakava paikka, auttakaa ja ottakaa minut siipienne suojaan siksi aikaa kunnes omat siipeni taas kantavat !!!!!!!!!!!!!!!!!!!1
AINA ON PARAS HAKEA APUA
Juuri puhumalla sen tien avaat, ei se tule muuten !! Tsemppiä ja muista kirjoittaa tänne milloin menet lääkäriin että et aiheuta täällä muille pelkoja ja ahdistusta, Jokelan tapauskin jo näytti miten ahdistaa meitä monia tragediat vaikka siinä erona toki se että vei niin paljon mennessään muitakin.
"Mistä rohkeutta siihen viimeiseen tekoon...?"
Se viimeinen teko voi myös epäonnistua, tiedän ihan omasta kokemuksesta. Ja vaikka yhä haluaisin itsekin kuolla, niin en kuitenkaan yrittäisi sitä uudestaan. Ehkä se johtuu siitä, että pelkään ja häpeän sitä liikaa.
Joo ja ei paha olo, kuolemankaipuu ja ahdistus kuulu nuoruuteen, tai ainakaan sen ei pitäisi ja ei sen pitäisi kuulua muihinkaan elämän ajankohtiin. Ei minulla(kaan) ole ajan myötä tämä paha olo häipynyt minnekään vaan se jatkuu aina vaan. Oikeastaan tuntuu siltä, että vaikka asiat olisivat paljon paremmin, niin hyvin kun voisi kuvitella, niin silti tämä paha olo olisi yhä jäljellä.
Enpä tiedä miten sen itsearvostuksensa saa takaisin ja itsevihan pois. Tai siis tiedän sen, että se on vain omassa näkökulmassa oleva vääristymä, mutta kun sitä on niin kauan itsekin uskonut siihen, niin miten sen sitten pystyy muuttamaan?
Mutta toivottavasti jakselet. Ja ne jotka sanovat sinua paskaksi ihmiseksi ovat kyllä väärässä. Kirjoituksiesi perusteella olet hyvä tyyppi! :)
"Enpä tiedä miten sen itsearvostuksensa saa takaisin ja itsevihan pois. Tai siis tiedän sen, että se on vain omassa näkökulmassa oleva vääristymä, mutta kun sitä on niin kauan itsekin uskonut siihen, niin miten sen sitten pystyy muuttamaan?"
..............................................
Menemällä "Vertaisryhmään" keskustelemaan avoimesti muiden kanssa.
Puhumalla asiat selviää> ei itsensä kieltämisellä
minäkin tuon ymmärrän varsin hyvin, mutta ei se niin vain onnistu. Ei vaan uskalla kun ei ole muihin ihmisiin voinut ikinä luottaa, niin mene siinä sitten keskustelemaan avoimesti muiden kanssa! Ehkä se on "normaaleille" ihmisille luontaista ja helppoa, mutta ei ainakaan minulle.
tai voi mennä, mutta vastassa on aina kiusaajiakin ja on otettava se huomioon, siksi terapia on monelle ainoa vaihtoehto jos läheisiä ei ole joiden kanssa tulee toimeen
Ole kiusaajia.
Ainoastaan myötäeläjiä, joilla on samat ongelmat.
Hyväksuykää itsenne, kuuntelemaan toisiakin.
Ps. eikä ainoastaan omia vitutuksia? ja kielteisiä asioita. Tuolla konstin ette kyllä pääse koskaan kiinni elämään. >Se on jämpti niin .
Vertaistukiryhmässä saa vastauksia ongelmiinsa. Kaikki ovat samassa veneessä. Ryhmä sopimus on, että niistä sasioista puhutaan ainoastaan ryhmässä.Ryhmässä on empaattinen henki. Siis toista kuunteleva ja toiset huomioonottava.
Mitenkä on mahdollista, että samoista asioista itselleen ongelman ottanut, alkaisi kiusaamaan toista ? ei mitenkään, mietipä se asia loppuun asti ja lähtekää ryhmää etsimään. Pilleripurkin korvikkeeksi > joka on parempi vaihtoehto > siis ryhmä....
Kiitos myös sinulle vastauksestasi!
Piti ihan näin "henk. koht." kiittää sinua... Kanssasi on ollut todella mukava jutustella. Tunnut ymmärtävän minua jotenkuten, etkä vaan käske ulos ihmistenilmoille liikkumaan, ja vitamiineja syömään. Sä ymmärrät... ehkä siksi että meillä on paljon samantapaisia ongelmia ja murheita.
Toivottavasti vielä jatkossakin jutustellaan!
Ja tosiaan; sinäkin vaikutat tosi hyvältä tyypiltä :)
Kiitos samoin, sinunkin kanssa on ollut mukava jutella. :)
No hemmetti, kaksi murheen murtamaa nuorta ihmistä jotka tuntuvat ymmärtävän toisiaan. Vaihtakaa yhteystietojanne keskenänne niin on teillä ainakin toisenne, ystävä/kumppani kuka ymmärtää miltä toisesta tuntuu. Jos vaikka sen jälkeen kahdesta rikkinäisestä sielusta tulisi yksi ehyt. Tiedän itse masentuneena ja elämää nuoruutta pidemmalle eläneenä että on niin vaikea löytää niitä ihmisiä ympärilleen jotka ymmärtää näitä asioita vähääkään...
Toki olet oikeassa, ja "m23." vaikuttaa erittäin mukavalta ihmiseltä, ja tavallaan olisi mukavakin olla yhteyksissä, ainakin minusta... mutta kuten tuolla jo sanoin ("jätkä88":lle), minun on todella vaikea luottaa ihmisiin :( Ja siksi tämä yhteystietojen vaihto tuntuu kovin vaikealta ajatukselta. Enkä tietenkään edes tiedä mitä m23. tästä olisi mieltä. Mutta niin...
Olisihan se ihan mukava olla yhteyksissä.
Aika samanlaisia ajatuksia minullakin. Umpikuja ja eteen pääsyä ei enää löydy. Kuolema vain on mielessä, mutta myös pienen pieni toive, että suunta muuttuisi.
Olen syyttänyt äitiäni jo lapsesta saakka, koska oli niin ajattelematon ja synnytti minut kärsimään. En ole sanonut sitä hänelle. En halua pitää yhteyttä ja nyt en ole jaksanutkaan.
En kuitenkaan saa kuulla keneltäkään, että olisin huono ihminen. Miksi sinä olet tälläisten ihmisten kanssa edes tekemisissä? Ehkä tämä on syy huonoon olotilaan.
Itse käyn terapiassa, mutta ei sieltä apua saa. Minunkin tapauksessa yritetään minua pakottaa yhteiskuntaa sopivaksi eli töitä vaan tekemään, että minusta tulisi ihmisten joukoon kuuluva. Vähän huonosti on onnistunut...Tuntuu, että terapiassa ja muuallakin vain sanotaan, että kuole ja vie muitakin mukanasi. ;)
"Muista myös se pahimpina hetkinäsi miten paljon jätät läheisillesi surua perään jos nukut pois..."
*Ei minulla juuri ole läheisiä, ja ne jotka ovat, toivovat myös kuolemaani. (Kuten äitini, joka käski minun joskus tappaa itseni, kun olen niin luuseri etten pääse tästä pahasta olosta eroon muuten.)
------
"Toiset ihmisetkö päättävät, millainen sinä olet ja pitää olla? Miksi?"
*No koska jos olen ollut oma itseni, niin minut on aina hylätty, ja haukuttu täysin lyttyyn, kerrottu miten kamala ihminen olen. Eikös se jo kerro etten kelpaa omana itsenäni, ja minun tulisi muuttua? Eikai kymmenet ihmisetkään voi olla väärässä? En minäkään haluaisi olla tällainen.
------
"Mistä tiedät tulevaisuuden, kun me muutkaan emme tiedä - että se on ikuista kärsimystä? Onko se ihan varma? Voitko mennä vannomaan? Turha ylläpitää tuollaisia valheellisia käsityksiä."
*Noh, jos en kerta lääkäriin uskalla mennä, niin tuskin tässä mitään ihmeparannusta tapahtuu!? Huomenna heräänkin, ja elämä taas hymyilee tämän vuosien pahan olon jälkeen tuosta noin vain? Enpä usko...!
------
"AINA ON PARAS HAKEA APUA"
*Niin, mutta entäs jos ei USKALLA ja pysty siihen. Ei kuulkaa auta itseään niskasta kiinni otto.
------
"En kuitenkaan saa kuulla keneltäkään, että olisin huono ihminen. Miksi sinä olet tälläisten ihmisten kanssa edes tekemisissä? Ehkä tämä on syy huonoon olotilaan."
*Ehkä minä sitten olen vaan niin läheisriippuvainen, että kaipaan ihmisiä lähelleni, olivat he kuinka ilkeitä tahansa. Ja sitä paitsi, olenhan jo saanut todisteita etten ole minkään arvoinen, ilmankos siis ihmiset kohtelevat minua kuin p*skaa, miksi vaatisinkaan mitään enempää, kun en ole sen arvoinen?
------
En jaksa koko elämäntarinaani ja menneisyyttäni alkaa kertomaan, mutta sen verran haluan sanoa, että olen oikeasti masentunut, eikä siihen mikään liikunta auta! Alkaa olemaan vaan jo niin epätoivoinen olo, ettei keksi mitään muuta poispääsyä kuin kuolema!
siinä tilassa missä olet.
Kuuntele kun kuolemankellot kilkattavat sinulle päivästä päivään." Tule tule jo tule tule jo."
..........................................
Näin vain voi kirjoittaa kun viesteissäsi on sama kaiku päivästä päivään. Et hyväksy mitään. Mikään apu neuvo ei kelpaa, et hyväksy mitään, et tunne ketään, et halua mitään parempaa,et tiedä mitään, et lue mitään, et paranna mitään, et tee mitään, et myönny mihinkään, et kuuntele ketään, et kuuntele JUMALAA, et hyväksy omaatuntoa.
Sulje silmäsi,. Pistä korvatulpat korviisi, pyykkipoika nenääsi, tulppa pers......si.
Olisikohan sitten hyvä olla ?????????????
Sinulla näkyy olevan todella heikko itsetunto. Ehkä perhesuhteesi ovat olleet takapuolesta lapsesta saakka? Itsetuntoa kohottamaan ja etäisyyttä ilkeisiin ihmisiin. Otat aikaa ja yksinäisyyttä itsellesi. Pohdit omia toiveitasi ja mahdollisuuksia. Älä vertaa itseäsi muihin, vaan unohdat muut...
Joo, minun tietenki helppo sanoa, kun tuota itsepäisyyttä löytyy.
Ei kiitos enää näitä jeesusteluja! Minua ei ole ennenkään satuolennot pystyneet auttamaan...
Itse luulen myöskin kärsiväni masennuksesta. Ajattelen vain että kyllä minä sen kestän ja jaksan kantaa, koska en halua huolestuttaa läheisiäni. Teeskentelen siis ulos päin voivani hyvin, vaikka oikeasti olen aika raunio.
Mutta sinulle naisenalku1988 neuvoisin ettei missään nimess kannata päättää päiviään. Itse olen harkinnut tekoa myöskin ja ollut jokseenkin lähellä yrittämistä, mutta en ole tehnyt sitä. Aina silloin tällöin on tullut sellaisia pieniä ilon hetkiä jolloin olen kiittänyt jumalaa (vaikkn uskovainen olekkaan) etten ole tehnyt itsemurhaa, sillä moni asia olisi jäänyt kokematta. Ja uskon että loppujen lopuksi kaikki kääntyy hyvin, sekä itselläni ja myös sinulla!
Itsekkin olen nuoresta iästäni huolimatta kokenut aika paljon kaikenlaista, mutta jos haluat vaihtaa enemmän ajatuksia niin voitaisiin vaihtaa maili osoitteita?
Voi tyttö hyvä! Ymmärrän sinua oikein hyvin. Ehkä olet kuten minäkin, aina väärin ymmärretty. Kodissani olivat tunteet, varsinkin kielteiset, kiellettyjä. Äidilläni oli yksinoikeus niihin. Sitä loputonta vihaa hänellä riittää vieläkin joka päiväksi. Jokin viaton kohde sille pitää löytää, vaikka pieni kissanpoikanen, joka muka on paha, vaikka ei olekaan. Kyllä äitisi on aika raaka ja kova sinulle, ei siinä paljon voi äidinrakkaudella pullistella.
On vaikea uskoa itsensä hyväksi, jos on aina jankutettu, että on paha ja vaikka mitä. Se työ on tuottanut "tulosta". Ymmärrän senkin, että on vaikea hakea apua. Ei pysty hakemaan, kun häpeää itseään niin paljon, ettei kehtaa yhtään mitään. Haluaisi vain kutistua aivan pieneksi, ettei kukaan edes näkisi. Uskon kuitenin, että toivut. Se ei tapahdu nopeasti, mutta se tapahtuu. Olen sitä itse kokenut. Olen yli 40-vuotias kuuden lapsen äiti ja minulla on 18-vuotias tytär (melkein ikäisesi). Ei hän toivo kuolevansa, vaan pursuilee intoa ja elämänhalua ja niin kuuluu ollakin eikä päinvastoin.
Voisitko ajatella, että tulostaisit nämä ajatuksesi ja menisit ne mukanasi lääkäriin, menisit vain, vaikka hävettää ja inhottaa aivan sietämättömästi. Sillä tavalla pääsisit alkuun. Ihmeparannusta ei tietysti tapahdu, mutta toipuminen kuitenkin. Ei haittaa, vaikka lääkärissä itkettää, kyllä he ovat ihmisten pahaa oloa ennenkin nähneet.
Tiedätkö, minunkin on vaikea mennä lääkäriin. Usein ei tarvitse mennäkään, koska eräs läheiseni on lääkäri ja hän voi hoitaa minua epävirallisesti, antaa lääkkeitä ja sellaista. Minulle tulee helposti rimakauhu, jos pitäisi varata aika lääkärille. Mitä kauemmin ajatelen asiaa, sitä vaikeampaa on varata aika. Onko joku ihminen olemassa, joka voisi varata sinulle ajan ja vaikka tulla mukanasi edes odotushuoneeseen asti. Usein lääkärit ovat ystävällisiä ja ymmärtäväisiä. Eivät läheskään kaikki ihmiset ole kuin äitisi tai ne muut pahat ihmiset, jotka ovat vahingoittaneet sinua.
Tiedän, että on vaikeaa ottaa vastaan ihmisten hyvyyttä, kun on saanut vain vihaa ja pahuutta. Se on minulle aivan tuttua.
Itsarin tekeminen niin peruuttamaton teko, ettei sitä kannata tosissaan edes harkita, vaikka tiedän kyllä omista pahan olon kausistani, että silloin, sellaisina aikoina saattaa toivoa vain kuolevansa. Se on kuitenkin vielä kaukana siitä että haluaisi tappaa itsensä ja lopettaa itseltään sen mahdollisuuden, että jos ihmisen elin ikä olisi 65-85, niin vaikka siitä olisi vielä muutama vuosikin ns. "yhtä helvettiä", niin silti on olemassa se mahdollisuus, että kunhan tästä päästään yli, niin vielä suurempi osa elämästä voi olla jopa ihan hyvääkin aikaa.
On tapauksia, että kun joku on yrittänyt itsaria hirttäytymällä, mutta köysi on katkennut tms. syyn takia yritys on epäonnistunut, niin nämä ihmiset ovat kertoneet, että siinä lyhyenä hetkenä, pudottautuessaan hirttosilmukan varaan, kun köysi oikenee ja silmukka kiristyy, niin tuona ohikiitävänä hetkenä, ennen kuolemaansa, ihminen ehtii vielä ajattelemaan ja KATUU tekemäänsä ratkaisua...
Valitettavasti monien kohdalla se on silti onnistunut ja se on ollut myöhäistä enää katua, eivätkä he ole jääneet eloon, päätöksensä katumisesta kertomaan.
Kyllä itsensä tappaminen on niin peruuttamaton ja epätoivoinen teko, että ongelmien ratkaisemiseksi kaikki muut keinot, tuntukoot vaikka kuinka vaikeilta, kannattaa kokeilla ennen sitä ja sittenkin vielä jättää se tekemättä; varsinkin jos ei koe että "tilit" Jumalan kanssa olisivat sillä tavoin selvät, että tietäisi pääsevänsä Jumalan luo taivaaseen, kun täältä ajasta, siirtyy kuoleman portin kautta iankaikkisuuteen. Se toinen vaihtoehto kun on niin karmea, että vaikka täällä elämässä kuinkakin puhuttaisiin että ihmisellä voi olla tavalla tai toisella ns. "maanpäällinen helvetti", niin kaikki se on kuitenkin vielä pientä huviretkeä verrattuna iankaikkiseen helvetin piinaan ja kärsimykseen. Kyllä helvettiä kannattaakin pelätä, sen takia ettei sinne itseään ehdoin tahdoin hommaisi.
Mutta Jumalaa sen sijaan kannattaa avukseen huutaa hädän päivänä, niin raamatun sanan lupauksen mukaan, sitä ihmistä Hän auttaa, joka vilpittömällä sydämellä niin tekee. Jeesus Kristus on kärsivän ihmisen ja -maailman toivo. Kannattaa etsiä yhteyttä Jumalaan ja uskoviin kristittyihin, jos tuntee sellaisia. He voivat rukoilla tilanteesi puolesta. Tai kun paikkakunnallasi on luultavasti joku uskovien kristittyjen seurakunta, jossa on vaitiolovelvollisuuteen sitoutuneita sieluhoitajia, joille voit kertoa ongelmistasi, mene rohkeasti juttelemaan heidän kanssaan. Jeesus sinua siunatkoon ja nostakoon sinut takaisin sinulle tarkoitettuun elämään.
Etkö sinä helvetin jeesusääliö käsitä, että niin masentunut näkee asiat, aivan sama mitä loitsuja lausuisit.
Tunge sinä se tulppa perseeseesi, ja ennenkaikkea suuhusi.
Mun puolestani "itsetuholla" niin paljon kuin haluaa ?
Kirjoittanut > "JEESUS" ääliö (kirjoitetaan erikseen, ja ensimmäinen isoilla/ suurin kirjaimin ?)
Vainoharhoihin ja "ääniin"...jotkako ovat todellisia?
Hmm... No en minä haluaisi näihin "vainoharhoihinkaan" uskoa, mutta silti se on minulle todellisuutta, koska olen psyykkisesti sairas! (Tiesitkös että masennus on SAIRAUS, ja silloin oma ajatusmaailma saattaa vääristyä).
Usko vaan sinä siihen Jumalaan jos haluat, minulle se on vaan satuolento!
LÄÄKÄRISTÄ ja terapeutilta
Mitä et tässä nyt ymmärrä!!?
En USKALLA enkä PYSTY menemään lääkäriin!!!
En jaksa alkaa kanssasi tappelemaan.
Kiitos kun sait puheillasi minut tuntemaan itseni taas entistä huonommaksi ja heikommaksi ihmiseksi!
Hyvää loppuelämää sinulle.
Turha sinun sitten on täällä kirjoitella, jos et ota neuvoja vastaan.
Vai rahaako ym. olet pelkästään vailla.?
"Vai rahaako ym. olet pelkästään vailla.?"
En nyt ihan käsittänyt, mutta samapa tuo.
Kuten sanoin, en jaksa alkaa kanssasi tappelemaan.
Anteeksi nyt kamalasti etten tämän ahdistuksen vallassa keksinyt mitään muutakaan vaihtoehtoa kuin avautumisen tälle palstalle.
Tiedän kyllä omakohtaisesti mitä masennus ja aloitekyvyttömyys ym, pitää sisällään.
Sitä tällä kaikella vain on tarkoittanut että kannattaisi käydä keskustelemassa,vaikka tuntisi pärjäävänsakin.
Kun saa jollekkin avautua kunnolla, alkaa itsekin huomata asioiden OIKEAN puolen.
Hyvää alkanutta PÄIVÄÄ
Olen kokenut nuo tuntemuksesi nuoruudessani, mutta ne eivät ole lähteneet minnekään itsestään. Salasin pahan oloni ja ilmeisen masennukseni. Olen opetellut hymyilemään kaikissa tilanteissa, vaikka tekisi mieli itkeä. Olen jäädyttänyt kaikki tunteeni. Olen opetellut "lukemaan" ihmisiä ja heidän mielentilojaan ja tuntemuksiaan ja torjunut ja unohtanut itseni, vieraantunut itsestäni. En osaa enää itkeä. Hakekaa hyvät nuoret apua ja uskaltakaa ottaa se vastaan. Vaikka häpeä estää toimimasta, toimikaa silti. Jokaisella nuorella on oikeus olla rakastettu ja hyväksytty juuri sellaisena kuin on. Kertokaa jollekin aikuiselle, että vanhempanne riitelevät tai ovat väkivaltaisia tai vihaisia tai mitä nyt ovatkaan! Rikkokaa salaisuuksien muuri! Minä olen sitä tehnyt vasta nyt, vaikka olisi pitänyt tehdä jo kauan sitten.
Itse kannoin näitä epävarmuuden ja yksinäisyyden taakkoja 45 vuotta: Luopulta pelkäsin omaa varjoakin: Tuli paniikkihäiriö !
...........................................
Sanotaan,että kun ihminen pystyy kuuntelemaan hiljaisuutta/ luonnonääniä/ itsään/ omaatuntoaan. rauhassa. > Silloin on tasapainossa ja pystyy olemaan rauhallinen joka tilanteessa > Omatunto sanoo mikä on oikein ja mikä väärin. Pystyy lukemaan lähimmäisen ajatukset aika pitkälle. Jo pelkät eleet, katseet kertovat paljon. >>>>>>>>> niiden suhteen pitää osata vain olla valikoiva > ja osaa> kun hyväksyy itsensä, tasapainoisena ihmisenä................Tähän voi jatkaa ? ?
Terveisin ...JUKKA
Itse jämähdin n. puolitoista kuukautta sitten syvään masennuksen ja ahdistuksen tilaan. Syy romahtamiseeni on perheeni alkoholi- sekä mielenterveysongelmat, joita olen pohtinut ja stressannut vuositolkulla yksin pääni sisällä. Lisäksi olen taustojeni sekoäisyyden sekä erilaisuuteni takia syrjäytynyt ystäväpiireistäni, mikä ei kuulemma tee hyvää ihmisen kaltaiselle laumaeläimelle.
Olen vuosia vältellyt lääkärille menoa, ja aina ajatellut että minua ei kukaan saa puhumaan valkotakkisille ongelmistani. Pari viikkoa sitten kuitenkin onnistuin raahaamaan itseni terveysasemalle. Ihmettelen suuresti miten pystyin. Ilmeisesti kun saavuttaa pohjan, avun hankkiminenkin helpottuu.
Minun neuvo sinulle: mene lääkäriin niin pian kuin voit. Mitä enemmän viivyttelet, sitä syvemmältä sinun täytyy nousta. Jälkeenpäin mietittynä vituttaa suuresti kun en mennyt jo vuosi tai pari sitten, kun ahdistus oli vielä pientä.
käynti siis parantanut tilannettasi?
...hieman. Taakan jakaminen asiantuntevien kanssa on helpottanut oloa. Vaikka paska olo tässä edelleenkin on.
Nyt tuntuu turhauttavalta, mutta usko minua kun pääset lääkäriin, itkeä vapautuneesti ja kun saat pilleripurkin kouraasi niin pikkuhiljaa hiipien saat paremman olon.
Minua on kiusattu 7- vuotiaasta pikkupojasta 19-vuotiaaseen aikuiseen mieheen niin kotona kuin koulussa, mutta silti minä uskon että minulla on toivoa.
Kaikki on kiinni hermoista. Sinulla on nyt hermot liian kireällä. Ajattele kokonaisvaltaisesti, anna anteeksi äidillesi ja ota moraalinen ylemmyys. Joku päivä vielä tulee joku mies joka pokaa sinut ja sitten sinusta tulee äiti ja vaimo ja kaikki on hyvin. Naiset kun kelpaavat haavoittuvaisinakin miehille, miesten tulee sekä iskeä nainen että olla henkisesti vireitä.
"Joku päivä vielä tulee joku mies joka pokaa sinut ja sitten sinusta tulee äiti ja vaimo ja kaikki on hyvin. Naiset kun kelpaavat haavoittuvaisinakin miehille, miesten tulee sekä iskeä nainen että olla henkisesti vireitä."
Voi kun voisikin saada rakkautta ja hyväksyntää, halaisipa joku edes joskus :( Ei ne miehet tällaista hullua huoli.
Tuo kommenttisi oli aika yleistävä; Ei todellakaan ole niin, että miehen tulisi olla aina "vahva" henkisesti, ja "iskeä" nainen. Itse ainakin olen sitä mieltä että minun olisi helpompi olla jonkun kanssa, jolla on / on ollut itselläänkin henkisesti vaikeaa, (ei kukaan "terve" ihminen voisi ikinä minua ymmärtää, tai jaksaa).
Voit jättää sähköposti-osoitteesi, siis JOS haluat...
En minäkään täysin terve ole( jos tämä nyt on se korrekti iskurepliikki tässä tapauksessa, heh).
Mailini on: [email protected]
Kiitos, mutta ei kiitos.
On vähän vaikea luottaa ihmisiin, ja varsinkin näin netin välityksellä "tapaamiin".
Mutta kiitos kuitenkin! Hyviä jatkoja sinulle!
Sinulla on kolme vaihtoehtoa
1.hakea apua lääkäristä
2.tappaa itsesi
3.jatkaa elämää sellaisena kun se on nyt ja toivoa parempaa tai pelätä pahempaa
Jos et uskalla kahta ensimmäistä tehdä, niin jäljelle jää tuo kolmas. Itse valintasi teet ja jos näet tuon parhaaksi, niin eihän siinä sitten mitään.
Tuntuu jotenkin oudolta, ettei uskalla mennä lääkäriin.. mitähän siinä oikein pelkäät? Eikö ajatus epäonnistuneesta itsemurhasta ole vielä pelottavampi? Ensin joudut keräämään rohkeutta tuohon ja sitten vielä päädyt lääkärin... Itsarit kun aika usein kuitenkin (onneksi!) epäonnistuu.
Tuo avun pyytämättömyys ja lääkevastaisuus, kun on jo itsemurhan partaalla, on jotenkin koomista. Mitä hävittävää siinä oikeasti enää on? Jos ei kaikesta yrityksestä huolimatta apua saa tai se ei auta, niin onhan sitten vielä tuo viimeinen oljenkorsi käytettävissä.
"Tuntuu jotenkin oudolta, ettei uskalla mennä lääkäriin.. mitähän siinä oikein pelkäät?"
Vaikea selittää sitä ahdistuksen ja pelon määrää, minkä tämän asian ajatteleminenkin aiheuttaa. Pelottaa, ahdistaa, hävettää... Ei vaan pysty!
tiedän tunteen..itsekin itsemurhan partaalla mutta kasvojani en aio menettää!! ja jos et apua aio hakea ei "kärsimys" ole mitenkään huono vaihtoehto kunhan asennoidut oikein!! itse kuitenkin päätän elämäni kunniallisesti ilman valitusta ja turhaa lässytystä!! suosittelen lämpimästi myös muillekin!
"Tuntuu jotenkin oudolta, ettei uskalla mennä lääkäriin.."
Mitäs kummallista tuossa on. Outoa on, että monet käyvät lääkärissä ihan turhaan ja uskovat lääkäreitä sokeasti. Kuulun myös näihin, jotka ei mielellään lääkäriin tai terapiaan mene. Mitäs sitä turhaan niiden aikaa kuluttaan. Ei ne voi auttaa kuitenkaan ja on sairaampiakin ihmisiä olemassa. No, joskus sattuu menemään niin, että joku vain laittaa minut tuollaiseen paikkaan, kuten nytkin, mutta mitään apua sieltä ei saa. Mitä te luulette, että sieltä saa?
"Tuo avun pyytämättömyys ja lääkevastaisuus, kun on jo itsemurhan partaalla, on jotenkin koomista."
Niin, voihan sitä lääkäriltä pyytää tarpeeksi kovat lääkkeet, että pääsee sille viimeiselle matkalle. Sitä vartenhan ne siellä ovatkin. ;) Miten muuten se koomista olisi?
Tarkoitatko "kasvojen menettämisellä" sitä että on häpeä myöntää olevansa yhtä heikko ja vajavainen kuin n.700 000 muutakin ihmistä tässä maassa, jotka kärsivät masennuksesta, joskin ja toivottavasti, heistä suuri osa pystyy lääkityksen avulla elämään suht normaalia elämää, opiskellen ja töissä käyden. Monet myös pääsevät masennuksesta eroonkin vielä jossain vaiheessa.
Jos ihminen mieluummin tappaa itsensä, kuin että voi myöntää ettei olekaan mikään niin "kova", kuin mitä on ehkä yrittänyt esittää, niin silloin on kyllä todella joutunut satanistisen valheen uhriksi. Nimittäin, TOTUUS on se, että ei juuri kukaan, joka yrittää esittää "kovaa" tyyppiä, ole sitä kuitenkaan oikeasti, tai jos on, niin se on säälittävä ja kauhea olotila. Ja siksi toisekseen, sellaisen ROOLIN esittäminen on psyykkisesti todella rasittavaa pidemmän päälle. En ihmettelisi etteikö sellainen jo sinällään voi altistaa masennukselle, ainakin jos se on koko ajan pelkkää synkkyyttä.
Ihmisen kannatta yrittää olla se oma itsensä, mikä on oikeana aitona itsenään, eikä esittää jotain roolia, varsinkaan niin, ettei enää itse tajuakaan, että kyseessä on kuitenkin VAIN ROOLI. Ja tämä ei tarkoita sitä etteikö ihminen voi olla värikäs PERSOONA, mm. pukeutumisessaankin, mutta ei kannattaisi jämähdyttää itseään, jonkun tietyn, trendinä omaksutun roolin VANGIKSI...
Elämä on kuitenkin totta ja kuolema varsinkin on totisinta totta, eikä fiktiota tai näytelmää. Ja, tämä todellisuus, EI kuitenkaan pääty siihen. Tämä elettävä elämä on vain ihmisen olevaisuuden pieni alkutaival, ihmisolennon iankaikkisuuden kestävällä "matkalla".
tarkoitan juuri sitä!! en usko masennukseen! kova jätkä pitää asiat sisällään missä niiden kuuluukin olla!! "masennus" on psykolehmien keksintöä...naisten vaiva oikeen sika nössöillä!! myöntäminen,että kuuluisin tähän n.700 000 valheessa elävän ressukan joukkoon olisi todellakin häpeä! kun asioita punnitsee tarkkaan ja ottaa kaikki mahdollisuudet ja vaihtoehdot huomioon ja toteaa kylmästi kuoleman olevan paras ratkaisu...on päätöstä kunnioitettava,koska ratkaisu ei ole helppo ei kyseessä todellakaan ole mikään säälittävä,epätoivoinen tai raukkamainen teko vaan rohkea,kunniallinen ja ihailtavaa päättäväisyyttä osoittava lopullinen ratkaisu!! korostan vielä että todellisessa harkitussa itsemurhassa kyse ei ole mistään säälittävästä hätähuudosta,vaan kyseessä on kaikki ongelmat ratkaiseva asenetta,sisua ja selkärankaa vaativa vakaasti harkittu päätös!!!
No niin nyt tuon luettuani muistinkin heti, mitä tuosta edellisestä kommentistani jäi puuttumaan, oli se, että oman heikkoutensa myöntäminen vaatii ihmiseltä rohkeutta ja uskallusta; se myös, vaikka tämä nyt voi kuullostaakin nurinkuriselta, on osoitus ihmisen vahvuudesta, että uskaltaa luopua siitä valheellisesta roolista, että on muka "kova tyyppi". Kukaan ihminen ei sitä loppujen lopuksi todella ole; ei tarvita muuta, kuin että sattuu esim. jostakin joku pieni pöpö tulemaan, niin kuolinvuoteelle se kaataa, ei auta vaikka olisi minkälainen uhoava "urho".
Vaikka ihminen voi yrittää ylistää ja itse itselleen psyykata itsensä murhaamisen urhoollisuutta, niin se ei muuta sitä miksikään, että ihmiset hänen lähipiirissään ja ne jotka asiasta sitten kuulevat, pitävät sitä, hänen peruuttamatonta tekoaan, tappion ja heikkouden myöntämisenä.
Ei ollut P.E. Auvisenkaan teossa mitään urhoollisuutta, vaan se oli todella häpeällinen ja raukkamainen teko, varsinkin kun tappoi vielä muitakin, eikä tyytynyt vain itseään tappamaan. Toisen ihmisen ampumisessa ja mahdollisesti tappamisessa ei ole mitään kunniallista, muulloin kuin silloin, jos vihollinenkin on aseistettu ja se uhkaa omaa tai muiden ihmisten henkeä tai isänmaatamme ja itsenäisyyttämme.
"heikkoudessa"...oman voimattomuutensa tunnustamisen kautta.
Se antaa lopulta omantunnon rauhan. Sisäisen rauhan.
Minun ei tarvitse yrittää olla ENEMPÄÄ.. kuin miksikä olen syntynyt..
"JUMALA loi ihmisen omaksi kuvakseen..Ihmiseksi hän minut ja sinut loi"
"PYHÄHENKI asuu teissä. Te olette pyhänhengen temppeli"
"Kristus on teissä itsessänne"
Se kivulias LAPSI sisällänne,............... jota ette uskalla muille paljastaa...Uhotaan ssuurta ja kaunista..ULKOKULTAISUUTTA, joka uuvuttaa.. psyykka.. lopulta, ja johtaa ... minnekkähän,,;
SAIRAALAAN, uupuneena ja loppuunpalaneena.
jokainen "masentunut" ihminen on heikko! tämän itsestään selvyyden myöntäminen ei vaadi juuri mitään! rooliakaan ei tarvitse esittää kun hyväksyy ettei ketään kiinnosta...näin voi olla oma heikko itsensä ja kuihtua pois aivan rauhassa! jotkut ihmiset eivät kuitenkaan suostu vain myöntämään ongelmiansa vaan myös ratkaisevat ne!! oli ratkaisu sitten epätoivoinen avun hakeminen tai huolella suunniteltu ja tyylikkäästi toteutettu itsemurha se vaatii todellista rohkeutta eikä mitään ratkaisua tulisi väheksyä! ihmiset joiden mielestä itsemurhan tekeminen on helppo tai heikon ihmisen ratkaisu ovat ylimielisiä ja he myös vähättelevät elämää! ihminen,jolla on selkärankaa luopua kallisarvoisimmasta omaisuudestaan,siis elämästä ja kaikesta muustakin ei todellakaan ole heikko!! ja tämä päätös ei todellakaan ole helppo!!! jos lähipiiri ei sitä ymmärrä on asiaa aivan turha selittää!! Pekka-ericistä sen verran,että itse uskon jokaisen oikeuteen kuolla ja elää...ketään ei siis saa pakottaa hoitoon eikä myöskään tappaa...kyllä auvinen silti tiesi mitä halusi ja uskalsi myös tehdä sen,mikä sinänsä on kunnioitettavaa!
>>> kyllä auvinen silti tiesi mitä halusi ja uskalsi myös tehdä sen,mikä sinänsä on kunnioitettavaa! >>>
-Tuolla logiikalla olisi myös pankkien tai muu ihmisten ryöstäminen yhtälailla "kunnioitettavaa"; siinäkin vaditaan uskallusta ja että tietää mitä haluaa.
-Ei todellakaan Auvisen desperadossa ollut mitään, siis EI MITÄÄN-, eikä "sinänsä" kunnioittavaa!!!
-Tai jos sinun mielestäsi oli, niin ole mies sanojesi takana ja mene sanomaan se ammuttujen omaisille hautajaisissa!
en missään vaiheessa sanonut hyväksyväni eerikin tekoa muuta kuin itsarin osalta,mutta unelmiensa toteuttaminen...oli ne sitten mitä tahansa vaikka pankinryöstäminen tai muuta on mielestäni "sinänsä" kunnioitettavaa!! ja miksi menisin omaisille sanomaan? onko omaisten loukkaaminen mielestäsi miehekästä? nimimerkistäsi kuin myös mielipiteistäsi paistaa kylmä ja tunteeton tekopyhyys!! etkö kestä tosiasioita joita pakenet jeesustelun ja korkea moraalisen lässytyksen taakse? tuomitset muita ja uskottelet olevasi "parempi ihminen",koska et kestä totuutta!! olet todella ylimielinen taivastelija!! et yhtään sen arvokkaampi kuin pankkiryöstäjä tai kukaan muukaan,kun kuolet olet ikuisesti poissa ja taivaaseen et pääse,koska sellaista ei ole olemassa!!!!!!
>>> en missään vaiheessa sanonut hyväksyväni eerikin tekoa muuta kuin itsarin osalta,mutta unelmiensa toteuttaminen...oli ne sitten mitä tahansa vaikka pankinryöstäminen tai muuta on mielestäni "sinänsä" kunnioitettavaa!! >>>
-Melkoisen ristiriitaista, jos ei muka hyväksy jotain tekoa, mutta silti voi sanoa siinä olleen jotain kunnioitettavaa. Ei se, jos ihminen tekee jotain väärää, vaikka se vaatisikin "uskallusta" ole mitenkään kunnioitettavaa. Ei itsemurhassa ole mitään sankarillista; sellainen on vain eräs ja yksi pahimmista saatanan valheista.
Kyllä jokainen ihminen on syntynyt jotain tarkoitusta varten maailmaan, mutta saatana valehtelee ihmiselle ettei ihmisellä olisi mitään syytä elää ja että ihmisen tarkoitus täytyisi olla jotenkin loistokas ja suurenmoinen. Näin ei kuitenkaan ole, vaan ihmiset ovat jokinen osaltaan osa suurta kokonaisuutta, jossa tarkoituksena on jokaisen olla osaltaan täydentämässä tätä kokonaisuutta, ollen ikään kuin yhtenä palana suurta palapeliä.
Joidenkin ihmisten kohdalla, jokin tärkeä tehtävä tai tarkoitus voikin tulla esille vasta myöhemmässä elämän vaiheessa, mutta sehän ei voi koskaan toteutua jos ihminen lähtee täältä ennen aikojaan. Ihmisen ei siis varmasti ole tarkoitus lähteä tästä elämästä kuitenkaan oman käden kautta, kun on kerran monien "ehdokkaiden" joukosta selvinnyt voittajana ja saanut palkinnoksi tämän ainutlaatuisen elämän. Ainutlaatuisen, vaikka siinä on synkkiäkin vaiheita, jotka sillä hetkellä voivat tuntua toivottomilta, mutta niistä voi päästä yli ja nousta ylös.
>>>ja miksi menisin omaisille sanomaan? onko omaisten loukkaaminen mielestäsi miehekästä? >>>
-No varmaan ymmärsit että se olikin ironinen heitto, mutta oletko ottanut huomioon, että yhtälailla täällä keskusteluissa voi loukata ihmisiä ja noita omaisiakin.
>>> tuomitset muita ja uskottelet olevasi "parempi ihminen",koska et kestä totuutta!! olet todella ylimielinen taivastelija!! >>>
-Mitä tarkoitat "tuomitsemisella"? Minkä "tuomion" minä, sinun mielestäsi, olen julistanut?
Mikä muka viittaa siihen että uskottelisin olevani parempi ihminen..., kuin esim. ketkä tai kuka? Sellaista en todellakaan uskottele, jos sanon mm. että ihmiselle oman heikkoutensa myöntäminen on vahvuuden osoitus, kun uskaltaa olla REHELLINEN. Mutta sehän ei tietenkään ole kovinkaan. trendikästä tässä nykyisessä valheen kyllästämässä maailmassa.
Muuten kyllä minun täytyy tutkiskella itseäni, antamasi kritiikin johdosta, vaikka voi olla että pistät tämänkin vain "tekopyhyyden" piikkiin...
>>> kun kuolet olet ikuisesti poissa ja taivaaseen et pääse,koska sellaista ei ole olemassa!!!!!! >>>
-Kyllä, sitten olen ikuisesti "poissa" tästä ajallisesta maailmasta, mutta et voi sanoa ettei ole taivasta, miten voisit sen tietää? Et voi sellaista tietää. Mutta joka luottaa Jumalaan ja ottaa uskossa vastaan Jeesuksen Kristuksen sovitustyön ja syntien anteeksiantamuksen, saa USKOSSA odottaa, milloin koittaa se päivä, että pääsee perille taivaaseen, jossa ei ole jäljellä mitään tämän maan pahuudesta, valheista ja kärsimyksistä. Halleluja! Jumala sinua siunatkoon suuressa rakkaudessaan ja pojassaan Jeesuksessa Kristuksessa.
rehelliset mielipiteet voivat useinkin olla ristiriidassa yleisten moraali käsitysten kanssa...tämän huomatessaan oikeamieliset ja ehdottoman hyvät hyvikset kertovat miten "huonompien" tulisi ajatella!!! itse en asiassa näe ristiriitoja! "saatanalliset valheet"...päinvastoin olen hyväksynyt tosiasiat ja minua ei ristin valo sokaise!! ja mistä tiedät ettei jonkun kohtalona ole onneton elämä ja kuolema oman käden kautta...on "jumala" sairaampiakin leikkejä harrastanut!! -mitä tarkoitat tuomitsemisella?-...no..mihin perustat oikeat mielipiteesi,jotka latelet kuin vittumainen psykologi ottamatta huomioon toisenlaisia näkökantoja? oletko yksinkertaisesti oikeassa? eikö sinun tarvitse vajota "huonompien" tasolle,koska tiedät mistä puristaa? etkö uskalla miettiä asioita rehellisesti ja ennakkoluulottomasti vai täytyykö joka keskustelun olla linjassa sinun oikeiden ja hyväksi havaittujen moraali käsitysten kanssa?...näin minulle jäi hieman tuomitseva kuva!...taivaan valtakunnan olemassaolosta meillä taitaa olla "pieni" näkemys ero,mutta sinä olet tietysti oikeassa ja toivossa on hyvä elää!!
En minä mitenkää VÄITÄ olevani oikeassa, enkä "tuputa" omia mielipiteitäni, mutta toisaalta olen jo monet kerrat täällä keskustelupalstoillakin huomannut, että joillekin ja monillekin ihmisille on kovin vaikeaa nöyrtyä, siis luopua ylpeydestään, sikäli että täytyisi myöntää ettei OMA mielipide ehkä olekaan ihan se oikea totuus. Kun on niin kovin vaikeata myöntää, että se totuus taitaakin olla jotain, mitä joku muu sanoo.
Tyypillistä tällaisille ihmisille tuntuu olevan myös se, että syyttää toista ihmistä ja hänen mielipiteitään, juuri siitä millainen onkin itse. No eipä sen puoleen; olen huomannut että se on muutenkin, yhä enenevässä määrin, ihmisissä esiintyvä ominaisuus. Siinähän ei sikäli ole mitään yllättävää, koska raamatussahan nämä kaikki on tulevaksi kerrottu, mm. että ihmisistä sitten lopuksi tulee ja "kehittyy" juuri tällaisia. Ajan merkkejä siis, joista voi lukea ja tietää mitä aikaa "Jumalan kalenterissa" elämme...
Minun näkemykseni, jotka kuitenkin ovat omiani, perustuvat siihen mihin minä uskon ja samoin tietysti perustuvat muiden ihmisten näkemykset johonkin; näistä voidaan käydä keskustelua ja jokainen sitten itse päättää sen että mitä haluaa uskoa ja mitä omaksua. Ihmisellä on myös oikeus muuttaa mieltään, mutta ketään ei voi pakottaa olemaan asioista jotain tiettyä mieltä...
Jos pitää määritellä, kuka on oikeassa, niin mielestäni ainakin se, joka kannattaa oikeutta, eikä pahuutta ja vääryyttä; mistäpä muuten olisikaan tullut ja muotoutunut sana "oikeus". Eikä tämä ole mitään tekopyhistelyä, vaan ihan ihmisen normaalin oikeustajun mukaista ajattelua, johon laki ja järjestys yleensä perustuu.
>>> rehelliset mielipiteet voivat useinkin olla ristiriidassa yleisten moraali käsitysten kanssa... >>>
-Niin tietysti, mutta se, että joku sanoo rehellisesti mitä mieltä on jostain asiasta, ei tietenkään tarkoitakaan sitä että tuon mielipiteen esittäjä olisi ko. asian suhteen "oikeassa".
>>> "saatanalliset valheet"...päinvastoin olen hyväksynyt tosiasiat ja minua ei ristin valo sokaise!! >>>
-Mitä mahtanet tarkoittaa noilla "tosiasioilla"?
>>> ja mistä tiedät ettei jonkun kohtalona ole onneton elämä ja kuolema oman käden kautta...on "jumala" sairaampiakin leikkejä harrastanut!! >>>
-Ei Jumala ole halunnut kenellekään sellaista, mutta raamattu kertoo että saatana on tullut "vain varastamaan, tappamaan ja tuhoamaan" ihmisten elämää. Ja Jumala ei muuten harrasta mitään "leikkejä"...
>>> no..mihin perustat oikeat mielipiteesi,jotka latelet kuin vittumainen psykologi ottamatta huomioon toisenlaisia näkökantoja? >>>
-Kyllä, mutta se ei tarkoita että myöntäisin heidän olevan oikeassa, jos minä näen että ollaan "metsässä". Näkemykseni perustuu pitkälliseen ja tarkkaan, elämänkokemusten myötä kerättyyn psykologiseen "materiaaliin", josta lähtökohdasta voin sanoa omaavani melko hyvän ja laajan perspektiivi asioihin, sekä taidon nähdä asioihin, ns. pintaa syvemmälle.
>>> etkö uskalla miettiä asioita rehellisesti ja ennakkoluulottomasti vai täytyykö joka keskustelun olla linjassa sinun oikeiden ja hyväksi havaittujen moraali käsitysten kanssa?... >>>
-Kyllä uskallan ja niin juuri teenkin, eivätkä terve kriittisyys ja selkeät omat mielipiteet tarkoita kuitenkaan ennakkoluuloisuutta.
-Jokainen keskustelee tietysti omista lähtökohdistaan-, arvoistaan tai arvostuksistaan, moraalistaan, mielipiteistään, tietopohjastaan, uskostaan, ym. käsin ja sitten vain keskustellaan, that's it...
Ristin valo, joka on Jeesus Kristus ja Jumalan sana, ei muuten mitenkään sokaise, vaan se näyttää valoa pimeyteen, se siis VALAISEE!
Psalmit:
18:29 Sillä sinä annat minun lamppuni loistaa; Herra, minun Jumalani, valaisee minun pimeyteni.
119:105 Sinun sanasi on minun jalkaini lamppu ja valkeus minun tielläni.
olet jaksellut? Onko vieläkin aivan kamala olo vai helpottaako yhtään?
Minulla itsellä yleensä vointi aaltoilee sillä lailla, että välissä on melkein siedettävä olo, joka on sellainen että ei tunnu niin pahalta vaikka pohjimmiltaan onkin paska olo, ja sitten taas jonkin ajan päästä voi ollakin tosi paha ja epätoivoinen olo. Ja sitten se on sillä lailla epäsäännöllistäkin tuo olotilojen vaihtelu, että joskus voi olla muutaman päivän vähän helpompaa ennen kuin tipahtaa ja joskus taas vaihtuu olo saman päivän aikanakin. Se varmaan johtuu siitä, kun kaikki asiat on huonosti ja silti on niin voimaton muuttamaan niitä paremmaksi.
Mutta joka tapauksessa jaksamisia sinulle!
No tänään on lähinnä itkettänyt koko päivän, tosi väsynyt ja herkkä fiilis, ei vaan jaksais enää :( Taas on pitänyt koko päivän yrittää peittää tätä pahaa oloa, ja kyyneleitä... Tosi raskasta. Ei jaksais enää itkeä :(
Kyllä mullakin vointi on välillä aika vaihtelevaista, vaikka pääpiirteissään on koko ajan paha olo, jollainlailla. Koko ajan on vaan se halu kuolla, eikä mikään jaksa kiinnostaa. Mulla tulee niitä "parempia" kausia (korkeintaan pari päivää aina välillä) silloin, jos en juuri ajattele mitään, eli siis jos ei tarvitse ajatella tulevaisuutta, tai mitään muutakaan ahdistavaa. Mutta olo on kyllä silloinkin aina enemmän tai vähemmän turta, väsynyt. Suurin osa ajasta kuitenkin kuluu itkiessä, pelätessä ja kuolemaa toivoessa...
Kiva kun kyselit vointiani!
Kyllä meitä on täällä jotka välitämme sinusta. Jotka tiedämme miltä tuntuu, kun joutuu sanomaan sellaisia asioita kuin mistä tämä ketju lähti.
Meitä hiljaisia, jotka haluavat tukea sinuakin, koska tiedämme että siitä voi selvitä ja päästä parempaan. Toivottavasti sinäkin.
Onpa tosi paskamainen tuo sinun paha olo. :( Ja se väsymyskin seuraa siitä, kun kaikki energia kuluu jatkuvaan kamppailuun oman mielensä kanssa.
Ja itkusta.. Itken minäkin usein pahaa oloani, mutta silloin vain kun tiedän ettei kukaan näe. Koen vaan senkin jotenkin niin hävettäväksi asiaksi, kun eihän sitä koskaan näe kenenkään muunkaan itkevän ihmisten ilmoilla tai jos näkeekin niin sitten niitä kuitenkin katsotaan kuin kummajaisia. Ja muutenkin vituttaa ihmisten kylmäkiskoisuus ja se, että sitten itsekin joutuu käyttäytymään kuin joku apaattinen mikälie kun ei uskalla muutakaan.
Toivottavasti tuleva päivä ei ole sinulle niin surkea kuin edellinen. Nyt pitää mennä nukkumaan. Heippa.
Onhan se itkeminen kyllä todella "nöyryyttävää", enkä minäkään sitä haluaisi ihmisten edessä tehdä, mutta joskus sitä on vaan niin paha olo ettei pysty kyyneleitään pidättämään :(
Sen takia onkin jäänyt nämä ihmiskontaktit aika vähiin, pääasiassa pysyttelee kotona kun ei halua lähteä tuonne ulos kaiken kansan tuijotettavaksi itseään nolaamaan.
Sen(kin) takia on tullut niin araksi ettei oikein uskalla mitään... En pysty hoitamaan mitään asioita (esim. työkkärissä), koska sielläkin minua alkaisi vaan itkettämään ja ahdistamaan suunnattomasti heidän painostuksensa... Siispä kaikkien tällaisten asioiden hoitaminen on jäänyt. Ja toki muutkin asiat kuin häpeä estävät minua toimimasta. Toimintakyky on aikalailla mennyt :(
Viime yö oli aika helvettiä, ja aamulla (tai paremminkin päivällä) ei olisi millään jaksanut nousta ylös. Yöllä en meinannut taas rauhoittua sitten millään, olin ihan hysteerinen, itkin ja tärisin... Sitten lopulta sain itseni rauhoittumaan itseäni satuttamalla (yritän välttää, mutta joskus on vaan pakko!) :( Sitten viimein nukahdin...
"Viime yö oli aika helvettiä, ja aamulla (tai paremminkin päivällä) ei olisi millään jaksanut nousta ylös. Yöllä en meinannut taas rauhoittua sitten millään, olin ihan hysteerinen, itkin ja tärisin... Sitten lopulta sain itseni rauhoittumaan itseäni satuttamalla (yritän välttää, mutta joskus on vaan pakko!) :( Sitten viimein nukahdin..."
:(
En nyt ala jaarittelemaan itsestäänselvyyksiä itsensäsatuttamisesta, koska tiedät varmasti ne itsekin, mutta silti toivon, että kunpa et satuttaisi itseäsi. Ja toivon, että ilmoittelet taas miten sinulla menee.
Mä tein sen taas; satutin itseäni.
Mulla ei aikoihin ole ollut elämässäni ketään kehen luotan, ei ystävää. Monen vuoden takaisia "kavereita" löytyy muutama... tänään yksi heistä haukkui minut jälleen, sanoi ettei ihmettele yhtään miksi ex-poikaystäväni minut jätti, miksi kaikki vihaavat minua. Ja sitten laittoi kaverisuhteemme poikki. Ja ironista tässä on se, että hän on juuri tässä suhteessamme se osapuoli, joka käyttäyti oudosti ja laiminlöi kaveruuttamme. Toisaalta minulle on aivan sama että tässä kävi näin, ei jaksa kiinnostaa, ja sitäpaitsi, ei hän minulle kovin läheinen ollutkaan... mutta toisaalta taas olen ihan rikki! Taas yksi ihminen minut hylkäsi, ja antoi minun ymmärtää että olen täysin paska ihminen. Kai tähän pitäisi alkaa jo tottumaan, niin arkipäiväistä tämä alkaa olemaan :(
Pakko oli taas viiltää muutama haava lisää, tuntuu niin hyvältä kun näkee miten veri valuu, ihanaa tuntea fyysistä kipua.
Toisaalta kaduttaa, en haluaisi itseäni vahingoittaa tällä tavoin, mutta tällaisen ahdistuksen kourissa en osaa muutakaan! Tulee vaan pakonomainen tarve tehdä se.
Olen yrittänyt jättää ranteeni rauhaan, koska niissä arvet ovat niin esillä muiden nähtävissä. Ranteissani on vain muutama arpi, jotka eivät onneksi kovin hyvin näy. Olen keksinyt näkymättömämmän paikan kehossani mihin viillellä, en halua että muut näkevät arpiani, mutta haluan silti tuntea sen kivun...
Anteeksi taas purkamiseni, ei vaan ole muutakaan paikkaa minne avautua...
sillä väliä mitä joku monen vuoden takainen "kaveri" sanoo, varsinkin jos se kerran kohteli sinua kuin paskaa? Se kuulostaa ennemminkin joltain kusipäältä, joka tuntee olonsa paremmaksi sillä, että saa haukkua sinua. Joten älä välitä pätkääkään sen sanomisista.
Ja ihan oikeasti, älä viiltele! Ehkä se fyysisen kivun kokeminen hetkellisesti helpottaa henkistä tuskaa, mutta ei se ratko niitä sinun ongelmia mihinkään eikä se pidemmän päälle tee oloasi yhtään paremmaksi.
Olet kyllä täysin oikeassa, mutta olisipa se vaan niin yksinkertaista olla välittämättä mitä joku toinen sanoo.. mutta ei se ole, varsinkin kun se koskee minua, ja on jotain negatiivista :(
Niinkuin itsekin sanoin, toisaalta olen vaan iloinen että pääsin eroon moisesta kusipäästä, mutta jostain syystä se kuitenkin sattuu, ja hänen sanomiset loukkaa.
Ja mä tiedän, toi viiltely on TODELLA tyhmää :(
(ja ehkä lapsellistakin, en tiedä). Siitä ei vaan jotenkin pääse eroon sen pahimman olon sattuessa. Mulla on kausia etten viiltele piiitkiin aikoihin, vaikka onkin tosi paha olo, mutta sitten joskus tarvitsee sitä fyysistä kipua rauhoittuakseen henkisesti, edes hetkeksi. Ja mä vihaan itseäni siitä hyvästä että satutan itseäni, mutta en osaa lopettaa :(
Hei mitäs jos kokeilisit sellaista, että menisit johonkin vapaaehtoistyöhön, esim. Fida:an jossa voisi aluksi ihan vain kokeilla jotain hommaa. Siinä unohtaisi hetkeksi omien murheiden ajattelemisen ja saisi hyvää fiilistä siitä, että voi olla hyödyksi, auttamalla välillisesti niitä todella huonossa asemassa olevia, jossain maailman kaukaisessa kolkassa...
Itsellä ainakin ollut hyviä kokemuksia; kannattaa kokeilla!
eroon kun keksit sen viiltelyn tilalle jotain vähemmän vahingollista. Ei se ole helppoa, koska sinulle on ilmeisestikin tullut siihen jonkinlainen riippuvuus, mutta sitten kun taas seuraavan kerran tekee mieli viillellä, niin et tee sitä, vaan jotain muuta.
"Ja mä vihaan itseäni siitä hyvästä että satutan itseäni, mutta en osaa lopettaa :("
Juuri tuota tarkoitan. Sinulla on paha olo ja tunnet, että viiltely helpottaa, mutta sitten jälkeenpäin vihaat itseäsi vielä enemmän kuin aiemmin, koska satutit itseäsi. Ja osaatpas.
Ehkä sitä jotenkin "valmentaa" itseään viiltelyn avulla sietämään kipua, sitä mahdollista tulevaa itsemurhaa ajatellen. Mä ainakin pidän siitä tunteesta, kun näen sen haavan ja mietin että kestin sen kivun. Sairasta, tiedän!
Niin, pitää tosissaan yrittää lopettaa. En todellakaan halua "jäädä kiinni" viiltelystä, ja muutenkin, koska se on tyhmää. No, saanpahan ainakin vielä tänään tuntea tämän fyysisen, niin kutkuttavan kivun. Ääh, tää on niin vaikeaa :(
Kiva kun sä jaksat kirjotella...
sitten aiemmin yrittänyt tosissaan päästä eroon siitä viiltelystä kun sanoit kuitenkin, että olet ollut pitemmänkin aikaa viiltelemättä, mutta sitten olet retkahtanut taas?
Mulla toi viiltely on aina ollut todella satunnaista, eli siis joskus menee tosi pitkiäkin aikoja etten tee sitä. Sitten kuitenkin jossain vaiheessa taas sorrun siihen. En siis varsinaisesti ole koskaan tosissani yrittänyt päästä siitä eroon, monesti kyllä päätän etten sitä enää tee, mutta seuraavan kerran kun se halu tulee, niin toteutan sen kyllä sen enempää miettimättä. Se fiilis on vaan tullessaan niin voimakas; "pakko saada satuttaa itseään!", sen tekee jotenkin hirveän "raivon" vallassa, kuin vahingossa.
En sitten tiedä pystyisinkö olemaan viiltämättä, kun tulee sellainen "kohtaus"... epäilen :(
Mutta miten oikein ihan alun alkaen päädyit aloittamaan viiltelyn?
Se unohtu muuten sanoa, että muista et sulla ei sit ole mitään "velvollisuutta" mulle vastailla, jos et itse niin halua.. Tiedän että sulla on itselläsikin vaikeeta, niin ei sun missään nimessä tarvitse tuhlata energiaasi mun murheiden miettimiseen! Mutta toki on mukavaa kun vastailet...!!!
..."kokeilunhalua", tai jotain sellaista. En oikein edes muista mistä tää kaikki sai alkunsa. Tais lähteä jostain unesta, missä näin että olin vetäny ranteet auki, ja aamulla herätessäni oli ihan kamala olo, ei sen unen takia, vaan koska en ikipäivänä uskaltaisi tehdä niin, eli pettymys oli kova, koska se olikin vain unta. Ehkä se koko juttu sai alkunsa siitä... Oli pakko kokeilla kestänkö kipua!?
Täytyy tältä kerralta lopettaa, mutta ehkä vielä myöhemmin kirjoitellaan. Hyviä öitä.
Mitä kuuluu tälle päivälle? Onko edes hieman parempi olo kuin aiempina päivinä?
Et kai nyt enää ole satuttanut itseäsi? Toivottavasti jaksat vielä vastailla.
No tänään on ollut ehkä ihan pikkusen parempi päivä, ei ole itkettänyt niin paljon, väsymys on kyllä kova ja mieli maassa. Mutta joo, tätähän tää mun elämä on; jatkuvaa pahaa oloa, jota saattaa seurata mahdollisesti muutama "parempi" päivä, kunnes sitten pudotaan taas takaisin pohjalle!
Mutta ehkäpä tää taas tästä vähäks aikaa "helpottaa".
Tänään en ole itseäni satuttanut, oon pysynyt suhteellisen rauhallisena niin ei ole tarvinnut. Hyvä niin. Ehkä se johtuu siitäkin, että edellis päivien haavoihin sattuu yhä, ja iho on arka. Eli siis saan tuntea jonkinasteista fyysistä kipua koko ajan, ja se tavallaan rauhoittaa. Ääh, sekavaa, mutta niinhän mun ajatukset aina! heh :)
Mitenkäs sinä voit??
No kiva, että sinulla menee edes hieman paremmin tänään. :)
Minulla ei nyt ole niin äärettömän paha olo, mutta kuitenkin sellainen "tavallinen paha olo" eli mikään ei kiinnosta ja kaikki on turhaa. Ja silti täytyy näitä päivittäisiä asioita hoitaa, mutta silti sitä vaan aina kysyy, että minkähän takia? Parhaimmillaan, niin kuin juuri nyt, on sellainen olo, että mikään ei tunnu miltään ja sitten pahimmillaan on tosi paska olo ja tuntuu, että vois samantien haihtua olemattomiin. Ja kun mikään ei edes auta tähän, kun aina vaan samanlaista.
Tähän väliin vain sen verran kommentoin, että tuli tässä yhtenä päivänä mieleen sellainenkin ajatus, että onpa sentään onni ettei tää masennus ole kuitenkaan mikään "hulluuden" muoto, vaan ihmisellä on sentään järki ja ajattelukyky tallella, vaikka tietty onkin masentunut, ajatus välillä takkuaa, on keskittymisvaikeutta ja muistihäiriöö.
Itse en ainakaan koe itseäni silti mitenkään "järkeni menettäneeksi", vaikka välillä, johtuneeko lääkityksestä, tuntuu että voi olla niin ettei oikeastaan ajattele yhtään mitään, ei edes osaa sureksia huomisesta, vaikka asiat on paljolti ihan rempallaan. Vai johtuneeko se mun kohdalla siitä että olen uskossa Jeesukseen, niin siitä on saanut sen rauhan sisimpääni. Käypä mulle mitenkä vain käy, niin lopulta käy kuitenkin hyvin...
No itseäni eivät uskonnot jaksa kiinnostaa, sillä ei ole olemassa mitään hyvää perustetta uskoa niiden esittämiin väitteisiin, ne vetoavat ns. yliluonnolliseen ja johonkin "pyhään kirjaan" tai vanhoihin teksteihin auktoriteettina. Ja sitten ihmisten usko yleensä pohjautuu tunnesyihin ja he tulkitsevat asioita siten, että ne sopivat heidän uskoonsa ja uskovat sen olevan se "oikea" näkökulma.
Masentuneena se on kyllä hassua, kun on jotenkin aina niin turta, niinä "hyvinäkin" aikoina kaikki tuntuu vaan turhalta. Itselläni on aina masentunut fiilis, mutta kuitenkin joskus harvoin osuu kohdalle niitä ihan suhteellisen kivojakin päiviä... MUTTA jotenkin masennus on kuitenkin vienyt siihen tilaan, että sellaisen "mukavan päivän" jälkeen, tajuaa ettei kuitenkaan ollut täysillä mukana, vaan kaikki oli melkeinpä yhdentekevää; ei nauti enää sellaisista asioista mistä ennen nautti. Ja mulla tulee lähes poikkeuksetta "hyvien" kausien jälkeen masennus takaisin pahempana kun koskaan!
No hyvä että sulla on nyt ns. hyvä kausi meneillään, se on aina mukava kuulla :) Ja vaikka päivittäisten asioiden hoitaminen tuntuu turhalta, niin silti pystyt niitä hoitamaan, hienoa!
Minä en enää oikein saa mitään hoidetuksi; kämppä on pitänyt hankkia jo kohta kahden vuoden ajan, mutta mä en vaan saa sitä asiaa eteenpäin, en osaa :(
Mä inhoan tätä tasapaksua olotilaa vuodesta toiseen, en edes muista millon olisi viimeksi ollut kunnolla kivaa.
Tottuukohan masennukseen tavallaan? Kun itselleni joskus tulee sellainen fiilis, että "pyh, en minä mikään masentunut ole, mä olen varmaan vaan laiska, heikko ja pessimistinen." ...vaikka kuitenkin tasantarkkaan tiedän että ei "terve" pessimisti toivo kuolemaa niin paljon kuin minä. Ja kun minuun tuntuu sopivan lähes kaikki (epätyypillisen) masennuksen oireetkin.
"Tähän väliin vain sen verran kommentoin, että tuli tässä yhtenä päivänä mieleen sellainenkin ajatus, että onpa sentään onni ettei tää masennus ole kuitenkaan mikään "hulluuden" muoto...."
"Itse en ainakaan koe itseäni silti mitenkään "järkeni menettäneeksi",..."
Mulla taas on monesti sellainen tunne että olisin oikeasti hullu, enkä pelkästään masentunut!!! On niin sekavia ajatuksia, ja pää on ihan sekaisin yms.! Mutta toisaalta, enhän minä ole koskaan lääkärissä käynyt, ja saanut itselleni diagnoosia, että mistäs minä tiedän jos vaikka olenkin OIKEASTI "hullu"!
>>> ihmisten usko yleensä pohjautuu tunnesyihin ja he tulkitsevat asioita siten, että ne sopivat heidän uskoonsa ja uskovat sen olevan se "oikea" näkökulma. >>>
-Ei USKO pohjaudu tunnesyihin, mutta kieltämättä uskoontulemiseen tai -pääsemiseen erittäin oleellisesti motivoivana tekijänä oli kyllä tunnesyy, ts. siis se että koki sielullista, sisäistä tyhjyyttä ja rikkinäisyyttä, sekä ihan sellaista tuntemusta, että sielu alkoi olla aivan kuin kuolleessa tilassa. Siinä kohtaa alkoi todella vakavasti pohtimaan, että varmaankin todella täytyisi saada jotain, ei-tieteellisesti todistettua, yliluonnollista apua, "yliluonnolliselta" Jumalalta. Ja sitä myös sai, kun pystyi, tosin vasta masennuksen myötä, nöyrtymään ja pyytämään sitä Hänen edessään, jonka edessä onkin syytä nöyrtyä, siis Jumalan edessä.
Uskon perusta on Jumalan sana ja Jeesus Kristus, jonka nimessä ihminen voi saada syntinsä anteeksi ja päästä armoliittoon Jumalan kanssa. Uskova, tottakai, uskoo näin, mutta oikeastaan "näkökulma", on jotenkin aivan kuin liian pieni sana kuvaamaan sitä, mistä siinä on kaikenkaikkiaan kysymys. Kyseessä kun on ihmisen iankaikkisuus elämän kohtalo. Missä viettää iankaikkisuutensa...
Niin no, kyllä minä uskon, että sikälikin olisi ihan hyvä vain mennä lääkäriin, koska nykyään on ihan hyviä lääkkeitä, joilla voi ensihätään ainakin sitä pään sisuksen aivokemian "myrskyä", saada hieman rauhoittumaan, niin että saa ainakin nukuttua.
Tilanne ei kuitenkaan itsestään ja odottelemalla parane ja yleensä ongelmana on juuri tuo, joka itsellänikin oli, ihmisten itselleen niin kovin korkeaksi tekemä kynnys mennä sinne lääkäriin. Se askel kuitenkin kannattaa, ihan vain rohkeasti ottaa. Joutuuhan ihminen monia muitakin askeleita ottamaan, vaikka ne tuntuvat pelottavilta, mm. mennä kouluun. Minäkin menin aikoinaan armeijaan, vaikka mieluummin olisin ollut menemättä... Yms... Ole vain rohkealla mielellä.
Joo, hyvä kausi = ei ihan totaalisen paska olo ole koko ajan.
Mutta tosiaan, en ole enää vuosikausiin ymmärtänyt, että miten muita ihmisiä voi oikeasti kiinnostaa niin monet asiat. Siis kyllä minuakin silloin joskus aikoja sitten kiinnosti monikin asia elämässä, mutta nyt se on ollut jo tosi pitkään sellaista, että kaikki on melkeinpä yhdentekevää. Kaikki tuntuu ei-miltään, paitsi paha olo, joka vaan tuntuu pahalta. En enää edes ymmärrä, että miten muut ihmiset voivat nauttia elämässä yhtään mistään? Olenko vain niin tunnevammainen vai mitä?
Ja on kyllä kans aika kyllästyttävää kuunnella muilta ihmisiltä, "että kyllä ajan myötä asiat paranee ja elämä maistuu" tai jotain vastaavaa. No eipä parane ja eikä mikään tunnu auttavankaan. Samaa vaan vuodesta toiseen. Mikäköhän minulla on päässä hajonnut? Ei kyllä tee yhtään mieli ajatella, että minulla vielä normaalitapauksessa todennäköisesti on 50-60 vuotta elinaikaa. Kuulostaa joltain vankilatuomiolta. :(
vaikuttaa tunnesyy ja alkaa oman pahan olonsa pohjalta miettimään uskonnollisia asioita, niin miksi ne ihmiset sitten päätyy yleensä siihen oman kulttuuri/vaikutuspiirinsä uskontoon, kuten sinä kristinuskoon? Se juontaa vaikutuksensa ympäristöstä, joka vaikuttaa omiin ajatuksiin. Ja silloin myös oletukset asioista kuten armo, synti, iankaikkisuus, Jeesus pelastajana jne. tulevat sinulle sen ympäristön vaikutuksesta, sieltä saat ne uskonnlliset ajatuskehikkosi. Ne uskotut asiat ovat riippuvaisia siitä ympäristöstä, yhteiskunnasta ja kulttuurista, joka ajatteluusi vaikuttaa ja antaa sille puitteet jossa toimia.
Olisit eri tilanteiden vaikutuksesta voinut päätyä myös buddhalaisuuteen tai johonkin muuhun uskomukseen tai olisit ehkä voinut kehittää oman uskomusjärjestelmäsi. Silloin kuvasi oletetusta elämää seuraavasta olotilasta olisi ollut radikaalisti erilainen.
Mutta se miltä pyysit apua oli jumalkuva, kulttuurin luoma asia. Ehkä koit jotain voimallista, jonka tulkitsit uskonnolliseksi tai jumalaksi, mutta se ei takaa, että tulkintasi vastaisi todellisuutta. Liitit kokemukseesi ympäristöstä tulleita kulttuurivaikutteita. Olisit voinut tulkita sen myös toisin, vaikka buddhalaisittain, islamilaisittain jne. Joten jumalkuvasi ei viittaa tämän todellisuuden ulkopuolisiin ei-havaittaviin asioihin, jos sellaisia edes on, vaikka voidaanhan niin tietysti olettaa, mutta se on silloin vain oletus, joka voisi yhtä hyvin olla toisenlainenkin oletus.
Toi on kyllä karmiva ajatus että mahdollisesti joutuu täällä elelemään vielä monia kymmeniä vuosia! Kaikki aina sanoo, että "sä olet vielä nuori, nauti siitä!", mutta mä vaan toivon että olisin jo 80-vuotias mummeli, ja voisin vaan rauhassa odottaa kuolemaa... Elämä olis jo eletty (tai jätetty elämättä), mutta joka tapauksessa se olis jo takanapäin!
Minäkin aina jaksan ihmetellä niitä optimisteja (/"normaaleja" ihmisiä), jotka jaksavat kiinnostua kaikesta! Kuten jo aikaisemminkin sanoin, mä olen aina ollut pessimisti, enkä koskaan aikaisemminkaan ole oikein löytänyt asioita joista olisin jaksanut kiinnostua, mutta en varsinkaan enää! :( Jo nuorempana sai taas tuntea että oli jotenkin vääränlainen ja kummallinen, kun ei esim. koulussa pitänyt mistään oppiaineesta ja kaikilla muilla oli ainakin yksi aine josta pitivät.
Ennen pidin ihmisistä, mutta niin monien pettymyksien jälkeen sekin kiinnostus vähenee päivä päivältä. Tuntuu ettei "kunnollisia" ihmisiä juuri enää ole, tai ainakin omalle kohdalleni osuvat aina ne kusipäät! :(
Et sinä mikään tunnevammainen kyllä ole! Olen ainakin ymmärtänyt että sinäkin olet elämässäsi joutunut pettymään useasti, kohdannut kaiken maailman vastoinkäymisiä tms., että eikai se ole ihmekään ettei enää osaa nauttia oikein mistään! Tai näin minä sen ainakin ajattelisin...
Mä en vihaa mitään niin paljon, kun sitä, että terveet ihmiset vakuuttelee että kaikki muuttuu ajan kanssa paremmaks.. Mistä v*tusta ne sen vois tietää?? En minäkään tietty voi 100% vakuuttaa että tulen olemaan tässä kunnossa koko loppu elämäni, etten koskaan voisi olla onnellinen... mutta eipähän tässä kunnossa jaksa uskoa mihinkään parempaan, kun kaikki tosiaan jatkuu vuodesta toiseen samanlaisena paskana!! Ja kun ei sinne lääkäriinkään uskalla, eikä lääkkeitä halua, niin tuskin oikeasti kaikki muuttuisi hyväksi tuosta noin vain! Enpä oikein usko.
Huh, tulipa sitä tekstiä :)
Ai olet vielä hereillä?
niinhän mie viel oon :) Oon tällainen yövirkku!
No taidat olla tosi yövirkku. ;) Mutta minua väsyttää nyt niin, että nukkumaan täytyy mennä eli moikka.
...Ja kauniita unia :)
Voikin siis sanoa että on sikälikin ollut "lottovoitto" syntyä juuri tähän kulttuuriin; muutenhan, jos tuollaista jossittelua alkaa harrastamaan niin sillähän ei ole mitään määrää. Jokainen syntyy mihin syntyy, eikä siinä ole sijaa millekään spekuloinneille sen suhteen.
Tuollaisella spekuloinnilla myös voi yrittää kiertää sitä asiaa mistä ollaan puhumassa ja se on tässä tapauksessa uskominen Jumalaan, joka nyt on kysymyksessä, siis kristinuskon Jumalaan josta Paavali sanoi aikoinaan kreikkalaisille:
Apt.17:19. "Ja he ottivat hänet ja veivät Areiopagille ja sanoivat: "Voimmeko saada tietää, mikä se uusi oppi on, jota sinä ilmoitat? 20. Sillä outoja asioita sinä tuot meidän korvaimme kuulla. Me siis tahdomme tietää, mitä ne oikein ovat." 21. Sillä ateenalaisilla ja siellä oleskelevilla muukalaisilla ei kenelläkään ollut aikaa muuhun kuin uutta puhumaan ja uutta kuulemaan. 22. Niin Paavali astui keskelle Areiopagia ja sanoi: "Ateenan miehet, minä näen kaikesta, että te suuresti kunnioitatte jumalia. 23. Sillä kävellessäni ympäri ja katsellessani teidän pyhiä paikkojanne minä löysin myös alttarin, johon oli kirjoitettu: 'Tuntemattomalle jumalalle.' Mitä te siis tuntemattanne palvelette, sen minä teille ilmoitan. 24. Jumala, joka on tehnyt maailman ja kaikki, mitä siinä on, hän, joka on taivaan ja maan Herra, ei asu käsillä tehdyissä temppeleissä, 25. eikä häntä voida ihmisten käsillä palvella, ikäänkuin hän jotakin tarvitsisi, hän, joka itse antaa kaikille elämän ja hengen ja kaiken. 26. Ja hän on tehnyt koko ihmissuvun yhdestä ainoasta asumaan kaikkea maanpiiriä ja on säätänyt heille määrätyt ajat ja heidän asumisensa rajat,"
Ei kaikkivaltias Jumala, joka on kaiken luoja, ole mikään "kulttuurin luoma jumalkuva", vaan ennemminkin, hyvin pitkälti Hänen vaikutuksestaan, uskosta Häneen, on muodostunut ihan oma kulttuurinsa, jota myös "länsimaiseksi demokratiaksi-" ja usein myös kristillisiin arvoihin perustuvaksi yhteiskunnaksi kutsutaan.
Se mihin viittaat on edelleenkin kulttuurin luoma jumalkuva, ei mikään ajattelukykymme tuolla puolen oleva "jokin". Toisaalta miten se, että Jumala olisi sinun ajattelustasi riippumaton olemassaoleva asia, eroaisi siitä, että Jumala olisikin vain omassa mielessä kuvittelemasi asia, jota ei muulla tavoin ole olemassa. Missä on se ero, koska joka tapauksessa tulkitset asioita niin, että pääset uskonnon pohjalta ennakolta olettamaasi lopputulokseen? Ehkä uskosi Jumalaan tuo sinulle varmuuden tunnetta ja tarkoituksenmukaisuutta elämään, mutta se ei tarkoita, että Jumala olisi olemassa (varsinkaan kristinuskon ristiriitoja täynnä oleva Jumala).
Ja "länsimainen demokratia" sai kylläkin alkunsa siitä, että "Jumalan suoma valta", jolla Euroopan monarkit oikeuttivat (mieli)valtansa kyseenalaistettiin. Vali(s)tusajan jälkeen ei enää voitu vain olettaa Raamatun olevan ehdoton auktoriteetti, jota ei saisi kyseenalaistaa ja kritisoida.
Ja mistä syystä puhutaan "kristillisistä arvoista", jos sillä nyt viitataan toisista välittämiseen ja tee-muille-niin-kuin-itsellesi-haluasit -ajattelutapaan jne. Tuollaisia arvoja esittäneitä ajattelijoita (lukuisten eri uskontojen edustajista ja ateisteista) löytyy historiasta vaikka kuinka. Joten minkä takia yrität monopolisoida universaaleja arvoja kristillinen-termin alle?
Vai viittaatko kristillisillä arvoilla ahdasmielisyyteen ja suvaitsemattomuuteen, joka on ollut erittäin olennainen osa kristillisten kirkkojen toimintaa Euroopassa (ja muun maailman kolonisoiduilla alueilla), kuten varmaan tiedät jos olet historiaa lukenut?
>>> Toisaalta miten se, että Jumala olisi sinun ajattelustasi riippumaton olemassaoleva asia, eroaisi siitä, että Jumala olisikin vain omassa mielessä kuvittelemasi asia, jota ei muulla tavoin ole olemassa. >>>
-Ihako tosissasi esität noin absurdia ja itsensä kanssa ristiriidassa olevaa kaksiosaista kysymystä? -Mietippä nyt hieman ensin, ennen kuin näpyttelet noita kysymyksiäsi.
>>> Missä on se ero, koska joka tapauksessa tulkitset asioita niin, että pääset uskonnon pohjalta ennakolta olettamaasi lopputulokseen? >>>
-Mitä tuolla tarkoitat? Voisitko esittää saman, jotain käytännön esimerkkiä käyttäen; kuten esim. mihin "ennakolta olettamaasi lopputulokseen"?
>>> Ehkä uskosi Jumalaan tuo sinulle varmuuden tunnetta ja tarkoituksenmukaisuutta elämään, mutta se ei tarkoita, että Jumala olisi olemassa (varsinkaan kristinuskon ristiriitoja täynnä oleva Jumala). >>>
-Niin ei Jumala ole sen takia että jotkut häneen uskovat, mutta HÄN ON, siitä huolimatta uskoi ihminen sitä tai ei.
-Mitä ristiriitoja Jumalassa on sinun mielestäsi? Jos tarkoitat raamatusta, joidenkin, yleensä Jumalan kieltäjien, hakemalla hakemia "ristiriitoja", jotka yleensä ovat epärelevantteja raamatun ydinsanoman kannalta, niin niitä hakemalla ei todellakaan olla hakemassakaan sitä mitä raamatun on tarkoitus ihmiselle tarjota, vaan päinvastaisista tarkoitusperistä, yritetään tehdä sitä mistä raamattu varoittaakin, saada erotettua ihmisiä Jumalan yhteydestä.
-Jumalan ja raamatun välille ei kuitenkaan voi ihan suoraan vetää yhtäläisyysmerkkejä; Jumala on paljon suurempi ja paljon enemmän kuin mitä raamattu Hänestä kertoo.
>>> Ja mistä syystä puhutaan "kristillisistä arvoista", jos sillä nyt viitataan toisista välittämiseen ja tee-muille-niin-kuin-itsellesi-haluasit -ajattelutapaan jne. Tuollaisia arvoja esittäneitä ajattelijoita (lukuisten eri uskontojen edustajista ja ateisteista) löytyy historiasta vaikka kuinka. >>>
-Onhan se selvä, että jos joku keksii tai jostain tulee jotain hyviä ideoita, niin eipä aikaakaan, kun niitä ollaan matkimassa ja niitä kerrotaan ihan itse keksiminä. Eikä sekään, että oivalletaan hyviä ajatuksia ja esitetään niitä, vain filosofisina oivalluksina, kumoa sitä etteivätkö ne olisi edelleen myös Jumalan tarkoittaman lähtökohdan mukaisia. Eikä Jumala ole sellaistakaan ilmoittanut, että hän antaisi järjen valon loistaa vain niiden ihmisten nupeissa, jotka Häneen uskovat; reilu systeemi, vai mitä?
Nyt en ehdi enempää, mutta ehkä jatkan vielä...
Oletat, että kristinuskon kuvaama Jumala on olemassa, siis jonakin ns. pohjarakenteena, jolle kaikki muu oleva, koko todellisuus, perustuu. Tähän pohjaat sitten oletuksesi iankaikkisuudesta, Jeesuksesta, synnistä jne. Ja se on muuten ihan oikea, vakava kysymys: miten eroavat toisistaan ne "todellisuudet" tai "ihmisen oma näkemys todellisuudesta", jossa tämä kristinuskon Jumala olisi oikeasti olemassa, ja se, jossa tämä Jumala ja uskonto ovat vain kulttuurinen ilmiö, ihmisten keskinäisestä kanssakäymisestä noussut rakenne, joka ohjaa ihmisten ajattelua ja heijastaa heidän toiveitaan ja pelkojaan? Nimittäin se kulttuuri ja ympäristö opettaa ihmiselle, miten asioita tulkitaan siten, että Jumala havaitaan siellä, missä sitä ei kuitenkaan todellisuudessa ole.
Jumalan olemassaolon kysymys on myös sen luonteinen, ettei sitä ei voida verifioida eikä falsifioida. Sinä oletat, että (kristinuskon) Jumala on ja loi kaiken. Yhtä vahvoilla perusteilla voidaan väittää, että on olemassa Lentävä Spagettihirviö, joka loi kaiken. Tai että Aku Ankka loi kaiken. Yhtä hyvin voidaan olettaa, että kreikkalaisten jumalat ovat olemassa tai että Helsingin keskustassa on näkymätön ja ei-millään tavoin havaittavissa oleva jättiläismäinen kirahvi. Ne tekijät, joilla jumalan olemassaoloa on selitetty ja joiden pohjalta jumala voidaan joidenkin mielestä "havaita" voidaan tulkita monin eri tavoin ja lisäksi helpommin selittää naturalistisin tavoin tarvitsematta vedota johonkin yliluonnolliseen jumalaan. Eri uskomuksien oletukset jumalasta ovat laadullisesti samalla viivalla. Ei kristinuskon Jumala ole yhtään perustellumpi kuin Lentävä Spagettihirviö.
Ja kyllä minä sen myönnän, että maailmassa on paljon asioita joita en tiedä. En tiedä miten maailmankaikkeus syntyi, tekikö sen joku/jokin, syntyikö maailmankaikkeus spontaanisti, vai onko se ollut aina olemassa. Mutta minua ihmetyttää suuresti se, että jotkut ihmiset, jotka olettavat että maailmankaikkeudella on tekijä (ei tässä oletuksessa itsessään ole mitään vikaa vaan vika on seuraava ->), liittävät tähän tekijään kaikenlaisia ominaisuuksia, joita ei voida vahvistaa mitenkään, ja sanovat tämän tekijän asettaneen moraalisia normeja ihmisille. Lisäksi näiden oletuksien perustalle rakennetaan mitä ihmeellisimpiä dogmaattisia valtahierarkioita, joihin ihmisten vaaditaan mukautuvan. Elikkä ihmiset tekevät mitä ihmeellisimpiä oletuksia sen sijaan, että myöntäisivät sen, etteivät tiedä. Kyse on siitä, että asioiden HALUTAAN olevan jollain tietyllä tavalla ennemmin kuin myönnettäisiin, että oletukset ovat hyvin hataralla pohjalla ja huonosti perusteltuja. Olisi siis tarvetta älylliselle rehellisyydelle.
Ja aivan. Olen samaa mieltä kanssasi siitä, että kristinusko on hyvin onnistunut matkimaan aiemmin esitettyjä ideoita ja esittää niitä omina "kristillisinä arvoinaan". Olemme sentään jostain samaa mieltä. :)
Usko Jumalaan ei ole "olettamista", vaan perustuu siihen että Hän ilmaissut itsensä harvojen ja valittujen kautta; ilmoituksen voi ottaa huomioon tai jättää omaan arvoonsa. Jumala antoi ihmiselle päätäntävallan oman elämänsä suhteen, kuten heti raamatun ensi lehdiltä saamme lukea, samoin kuin sen, miten ihminen saatiin "järkeilyn" kautta oitis menettämään tämän Telluksen hallintavalta ja saatana pääsi lyömään kiilansa Jumalan ja ihmisen väliin. Silloin ihminen ja koko maa joutui Jumalan kirouksen alaiseksi, joten on aiheellista kysyä jo heti siitä lähtien, että olisikohan sittenkin kannattanut uskoa edes se yksi kielto, jonka Jumala oli selvästi sanonut ja selvästi myös kertoi mikä olisi seuraamus sen rikkomisesta, vai kannattiko langeta saatanan vaikutuksesta "yllytysjärkeilyyn".
Valinta on edelleen jokaisen ihmisen omassa harkinnassa, joka kuulee totuuden, tahtooko uskoa ja löytää iankaikkisen elämän Jeesuksessa Kristuksessa ja päästä takaisin yhteyteen Jumalan kanssa, vai tahtooko luottaa vain omaan järkeilyynsä, jolla ei uskoa yleensä saavuteta, koska nämä ovat asioita jotka menevät ihmiseltä "yli hilseen", nimittäin jos ei ole halua niitä uskoa.
>>> Ja aivan. Olen samaa mieltä kanssasi siitä, että kristinusko on hyvin onnistunut matkimaan aiemmin esitettyjä ideoita ja esittää niitä omina "kristillisinä arvoinaan". Olemme sentään jostain samaa mieltä. :) >>>
-Niin, jos et sattunut tietämään, niin kristinuskon perustus lähtee jo monia tuhansia vuosia aiemmasta uskosta Jumalaan, joka on ollut aina, ennen kuin Jeesus Kristus (jonka nimeen perustuu nimitys "kristinusko") ilmestyi, siis syntyi ihmiseksi täyttääkseen sen tehtävän, joka Hänellä oli meidän, koko maailman syntien sovittajana ja vapahtajana, jonka ansiosta ihmisellä on edelleenkin, tänäkin päivänä, mahdollisuus päästä sovintoon Jumalansa kanssa. Nyt elämme vielä, Jumalan suhteen, ns. "armon aikaa".
Eli perustelusi uskolle kristinuskon Jumalaan on samaa luokkaa kuin tämä:
"Uskon joulupukin olevan olemassa, koska sain kirjeen, jossa joulupukki sanoo olevansa olemassa. Tämän kirjeen pohjalta tiedän kaikki säännöt ja ehdot, joita joulupukki on asettanut ihmisille ehdoksi lahjojen saamiseksi jouluna. Miten pitää toimia, jotta saa lahjoja. Mistä toiminnasta rangaistaan, jolloin saa "lahjaksi" risuja. On varsin hämmästyttävää kuinka joulupukki pystyy tuomaan lahjat kaikille 6.5 mrd ihmiselle ympäri maapallon yhden vuorokauden aikana, mutta koska miljoonat muutkin ihmiset uskovat tämän olevan totta, niin minäkin uskon. Sääliksi käy niitä typeryksiä, jotka eivät usko, että tämä kirje on joulupukilta, mutta sehän on heidän oma vapaa valintansa".
Ymmärrätkö sinä muuten sen, että vaikka ei itse usko, voi silti kunnioittaa toisen uskoa, siis jos on fiksu ihminen.
Pidätkö sinä itseäsi fiksuna? Läheskään kaikki, älykkäätkään ihmiset, eivät välttämättä ole kuitenkaan kovin fiksuja, vai mitä mieltä olet?
Saatana on ovela kun se saa ihmisen esim. suhtautumaan uskoviin oiiikein pilkallisesti, niin samalla ihminen sulkee tai ainakin luultavasti tekee itselleen todella vaikealta tuntuvaksi, sen mahdollisuuden käyttämisen, että voisi itse kuitenkin myöhemmin tulla Jeesuksen Kristuksen uskoon. Nimittäin onhan se todella vaikeaa, kun sitten, totuuden valjettua, huomaakin haluavansa mennä mukaan sellaiseen yhteisöön, jota aiemmin on ihan kybällä mollannut, vaikkakin anonyymisti nm:n takaa, niin se toimii kuitenkin psykologisesti ja senhän se saatana kyllä tietääkin. On se vaan tosi ovela, monilla erilaisilla tavoilla, saamaan ihmisen loukkuunsa...
Ymmärtänet millainen psykologinen jippo on kyseessä, mutta asiaan kuuluu tässä tapauksessa myös se, että sinun kuuluu olla tässä kohtaa tietysti niin ylpeä, ettet voi tätä asiaa myöntää, että näinhän tämä homma todellakin toimii...
Mutta, Jeesus on voittanut sen ja käärmeen pää on murskattu! Halleluja! Aamen. Jumalan armo on niin suuri, että se käy ylitse kaikkien niitten asioiden, joita saatana saa ihmisen tekemään päästäkseen sitten syyttämään niillä ja valehtelemaan ihmiselle, että "et sinä voi saada niitä anteeksi, kun olet niin törkeä ollut..." Kaikki on kuitenkin mahdollista Jumalan rakkaudelliselle armolle...
No sori vaan, mutta rehellisesti sanottuna tuota joulupukki-luokkaa nuo perustelut kristinuskon Jumalaan uskomiseen ovat olleet.
>>> No sori vaan, mutta rehellisesti sanottuna tuota joulupukki-luokkaa nuo perustelut kristinuskon Jumalaan uskomiseen ovat olleet. >>>
-Eipä ne "suuri pamaus"- ja elämän syntyminen itsestään jostain alkuliemestä, ole yhtään ainakaan sen vakuuttavampia "nuotiotarinoita". Niissä sitä vasta uskoa tarvitaankin... Jos niihin uskoo, niin yhtä hyvin sitten voikin uskoa myös joulupukkiin.
kirjoitin: ongelma on siinä, että jos maailmankaikkeudelle oletetaan tekijä (valmistaja), niin emmehän tiedä tämän tekijän ominaisuuksia. Ja ennen kaikkea terminä on OLETETAAN, koska emme tiedä miten maailmankaikkeus syntyi vai onko se ollut aina olemassa. Ja jos oletetaan, että maailmankaikkeudella on tekijä, niin mistä tämä tekijä on saanut alkunsa? Jos tämä tekijä on kyennyt tekemään maailmankaikkeuden, niin ei ole mitään syytä miksi ei olisi jotain edeltävää tekijää, joka loi maailmankaikkeuden tekijän. Ja tällä edeltävällä tekijällä olisi puolestaan jokin sitäkin edeltävä tekijä ja tämä sarja jatkuisi ja jatkuisi..
Ja jos maailmankaikkeudelle oletetaan tekijä, niin mitä tämä kertoo sitten kaltaisistasi ihmisistä, jotka liittävät tähän tekijään kaikenlaisia ominaisuuksia, vaikka ei ole perusteltua liittää näitä ominaisuuksia, koska emme tiedä. Ei ole perusteita sanoa, että oletettu tekijä on asettanut ihmisille jotain normeja ja sääntöjä jne. On virheellistä päättelyä tuolta pohjalta liittää tähän oletettuun tekijään ominaisuuksia kuten hyvyys, oikeudenmukaisuus, kaikkivaltius, rakkaus jne., kuten kristinuskossa tehdään. Yhtä hyvin ja yhtä virheellisesti voitaisiin tähän oletettuun tekijään liittää mitä tahansa muitakin ominaisuuksia ja muodostaa mitä tahansa oletuksia tai uskomuksia. Aina voi olettaa, toisin sanoen uskoa mitä tahansa, mutta silloin on turhaa väittää, että todella tietäisit asian olevan sillä lailla (koska et tiedä).
POHDIPAS TÄTÄ JA VASTAA, KIITOS:
- Kansanedustajaehdokas A:ta haastatellaan vaalitentissä ja hän sanoo, että hän uskoo (kristinuskon) Jumalan luoneen maailmankaikkeuden. Tämä ei herätä ihmisten parissa juurikaan kummeksuntaa.
- Kansanedustajaehdokas B:tä haastatellaan vaalitentissä ja hän sanoo, että hän uskoo Aku Ankan luoneen maailmankaikkeuden. Useimmat ihmiset nauraisivat hänelle ja pitäisivät häntä kajahtaneena.
MIKSI on yhteiskunnallisesti hyväksyttyä uskoa Jumalan luoneen maailmankaikkeuden, mutta ei ole hyväksyttyä uskoa Aku Ankan luoneen maailmankaikkeuden, vaikka molemmat uskomukset ovat yhtä oikeutettuja??? Ja kaipaisin ihan oikeaa vastausta.
>>> MIKSI on yhteiskunnallisesti hyväksyttyä uskoa , mutta ei ole hyväksyttyä uskoa Aku Ankan luoneen maailmankaikkeuden, vaikka molemmat uskomukset ovat yhtä oikeutettuja??? Ja kaipaisin ihan oikeaa vastausta. >>>
-Koska Jumala on luonut maailmankaikkeuden, niin tottakai Häneen uskominen on, ei vain hyväksyttävää, vaan myös suotavaa, koska sillä on nykyajassammekin ihmiseen ja hänen sosiaaliseen käyttäytymiseensä erittäin positiivinen vaikutus. Ei-uskomisella taas voi olla erittäin traagisiakin vaikutuksia, kuten mm. Jokelan tapauskin osoitti. Jumalaan uskova ja varsinkin Hänen sanaansa, edes jonkin verran tunteva ihminen, todennäköisesti ei ole yhtä säälimätön toisia kohtaan, kuin ei-uskova.
-Koska A.Ankka on pelkkä piiroshahmo, samannimisestä sarjakuvalehdestä, eikä A.Ankka ole ilmaissut itseään yhdellekään ihmiselle koskaan milläkään tavalla.
Minä olen tänään ollut superväsynyt, voisinpa vaan nukkua muutaman vuoden yhteen menoon. Muuten on edelleenkin "mikään-ei-tunnu-miltään olo", mutta ei sen pahempi kuiteskaan. Taas on yksi turhalta tuntuva päivä piakkoin ohitse.
Nonniin, nyt on tosiaan taas yksi päivä takanapäin! Ihanaa aina kun päivä vaihtuu illaks, sitten tietää että kohta pääsee taas nukkumaan! (vaikka mä tällainen yövirkku olenkin) ;) Aamut ja päivät on aina niitä pahimpia!
Minäkin olen ollut tänään tosi väsynyt, heräsin vasta joskus yhden jälkeen päivällä, ja koko päivän on ollut hirveetä taistelua että pysyy hereillä! Nytkin väsyttää ihan tuhottomasti. Toisaalta ei halua mennä nukkumaan, koska silloin huominen tulee niin nopeasti... Ja taas joutuu kärsimään koko pitkän aamun/päivän toivoen että tulisi jo ilta. Nyt tavallaan haluaa "nauttia" tästä illasta, olla helpottunut että tämä päivä on nyt vihdoin ohi. Parasta tietenkin olisi, jos voisi nukkua koko ajan, 24/7! Ja saattaisi se tällä väsymyksellä jopa onnistuakin! Ihan käsittämätöntä tämä väsymyksen määrä!!
Kohta alkaa taas ahdistamaan kun alkaa miettimään huomista... huoh...
Ei minuakaan haluta mennä nukkumaan vasta kuin sitten, kun on aivan niin väsynyt olo ettei pysy hereillä enää. Voispa vaan olla koko ajan niin, ettei tarvitsisi miettiä tulevaisuutta.
Se olis kyllä ihanaa jos ei tarvitsisi miettiä tulevaisuutta! Mutta aika hankalaa se on, vaikka yrittäisikin. Mua ainakin kaikki jaksaa tasaisin väliajoin patistaa hankkimaan ammatin tai menemään töihin, ja etsimään kämppää sun muuta vastaavaa. Siinä sitten tuntee itsensä taas tosi paskaks ihmiseks kun ei musta ole siihen! Hirveä häpeä. Kaikki (mm. sukulaiset) ajattelee että olen vaan laiska kun en ole töissä tai opiskele, kun eiväthän he tilaani tiedä. Sitten aina yrittää keksiä kaiken maailman tekosyitä että miksei ole töissä... omaksi puolustuksekseen. Ja ne harvat jotka tietävät mun pahasta olosta, niin ne ei vaan ymmärrä... tulee just sitä tuttua tekstiä, että otat vaan itseäs niskasta kiinni ja teet sitä, ja teet tätä... kyllä se sit siitä! Argh!
Mua hävettää se, miten tyhmä mä olen!! En oikeasti osaa hoitaa mitään yksinkertaisiakaan asioita itse. En vaan ymmärrä. Ja pelkään että "nolaan" itseni yms., teen itsestäni täyden pellen muiden silmissä. Miks sitä onkin pitänyt syntyä näin idiootiks? Tai miks sitä ylipäätään piti edes syntyä? :(
Anteeks kun varmaan toistan itseäni!
Otat vaan itseäsi niskasta kiinni! (No se oli vitsi) ;)
Ja oishan se helpompaa jos vois olla välittämättä siitä, mitä muut ajattelee. Mutta kun ei vaan voi, tiedän. Ja perimmäisenä ongelmana ainakin minulla on se, että elämä vaan on niin tyhjää, ei ole mitään sisältöä, ei pysty edes kuvittelemaan että olisi jotain sisältöä elämässä, joka tekisi siitä elämisen arvoista. Joten on minullakin turha oikeastaan miettiä tulevaisuutta, en olisi sittenkään tyytyväinen vaikka asiat olisivat miten hyvin tahansa. Silti olisi aivan onneton olo. Ja silti pitää muka olla suunnittelevinaan tulevaisuutta niin kuin muutkin "normaalit" ihmiset ja silti kuitenkin perimmäisenä ajatuksena minulla on, että voisinpa jo kuolla.
Kylläpä hyvän vitsin murjasit ;) hoho :)
Niin, tuntuuhan se turhalta suunnitella yhtään mitään, kun ei usko että mikään voisi mennä hyvin kuitenkaan. Tulevaisuus tuntuu todella toivottomalta! Ei sitä vaan jaksa enää uskoa että kaikki kääntyy parhain päin. En ole enää aikoihin uskonut niin.
Aina yrittää esittää ulospäin mahdollisimman "normaalia", mutta sekin on aika vaikeaa, kun on oikeasti päästään niin pahasti pipi ;) Mä ainakin olen yrittänyt vielä pitää kiinni edes jostain ns. normaalista, vaikken mistään enää juurikaan nauti. Siihenkin menee vaan niin paljon energiaa, kun ei "saa" olla sellainen kun oikeasti on, koko ajan on hirveä rooli päällä, ja pelko siitä että kulissit kaatuu. Kulisseihin kuuluu että elämässä on edes vähän sisältöä, vaikka todellisuudessa mikään ei kiinnosta vähääkään, eikä olisi juurikaan voimia tehdä mitään. Rankkaa!
Miltäköhän tuntuisi olla "normaali" ihminen? Kaikki olisi varmaan ihanan helppoa. Nyt sellaista ei osaa kuvitellakaan...
Minussahan on sitä koomikon vikaa, tai sit ei. Olishan hienoa olla oikeasti "normaali" ihminen eikä vain teeskennellä olevansa "normaali". Mutta miten kaikki voikin olla niin tyhjää? Kerropas se jos tiedät.
Senkun tietäiskin! :( Olishan se niin ihanaa kun joku tulis, ja ottais tän tyhjyydentunteen pois... mutta kun ei, niin ei! Pakko sitä on vaan kärsiä, ja katsoa vierestä kateellisena toisten onnentäyteistä elämää... :(
Pakenen nyt kärsimyksiä unimaailmaan.
!!!
Mä olen niin älyttömän väsynyt :( Itsellänikin on hemmetin vaikeeta, niin sitten pitäis vielä jaksaa olla masentuneen äidinkin tukena! Olen taas saanut jo monta päivää kuunnella äidin murheita, ja katsella kun se vaan makaa sängyssä päivät pitkät. Tää on niin puuduttavaa; mun pitää aina olla tukemassa ja kuuntelemassa, mutta sitten mua, ja mun murheita ei voida koskaan kuunnella! Tosin en mä kyseiselle henkilölle enää haluakaan puhua, kun tiedän ettei häntä vois vähempää kiinnostaa mun elämä ja paha olo.
Ja kaiken lisäks mä olen alkanut taas oireilemaan fyysisestikin tän mun pahan olon takia :( Olin päässy siitäkin jo eroon, mutta nyt se sitten tuli valitettavasti takaisin, prkl!
Oli tänään yks keikka, mille olin lupautunut lähtemään, ja liputkin oli ostettu jo ajat sitten, mutta yllätys yllätys kun astuin ulos ovesta, niin alkoi tutut vatsakivut (jotka ovat siis täysin henkisistä syistä johtuvia, mitään fyysistä vikaa ei ole koskaan löydetty. Ja kivut ilmaantuvat vain, jos olen lähdössä jonnekin.). Ja koko illan mietin vain äitini pahaa oloa. Ja huomasinpa senkin että ihmiset ahdistivat mua entistä enemmän :( Ei kai sitä kohta enää voi poistua kotoa ollenkaan.. Olis tänäänkin pitänyt jäädä vain kotiin nukkumaan. Mä varmaan pimahdan lopullisesti!
AHDISTAA taas ihan v*tusti!!!!!! :(
Sitäpä en tiedä miks kaikki menee perseelleen, niin vaan käy. Ja oletpas "yövirkuksikin" taas myöhään/aikaisin (klo 4.39) hereillä. Oletko jo kauankin "harrastanut" noin myöhään valvomista? Tai no, kyllähän minäkin sen tiedän, vaikka en aivan noin myöhään itse valvokaan, että jos on paska olo ja kaikki pyörii päässä, niin sitten on nukkuminen aika hankalaa. Ei vaan edes haluta mennä nukkumaan kuin vasta sitten kun on aivan rätti.
Ja niinhän se on, että henkinen paha olo näkyy sitten fyysisinäkin oireina. Miten sitten olit aiemmin päässyt eroon vatsakivuista, teitkö jotain erityistä vai oliko sen verran vähemmän ahdistunut olo?
On hyvä, että jaksat kirjoittaa tänne. Ehkä saat vähän apua ja helpotusta siitä. Minua ainakin kirjoittaminen auttaa. Olen tosin vasta pari vuotta purkanut mieltäni kirjoittamalla. Kirjoittamisessa on se huono puoli, että vuorovaikutus puuttuu, toisin kuin turvallisessa keskustelussa.
Saako äitisi jotain apua itselleen vai joudutko sinä yksin olemaan hänen tukenaan ja auttajanaan? Tiedän, millaista on, kun koko ajan vain haukutaan ja mitätöidään. Vuosien jankutus tuottaa tulosta ja vähitellen tuntee itsensä juuri sellaiseksi kuin miksi on sanottu olevan, vaikka se ei edes ole totta. Mutta siitä valheesta tulee tosi, kun ei tiedä muusta paremmasta. Niin se on minullakin ollut. Ei osaa arvostaa itseään, ei mitään itsessään. Tuntee vain pelkoa ja häpeää kaikesta, olemassaolostaankin, vaikka se on todellisuudessa arvokasta. Meidän jokaisen elämämme on arvokas, vaikka masentuneesta kaikki tuntuu turhalta ja arvottomalta.
Minullekin vatsakipu on tuttu asia. Kun olin pieni ja nuori, minulla oli usein vatsa kipeä vain pahan olon vuoksi. Terapeuttini sanoi, että paha olo muuttuu lapsella kivuksi, kun ei ole muutakaan keinoa käsitellä asiaa. Niin se on ollut. Voi tulla monenlaisia ruumiillisia oireita, ripuli, pissahätä, kuvotus, kuristus, vatsakipu, päänsärky ym.
Ei ole sinun tehtäväsi olla äitinä äidillesi. Äitisi pitää olla aikuinen ja itse hakea apua itselleen, mennä lääkäriin tai minne nyt katsookin aiheelliseksi mennä. Tarvitset turvallisen, rakastavan aikuisen tueksesi, sellaisen, joka voi ottaa vastaan kaiken pahan olosi turvallisesti, vihastumatta, sellaisen lämpimän, aidosti hyväntahtoisen ihmisen, sellaisen, joita et ehkä usko edes olevan olemassa.
Lämmin halaus sinulle!
No onhan tätä "yökukkumista" tullu harrastettua jo jonkun aikaa, oon kuitenkin niin "iltavirkku ja aamutorkku"!! Mutta eilinen valvominen johtui siitä, kun olin siellä keikalla, ja sitten "piti" mennä baariin odottelemaan että viimeinen bussi lähti, joten siksi olin niin myöhään/aikaisin hereillä.
Ja nyt tänään selitys on se, että baarissa sitä tuli taas oltua, joten siks olen taas näin myöhään valveilla!! Mutta kyllä mä siis "normaalioloissakin" olen tottunut valvomaan myöhään (en ehkä ihan näin myöhään, mutta kuitenkin).
Tää on kyllä ihan hullun hommaa tää alkoholin juominen! Huhhuh, tänäänkin oon taas joutunut vahtimaan kännistä äitiäni koko illan! Se vaan ryyppää kun masentaa! v*tun hienoa!
Mutta kyllä mä sitä tavallaan ymmärrän, onhan tää humalatila ihanaa, ei ahdista läheskään niin paljon! tosin kauhulla saa odottaa huomista, ja sen tuomaa morkkista.
"Ja niinhän se on, että henkinen paha olo näkyy sitten fyysisinäkin oireina. Miten sitten olit aiemmin päässyt eroon vatsakivuista, teitkö jotain erityistä vai oliko sen verran vähemmän ahdistunut olo?"
Aikaisemmin kärsin vatsakivuista pääasiassa silloin kun olin vielä koulussa, oireet helpotti koulunlopettamisen myötä... Joskus toisinaan niistä kärsin senkin jälkeen, mutta en niin usein enää. mutta nyt ne sitten on tulleet takaisin:(
Suo anteeksi sekava tekstini, kuten ehkä jo kävi ilmi olen ehkä hieman humaltunut. Joten anteeksi.,
"Saako äitisi jotain apua itselleen vai joudutko sinä yksin olemaan hänen tukenaan ja auttajanaan?"
Äitini on ollut enemmän tai vähemmän masentunut varmaan viimeiset 20 vuotta, eli lähes koko elinikäni. Lääkärissä hän ei ole käynyt, ellei lasketa sitä, kun hän haki joskus sairaslomaa töistä, mutta siis minkäänlaista hoitosuhdetta hänellä ei ole. Joten minä joudun pääasiassa hänen "terapeuttinaan" toimimaan, mutta näin on ollut jo monta vuotta!
"Ei ole sinun tehtäväsi olla äitinä äidillesi."
Niin, senkun äitinikin ymmärtäisi! Mulla ei ole mitään sitä vastaan että äitini purkaa minulle tuntojaan, mutta se tuntuu pahalta, kun minä en saa puhua äidilleni mitään, ei häntä kiinnosta. Ei tosin kiinnosta minuakaan enää. Ihan sama-. täysin arvoton olen aina ollut, ja tulen aina olemaan!
"Tarvitset turvallisen, rakastavan aikuisen tueksesi, sellaisen, joka voi ottaa vastaan kaiken pahan olosi turvallisesti, vihastumatta, sellaisen lämpimän, aidosti hyväntahtoisen ihmisen, sellaisen, joita et ehkä usko edes olevan olemassa."
ehkä, mutta ei se ole noin helppoa. mistäpä sitä sellaisen ihmisen löytäisi, joka tukisi, ja arvostaisi minua edes vähän, halaisi kun on paha olla... Ei mistään!
Seurakunnasta, ainakin pitäisi löytää, onhan srk. ihmiselle hengellinen koti, jossa on sinua rakastavia sisaria ja veljiä. Riippuen tietysti seurakunnasta; tässäpä uskovillekin haastetta ja työsarkaa, josko lukevat näitä palstoja... Ensihätään sielunhoitajien ainakin täytyy osata olla kuuntelijana, jonkinlainen terapeutti ja tietysti heillä on vaitiolovelvollisuus asioista mitä heille kerrotaan.
No tuliko sitä morkkista mitä kauhistelit etukäteen?
Just sain vasta itseni pakotettua ylös sängystä. Tosi väsy olo!
No juu, olihan mulla taas jonkinsortin morkkis. Eilinen oli aika helvetillinen päivä, ja tänäänkin tuntuu taas todella ahdistavalta. Mä en kyllä tosissaan tiedä kuinka kauan enää jaksan...!
Mites sinä olet jaksellut?
Nähtävästi on ainakin ollut hieman erimielisyyksiä "ristin valon" kanssa ;)
Joo se on tosi "hauskaa" sellainen väsymys, joka ei lähde nukkumalla eikä lepäämällä pois. Mullakin on sellaista, mutta ei sentään niin pahana ettei jaksaisi tehdä yhtään mitään. Joskus aiemmin on kyllä ollut sellaista ettei jaksa eikä edes halua tehdä yhtään mitään.
Nykyään minä vaan pakotan itseni tekemään kaikenlaista ja hoitamaan pois alta näitä päivittäisiä välttämättömiä asioita vaikka en haluaisikaan ja ne tuntuvat melko turhilta, mutta kun kuitenkaan en voi täysin varmasti sanoa, että asiat ei ikinä muutu paremmiksi vaikka se niin epätodennäköiseltä tuntuukin. Ei mulla juuri nyt ole mikään aivan älyttömän paha olo, vaikka välissä ahdistaa tosi paljon ja epätoivo iskee, mutta muuten on olo parantunut. Ja joihinkin aikaisempiin vuosiin verrattuna on aika paljonkin vähemmän paha olo, tai se on varmaan osaksi sitäkin, että sitä on vaan tullut sen verran välinpitämättömäksi tähänastisia omia epäonnistumisia kohtaan.
Mutta sinun jaksamisesta puheen ollen.. Mitä aiot? Jos tulee ihan oikeasti se "elämän päätöspysäkkiolo", että tämä oli nyt tässä, niin ainakin toivon, että uskaltaudut hakemaan sitä apua vaikka se kuinka tahansa vaikealta ja toivottomalta tuntuisikin.
Ja joo, tulihan sitä väiteltyä "ristin valon" kanssa noista uskon asioista.. en oikein muihin asioihin jaksanut/pystynyt syventymään.
Tää väsymys on kyllä tosi turhauttavaa! Ja varsinkin tähän aikaan vuodesta ei jaksaisi olla hereillä lainkaan. Kai se pimeys siihen osaltaan vaikuttaa.
Vaikka onkin ihan poikki, niin kyllä minäkin olen vielä (ainakin toistaiseksi) pystynyt pitämään toimintakykyä yllä, edes jonkinverran. Siis että joskus tulee siivottua, ja pyykit pestyä yms. ..vaikka aikamoista pakkopullaa se on, ja vaatii todella paljon, että saa edes jotain aikaiseksi. Tällaisia pikku juttuja kotosalla jaksaa vielä tehdä (pakottaa itsensä tekemään), mutta mitään "monimutkaisempaa" en kyllä saa enää aikaiseksi.
Hmm... Enpä nyt kyllä yhtään tiedä mitä aion!? Joka aamu ensimmäinen ajatus on, että mitenköhän sitä uskaltaisi hengen itseltään riistää, mikä olisi varmin keino. Että luultavammin minun elämäni päättyy itsemurhaan! Sitä en osaa sanoa että milloin, huomenna, viikon päästä, vuoden kuluttua, kolmen vuoden kuluttua? Mutta joskus, ja toivottavasti mahdollisimman pian. Kaikkein paras olisi jos kuolisi jossain onnettomuudessa tms., mutta eihän niin tule kuitenkaan käymään.
Tää elämä on näin ahdistavaa jo tässä vaiheessa, niin miten helvetissä muka selviäisin kaikesta siitä mitä on vielä edessä? Koko ajan on vaan pahempi olo, ja kaikki vaikea on vielä edessäpäin, nyt pitäisi kaiken olla vielä suhteellisen "helppoa", mutta kun en selvitä tästäkään, niin miten sitten siitä, kun olen itse täysin vastuussa kaikesta, asun yksin, pitäisi osata kaikenmaailman paperisodat käydä läpi yms. ...Ei musta ole siihen! Olen ihan liian tyhmä tähän maailmaan, en osaa, enkä uskalla. Liian heikko yksilö, yksinkertaisesti!
Mä en jaksa elää tätä elämää, mä olen niin yksin... Ja mua pelottaa!
Ei elämässä tarvitse kaikkea osata. Eikä kukaan osaakaan. Ja minullakin on usein sellainen olo, että joutuisinpa onnettomuuteen ja kuolisin, mutta en usko, että omatoimisesti enää yrittäisin elämäni lopettaa. Ja niin kuin sanoin aiemmassa viestissä, niin ei se ole kiveen kirjoitettu, että koko loppuelämä on samaa turhaa yksinäistä paskaa, vaikka se itsestä niin todennäköiseltä ja loputtomalta vaihtoehdolta tuntuukin.
Ei tietenkään tarvitse osata kaikkea, mutta osaisipa edes sen verran että pärjäisi tässä elämässä. Tai olisipa edes joku, joka osaisi auttaa vaikean paikan tullen. Oma tilanne on kuitenkin mennyt siihen pisteeseen, ettei uskalla kysyä neuvoja, koska häpeää itseään niin paljon, ja pelkää epäonnistumista (ei halua paljastaa tyhmyyttään). Eikä ketään edes kiinnosta auttaa, eikä oikeastaan ole ketään keltä pyytää apua tällaisiin juttuihin.
Niin, eihän sitä voikaan aivan varmaksi vannoa että elämä pysyy aina tällaisena paskana, eikä voisi koskaan muuttua... MUTTA, mulla ainakin on toivo jo mennyt, ja voimat lopussa :( En millään jaksaisi enää kärsiä (elää tätä elämää) vaan sen takia että joskus EHKÄ asiat voisivat olla toisin... kun kaikki kuitenkin vaikuttaa niin epätodennäköiseltä.
Asioita voi oppia ja häpeästäkin voi päästä eroon, mutta onhan se tietysti niin pirun vaikeaa. Sitä pitäis vaan jollain keinolla pyrkiä siihen vaikka se niin vaikealta ja turhalta tuntuukin.
Ei hyvää elämää voi millään taata, kuten ei sitäkään, että elämä olisi pelkkää viemäriä. Elämä on kuitenkin aika paljon sopeutumista sellaisiin asioihin, joihin ei voi itse vaikuttaa. Niihin "auttaa" lähinnä vain oma asenne, mutta se, miten sen oman asenteen saa elämälle myötämieliseksi ja sellaiseksi etteivät vaikeudet lyö kumoon, onkin sitten se vaikea juttu. Sekin pitää vain jotenkin opetella jos ei käy niin hyvä onni, että koko elämä on alusta asti pelkkää juhlaa, kuten joillakin harvoilla on.
Ja sitten elämässä on niitä asioita, joihin itse voi vaikuttaa, mutta nekin ovat sellaisia, ettei niiden seurauksia voi kunnolla tietää.
Sinun pitäis vaan kaivaa se toivo jostain esille. Miten? En tiedä, mutta jotenkin.
Toivoni mä olen menettänyt sen seurauksena, että kaikki vaan tuppaa aina menemään perseelleen, tein mä mitä tahansa. Kyllä mulla vielä viime kesänä oli pienenpieni toivonkipinä jäljellä, ja halu parantua. Mutta sitten taas tapahtui jotain, joka romutti mut ihan täysin. Sen jälkeen mä olen ollut niin rikki, ahdistunut, enkä osaa enää muutakuin itkeä. En mä edes halua enää "parantua", vaikka pääsisinkin tästä ahdistuksesta ja pahimmasta tuskasta eroon, niin olisin silti vaan katkera ja yksinäinen. Eipä houkuttele sellainenkaan elämä. Ainut hyvä vaihtoehto olisi kuolema.
Suo anteeksi (jälleen kerran) tää mun valitus ja pessimistisyys!
No sitten en tiedä mikä auttaisi (paitsi se mitä ed. viestissä sanoin). :(
Minkä takia tunnet, että viime kesä romutti kaiken? (Ei tosin tarvi vastata jos on liian henk. kohtainen kysymys).
Niinpä, eikö kuulosta aika toivottomalta? Liian heikko selviämään vastoinkäymisistä, liian rikki. Elämänhalu mennyt.
Kuten varmaan olen aikaisemminkin sanonut, niin olen ollut masentunut jo aika pitkän aikaa. Mutta masennuksen alkuaikoina mulla oli vielä elämässäni ihmisiä joihin luotin, ja jotka oli mun tukena. Noh, pikku hiljaa menetin kaikki yksi kerrallaan. Sen kaikkein tärkeimmän, rakkaimman, ainoan joka minua vähääkään ymmärsi menetin sitten viime kesänä. Eli elämäni tärkein ihminen, se ainut joka vielä oli elämässäni, hylkäsi minut, ja jäin ihan yksin. Ennen siis minulla oli tukija, joka oli apuna ja joka välitti... Ja nyt yhtäkkiä minulla ei ole ketään :( Ja tapahtui siinä muutakin, itsetunto ropisi taas roimasti alas, ja sain jälleen tuntea olevani pelkkä paska. Viime kesä oli vaan piste "iin" päälle tässä kaikessa!
On vaan ihan uusi tilanne minulle, että pitäisi selvitä kaikesta yksin, eikä ole ketään kelle purkaa sydäntään :´(
No tuohon minun on aika vaikea antaa mitään tarkempaa neuvoa, kun itse en ole koskaan kyennyt luottamaan muihin ihmisiin edes tuota vertaa enkä tiedä kykenenkö.
En luota minäkään enää yhteenkään ihmiseen!! Aina on ollut vaikea päästää ihmisiä lähelle, ja luottaa, mutta kuitenkin minulla oli nämä kaksi ihmistä joihin jostain syystä kykenin luottamaan. Mutta niinhän siinä sitten kävi että puukotettiin selkään, ja huomasin olevani täysi idiootti luottaessani heihin (varsinkin toisessa tapauksessa).
Minulla on kuitenkin aina ollut kamala tarve tulla hyväksytyksi, enkä osaa olla yksin. Kaipaan muiden mielipiteitä ja neuvoja. Kaipaan siis lähelleni edes yhtä ihmistä joka olisi tukenani, ymmärtäisi minua, kuuntelisi. Mutta viime kesän jälkeen en koskaan enää ole entiselläni. En todellakaan pysty enää luottamaan keneenkään, suorastaan pelkään ihmisiä, ajattelen kaikista vain "pahaa" yms. Tilanne on siis todella ristiriitainen; kaipaan ja tarvitsen lähelleni jonkun, mutta en enää pysty/uskalla päästää ketään lähelleni.. (eikä edes ole ketään, kuka haluaisi rinnallani olla). Ja se on sellainen asia, joka olisi ainakin yksi vaatimus että voisin olla edes vähääkään onnellinen, se että elämässäni olisi joku!
Toisin sanoen en siis koskaan kykene olemaan onnellinen!
Olisinkin niin vahva että pärjäisin yksin... :(
Veikkaanpa, että tämä äärimmäinen epäluottamus-yksinäisyys on nykyään paljon laajempi ilmiö kuin joskus aiempina aikoina. Sitä ainakin osataan tuottaa hyvin jos ei muuta!
Olet varmaan oikeassa! Näinhän se on... :(
vielä maisemissa? :)
eli kuten varmaan huomasit; olen vielä maisemissa ;) anteeksi, kun vastaaminen on vähän kestänyt.
Mutta nyt tämä tyttö lähtee treffeille nukkumatin kanssa! hyvää yötä..
En voinut jatkaa tuolta aiemmasta kohdasta kun valittaa tuo viestinlähetys ettei ole tilaa, joten vastaan tähän väliin tähän viestiin:
http://keskustelu.suomi24.fi/show.fcgi?category=97&conference=4500000000000199&posting=22000000030909772
Miten niin "..koska Jumala on luonut maailmankaikkeuden.."? Millä perusteella väität, että (kristinuskon olettama) Jumala on luonut maailmankaikkeuden? Sinun täytyisi ensin osoittaa, että Jumala on luonut maailmankaikkeuden ennen kuin alat tekemään tälle oletukselle pohjautuvia väitteitä. Millä tavoin Jumala eroaa laadullisesti Aku Ankasta, kreikkalaisista tai roomalaisista jumalista, islamin Allahista, Lentävästä Spagettihirviöstä? Noita muita olentoja voidaan pitää maailmankaikkeuden tekijöinä aivan samanlaisin perustein kuin kristinuskon Jumalaa etkä edelleenkään ole osoittanut mikä asettaisi kristinuskon Jumalan noiden muiden edelle. Aku Ankastakin voitaisiin aina väittää, että maailman tekijästä tuli visio Walt Disneyn päähän, joka sitten manifestoitui piirroksena paperille Aku Ankan muotoon (ja tämä olisi laadullisesti samanlainen väite kuin kristittyjen väite heidän Jumalastaan maailman luojana eli yhtä perusteeton).
Kuten olen jo sanonut: en tiedä mistä maailmankaikkeus sai alkunsa, mutta sinä puolestasi väität, että Jumala loi maailmankaikkeuden. Todistustaakka on väitteen esittäjällä, ei kyseenalaistajalla. Mutta et edelleenkään ole esittänyt mitään uskottavia perusteluita väitteellesi, että Jumala loi maailmankaikkeuden.
>>Koska Jumala on luonut maailmankaikkeuden, niin tottakai Häneen uskominen on, ei vain hyväksyttävää, vaan myös suotavaa, koska sillä on nykyajassammekin ihmiseen ja hänen sosiaaliseen käyttäytymiseensä erittäin positiivinen vaikutus>>
- Ja mitä ovat nämä "positiiviset vaikutukset ihmiseen ja hänen sosiaaliseen käyttäytymiseensä"?
>>Ei-uskomisella taas voi olla erittäin traagisiakin vaikutuksia, kuten mm. Jokelan tapauskin osoitti>>
- Ja miten Jokelan tapaus liittyy siihen, ettei usko kristinuskon Jumalaan? Jokelan tapaukseen vaikuttivat hyvinkin monet tekijät, joita on hankala selvittää, koska emme voi tietää kuin pienen osan siitä, mitä tekijän päässä on liikkunut. Ja yhtä hyvin traagisia seuraamuksia voi olla syy- ja seuraussuhteiden kuvittelemisella, mielikuvitusolentoihin uskomisella tai dogmaattisen ideologian sokealla seuraamisella. Ja vielä sellainen huomautus lopuksi, että jos henkilö uskoo johonkin ja tulkitsee tästä uskomuksesta syntyvän positiivisia seurauksia, niin se ei todista sitä, että uskomus olisi tosi.
>>Jumalaan uskova ja varsinkin Hänen sanaansa, edes jonkin verran tunteva ihminen, todennäköisesti ei ole yhtä säälimätön toisia kohtaan, kuin ei-uskova.>>
- Onko sinulla esittää jotain tutkimustuloksia tuosta, vai onko tuo ihan mutu-pohjalta hatusta vedetty väite? Haluat omien rajoittuneiden subjektiivisten kokemustesi ja tulkintojesi perusteella uskoa tuohon harhaluuloon. Yhtä hyvin voidaan sanoa, että Aku Ankkaan uskova on hyveellisempi ja eettisesti arvokkaampi henkilö kuin kristinuskon Jumalaan uskova.
Enpä vastaa enempää, koska argumentointisi on niin ala-arvoista ja ylimielistä, johtuen siitä että vaikutat olevan niin kovin luonnontieteis-sidonnaista tyyppiä, että et osaa ajatella hengellisiä asioita hengellisesti, joten olemme totaalisesti eri tasoilla. Sinun ollessa tasolla, joka sitoutuu ja on kahlehdittu vain ihmisjärjellä selitettävissä olevaan ja ns. konkreettiseen maailmaan. Tähän lopuksi kuitenkin eräs raamatun kohta, jossa asiasta:
1.Kor. 2:12. "Mutta me emme ole saaneet maailman henkeä, vaan sen Hengen, joka on Jumalasta, että tietäisimme, mitä Jumala on meille lahjoittanut; 13. ja siitä me myös puhumme, emme inhimillisen viisauden opettamilla sanoilla, vaan Hengen opettamilla, selittäen hengelliset hengellisesti. 14. Mutta luonnollinen ihminen ei ota vastaan sitä, mikä Jumalan Hengen on; sillä se on hänelle hullutus, eikä hän voi sitä ymmärtää, koska se on tutkisteltava hengellisesti. 15. Hengellinen ihminen sitä vastoin tutkistelee kaiken, mutta häntä itseään ei kukaan kykene tutkistelemaan. 16. Sillä: "kuka on tullut tuntemaan Herran mielen, niin että voisi neuvoa häntä?" Mutta meillä on Kristuksen mieli."
sinun argumentointi ei sentään ollut "ala-arvoista ja ylimielistä", sieltä (korkeammalta) "hengelliseltä tasoltasi" käsin. ;)
Asioiden perusteleminen ei kuulu pelkästään luonnontieteisiin, tiesitkös sen. Ja en ole väittänytkään tieteen olevan kaikkivoipainen ja selittävän kaikkea. Tiede ei juurikaan kykene tietoisuuden kokemuksen (miksi aivoissa tapahtuvat kemialliset reaktiot muodostavat tietoisuuden ja mitä tietoisuus pohjimmiltaan on) ja tunteiden selittämiseen, tai sen selittämiseen, mitä on havaintojemme ulkopuolella ja mitä todellisuus on (näiden kysymyksien luonne liittyy siitä miten käytämme käsitteitä). Eli nämä kysymykset liittyvät läheisesti omaan käsitteenmuodostukseemme, sillä kieli on sillä tavoin suljettu, että se muodostuu osista [sanoista], jotka viittaavat toisiinsa ja saavat merkityksensä toisistaan. Eli totuus ei ole tiedosta riippumaton suhde kielen ja havainnoimamme maailman välillä. Mutta sama kritiikki, jota sinä kohdistat luonnontieteisiin kohdistuu yhtä lailla omiin väitteisiisi Jumalasta maailman luojana, sillä sinä käytät käsitteitä, joiden oletat ongelmattomasti viittavaan kohteeseensa.
Ja sinun epäsuora vihjaus siitä, että olet jotenkin hengellisempi kuin minä, koska sorrut virheelliseen ajatteluun ja liität luonteeltaan metafyysisiä oletuksia omaksumiisi kulttuurisiin ajattelumuotoihin ja traditioihin etkä pysty perustelemaan niitä, on rehellisesti sanottuna huvittavaa, varsinkin kun kuvittelet sen olevan varmaa tietoa etkä halua myöntää sitä, että vedät muutamia mutkia suoraksi ajattelussasi. Omaksut ihmisten vuorovaikutuksessa muodostuneen kulttuurisen ilmiön (kristinuskon) ja sen oletukset ajattelusi perustaksi ja sitten väität siltä pohjalta, että meidän materiaalisen todellisuutemme ylittävä (juuri kristinuskon kuvailun mukainen) Jumala loi maailmankaikkeuden ja loi ihmisille säännöt ja moraalinormit ym. Jos et tosiaan huomaa, noita oman ajattelusi virheellisyyksiä ja ongelmallisuuksia ja kuitenkin väität tietäväsi, että kristinuskon Jumala loi maailman, niin sitten tosiaan on aikaa turhaa keskustella.
No, tässä vielä kommenttia, kun tulin kirjoittaneeksi:
>>> Omaksut ihmisten vuorovaikutuksessa muodostuneen kulttuurisen ilmiön (kristinuskon) ja sen oletukset ajattelusi perustaksi >>>
-Tuo on ihan virheellinen, sinun omaksumaasi käsitykseen perustuva väittämä, joka ei pidä paikkaansa. Ei kristinusko ole muodostunut ihmisten välisen vuorovaikutuksen seurauksena, vaan ihmisten ja Jumalan välisen vuorovaikutuksen seurauksena. Se selviää esim. ihan vaikka vain raamattua lukemalla ja aiheesta pidetään myös "luentoja" monissa kristillisissä seurakunnissa koko maan kattavasti.
Vaikuttaa aivan siltä, aivan kuin monien muiden tavoin, inttämisellä, joka on verhoiltu kovasti tietäväisyyden, järkiperäisen ajattelun ja "perusteluiden" kaapuun, yrittäisit kumota ja mitätöidä koko kristinuskon ja raamatun ilmoituksen. Ja, aivan kuin perusteeksi riittäisi se, että Jumalan Hengen antamaan tietoon ja ohjaukseen perustuva teksti ei olisi yhtä pätevää, kuin pelkkään (1)ihmisen "tietoon" perustuvat tietämykset, joita kuitenkin usein, kappas vain, joudutaankin sitten "tarkentelemaan".
Ja pohjautuuhan se sitten vielä sellaiseen, omituisella tavalla, ikään kuin itsestään selvyytenä pidettyyn olettamukseen, että ei-uskominen olisi jotenkin perustellumpaa, kuin uskominen Jumalaan, joka on kuitenkin kaiken ihmisviisauden yläpuolella ja tavoittamattomissa; no, tuo viimeksi mainittuhan sen tietysti selittääkin. On niin paljon ihmisiä, jotka eivät tahdo nöyrtyä myöntämään sitä itselleen ja muille; ja mikä pahinta ja turmiollisinta, on se että ei tahdota nöyrtyä Jumalan edessä, niin että Hänen sanaansa kunnioitettaisiin.
>>> ...ja sitten väität siltä pohjalta, että meidän materiaalisen todellisuutemme ylittävä (juuri kristinuskon kuvailun mukainen) Jumala loi maailmankaikkeuden ja loi ihmisille säännöt ja moraalinormit ym. Jos et tosiaan huomaa, noita oman ajattelusi virheellisyyksiä ja ongelmallisuuksia >>>
-Sanotaan nyt niin että en minä "väitä", minä vain esitän sen minkä minä olen uskossa saanut omaksua. Etkä voi sinäkään väittää, että meidän materiaalinen todellisuutemme olisi ainoaksi jäävä todellisuus...
-Se on ihan siitä kiinni että kuka mitäkin kokee ja näkee ja miltä kantilta "virheelliseksi ja ongelmalliseksi". Sinunkin väittämiesi voi sanoa olevan sitä, kun niitä tarkastellaan hengellisestä näkökulmasta.
>>> ja kuitenkin väität tietäväsi, että kristinuskon Jumala loi maailman >>>
Niin no, väitän tietäväni mihin uskon ja minkä uskon, sen uskon tietenkin olevan totuus. Ja Jeesuksen Kristuksen, Jumalan pojaksi uskovaisena, Pyhä Henki minussa sen minulle vahvistaa. Mikä sinun "totuutesi" vahvistaa?(huom. viitekohta 1)
>>Ja pohjautuuhan se sitten vielä sellaiseen, omituisella tavalla, ikään kuin itsestään selvyytenä pidettyyn olettamukseen, että ei-uskominen olisi jotenkin perustellumpaa, kuin uskominen Jumalaan, joka on kuitenkin kaiken ihmisviisauden yläpuolella ja tavoittamattomissa>>
- No sittenhän mielestäsi on yhtä perusteltua USKOA, että Helsingin keskustassa on jättiläismäinen kirahvi, jota ei voida havaita mitenkään, koska se on näkymätön, painoton eikä mitenkään vaikuta ympäristöönsä niin että sen voisi havaita, kuin OLLA USKOMATTA siihen, että tällainen ei-havaittava kirahvi olisi olemassa Helsingin keskustassa. Sillä emme voi koskaan täydellä varmuudella sanoa, että tällaista kirahvia ei ole olemassa Helsingin keskustassa, mutta kuinka perusteltua sitten on uskoa siellä sellaisen olevan? Ja onko siinä mitään mieltäkään? Tuo nimittäin ei eroa kristinuskon Jumalan olettamisesta lainkaan, koska kumpaakaan ei voida verifioida tai falsifioida.
>>Sanotaan nyt niin että en minä "väitä", minä vain esitän sen minkä minä olen uskossa saanut omaksua. Etkä voi sinäkään väittää, että meidän materiaalinen todellisuutemme olisi ainoaksi jäävä todellisuus...>>
- En ole väittänytkään, että materiaalinen todellisuus olisi ainoa todellisuus. Voi olla, että se on tai ei ole ainoa todellisuus, mutta emme voi tietää sitä. Sinä sen sijaan dogmaattisesti väität kristinuskon Jumalan luoneen materiaalisen todellisuutemme, mutta tämä väite ei edelleenkään ole yhtään uskottavampi kuin väite, että Aku Ankka olisi luonut materiaalisen todellisuutemme. Tuo sinun kristinuskon Jumalasi ei ole mitenkään perustellumpi kuin muunkaanlaisen maailmankaikkeuden tekijän olettaminen. Eikä sinun "hengellinen näkökulma" ole sen oikeampi kuin mitään muutakaan uskontoa tunnustavan ihmisen tai edes uskonnottoman ihmisen "hengellinen näkökulma".
Ja ehkä meillä on erilainen käsitys hengellisyydestäkin: Minun nähdäkseni hengellisyys on ennemminkin ihmisen tuntema sisäisen rauhan tila, joka ei ole riippuvainen mistään uskonnoista, ei kristinuskosta, ei islamista, eikä mistään muistakaan dogmeista. Sinä puolestaan näytät olettavan hengellisyyden olevan hengellisyyttä juuri sen dogmin takia, sen vuoksi, että uskoo juuri tietynlaiseen Jumalaan eli tässä tapauksessa kristinuskon Jumalaan ja muihin kristinuskon perusolettamuksiin. Tuo ei vaikuta miltään todellisuuksien rajat ylittävältä vaan dogmeihin kahlitulta hengellisyydeltä.
Enpä nyt vastaa tuohon, tässä kohtaa, ajan puutteen vuoksi, muuta kuin että tuo sinun kirahvi vertauksesi on sikälikin täysin absurdi, koska jokainen, joka Jumalasta edes teoriassa tietää jotain, käsittää että se on täysin absurdi. Senkin takia että kyllä Jumala on todellakin ilmestynyt niin monet kerrat, ts. ilmentänyt itsensä monin eri tavoin, joista yksinkertaisin esimerkki ovat ihmisten saamat jokapäiväiset rukousvastaukset, jotka ovat monasti ihan "pikku juttuja", mutta se mitä niissä oikeasti tapahtuu, onkin todella ihmeellistä Jumalan ilmentymistä uskovien elämän eri asioissa ja niiden toteutumisessa.
Ja itsekin sain kokea juuri lauantai iltana eräässä rukoustilaisuudessa, miten näkymätön maailma voi joskus tulla aivan kouriintuntuvaksi. Sen enempää en asiaa käy selostamaan, ettei taas mene tiedeihmisillä yli hilseen, jolloin he puolustuskeinonaan alkavat vähättelemään koko asiaa ja tivaamaan "todisteita".
No, todisteetkin ko. asiasta ovat yhtälailla laadultaan hengellisiä, mutta kuitenkin kahden ihmisen, samasta asiasta loogisesti kokemia; tarkoittaen teoriassa sitä, että jos toinen tuntisi heittävänsä näkymättömän pallon, niin toinen tuntisi ottavansa sen kiinni.
Minulle se oli selkeä osoitus, että ei-näkyväinen on kuitenkin aivan konkreettisesti olemassa olevaa, vaikkakin tietysti ihan oma maailmansa, niin se on se hengellinen ja henkivaltojen ja -voimien maailma, joka nytkin toimii koko ajan, ns. "rivien välissä".
Subjektiivisia kokemuksia voi tulkita vaikka miten, ja siihen miten niitä tulkitaan vaikuttaa se miten ympäristö on opettanut niitä tulkitsemaan. Ja kirahvista sen verran, että voisihan olla niin, että se mitä sanomme tuuleksi onkin kirahvin kausaalista vaikuttamista tähän meidän maailmaamme, jolloin kirahvi ilmestyisi, mutta emme vain osaisi tulkita sitä, koska olemme "tienneet" tuulen ilmanpaineen vaihteluksi (ja olisimmekin väärässä paitsi ne harvat oikeauskoiset kirahvi-uskovaiset, jotka tiesivät tuulen olevan kirahvin aikaansaamaa).
Jumalan ilmestymisestä vielä sen verran, että kristinusko on ihmisen kulttuurin luoma ajatuskehikko, jonka kautta tulkitset omia "pikku juttuja" ja rukoustilaisuudessa muiden samanmielisten kanssa kokemiasi asioita. En ole kiistänyt sitä, ettetkö kokisi jotain, mutta se, että koet jotain ja sitten tulkitset sen kulttuurisen ilmiön ja sen dogmien lävitse (tässä tapauksessa kristinuskon) ja vielä uskot sen olevan ilmentymää jostain toisesta "hengellisestä" todellisuudesta ei vain ole perusteltua. Sinä liität niihin kokemuksiin kristinuskon Jumalan, joku islamin Allahin ja joku muu Aku Ankan (jos hän on kasvanut ympäristössä joka opettaa hänet siihen ja opettaa sen olevan luonnollista) eikä mikään näistä ole toistaan todempi.
Ja jos Walt Disney olisi syntynyt vuosituhansia sitten, niin voi olla, että kristinuskon Jumalan sijasta sinäkin olisit Aku Ankka -uskovainen ja menisit Aku Ankka -rukouspaikkoihin yhdessä muiden ihmisten kanssa kokemaan uskonnollisia ilmestyksiä maailman luojasta Aku Ankasta. Ja tämä Aku Ankka -uskonto olisi juuri sitä, mitä kristinusko on tänään. Ehkä sillä olisi erilaiset ulkoiset puitteet ja symbolit jne. mutta sinun uskonnolliset kokemukset Aku Ankka -uskovaisena eivät olisi pohjimmiltaan yhtään erilaisia kuin kristinuskoisena. Ja tällöinkin Aku Ankka -uskoisten kokemukset menisivät ei-uskovaisilta "yli hilseen". Ja kaikkein ironisinta on se, että sinä hymähtelet tuolle Aku Ankka -ajatukselle ja samaan aikaan kuitenkin uskot kristinuskon Jumalaan (joka pohjimmiltaan on samaa kuin uskoa Aku Ankkaan ja häneen perustuvaan dogmaattiseen ideologiaan).
Ja kuten aiemmin sanoin, voimme toki pohtia sitä, että tämän todellisuuden takana olisi jokin muu todellisuus/todellisuuksia (eli todellisuuden rajat olisivat toiset kuin arkiajattelussa oletetaan), sillä emme voi todistaa sitä oikeaksi emmekä vääräksi, mutta sinä puolestaan tulkitset kulttuurisen, ihmisten kanssakäymisestä alkaneen ilmiön (eli kristinuskon) olevan jostain toisesta todellisuudesta.
Satuitko muuten lukemaan tällaista? Huomaatko että sinä jankutat ja toistat samaa hokemaa, hieman eri sanoin kerasta toiseen. Oletko kenties vaivihkaa perustamassa uutta, Aku Ankka-uskontoa?
Niin minäkin, siis toistan:
"Vaikuttaa aivan siltä, aivan kuin monien muiden tavoin, inttämisellä, joka on verhoiltu kovasti tietäväisyyden, järkiperäisen ajattelun ja "perusteluiden" kaapuun, yrittäisit kumota ja mitätöidä koko kristinuskon ja raamatun ilmoituksen. Ja, aivan kuin perusteeksi riittäisi se, että Jumalan Hengen antamaan tietoon ja ohjaukseen perustuva teksti ei olisi yhtä pätevää, kuin pelkkään (1)ihmisen "tietoon" perustuvat tietämykset, joita kuitenkin usein, kappas vain, joudutaankin sitten "tarkentelemaan".
Ja pohjautuuhan se sitten vielä sellaiseen, omituisella tavalla, ikään kuin itsestään selvyytenä pidettyyn olettamukseen, että ei-uskominen olisi jotenkin perustellumpaa, kuin uskominen Jumalaan, joka on kuitenkin kaiken ihmisviisauden yläpuolella ja tavoittamattomissa; no, tuo viimeksi mainittuhan sen tietysti selittääkin. On niin paljon ihmisiä, jotka eivät tahdo nöyrtyä myöntämään sitä itselleen ja muille; ja mikä pahinta ja turmiollisinta, on se että ei tahdota nöyrtyä Jumalan edessä, niin että Hänen sanaansa kunnioitettaisiin."
Niin ja sitten sellainen juttu, että mitä sinun mielestäsi ovat nuo kristinuskon dogmit, kun niitä usein mainitset, niin tiedätkö myös mitä ne ovat ja miksi esim. islamin usko ei voi olla "ihan se ja sama", kuten kristinusko?
Ai mitäkö dogmeja? No niitä perusteettomia viittauksia "hengelliseen" tai materiaalisen "ylittävään" todellisuuteen ja ns. luojaan (Jumalaan) ja luojan ominaisuuksiin sekä auktoriteettiaseman liittäminen Raamattuun ja niiden pohjalta tehtyjä käskyjä/sääntöjä siitä, mikä on "oikea tapa elää". Perusteettomia siksi, koska samalla tavalla voidaan tehdä mitä tahansa oletuksia mahdollisesta materiaalisen ylittävästä todellisuudesta ja väittää syy- ja seuraussuhteita tälle oletetun yliluonnollisen ja materiaalisen todellisuuden välille, eli kristinusko ja islam ym. (ja Aku Ankka) ovat samalla viivalla tässä asiassa, koska ne kaikki ovat yhtä lailla perusteettomia uskomuksia.
Toki sinulla kaikki oikeus sekoittaa syy- ja seuraussuhteet ja olettaa ihmisestä syntyneen kulttuurisen ilmiön ilmentävän jotain toista oletettua todellisuutta ja pitää sitä totuutena, mutta se on suoraan sanottuna itsepetosta ja typeryyttä levittää muille sitä uskomusta "tietona". Ehkä se on mielenrauhan tuovaa itsepetosta, mutta itsepetosta siitä huolimatta.
>>> Subjektiivisia kokemuksia voi tulkita vaikka miten, ja siihen miten niitä tulkitaan vaikuttaa se miten ympäristö on opettanut niitä tulkitsemaan. >>>
-Siis mikä "ympäristö"? Elämme täällä samassa suomalaisessa kulttuuriympäristössä, mutta en usko että sinä tulkitset jotain voimavaikutusta, joka on Pyhän Hengen ilmentymää, samalla tavoin kuin minä, jos sellaista satut jossain kohtaamaan, koska et tunne asiaa.Miksi yrität olla niin kovasti tietävinäsi asioista, joita et, kommenteistasi päätellen, selvästikään tunne.
>>> Jumalan ilmestymisestä vielä sen verran, että kristinusko on ihmisen kulttuurin luoma ajatuskehikko, jonka kautta tulkitset omia "pikku juttuja" ja rukoustilaisuudessa muiden samanmielisten kanssa kokemiasi asioita. >>>
-Ei ole "ihmisen kulttuurin luoma"; etkö usko mitä sinulle yritetään opettaa, vai pidätkö itseäsi niin "oikea oppisena", ettei mikään mene jakeluun. USKO, on ihmisessä sisäisesti vaikuttava VOIMA, joka on herättänyt hänen henkensä (hengellisen, sisäisen ihmisen) Pyhän Hengen vaikutukseen, eikä se siis ole vain joku "kulttuurivaikutus".
-Jos viittaat edellisessä kommentissani mainitsemaani, niin etkö käsittänyt että siinä viittasin ihan jokapäiväisessä elämässä uskoville tapahtuviin asioihin.
>>> (eli todellisuuden rajat olisivat toiset kuin arkiajattelussa oletetaan), sillä emme voi todistaa sitä oikeaksi emmekä vääräksi, mutta sinä puolestaan tulkitset kulttuurisen, ihmisten kanssakäymisestä alkaneen ilmiön (eli kristinuskon) olevan jostain toisesta todellisuudesta. >>>
-Ei edelleenkään ole kristinusko lähtenyt eikä perustu "ihmisten väliseen", vaan Jumalan ja ihmisen väliseen kanssakäymiseen tai toisaalta sen puuttumiseen, joka kuuluu myös uskoon, siis että tietää mitä se sitten merkitsee ja kenelle kristinuskon evankeliumia kuuluukin julistaa...
>>> se, että koet jotain ja sitten tulkitset sen kulttuurisen ilmiön ja sen dogmien lävitse (tässä tapauksessa kristinuskon) ja vielä uskot sen olevan ilmentymää jostain toisesta "hengellisestä" todellisuudesta ei vain ole perusteltua. >>>
-Osaatko perustella tuon väitteesi?
>>> Sinä liität niihin kokemuksiin kristinuskon Jumalan, joku islamin Allahin ja joku muu Aku Ankan (jos hän on kasvanut ympäristössä joka opettaa hänet siihen ja opettaa sen olevan luonnollista) eikä mikään näistä ole toistaan todempi. >>>
-Eipä todellakaan voi liittää; kyllä on yleensä niin selkeästi ja avoimesti tiedossa ja näkyvillä, minkä Jumalan nimessä ollaan liikkeellä. Minä en ainakaan ole vielä kertaakaan kuullut minkään piirroshahmon tms., enkä minkään jumalankuvankaan saaneen aikaan mitään, Jumalan vaikutuksiin verrattavaa.
Raamatussahan näistä hyvin kerrotaan, mutta ihmiset eivät vain tahdo uskoa, kun ovat niin oman "kaikkitietävyytensä" tai sen, siis tietämisen vaatimiuksen vankeja.
>>> Ehkä se on mielenrauhan tuovaa itsepetosta, mutta itsepetosta siitä huolimatta. >>>
-Siis mikä on väittämäsi "petos" ja onko sinulla joku parempi totuus tai parempi petos ja jos on niin miten perustelet sen "paremmuuden"?
Monestiko se pitää rautalangasta vääntää? Kuten olen jo sanonut (eli kirjoittanut) ties kuinka monesti, niin vielä kerran: aina voidaan sanoa, että on materiaalisen todellisuutemme ylittävä todellisuus, mutta emme tiedä onko sellaista olemassa, ehkä on tai ehkä ei, ja jos sellainen on olemassa, niin emme tiedä millainen se on.
Sinä kuvittelet tietäväsi ja viittaat materiaalisiin ja ihmisten aikaansaamiin ilmiöihin ja yrität niillä ns. perustella, että siellä todellisuuden toisella puolen, jos sellainen oletetaan olevaksi, on kristinuskon Jumala ja että maailma on ko. Jumalan luoma. Et ole ilmeisesti vieläkään huomannut, mutta yhtä hyvin voidaan olettaa siellä olevan mitä tahansa muutakin tai sen oletetun todellisuuden olevan millainen tahansa. Tuo sinun oletus siitä, mitä siellä oletetussa toisessa todellisuudessa on, perustuu ihmisten vuorovaikutuksessa syntyneeseen uskomusjärjestelmään.
Ja itsepetosta on se, kun väität tietäväsi että juuri kristinuskon kuvailema Jumala loi maailmankaikkeuden ja vaikuttaa maailmaamme, koska et voi tietää sitä (vaikka niin näytätkin kuvittelevan).
Ihan sama en jaksa enää väitellä tästä.
>>> Ja itsepetosta on se, että juuri kristinuskon kuvailema Jumala loi maailmankaikkeuden ja vaikuttaa maailmaamme, koska et voi tietää sitä (vaikka niin näytätkin kuvittelevan).>>>
-Missä kohtaa ihminen sitten kohtaa ja toteaa sen "petoksen" ja miten se muka vaikuttaa? Yleensähän petoksen uhri jotenkin kärsii sen petoksen seurauksena, mutta miten se muka tuossa väittämässäsi tapahtuu? Käittääkseni Luoja Jumalaan uskomisesta ei ole koitunut ao. ihmisille mitään käsimystä.
-Jokelan ampuja ja hänen uhrinsa eivät ainakaan kärsineet siitä "petoksesta", vaan ihan juuri siitä vaihtoehtoisesta PETOKSESTA!
-Hetkinen, "kun väität tietäväsi"...? Missä kohtaa tällainen oli? Luehan uudestaan mitä sanoin tuolla aiemmin ja lue oikein huolella:
"Niin no, väitän tietäväni mihin uskon ja minkä uskon, sen uskon tietenkin olevan totuus. Ja Jeesuksen Kristuksen, Jumalan pojaksi uskovaisena, Pyhä Henki minussa sen minulle vahvistaa."
Etpä voinut vastata kysymykseeni, kuin puolittain ja sekin meni väärin. Ja kysymyshän kuului:
-Siis mikä on väittämäsi "petos" ja onko sinulla joku parempi totuus tai parempi petos ja jos on niin miten perustelet sen "paremmuuden"?
En minäkään, mutta sen vielä haluan sanoa, että en yritäkään saada ketään mihinkään uskontoon, vaan että USKOISIT. En myöskään sitä, että MINUA pitäisi kuunnella, uskoa tai tehdä kuten minä teen, mutta Jumalaa ja Hänen sanaansa kannattaa kuunnella ja kunnioittaa, niin Hän on antava siunauksensa sellaiselle ihmiselle. Minä itse en ole kuin palanen halpaa savea.
tänään pöljäillyt pahemmin vai oletko liian rätti?
No niinhän siinä sitten kävi. Tämän päivän aikana olen itsekin taas menettänyt toivoni ihan täysin ja on taas tosi paska olo. Kuulostaapa nyt tosi ontoilta noi minun eiliset neuvotkin kun ei niistä mitään apua ole. :(
No voih :( Niinhän siinä valitettavasti aina tuppaa käymään, että "hyvän" jakson jälkeen putoaa taas takaisin sinne synkkiin syvyyksiin :(
Harmi että sinunkin kohdallasi kävi niin! Tapahtuiko jotain erityistä, mikä sai taas sinut menettämään toivosi? Vai tuliko sellainen fiilis ihan ilman mitään erityistä syytä?
Mulla on nyt ollut jo pidemmän aikaa tosi huono kausi meneillään, tuntuu taas ettei olo meinaa helpottaa sitten millään :( Eilenkin illalla taas sain käytännössä itkeä itseni uneen, kaikki paska vaan pyöri mielessä. Tekee mieli vaan kuolla!
Niin, kyllähän ne neuvot tuntuu aina järkevämmiltä kun on pikkuisen parempi olo, ja sitten kun taas kamalan ahdistuksen vallassa niitä ajattelee, niin kaikki tuntuu ihan pelkältä paskanjauhannalta.
Koitahan nyt jaksella, ja vastailehan taas!
..ei mitään erityistä tapahtunut. Vaikka vähän olo paranee ja sitten ajattelee, että ei kaikki ole aivan kokonaan pilalla, niin sitten kuitenkin jonkun ajan päästä putoaa ja kaikki on taas toivotonta. :(
Tuntuu, että pitäisi jatkuvasti olla jotain muuta ajateltavaa, että tämä ahdistus pysyy poissa mielestä, mutta kun se ei pidemmän päälle toimi. Mikä tähänkin auttaa? Psykologille ei oikein vaikuta mennä (enkä enää uskaltaisikaan mennä edes yrittämään puhua omista asioista kun ei se onnistu), olen nimittäin joskus vuosia sitten käynyt, mutta en pystynyt puhumaan juurikaan enkä edes halunnut kun tuntui tosi ahdistavalta jollekin oudolle tyypille puhua asioistaan noin vain. Ja enkä muutenkaan tiennyt mistä puhua vaikka useamman kerran kävinkin siellä. Halusin vain joka kerta sieltä mahdollisimman äkkiä pois ja vastailin vain siihen mitä se psykologi kyseli. Sekin varmaan lopuksi kuvitteli ettei minulla oikeastaan mitään vaikeuksia olekaan, mutta kun ei pysty niin ei pysty. Sen takia se psykologille menokaan ei onnistu minulla(kaan).
Ja sekin, että joutuu jatkuvasti pohtimaan tulevaisuutta, tekee kaiken vain vaikeammaksi.
Tuntuu siltä, että vain se auttaisi jos kaikki muuttuisi kertaheitolla paremmaksi eikä tarvitsisi stressata tulevaisuutta tai muitakaan asioita, mutta se on juurikin se ainoa asia, mikä ei ole mahdollista.
...Milläpä sen ahdistuksen sais pysymään poissa? Sen kun tietäis! :(
Tuo on ihan totta, että koko ajan pitäisi olla jotain muuta ajateltavaa/tekemistä, ettei se ahdistus pääsisi niin pahaksi yltymään, mutta kuten sanoit, se ei tosissaan hirveän hyvin toimi. Ja sekin vielä, etten minä ainakaan juurikaan edes jaksa tehdä mitään, mikä saisi ajatukset pois siitä ahdingosta :( Jos yrittää katsoa vaikka jotain elokuvaa, niin jossain vaiheessa tajuaa ettei ole ymmärtänyt sanaakaan, kun on ajatukset jossain ihan muualla, omissa jutuissa.
Mä olen aina ihmetellyt että miten niin monet pystyvät puhumaan murheistaan jollekin ventovieraalle "ammattilaiselle". Minulle se ainakin olisi mahdoton tehtävä! Kuten aikaisemminkin oli puhetta, niin en varmaan saisi suutani auki, ja vähättelisin pahaa oloani... Eikä siitä siis olisi mitään hyötyä! Enkä kyllä ihan ymmärrä, että miten puhuminen voi ylipäätään auttaa yhtään mihinkään? Ei se ole ainakaan mun oloa ennenkään parantanut. Ja nyt en tosissaan enää edes pystyisi puhumaan kellekään.
Tulevaisuuden ajattelu on tosi ahdistavaa! Ahdistaa kun ei ole saanut mitään aikaiseksi tähän ikään mennessä, siis hankkinut ammattia yms. mitä tähän elämänvaiheeseen nyt "normaalisti" kuuluu. Kaikki muut vaan porskuttaa elämässä eteenpäin intoa täynnä, ja mä luuseri vaan makaan kotona päivät pitkät tekemättä mitään, toivoen kuolemaa. Joo, tiedän, ei pitäis verrata itseään toisiin, mutta ei se ole niin helppoa olla vertaamatta.
Sitä tuntee olevansa niin huono, tuntuu että on vaan epäonnistunut kaikessa :(
Mites tänään on mennyt? Millanen on olo?
Mites tänään on mennyt? Millanen on olo?
Lähetin kaks kertaa ton viestin, kun kone ilmotti että ensimmäinen lähetys epäonnistui, mutta eipä se nähtävästi epäonnistunutkaan! hupsista...
Eli ei ollenkaan hyvä. Nyt olenkin taas huomannut kuinka tyhjä ja lohduton olo pohjimmiltaan onkaan. Väliaikainen näennäisesti parempi olo onnistuu peittämään tuon jollain tapaa, niin ettei asiat niin pahalta vaikutakaan. Väliaikainen positiivinen häiriötekijä, joka vie huomion pois todellisuudesta. Elämä vaan ahdistaa!
Ja väsyttää kans tosi paljon, vielä enemmän kuin aiemmin. En olekaan tänään tehnyt oikeastaan mitään.
Ikävä kuulla että olosi on taas huono :( Ootkos muuten koskaan tehnyt sitä beckin masennustestiä? Tuli vaan mieleen, kun itse tein sen tänään huvikseni.
Sillon ei kyllä jaksa tehdä yhtään mitään, kun mieli on kunnolla maassa! Ja sit minä ainakin tunnen huonoa omaatuntoa siitä kun en jaksa tehdä mitään, kuten taas tänäänkin. Mut pitää vaan yrittää antaa itselleen "lupa" olla väsynyt, ja olla tekemättä mitään... vaikkei se kyllä helppoa ole.
Halaus sinulle!
Olen minäkin tehnyt sen Beckin testin silloin tällöin. Tein sen kans äsken ja sen mukaan olen vakavasti masentunut (ei ollut mikään yllätys kylläkään).
Ja tuossa tekemisessä ja ei-tekemisessä on sekin puoli, että vaikka tuntuu ettei jaksa tehdä mitään, niin silti samalla tuntuu, että on ihan pakko tehdä jotain pientä. Ei vain onnistu minulla se, että olisi vaan ihan kokonaan tekemättä mitään vaikka väsyttää, kun sitten olo vaan pahenee kun uppoaa omiin ajatuksiinsa yhä enemmän. Se onkin sitten sellaista epämääräistä touhua minulla, että yrittää alkaa tekemään jotain, mutta se jää heti alussa kesken ja sitten taas pitää miettiä jotain uutta tekemistä, joka sekin jää sitten kesken. Onko tuo sitten mitään tekemistä kun ei saa mitään tehdyksi. Ja sitten tuntuu jälkeenpäin ihan typerältä kun haaskasi aikaa joutavuuksiin, joista ei ollut hyötyä eikä apua, eli sitä syyllisyydentuntoa.
Tuo masennustesti on siitä huono, että siinä nukkumista ja syömistä koskevat kysymykset (vastausvaihtoehdot) ovat just näitä unettomuus- ja laihtumisjuttuja, kun mulla ainakin ne on just toisinpäin; voisin nukkua vaikka kellon ympäri, ja ruokahalu on kasvanut (syön suruuni). Että pistemäärä olis varmaan vielä korkeempi "paremmilla" kysymyksillä, kun tää nykyinen 37.
Tuntuu kyllä että nykyään teki sitä tai tätä, niin aina jostain saa tuntea huonoa omaatuntoa ja syyllisyyttä :( On se hassua miten mieli voikin toimia niin...
Vielä kun sais ne "terveetkin" ihmiset ymmärtämään että miten tää masennus voikin lamaannuttaa! Just toi, että kaikki jää kesken. Ja se saamattomuus, aloitekyvyttömyys... yms.
on sitä paitsi masentava muutenkin. Ehkä pitäisi olla tekemättä sitä.
Ja onneksi aina pystyy sentään valittamaan kun ei muuta saa aikaiseksi. :)
Joo, onhan se kyllä masentava, täytyy myöntää. Ja varsinkin ne omat vastaukset, ja pistemäärä... voi voi!
Aina jaksaa valittaa jos ei muuta :) Onpahan ainakin jotain tekemistä ;)
No joo.
Koitahan pärjäillä taas! :)
sitä jotenkin "pärjäilee" vaikka oikeasti ei. Mutta niinhän se vaan on.
Hyviä öitä!
...aina päivästä (vuodesta) toiseen tosiaan "pärjää".
Saa nähdä miten pitkälle se sitten riittää, se "pärjääminen", ja millon ne voimat sitten loppuu.
Joka tapauksessa; Hyvää yötä! :)
Valitanpa taas kun valituttaa ja kun en osaa, en uskalla enkä pysty muutakaan tekemään. Miten tämä elämä voikin olla tällaista ahdistusta aina vaan? Tänään on ollut vielä eilistäkin pahempi olo. Taas on mennyt ihan täysin usko siihen, että masennuksesta, tyhjyyden tunteesta, muiden ihmisten pelkäämisestä ja ainaisesta häpeän tunteesta voisi ikinä päästä eroon, siis ihan vielä elämän aikana. Ei vaan pysty eikä osaa. :(
Enkä ymmärrä miten muut ihmiset voivat elellä tyytyväisenä päivästä toiseen ja jotkut jopa onnellisina. Miten se on niille mahdollista??? Onko mulla tosiaan elämä heti alusta lähtien mennyt niin päin helvettiä (ja onhan se), ettei se vaan onnistu multa enää.
No valintinpa taas kun en muutakaan voinut. :(
Mieti olisitkohan nyt onnellisempi, jos olisitkin syntynyt johonkin surkeaan Afrikan syrjäkolkkaan; lapsena leikkinyt savimajan maalattialla, jollain lehmänlanta kikkareilla, kärsinyt tähän mennessä vähintään pari kertaa nälänhädästä ja tällä hetkellä ehkä raataisit lähes ilmaiseksi esim. kaivaen maata jossain timanttikaivoksessa... Ja silleesti...???
En olisi onnellisempi, onnellisuus ylipäätäänkin on mahdotonta. Haluaisin vain kuolla nyt heti.
"Ei vaan pysty eikä osaa."
Tuon lausahduksen olet tainnut minunkin sanomana kuulla kerran jos toisenkin. Ääh, miks kaikki tuntuukin niin ylitsepääsemättömän vaikealta?
Mä olen viime päivinä saanut [joutunut] todistamaan toisten ihmisten onnea. Ja se sattuu! Mä olen niin kateellinen kaikille, jotka osaavat olla onnellisia, ja joilla on elämällään joku tarkoitus. Eräskin tuttuni kertoi muuttavansa poikaystävänsä kanssa yhteen... Yritäpä siinä olla onnellinen toisen puolesta kun oma elämä potkii päähän :(
Miks sitä ei voi sattua jonkinsortin ihmettä, että kerrankin meille päähänpotkituillekin voisi onni kukoistaa... mutta eihän niitä ihmeitä tapahtu... valitettavasti :(
Mä en edes muista millon olisin ollut onnellinen, vai olenko koskaan ollutkaan... :( "Tasan ei käy onnenlahjat", sanotaan.
Ja hei, älä siitä "valittamisesta" ainakaan huonoa omaatuntoa tunne! Mä ainakin olen täällä kuunnellakseni, ja mä kuuntelen mielelläni!
Kaikki aina toitottaa masentuneelle just tota; "Ole kiitollinen siitä mitä sinulla on, ja monilla on asiat paljon huonommin!"
Totta, monilla on asiat paaaljon huonommin... MUTTA, vaikka masentuneella saattaakin olla asiat päällepäin järjestyksessä (esim. kavereita, kumppani, työ....), niin sisällä saattaa silti olla armoton tyhjyys ja tuska. Eikä se suinkaan tarkoita ettei osaisi arvostaa sitä mitä itsellä on.
Elämä voi olla onnetonta, vaikka kaikki olisikin "hyvin".
Niinpä. Minäkin olen kateellinen niille, jotka ovat onnellisia ja oikeastaan niillekin, jotka voivat edes elää itsensä kanssa. Tulee muuten vielä epätoivoisempi olo itselle kun ajattelee niitä onnellisia ihmisiä. :(
Mitenköhän sitä oppisi hyväksymään itsensä, edes niin, että kykenisi jotenkuten sietämään itseään?
Aika mahdottomalta tuntuu, TODELLA mahdottomalta :(
Mulla on menny taas varmaan viimeset kolme päivää itkiessä sohvalla :( Itkettää vaan, ja ahdistaa, on palantunne kurkussa. Välillä tuntuu että tukehtuu...
vailla vastausta. Miten oppia hyväksymään itsensä edes jotenkin? Sen asian kanssa on tullut kamppailtua jo niin kauan ilman ratkaisuja.
Ei silloin joskus kauan, kauan, kauan sitten ois voinut edes kuvitella, että elämästä tulisi tällaista. Eikä mikään asia tuota iloa. Joskus kauan sitten pystyi olemaan ihan oikeasti iloinen eri asioista, nyt ei mistään. Nyt joka asia tuntuu vaan pakolta.
Mullapa oli tänään (eilen) ollut sellainen tasaisen paha olo siihen asti, kunnes iski aivan musertava ahdistus"kohtaus" tuossa aiemmin illalla ja tuntui että ei kestä enää. Sellainen olo, että pakko päästä pois tästä kaikesta ja heti.
...kun koko ajan on muutenkin hirvee olo, ja sitten kun tulee noita kunnon "kohtauksia" vielä siihen päälle... ei kiva :( Mulla noi "kohtaukset" laukasee sitten sen itsensä satuttamisen, nyt en ole kyllä satuttanut taas itseäni lainkaan... Onkin ollu koko ajan tappavan tasainen ahdistus ja epätoivo. Ei jaksais enää itkeskellä koko ajan!
Miten voi vihata itseään niin paljon, että oman peilikuvan nähdessään alkaa itkettämään!! Mä vihaan itsessäni kaikkea, IHAN KAIKKEA! Ja vihaan päivä päivältä enemmän... :(
Tänäiltana olis taas yks meno, eikä yhtään kyllä jaksais :( Mutta pakko yrittää, ettei ne kulissit kaadu. Saa nähdä kykenenkö kokoamaan itteni siihen mennessä.
Viime aikoina on iskeny sellanenkin fiilis, että tekis mieli olla koko ajan humalassa!!! Sillon ei edes tajua ajatella (niin paljon) kaikkea paskaa! Noh, ehkä huomenna sitten...
Jospa sitä joskus humalassa sitten uskaltais ne päivänsäkin päättää.
:( :(
Ja se on semmosta, että kun iskee toi "ahdistuskohtaus", niin tulee aivan älytön paniikki ja epätoivo eikä voi tehdä mitään mikä helpottaisi oloa. Heti vaan alkaa itku pukata ulos ja tekisi mieli huutaa niin perkeleesti ja juosta kauas pois. Sillä hetkellä tuntuu, että "tukehtuu" omaan pahaan oloonsa ihan lopullisesti. Miksi saatana tulee tuommosia? :(
Mulla ei tuo itsensä humalaan juominen(kaan) auta pahaan oloon, ei se vie näitä ajatuksia minnekään eikä sumenna tai turruta niitä pois edes hetkeksi. Humalassa tulee mulle vaan fyysisesti tosi huono olo ja vaikka pää olisi kuinka alkoholilla sumeaksi kyllästetty, niin paha olo ja ajatukset jäävät silloinkin.
Tänään on taas tähän mennessä ollut sellainen olo ettei pysty keskittymään yhtään mihinkään.
En kestä itseäni.
Miten voi inhota ja vihata itseään niin paljon? Inhoan kyllä monia muitakin ihmisiä ja varsinkin niitä, jotka ovat paskamaisia, itseään täynnä olevia idiootteja, jotka eivät tajua elämästä mitään, kun niille on aina ollut kaikki niin helppoa. Juuri niitä, joilla on itsellään aina ollut kaikki hyvin ja jotka potkivat päähän niitä, joilla asiat eivät ole niin hyvin.. jos koskaan ovat olleetkaan. Kyllähän jokainen on ajattelemattomuuttaan joskus töykeä muita kohtaan, mutta tuollaiset iilimadot oksettavat.
Miksi ne muut on sellaisia pahoja pirulaisia, että ne heti lapsuudesta alkaen teroittaa päähän sitä, että olen aivan arvoton ja häpeällinen ja kaikin tavoin kelvoton? Miten tuostakaan pääsee eroon kun sellaiseen kasvaa? Voi vittu. :(
Ja joskus pahimmillaan on sellainen olo, etten uskalla mennä uloskaan kun häpeän itseäni niin. Ei sentään kovin usein tunnu tuollaiselta, mutta ei kiva.
Ja vaikka inhoan muitakin, niin silti mitään en inhoa niin paljon kuin itseäni. Miksei sitä voi antaa itselleen anteeksi mitään? Miten sitä voikin olla niin rikkinäinen?
Pahimmillaan kyllä monesti tuntuu että tukehtuu siihen pahaan oloonsa :(
Olisikin joku varma apukeino millä pystyisi rauhoittumaan sellaisen ahdistuskohtauksen tullessa, joku juttu, jolla sais kaikki ajatukset pois mielestä. Mutta enpä ainakaan minä ole sellaista vielä keksinyt :( Paitsi minulla se viiltely "helpottaa" kyllä hieman (väliaikaisesti)... mutta eipä oikeastaan sekään loppupeleissä :(
Ei minullakaan se alkoholi mitenkään hyvin "toimi", kyllä se paha olo säilyy oli kännissä tai ei. Joskus saa ajatukset paremmin mielestä, toisinaan taas huonommin/ei lainkaan. Ja mulla on krapulassa aina hirvee morkkis --> entistä kauheempi ahdistus ja alakulo.
Joten eipä ole tossa juomisessakaan mitään järkeä!
Minäkin vihaan ihmisiä, juuri niitä kusipäisiä kaiken-elämältä-saaneita... mutta kuten sinullakin, suurin viha kohdistuu itseen :( Niin, miten päästä itsevihasta eroon, kun kaikki muut ovat koko elämän toitottaneet että on huono ja arvoton... Sitä en tiedä! :( Voi kun tietäisinkin. Ei kai siitä eroon pääse, niin vahvasti se on jo "minuutta".
Mullakin on joskus noita kausia etten oikeastaan kykene menemään ulos kun häpeän itseäni liikaa. Ja aina kun olen jossain, ajattelen koko ajan ihan liikaa mitä minusta ajatellaan yms.. Se on tuskastuttavaa kun ei voi olla oma itsensä, ja ylpeä siitä :( Miltäköhän tuntuisi olla sinut itsensä kanssa?
Ja se on pahinta ettei tästä näköjään pääse eroonkaan. Kun sama vain jatkuu vuodesta toiseen, niin ei uskalla toivoakaan enää, että tämä voisi paremmaksi muuttua. Sitä vaan varmaan "jalostuu" jatkuvasti yhä kelvottomammaksi ylijäämäjätteeksi tähän yhteiskuntaan ja voimat riittää vain siihen, että jotenkin roikkuu elämänsyrjässä kiinni ja näyttää edes jotenkuten "normaalilta" vaikka todellisuudessa on katkeamispisteessä jatkuvasti.
Niinpä se on se kaipaus, joka ihmisessä on Jumalan yhteyteen, jonka huomaa viimeistään sitten kun on tullut siihen pisteeseen, että ei mikään tässä näkyvässä maallisessa maailmassa voi sitä kaipausta täyttää, vain Jumala, Jeesuksen Kristuksen kautta, jonka Hänen Isänsä lähetti sitä varten maailmaan 2007 vuotta sitten, syntymään vaatimattomassa tallissa Beetlehemissä...
Jeesus, -Hänet lähetettiin maailman vapahtajaksi, vapauttamaan ihmiset synnistä, sisäisestä tuskasta ja ahdistuksesta, että he saisivat sisäisen rauhan Hänessä, rauhan joka pysyy vaikka ympärillä tapahtuisi mitä tahansa kamalaa, niin Jeeukseen turvaavan ei tarvitse pelätä...
Niinpä! :(
Miks tän elämän pitääkin olla näin vaativaa? Koko ajan vaaditaan jotain, ja aina vaan enemmän ja enemmän kaikkea... En tajua miten joidenkin voimat riittää? Minun ei ainakaan :( Kun saisi edes olla se masentunut, vittuuntunut, katkera oma itsensä muiden seurassa, eikä tarvitsisi jatkuvasti esittää "normaalia". Se jo säästäisi paljon voimia! Mutta mitenpä kehtaa myöntää kellekään että on heikko ja hullu........
Pakko kai se on vaan yrittää pitää kulisseja yllä.
Muuta oma ajattelusi, itseesi, muihin, elämään.
Täydellisesti.
Aikaa se ottaa mutta on mahdollista.
Jos uskot itseesi edes hieman niin kaikki on mahdollista.
Tiedosta että sinä itse olet tärkein ihminen itsellesi,ei kukaan muu.
Jos haluat miettiä asioita tarkemmin niin voit kirjoittaa minulle: [email protected]
(tee itsellesi s-postiosoite nimimerkillä niin voit kirjoittaa vapaasti)
Tänään onkin ollut vähäsen parempi ja toiveikkaampi olo kuin muutamana edellisenä päivänä. Ei ole enää ihan täysin synkeää ja tuntuu olevan aivan pieni toivo siitä, ettei tämä ehkä tällaista aina olekaan. Ja olen kans ehtinyt jo ajatella, että pitäisi kerätä sitä rohkeutta sen verran, että uskaltautuisin sinne psykologille joskus suht lähitulevaisuudessa.
Mutta kun se psykologilla käyminenkin riippuu sitten niin paljon siitä, millainen ihminen se psykologi on. Onko se sellainen ihminen, että voi puhua vai sellainen, että heti alkaa selkäpiitä karmia. Ja muutenkin tuntuu niin vaikealta tuo psykologilla käynti, kun ei ole koskaan voinut luottaa muihin ihmisiin ja muutenkin hävettää kertoa itsestään kasvotusten jollekin.
Kiva kuulla että sinulla on taas olo vähän parantunut! Toivottavasti huomenna on vielä parempi päivä!
Ja hienoa jos tunnet että mahdollisesti uskaltaisit lähteä jollekin murheistasi juttelemaan. Toivottavasti saat otettua itseäsi niskasta kiinni ;) (hehe). Vakavasti puhuen, toivottavasti tosissaan saat rohkeutta sen verran kasattua että saat itsesi liikkeelle, ja sitä kautta saisit olosi paranemaan! Tsemppiä!
Joo, ja riippuu todella paljon psykologista, miten se avautuminen sitten onnistuu, vai onnistuuko ollenkaan. Toivottavasti kohdallesi osuisi sitten sellainen lempeä ja mukava tyyppi, jolle pystyisit puhumaan.
Itselläni on vaan huonoja kokemuksia tästä "avun pyytämisestä". Kävin nimittäin muutaman kerran psykologin juttusilla lukioterkkarin lähetteestä. Psykologi oli siis nuorisopsykologi, joka kohteli ja puhui minulle kuin lapselle. Juuri siihen tyyliin, että minulla olisi vain joku murrosikä, ja kaikki tuntemukseni olisivat vain normaalia nuoruutta... "kyllä se menee ohi" yms. (Kävin siellä kerran alaikäisenä, ja sitten täytinkin heti 18, ja kävin vielä muutaman kerran). En juurikaan puhunut psykologille mitään, koska en pystynyt (Ja eipä se psykologikaan juuri suutaan avannut!). Ja minua raivostutti, kun minulle puhuttiin kuin millekin angstiteinille.
No nämä "juttutuokiot" jäivät aika lyhyeen, kun se oli vaan niin turhaa.
Mitenkä meni eilinen päivä ja tämä päivä tähän mennessä? Onko edelleen sama kamala olo koko ajan?
meni ihmistenilmoilla, eli rooli päällä koko illan. Kotiin tullessa tuli sitten itku.
Tänään oon lähinnä ollu hirveen väsynyt, nukuin pitkään ja sitten oon taas vaan maannu sohvalla. Yritän taas ajatella kaikkee muuta, ettei tulis sellasta itku-/ahdistuskohtausta... toistaiseksi olen onnistunut. Saa taas nähdä miten käy sitten kun menen nukkumaan...
Mut joo, tyhjä olo on... ja yksinäinen. Ei tää tästä helpommaks muutu :(
Jaa-a, multa ei onnistu edes tuo ihmisten ilmoilla oleminen noin. Tuntuu vaan inhottavalta kun on aina niin ulkopuolinen olo muiden ihmisten seurassa enkä sen takia juuri missään käy. En uskalla, ja vaikka uskaltaisinkin, niin ei minua varmaan sittenkään kiinnostaisi käydä. Ehkä olen niin sulkeutunut ihminen, ei se pelkästään masennuksesta johdu.
Mutta ei minua kiinnosta juuri mikään muukaan ja nyt kun tarkemmin ajattelee, niin alkaa yhä enemmän epäilyttämään se psykologilla käyntikin. Enhän minä siihen pysty kuitenkaan :(
Sekin vaatii niin paljon voimia, että pystyisi menemään sinne ja vaikka pystyisinkin menemään sinne ja puhumaan siellä, niin eihän se takaa ollenkaan, että sitä kuitenkaan paranisi tästä paskasta olosta ja se paraneminenkin kestäisi niin kauan ja vaatisi kärsivällisyyttä (ja sitä mulla ei enää vuosien jälkeen ole).
Kuulostaapa tosi negatiiviselta, mutta siltä nyt tuntuu kun ajattelee, että ei se psykologi-terapia-hässäkkä ole mikään yksinkertainen ja nopea ongelmanratkaisu, niin kuin sormien napsauttaminen, JOS se edes toimii. Miksi siihenkin vaaditaan niin paljon voimia kun jatkuvasti on muutenkin henkisesti ja fyysisesti väsynyt ja tuntuu, että painovoimakin on liikaa ja että kädet ja jalat painaa aivan älyttömästi? Pelkkä olemassaoleminenkin on niin raskasta keholle (ja mielelle varsinkin). Ja kun tämä yhteiskuntakin tämmönen, että eläminen tämänikäisellä on muutenkin niin hataralla pohjalla ja kaikki vitun Kela-systeemitkin on mahdollisimman hankalaksi tehty. :(
No menipä taas aivan tavattomaksi valittamiseksi, mutta valitan, ei voi nyt muuta kuin valittaa valittamasta päästyään (ja vielä sen jälkeenkin). Nyt suututtaa taas niin prkl:sti kun tämä maailma on niin paska paikka! >:(
Niin, ei tuo ihmisten seurassa olo mitään helppoa mullekaan ole. Mutta sitä on joskus tavallaan pakko. Kuitenkin on muutamia ns. kavereita kouluajoilta, jotka eivät todellista minua tunne, niin sitten on vaan joskus pakko nähdä, ja silloin tulee vedettyä sitä roolia. Kulissit kaatuu jos yhtäkkiä lopettaisin kaikki tapaamiset ja yhteydenpidon. Radikaalisti olen tapaamisia kylläkin vähentänyt, ja monesti kieltäydynkin.
Ja kyllä musta on joskus ihan "kivakin" lähteä jonnekin, sillon ei ainakaan (useimmiten) tule itkettyä, eikä tule keskityttyä PELKÄSTÄÄN itseensä ja omaan pahaan oloonsa. Vaikkakin se roolin vetäminen on todella raskasta! Mutta kai mä olen siinä suhteellisen hyvä, en ainakaan usko että kukaan arvaa miten mun todellinen laita on. Monesti on tietty niitä päiviä että itkuaan ei voi estää ja on juuri sellainen ahdistuskohtaus, silloin pysyttelen kyllä visusti kotona.
Sullapa mielialat vaihtelee :( Välillä vaikutat melkeinpä toiveikkaalta, ja sitten taas olet toivottomuuden ja ahdistuksen kourissa :(
Niin, vaatiihan se psykologilla käynti paljon voimia ja kärsivällisyyttä. Ja varmasti tuntuu ahdistavalta joku tällainen epävarma "hoitomuoto", josta ei todellakaan voi tietää auttaako se... Vai että meneekö sinne sitten ihan turhaan itsensä "nolaamaan".
Minulla ei ainakaan voimat, eikä edes uskallus siihen riitä, mutta toivottavasti sinä vielä pohdiskelet asiaa, ja harkitset sitä tosissasi!
Ja kyllä; maailma ON paska paikka!!!! :(
No niinhän ne mielialat vaihtelee. Ehkä olen lopultakin sekoamassa, se olisikin helpotus, mutta tuskin niin "hyvin" voisi käydä. Tuntuu, että olisi helpompaa jos oikeasti olisi jotain harhoja, jotka estäisivät näkemästä kuinka turhaa paskaa kaikki on, mutta kun ei niin ei. Melkeinpä joka asia itsessä ja kaikessa muussakin inhottaa.
Ja ei minustakaan muut arvaa, että olen tällainen. Olen niin väsynyt tähän kaikkeen. Toivoisin, että olisin joku muu tai että jäisin jo lopultakin vaikka auton alle. Toisaalta olen miettinyt sitäkin, että kuinkahan moni vetää jotain roolia ja on todellisuudessa aivan erilainen. Arvelisin että aika moni, mutta mistäpä sen arvaisi että ketkä. Ei mistään!
Ja nyt se psykologilla käyntikin tuntuu taas huonolta ja ahdistavalta ajatukselta vaikka aiemmin se kuulosti mahdollisesta. :(
Inhottaa ajatuskin tulevaisuudesta kun sekään ei voi olla mitään hyvää. Miten kaikki voikin olla niin turhaa, yhdentekevää, mielenkiinnotonta ja harmaata?! En pysty tuntemaan iloa mistään, kun kaikki vaan tuntuu niin pahalta. Ei ole edes mitään mikä veisi huomiota jonnekin muualle. Tuntuu, että tapahtuisipa mitä ja miten epätodennäköistä tahansa, niin silti se ei voisi parantaa mitään, en silti kykenisi tuntemaan iloa tai onnellisuutta, pelkkää turhuuden tunnetta vain. Miten muut minun ikäiset voivat kiinnostua ja olla iloisia niin monista asioista (tosin yhtäkään esimerkkiä ei tule mulle mieleen nyt)? Onkohan mulla aivoista hajonnut joku "onnellisuuskeskus/alue" tai tms.?
Tämä jatkuva mielialan vaihtelu varmaan johtuu siitä, että on tulossa koko ajan yhä epätoivoisemmaksi. Sitä ajattelee, että on pienenpienenpieni mahdollisuus ettei aina olisikaan tällaista ja sitten se sisällä oleva ahdistus ei pääse ihan täysin vallalle. Mutta sitten aina kuitenkin suht piakkoin tajuaa ettei se oikeasti olekaan mahdollista ja silloin tulee ahdistunut ja toivoton olo. Ehkä minä vain uskottelen itselleni olevani toiveikas ja petyn jatkuvasti yhä enemmän kun huomaan sen. Eihän se normaali ja hyvä elämä ole mulle mahdollista. Tai edes epänormaali ja hyvä. Tai edes jotenkin siedettävä elämä. USKOMATONTA (mutta valitettavasti totta)!
Toivottavasti mun yltiönegatiivinen valitus ei vaikuttanu sun "päätökseen" ettet pystykään menemään psykologille, että se alkoikin tuntua huonolta ajatukselta! Kannattaahan sun sitä vielä miettiä!? Vaikka mikä minä olen sulle niin sanomaan, kun itse ajattelen asiasta niin negatiivisesti, ja minusta itsestäni ei psykologille menijäksi olisi.
Masennus se vaan saa kaiken tuntumaan tyhjältä ja turhalta, ja ennenkaikkea toivottomalta. Kai se on yksistään sen masennuksen syytä ettei mistään kykene nauttimaan, mikään ei tunnu miltään! On se kumma miten jokin sairaus saa pään niin sekaisin, ja kaiken tuntumaan ei-miltään!
Mä olen jo menettänyt toivoni paremman elämän suhteen, kuten on varmaan jo tullut selväksi. Enää ei tule edes hetkittäin sellaista oloa että elämällä olisi jotain annettavaa, ei ikinä. Se on jo niin varma että elämä tulee olemaan helvettiä loppuun asti. Edelleen ainoa toive on se kuolema!!! Mitään en toivo niinkuin sitä!
"Rakas Joulupukki! Toivoisin välitöntä kivutonta kuolemaa... kiitos!"
Ääh, miksei toiveet koskaan toteudu :(
No nyt taas tuntuu, että ehkä minä sittenkin saatan mennä sinne psykologille. En tiedä, kun koko ajan pyörin kahden vaiheilla, että mitä teen, MITÄ TEEN. Mutta kun sinne meno pelottaa niin helvetisti. Ajattelin, että jos kirjoittaisin paperille koko paskan eli kaikki ongelmat mitä mulla on, kun en kuitenkaan saisi sanottua mitään järkevää siellä.
Toisaalta ehti tulla mieleen sekin, että mitä jos ne laittaa minut sieltä psykologilta heti johonkin suljettuun laitokseen kun ajattelevat minun olevan niin sekaisin!? :O Sitä en kestäisi lainkaan, se olisi lopun loppu. Ei kait ne sitä voi tehdä? Mitähän sitä uskaltaa kertoa psykologille?
En tiedä, ehkä menen sinne psykologille tai sitten en. :/
Mutta ollaan me todellisuudessa aika huvittavia tässä meidän jatkuvassa valittamisessa. Harmi ettei vaan itse osaa nauraa tälle kun tuntuu niin pahalta vaikka tajuaakin kuinka naurettavaa tämä on.
Joka tapauksessa hyviä öitä!
No minä sanoisin että menet sinne psykologin juttusille! Toi paperille kirjoittaminen kuulostaa oikein hyvältä ajatukselta, sillä pääsisit ainakin alkuun. Ja varmasti olisit paljon rehellisempi "paperilla", kuin sillein että istahdat siihen tuoliin ja psykologi kysäisee että "noh, mikäs sinua vaivaa?", luulisi että siinä olisi suurempi kynnys avata suutaan... näin luulisin.
En usko että sinua minnekään suljetulle teljettäisiin! Käsittääkseni silloin jos katsotaan että on huomattavasti vaaraksi itselleen, tai muille, niin silloin voidaan keskustella pakkohoidosta... en tiedä, mutta käsittääkseni siihen "täytyy" kuulua ainakin tuo suuri itsemurhariski.
Lääkkeitä sinulle ainakin todennäköisesti tyrkytettäisiin.
Niin, kyllähän tää valittaminen on aika naurettavaa, mutta minkäs teet kun on vaan niin paha olla, että ei ole mistään mitään hyvää sanottavaa.
Hyvää yötä!
Kyllä minä varmaan siellä psykologilla sitten käyn vaikka en jaksa uskoa, että se pohjimmiltaan voi muuttaa mitään kun kaikki on jo piloilla. Minkä vuoksi elää jos ei ikinä voi olla onnellinen? Mikään ei tuota iloa elämään, kaikki tuntuu turhalta ja kaikkia asiat ovat yhtä pakkoa? Tulisin joka tapauksessa olemaan yksin koko elämäni, enkä kestä sitä ajatusta. Miten tuosta voi saada irti elämänhalua?
Erittäin todennäköisesti tässä käy niin, että sitä vuosien aikana vain ajautuu kohti itsemurhaa ja lopulta tekee sen vaikka se niin pelottaakin kun ei tätä kamalaa oloa ja jatkuvaa epäonnistumistakaan jaksa ikuisuuksia. Ja niin yhtä kierrettähän tämä on, sitä vaan vihaa itseään yhä enemmän kun pahat asiat tapahtuu itselle ja hyvät asiat muille ja sitten kaikki on vielä vaikeampaa kun itsevihan takia muuttuu yhä syrjäänvetäytyvämmäksi ja alkaa pelkäämään kaikenlaista. Miten sitä voikin olla tällainen, että "normaaleille" ihmisille tavalliset asiat on mulle jotain utopiaa?
"Minkä vuoksi elää jos ei ikinä voi olla onnellinen? Mikään ei tuota iloa elämään, kaikki tuntuu turhalta ja kaikkia asiat ovat yhtä pakkoa? Tulisin joka tapauksessa olemaan yksin koko elämäni, enkä kestä sitä ajatusta. Miten tuosta voi saada irti elämänhalua?"
Täsmälleen näin minäkin ajattelen! Sen takia se elämänhalu on mennyt, ja parantuminen tuntuu turhalta. Vaikka tapahtuisi todella epätodellinen ihme, ja olo paranisi pikkuisen, niin silti jäisi jäljelle vähintäänkin se yksinäisyys... eipä houkuttele! Koskaan en tule elämisen arvoista elämää saamaan.
Sitten kun sinne psykologille menet, (jos menet, (toivottavasti menet kuitenkin kaikesta huolimatta!)) niin kerrothan sitten minullekin miten siellä meni!
Näyttää joo uhkaavasti siltä että kohti sitä itsemurhaa tässä mennään, ehkä hiljaa, mutta varmasti! Mä alan kyllä oleen jo niin loppu, etten jaksa enää :(
Kun on näitä kaiken maailman muitakin juttuja, jotka tulee tän masennuksen seurauksena (??), ja jotka sitten masentaa vaan entisestään... esimerkiks tää oireilu fyysisesti, ja kaikki nää pelot; en esimerkiks uskalla ajaa enää autolla, en vaan kykene siihen enää.. (ja siitäkin minua aina syyllistetään, viimeksi tänään!). Miten selittää "terveelle" ihmiselle, ettei yksinkertaisesti USKALLA ajaa? V*ttu! :'(
Ahdistaa, ja tulipa taas yksi viilto vedettyä :( Oon varmaan hermoromahduksen partaalla ihan piakkoin, en kestä kun tää olo on näin kauheeta viikosta toiseen ilman että helpottaa yhtään... :(
Niin, turhaa mikä turhaa. Tosi paska tällainen tilanne, jossa paraneminen saattaa olla mahdollista, mutta kuitenkin epävarmaa, ja silti se parantuminenkin vaatii aivan liikaa voimia ja rohkeutta, jota ei ole, ja vie aikaa. Välillä tuntuu, että elämä olisi mahdollista vielä kääntää elämisen arvoiseksi ja että kaikki paska onkin vain näistä olosuhteista kiinni, mutta yleensä ei siltä tunnu kun mullakin on näitä ongelmia, joita en uskalla kirjoittaa tähän keskustelupalstalle kaikkien luettavaksi.
Ja en edelleenkään tiedä, että menenkö sinne psykologille. Välillä se tuntuu hyvältä ajatukselta ja sitten heti perään turhalta. Tosin kohtapuoliin saattaa olla pakkovalinta edessä, että mitä teen (romahdanko täysin vai riittääkö uskallus mennä psykologille) kun tuntuu, että heittelyistä huolimatta olo tasaisesti pahenee, tai en tiedä kuvittelenko sitten niin.
Ja mihin muuten viiltelet? Eikö kukaan ole huomannut viiltojälkiä vai oletko onnistunut tekemään ne niin, ettei niistä ole jäänyt mitään arpia/jälkiä?
Toivottavasti sulla se ahdistus nyt hellittäisi ja asiat paranisivat vaikka et niin uskokaan. Olihan sullakin silloin pari viikkoa sitten pari päivää vähän parempi olo kun kuulostit silloin melkein siltä, että kaikki ei ole turhaa (vai kuvittelinko, että olit silloin positiivsempi?).
Taitaa se masennus olla sellainen sairaus että se tuppaa pahenemaan ajan kanssa, pikku hiljaa. Ainakin itse voin tuon väitteen allekirjoittaa!
Aluksi viiltelin ranteeseeni, mutta siinä arvet olivat liian näkyvissä, muutamia arpia on kyllä jäänyt "muistoksi". Ei niistä kukaan ole koskaan mitään kysellyt (tai ehkä kerran, mutta sanoin että teloin sen humalassa jonnekin, selitys meni läpi!). Kesästä asti (kun viiltelyntarve kasvoi), niin aloin viiltelemään reiteeni, arvet kyllä näkyvät, ja niitä on paljon! pitäähän sitä aina välillä varoa ettei paljastu, toistaiseksi olen pystynyt arpeni salaamaan. Vain yksi ihminen viiltelystäni tietää.
Taisinhan mä (ehkä) hieman "positiivisempi" tässä jokunen viikko sitten olla, olet oikeassa. Sillon oli se muutaman päivän "parempi" kausi. Mutta alkaa tuntumaan ettei noita pikkusen parempiakaan päiviä enää ole, tuntuu että vajoan vaan syvemmälle tähän paskaan :( Ja se romahdus on aika lähellä...
Tänään oon raivonnut ja itkenyt ihan tyhmistä jutuista, kaikki pikku jututkin tuntuu ylitsepääsemättömän vaikeilta ja ahdistavilta!
Joo kyllähän masennus kai pahenee ajan myötä, mutta mulla se on vuosien varrella heitellyt, että joskus on ollut vähän helpompia suht pitkiäkin kausia, vaikka silloinkin ahdisti niin paljon. Mutta nyt olen taas itsekin viimeisen reilun vuoden aikana vajonnut pysyvämmin tänne syvempiin syvyyksiin. Oikeastaan koko näiden masennusvuosien ajan olen ikään kuin "tiennyt", että sitä vielä joskus tulevaisuudessa ei vaan enää kestä tätä yksinäisyyttä, kaiken turhuutta ja merkityksettömyyttä. Jossain kohtaa se ahdistusmalja vuotaa yli niin ettei kuolemanpelkokaan enää ole este, niin mulle kuitenkin käy. :(
No hyviä öitä taas, kun luultavasti en enää tänä yönä kirjoittele.
Hyvät yöt sinullekin!
Jaksamisia!
Olen taas saanut takaisin uskoa siihen, ettei kaikki olekaan menetetty. Nyt oon päättänyt, että menen sinne psykologille, vaikka teenkin sen vasta ensi vuoden puolella. Se, että menen sinne psykologille, olkoon minun ihka ensimmäinen uudenvuodenlupaus koskaan! :) Pitää vielä tämä loppuvuosi kerätä rohkeutta.
Miten sulla on mennyt? Ja olen kyllä sitä mieltä, että sinunkin pitäisi kerätä rohkeutta/uskallusta hakea apua siihen masennukseesi, sillä ei se ole totta, että kaikki on aina samaa paskaa ja että varmuudella tulisi jäämään yksin koko elämäkseen vaikka masentuneena siltä tuntuukin.
Kieltämättä ihan hyvä uudenvuodenlupaus, hieno juttu! Heti sitten vuoden alussa aikaa tilaamaan :)
Latistaa nyt tunnelmaa kun alan itsestäni puhumaan, nimittäin olo on taas tänään kamalampi kun koskaan!!! On taas fyysisiä vaivoja joka lähtöön, ja pelottaa että jotain on pahemminkin vialla... mutta enhän mä sinne lääkäriin uskalla mennä, en masennuksen, enkä näiden muiden oireiden takia.
Ja se on fakta että tulen olemaan yksin koko elämäni. Menneisyydessä on tapahtunut sellaisia juttuja, joiden takia yksinkertaisesti en vaan pystyisi esim. seurustelemaan enää. Ja sitä just kaipaisin, ihmistä rinnalleni.
Anteeks taas tää negatiivisuus, toivottavasti en lytänny sinun fiilistäsi.
Uskallappas, jos (ja kun) minäkin uskallan. Mullakin on asioita, joita häpeän niin paljon (oikeasti tosi paljon) että tuntuu, etten ikinä voisi/pystyisi olemaan kenenkään kanssa, kun en oikein kykene luottamaan keneenkään, mutta siitä huolimatta en aio sittenkään luovuttaa. Vaikka ajattelenkin itsestäni, että olen niin viallinen ja maailman paskin ja surkein tyyppi, niin eihän se kuitenkaan ole totta (vaikka minussa tosi paljon vikoja onkin). Ja se negatiivisuus johtuu juuri tästä ajattelutavasta, jonka on niin voimakkaasti omaksunut "omaksi itsekseen", osaksi "minää".
Ja ei se ole mikään fakta sinunkaan kohdalla, vaan masennuksesta kumpuavaa paskapuhetta. Se on totta masentuneena, vaikka se ei sitä oikeasti ole. Sinun pitää kans kerätä uskallusta ja mennä jollekin ammatti-ihmiselle aukomaan päätä! Ei ne kaikki ole samanlaisia tympeitä tyyppejä, niin kuin esim. se nuorisopsykologi mistä aiemmin mainitsit. Ja aiemmin sanoit sen ettei se niille ammatti-ihmisille, vieraille tyypeille, puhuminen auta, et saisi sanottua mitään. Sinunkin kannattaa tehdä niin, että kirjoitat koko paskan paperille ja näytät sen sille lääkäri/psykologi/ihmetyypille. Kyllä masennuksesta ja häpeän tunteista ym. paskasta pääsee eroon, vaikka et sitä nyt uskokaan kun ryvet synkkyydessä.
kuulla sun suusta jotain tollasta! Ei ole montaakaan päivää, kun olit ihan maassa ja toivosi menettänyt.
Ja jos ihan rehellinen olen, toi sun tekstisi "suututti" mua... tai siis ei nyt varsinaisesti, mutta kun itse itken täällä silmät päästäni, niin se sai mut itkemään vaan entistä enemmän. Tiedän toki että tarkoitit pelkästään hyvää, ja ihan asiaa puhut, mutta kun joku "lohduttaa" mua tollein että "et sä yksin tule loppuelämääsi olemaan", niin tuntuu vaan epätoivoisemmalta :( Arka aihe...
Se on nimittäin sellainen asia, että voin melkeinpä vannoa, että tulen olemaan loppu elämäni yksin. Miksi? Se on pitkä tarina, ja siihen on monia syitä. Ja tässä asiassa masennus ei nyt (ainakaan pelkästään) vaikuta tähän, vaan siihen on paljon monimutkaisempia syitä. Toki myönnän että masennus vaikuttaa tässäkin asiassa ajatteluuni, samaten itseviha yms.
Ei minusta minnekään psykologille olisi menijäksi, ei vaan ole. Haluan vaan pois täältä, ainut hyvä vaihtoehto!!!!!!!
No sori vaan jos aiheutin sulle enemmän itkua, ei ollut tarkoitus, mutta ethän voi oikeasti tietää tuletko olemaan loppuikääsi yksin. Et voi tietää, siitäkään huolimatta, mitä aiemmin elämässäsi on tapahtunut. Ja ehkä tuo suututtaa sinua jos noin sanon, mutta miten muka voit tietää sen? Miten sen muka voi tietää varmasti?
Ja miten voit tietää ettei sinusta ole psykologille menijäksi? Miksei muka? Sen perusteella, mitä olet aiemmin sanonut, en näe mitään aivan ylittämätöntä estettä miksi et lopulta uskaltaisi mennä psykologille (huolimatta siitä, että häpeäisi itseään ja olisi paha olo). Miten voit sanoa, että MIKÄÄN ei enää voi auttaa, sillä et voi sitä tietääkään?
Vastaa teille "tyttärille" ettäs....
Niin kauvan kun piinasin itseäni yksinäisyyden ajatuksella, olin masennuksen syvimmässä kuopassa?
Sen jälkeen kun sain selväksi, että parempi yksin kuin huonon kaverin kanssa (mahdollisuuksia oli).
Siitä alkoi nousu humala? Nykyään kaikki joita tapaan on hyviä ystäviä. Tulen toimeen kaikkien kanssa. Masenuksesta ja lääkityksestä on kaukainen muisto vain.
Viesti: > Lakatkaa piinamasta itseänne. Roikkumalla vain määrätyssä ajatus kolmiossa.
Maailma on mahdollisuuksia täynnä, kun ne oikein oivaltaa. ETSIMÄLLÄ, HAKEMALLA,ELÄMÄLLÄ
Saarna loppuu tähän. Hyvää yötä.
Ehkä nämä minun sanomiset kuulostaa nyt sinun mielestä saivartelulta ja paskapuheelta..
Sanot, että haluaisit kuolla ja sanot että ei ole mitään toivoakaan enää.. niin tätä ajatellen minusta vaikuttaa oudolta se, että samaan aikaan kuitenkin annat ymmärtää, että oikeasti sinäkin haluaisit mennä sinne lääkärille/psykologille, mutta suurin este on se ettet uskalla etkä pysty. Mutta eivät ne kaikki ammattiauttajat ole niitä idiootteja. Kerro mulle miksi et yritä kerätä sitä rohkeutta mennä sinne lääkärille kun kuitenkin menisit jos olisi rohkeutta?
En minä voikaan 100% varmuudella sanoa että tulisin olemaan koko elämäni yksin, en. Mutta se on vaan niiiiin todennäköistä! Miten ihmeessä voisin esimerkiksi unohtaa rakkauteni erästä ihmistä kohtaan, ja alkaa seurustelemaan jonkun toisen kanssa? Miten voisin alkaa taas luottamaan ihmisiin, kun jatkuvasti käy ilmi ettei ihmisiin voi luottaa? Tähän asiaan liittyy vaan niin paljon kaikkea, että tuntuu niin mahdottomalta.
Ai miksen pysty menemään lääkäriin? Ei sitä tunnetta osaa selittää, pelkkä asian ajattelukin saa paniikkikohtauksen tapaisen olotilan päälle.
Ja lääkärissä todennäköisesti tungettaisiin vain jokin masennuslääkeresepti käteen, ja laitettaisiin juttelemaan jollekin sairaanhoitajalle ehkä 15 minuutiks, ja sitten passitettaisiin kotiin kärsimään.
Ja toisekseen, todella todella todella pieni osa minusta EHKÄ haluaisi lääkäriin, mutta suurimmaksi osaksi en edes halua parantua, haluan vaan kuolla. En vaan näe mitään syytä elää! (Ja kärsiä siinä toivossa, että asiat EHKÄ joskus aikojen päästä olisivat hieman paremmin.)
En tiedä ymmärrätkö yhtään mitä tarkoitan...?
Kaikki on niin epävarmaa, ja minulla on voimat loppu!
Muillakin ihmisillä on rakkaus mennyt perseelleen pahasti, niitä on kusetettu, ja tuntuu ettei siitä millään pääse yli eikä sitä voi unohtaa mitenkään. Mutta mielestäni olet väärässä jos ajattelet, että asioiden paraneminen on muille mahdollista, mutta sinulle ei.
Ja tiedän minäkin varsin hyvin sen, että muihin ihmisiin on aivan helvetin vaikeata luottaa. Mutta ei se tarkoita sitä, että kaikki ihmiset ovat epäluotettavia paskiaisia tai edes sitä, että kaikki omalle kohdalle sattuvat olisivat aina juuri niitä epäluotettavia paskiaisia.
Vielä lääkäriin menosta, kun kuitenkin pohjimmiltasi haluaisit sinne mennä, vaikka pelkäät sitä niin. Sinun kannattaa kans vähitellen totuttaa itsesi siihen ajatukseen, että pystyt ja uskallat mennä lääkäriin vaikka se niin mahdottomalta nyt tuntuukin. Ja sitten kun tuntuu, että uskallat, niin sinun kannattaa sitten ottaa yhteyttä mielenterveystoimistoon, ja niin kuin aiemmin sanoin kirjoittaa vaikka paperille kaikki ja sanoa, että mitkään lääkkeet tai lyhyet puhumiset ei auta, niin että ne oikeasti tajuaa. Onhan se avun saaminen tässä yhteiskunnassa liian vaikeaksi tehty, mutta en edelleenkään näe syytä, mikset sinäkin siihen pystyisi. Mikset voi edes kertoa kellekään muulle tuosta pahasta olosta? On kai sulla sukulaisia, sanoit aiemmin, että äitisi on masentunut myös, mutta etkö voi kertoa jollekin muulle edes?
Ja kyllä ymmärrän mitä tarkoitat sillä, kun tuntuu, että haluaa vain kuolla eikä mikään auta ja eikä edes halua parantumista, koska sekin tuntuu niin helvetin turhalta ja mahdottomalta. Ja silloin tuntuu, että on mahdoton tilanne kun kuolema pelottaa ja elämä pelottaa eli on vain kaksi huonoa vaihtoehtoa. On minustakin tuolta tuntunut, sillä olen aiemmin itsemurhaa yrittänyt (kuten olen jo aiemmin sanonut).
Mutta kaiken merkityksettömyys ja ilon aiheiden puuttuminen elämästä ja tunne siitä, ettei kestä eikä jaksa yhtään mitään, johtuu siitä masennuksesta.
Toivon, että harkitset tuota avun hakemista ammattiauttajalta ihan oikeasti, ja vähitellen keräät sitä uskallusta siihen, etkä vain torju sitä hetimiten. (Ja ei tämä ollut mitään turhaa saivartelua vaikka niin kuvittelisit, joten älä sentään suutu).
Joka tapauksessa hyviä öitä ja jaksamisia sulle! :)
Mä en ole ennenkään päässyt yli mun elämässä tapahtuneista "menetyksistä" ja vastoinkäymisistä, miks nyt yhtäkkiä pääsisin? Ja ennen mulla tosiaan oli niitä läheisiä, joiden avulla selvisin jotenkuten (että olen vielä hengissä), mutta nyt ensimmäistä kertaa olen ihan yksin. Pitäisi siis päästä tämän hetkisen elämän vaikeimmasta menetyksestä yli ihan yksin, ilman kenenkään läheisen tukea? Enpä usko että onnistuu!
Mä olen aina ollut lääkärikammoinen, jo monia vuosia. Masennuksen aiemmassa vaiheessa, kun en vielä ollut täysin toivoton, harkitsin kyllä, ja olin menossakin lääkäriin kun eräs ihminen minut sinne suorastaan pakotti, (ja olisi tullut sinne puolestapuhujakseni, koska itse en suutani saisi auki, ja valehtelisin vaan)... Mutta asiat muuttuivat, ja tämä meni nyt näin. Silloinkaan, kun vielä halusin parantua, en olisi lääkäriin uskaltanut yksin mennä, vaikka lähes kaksi vuotta sitä ainakin mietin ja harkitsin.. en vaan pystynyt. Mites sitten nyt? Se pitäisi tehdä yksin, ei onnistu. Ja eikös "parantuminen" vaatisi uskon ja halun parantua? Ja niitä minulla ei ole. Siinä olisi lääkäri varmaan täysin neuvoton, kun menisin vastaanotolle, kieltäytyisin lääkkeistä ja kertoisin etten edes halua parantua.
Kyllä mun masennuksesta suhteellisen moni tietää; äitini, veljeni, exäni, ja kaksi lapsuuden "kaveria" tavallaan tietää, ilman mitään yksityiskohtia, ja asian vakavuutta.
(Näistä ihmisistä vain exäni tietää kaiken, yksityiskohtaisesti).
Niin, kahdesta pahasta pitäisi valita se vähemmän paha vaihtoehto. Elämä vai kuolema, valitsisin kuoleman, ja siihen yritän itseäni psyykata että uskaltaisin sen joskus toteuttaa.
Sulla on varmaan mennyt ihan totaalisen järki tähän mun pessimistisyyteen ja toivottomuuteen. Anteeks.
kun olen vielä hereillä. Älä vertaa niihin aiempiin kokemuksiisi kun et uskaltanut etkä päässyt yli vastoinkäymisistä, ei niitä voi enää muuttaa, vaan "unohdat" ne, jätät ne menneisyyteen, ja keräät vähitellen sitä uskallusta siihen lääkärille menoon (ja sitten pistät paperille kaiken, ettet voi olla tuppisuuna). Ja tiedän, että se tuntuu sinusta aivan mahdottomalta ajatukselta, mutta ei se ole sitä. Eikä se ole turhaa vaikka siltä nyt tuntuu! Ja sitten voithan taas sanoa jollekin sukulaiselle tai tutulle, että lähtee sinun kanssa sitten sinne lääkärille. Ei kai ne nyt siitä ala kieltäytymään, jos ne tietää, että sulla on niin paha olo.
Mutta nyt miun täytyy mennä nukkumaan. Moikka.
No eipähän mun paha olo ketään kiinnosta pätkääkään, eikä ainakaan niin paljon että kukaan mua minnekään lääkäriin lähtis kiikuttaan. Eikä kukaan mun elämässä olevista tiedä mun masennuksesta, siis että se on näin paha. Enkä haluakaan että kukaan saa tietää.
Toi paperille kirjottaminen on teoriassa ihan hyvä idea, mutta ei musta olis siihenkään. En vaan kehtais lykätä lääkärille jotain lappusta, missä on koko elämänkerta kaikkine oireineen. Ja sitä paitsi itkisin kuitenkin koko ajan ihan hysteerisenä, enkä saisi siis senkään takia sanaa suustani. Enkä kehtaa itkeä kenenkään tuntemattoman edessä, se olis ihan kamalaa!
Mut sitäpaitsi varmaan suljettais jollekin osastolle, kun niin pahasti viiraa päässä.
Ainiin, enkä halua papereihini ikuista hullunleimaa, joka seuraa minua loppu ikäni.
Kauniita unia, toivottavasti nukut hyvin.
? & ! & ¤ & *
216 viestiä
4637 käyntikertaa
Jaa että ei muka kiinnosta. Kukaan ei vaan viitsi enää sanoa mitään, kun tietää jo vastauksen valmiiksi> en viitsi, en uskalla, en tahdo, pelkään, lopetan it...,
Mitä tuohon voisi sanoa,. Ei yhtään mitään.
"Ei ketään kiinnosta". Olipa vitsi. Miten kukaan voi kiikuttaa sinua lääkärille, jos ne ei oikeasti tiedä sinun pahaa oloa!? Sanot, ettei ketään kiinnosta ja samalla sanot ettei kukaan tiedä, että masennuksesi on niin paha. No voi helvetti, jos on masentunut, niin silloin on masentunut, ei sitä tarvi selitellä muille.
Eikä sinun tarvi mitään koko elämänkertaa kirjoittaa paperille, kun kirjoitat vaan, että mitkä asiat vaivaavat ja miksi on paska olo; ahdistaa, itkettää jatkuvasti, kaikki tuntuu turhalta, mistään ei saa iloa, itseviha/-inho, peruasiatkin liian raskaita ja vaikeita, pelkäät muita ihmisiä jne. Ja sitten vielä lisäät, että mitkään lääkkeiden kouraan lyömiset tai lyhyt tsemppauspuhe joltain hoitajatädiltä ei auta!
Jos itkettää, niin sitten itkettää eikä sitä tarvi hävetä, onhan lääkärit sitä paljon jo työnsä luonteenkin takia nähneet. Näyttää, että koko ajan oletat, että juuri se kaikki pahin mahdollinen tapahtuu, jos yrität saada apua masennukseen. Minkä helvetin takia?
Ja mitä ihmettä "hullun leimaa"..? Eihän sinun lääkäri-/sairaspapereita voi ihmiset edes lukea jos siihen ei sulta erikseen tule lupaa!
Hieman tarkennusta tuohon, kun sanoin ettei ketään kiinnosta, ja että kukaan ei tiedä masennukseni oikeaa tilaa.
Kyllä äitini tietää että haluan kuolla enemmän kun mitään muuta, ja että mulla on helvetin paha olla, ja etten saa mitään aikaiseksi, MUTTA, äitini mielestä kaikki on omaa syytäni, olen vaan laiska tms. Hän ei siis vaan ymmärrä vaikka olen yrittänyt selittää! Eikä ymmärrä kukaan muukaan, ellei ole ollut samassa jamassa.
Jos on jollekin asiasta hieman enemmän puhunut, niin vastaukseksi saa vaan sen surullisen kuuluisan "ota itseäsi niskasta kiinni", ja kummaksuvia katseita: "voiko toi tosissaan olla noin sekaisin päästään?".
Jos jotakuta läheistäni oikeasti kiinnostaisi, varmasti hän ottaisi asiasta enemmän selvää, tai kyselisi minulta asiasta. Ja KUUNTELISI kun puhun, eikä vaihtaisi heti puheenaihetta ja alkaisi puhumaan jostain huomispäivän säästä!
Eipä enää hirveesti houkuttele kellekään masennuksestani kertoa, kun vastaanotto on aina samanlainen.
"Näyttää, että koko ajan oletat, että juuri se kaikki pahin mahdollinen tapahtuu, jos yrität saada apua masennukseen. Minkä helvetin takia?"
En tiedä. Mun kokemukset lääkäreistä on vaan todella huonoja. Joskus hain sairaslomaa omalta lääkäriltäni kun en enää jaksanut käydä koulussa, ja vastaanotto oli vaan vähättelevä, lääkäri vaan virnuili kun kerroin asiani, eikä aluksi edes meinannut kirjoittaa sairaslomaa!! Enpä sen jälkeen ole lääkärissä käynyt!!!!!
Ja toisekseen, mä en vaan ole niin rohkea että pystyisin myöntää jollekin lääkärisedälle miten heikko olen. Mulla ei ole munaa siihen!!
Onhan se niin, että jotkut ihmiset eivät tosiaan tajua masennuksesta yhtään mitään. Ja arvelisin, että se on jokin suomalainen tapakin, että ei haluta kuunnella jos joku kertoo masennuksesta, kun se tuntuu niin kiusalliselta kuunneltavalta ja sitten vaan ajatellaan, että: "Noh, ei kai sillä kovin huonosti asiat ole" tai jotain vastaavaa. Ja arvelins kans, että sitten nekin ihmiset, joita kiinnostaisi masentuneen vointi sanovat kans noin kuin eivät tiedä miten siihen pitäisi suhtautua ja ehkä nekin pelkää kun niistä tuntuu, että niille sälytetään vastuuta.
Ja jos äitisi ei ymmärrä tai ei halua ymmärtää, niin sitten ei vaan ymmärrä, mutta onhan hän väärässä siinä, jos sanoo, että kaikki sinun syytä. Jos kerran sinun läheisiä ei näytä kiinnostavan, niin sitten keräät sitä rohkeutta mennä sinne lääkärille, sillä ei se sullekaan ole mikään ylittämätön kynnys. Ei siltikään vaikka sinne lääkärille menoon ei juuri nyt ole uskallusta.
Ja sitä paitsi! Ei tavalliset lääkärit ehkä tajuakaan masennusta. Sinun kannattaa ennemminkin ottaa yhteyttä paikkakuntasi mielenterveystoimistoon (jos et uskalla, niin sitten keräät rohkeutta, että soitat sinne tai käyt siellä paikan päällä tilaamassa ajan jos soittaminen jännittää liikaa), sillä siellä oleva psykologi/psykiatri varmasti tajuaa enemmän noita sinun vaikeuksia kuin jokin terveyskeskuspuoskari.
Koita olla ajattelematta niitä menneitä huonoja kokemuksia terveyskeskuslääkäreistä, nuorisopsykologeista, lukion terveydenhoitajista tai ketä ovatkaan olleet. Ihan varmasti mielenterveystoimiston tyypeillä on enemmän ymmärrystä sinun murheille, kuin jollain tavallisella lääkärillä. On ne nähneet "heikkoja" ihmisiä ennenkin, joten apua vain hakemaan. Eikä sitä mielenterveystoimistossa käymistäkään kannate hävetä (jos sitä ajattelet), sillä jos on paha olo, niin sitten on ja sille pitää tehdä jotain. Kyllä sinäkin sitä apua saat ja uskon, että pystytkin hakemaan vaikka itse et usko niin. Joten nyt sitä rohkeutta keräämään avun hakemiseen!
oikein sanoa mitään. Tää mun ihan helvetillinen olo ja itkeminen on jatkunut jo monta päivää tauotta, ja pahenee vaan. En vaan tän olon vallassa nää mitään toivoa paremmasta, niinkun en ole enää kuukausiin nähnytkään.
Mä olen vaan niin väsynyt.
Paha masennus. Sitä se on, kun ei jaksa mitään, ei kykene eikä uskalla tehdä mitään, ja kaikki tuntuu ylivoimaiselta ja turhalta, ja on vaan paha olo jatkuvasti ja umpikujassa oman mielensä kanssa. Masennus saa kaiken näyttämään niin synkältä, että tuntuu ettei voi tehdä mitään parantaakseen asioita. Mutta kun ei se ole niin!
Rohkeutta keräämään ja apua siis hakemaan, sillä olen varma, että sinäkin pystyt siihen ja että oikeasti haluatkin apua. Enkä suostu uskomaan, että sinun(kaan) tilanne on toivoton! Olet tännekin pystynyt purkamaan pahaa oloasi, niin pystyt kyllä purkamaan siitä muuallekin (psykologille tms.), kun keräät sitä rohkeutta ja uskallusta. Eikä avun hakeminen ole turhaa, vaan paljon turhempaa on jäädä yksin omaan umpikujaansa.
näkyy viestit kun ei näy. "Viestin lähetys epäonnistui" ja silti se viesti on tuossa, mutta sitähän ei tietenkään näy ennen kuin lähettää tämän viestin tai sitten se näkyis joskus 2 tunnin kuluttua. Hyvinpä siis toimii tämä keskustelupalsta!
Niin sitä vaan, että miten sitten pystyt sitä roolia vetämään ja menemään ihmisten ilmoille, mutta et pysty menemään lääkärille/psykologille hakemaan apua, vaikka kummastakaan (roolista ja lääkärille menosta) et pidä? Eihän tuossa ole mitään järkeä, huomaathan sen itsekin?
Mutta kun mä olen aina ollut (melkein) tällainen. Yhtä pessimisti, silloin "terveenäkin". Silloinkin vihasin ja häpesin itseäni, toki ne tuntemukset on nyt voimakkaampia kuin silloin, mutta kuitenkin. Ei tämä pelkästään masennuksesta johdu. Olen siis varmaan vaan joku luonteenvikainen, miksi haluaisin elää sellaisena? En voinut "onnellisenakaan" sietää itseäni silloin ennen, miksi nyt kävisi toisin?
Kun keksisi sen yhdenkin syyn, miksi elää. En vaan keksi, vaikka sitä miten mietin.
"Olet tännekin pystynyt purkamaan pahaa oloasi, niin pystyt kyllä purkamaan siitä muuallekin (psykologille tms.),"
No hei, helppohan tänne on purkaa, kun kukaan ei näe, eikä tunne minua.
kovin hyvin toimi, ei! No, jospa se jossain vaiheessa rupeis taas toimimaan.
Roolia pystyy (ja on "pakko") vetää, jottei paljastuisi, koska ajatus siitä että joku näkee minut heikoimmillani, ahdistaa minua! Vedän roolia, vaikken siitä pidäkään juuri siksi, ettei kukaan saisi tietää. Teen siis kaikkeni etten vaan paljastuisi.
No lääkärille mennessä nimenomaan pitäisi juuri uskaltaa näyttää se todellinen olo, ja se heikkous. Jota en siis uskalla. Joka on se "pahin pelkoni".
Ei sinussa ole oikeasti yhtään mitään vikaa, vaikka itsestäsi tuntuu, että niitä "vikoja" on vaikka kuinka. Se, että on "terveenäkin" vihannut, inhonnut ja potkinut itseään päähän on omaksuttu asenne, jonka voi korjata terapiassa. Mullakin on tuo sama asenne itseäni kohtaan ollut aina, mutta aion päästä siitä eroon. Eli se ei ole kiveen kirjoitettu, että vihaisit itseäsi koko loppuelämäsi.
Kun sinä et kerran keksi, niin minä keksin sulle hyvän syyn elää:
Hyvä syy elää on siinä, että kaikki on vielä mahdollista (vaikka et uskokaan sitä masentuneena ja itseinhoisena). On aivan mahdollista, että jos (ja kun, toivon) uskaltaudut sinne psykologille sinäkin, niin parannut masennuksesta ja pääset eroon itsevihasta ja häpeästä. Sitä vartenhan psykologeja on, että ne auttaa käsittelemään näitä asioita ja opastavat miten näistä tuhoisista ajattelumalleista pääsee eroon. Eikö mielestäsi muka olisi hyvää se, ettet olisi masentunut etkä inhoaisi ja häpeäisi itseäsi enää?
On aika vaikea uskoa että itsessä ei muka olisi mitään vikaa, kun niin monet eri ihmiset ovat antaneet niin ymmärtää... Eivät ne kaikki valehtelijoitakaan voi olla!?
On aika hassua, että pitäisi uskoa siihen että vaan puhumalla jonkun "ammattilaisen" kanssa, voisi mukamas muuttaa ajattelumallia, joka on ollut osa "minuutta" aina.
Vaikka kaikki voisikin olla vielä mahdollista, niin en vaan jaksaisi elää vain sen takia, että EHKÄ jotain hyvää saattaisikin tapahtua. Siis niinkuin olen aikaisemminkin sanonut. Sekin tuntuu vaan niin turhalta. Mä en vaan yksinkertaisesti jaksais enää.
Meinasin kirjoittaa siitä, psykologilla käymisen hyödystä, mutta en nyt osaa selittää ja se alkaa vaikuttamaan taas turhalta.. :(
..kun mullekin alkaa taas epäilyttävästi hiipimään se epätoivoinen ja ahdistava olo kun ajattelen omaa tulevaisuutta ja kaikki alkaa vaikuttamaan niin hankalalta ja vaatii niitä voimia ja jaksamista, joita ei ehkä mullakaan sittenkään ole. Ja taas minuakin alkaa epäilyttämään tuo psykologilla käynti. Uskomatonta, että taas käy näin.. :(
Kukapa minäkin olen sinua neuvomaan kun mulla heittelee mielialat miten sattuu.. Ja nyt sitten tulee itkukin..
Voi ei :( Ei ollut tarkoitus saada sua ajattelemaan asiasta yhtä negatiivisesti kuin minä, ja mahdollisesti luopumaan siitä! :(
Vaikutit jo niin positiiviselta, ja selvä toivonpilkahduskin siellä loisti. Kai minä nyt sain vakuutetuks sut että elämä on täyttä paskaa nyt, ja tulevaisuudessa... Vaikka tässä olisi pitänyt käydä niin, että sinä olisit saanut mut vakuutetuks että vielä on toivoa. :(
Mutta voihan taas olla, että se ahdistus väistyy! Sinulla kuitenkin näitä hyviäkin päiviä on nyt ollut. Ehkäpä saat taas jostain intoa ja voimia yrittää!
Koitahan jaksella, ja saada takaisin se toivo paremmasta!
Ja vastailehan taas, jos siltä tuntuu!!
En tiedä miksi mulla heittelee näin pahasti olo. Tai tiedän.. Olen pohjimmiltani kuitenkin aivan epätoivoinen ja tiedän, että kaikki on loppujen lopuksi turhaa ja pelkkää paskaa ja sitten yritän uskotella itselleni (ja näköjään sullekin), että asiat voi vielä korjata, mutta ei vain mullakaan oikein riitä usko siihen, että joskus asiat olisivat hyvin. En minäkään halua enää kärsiä tätä paskaa sen takia, että asiat joskus EHKÄ voisivat olla hyvin.
Ja taas vihaan niin paljon niitä kusipäitä, joilla elämä on alusta alkaen niin helppoa, hauskaa ja vaivatonta ja jotka voivat vain nauttia kaikista elämän hyvistä asioista. Sitten omalle kohdalle käy näin, että omassa elämässä on kaikki jo heti lapsuudesta lähtien päin helvettiä ja sitten aikuisena pitäisi pystyä jostain repimään ne voimavarat, joilla edes sen jäljellä olevan elämän saisi jotenkuten kuntoon. Ja olet kyllä oikeassa siinä, että sitä ei vaan pysty olemaan vertaamatta omaa elämäänsä muiden elämään. Onhan se ihan tyhmää, mutta silti aina tulee huomaamattaan ja tahtomattaankin tehtyä niin.
Vaikka mitä tapahtuisi niin mulla silti olisi aina pohjimmiltaan tämä epätoivoinen ja lohduton olo, vaikka yrittäisi huijata itseään uskomaan ettei se niin ole. Se vaan on eikä siitä pääse eroon. Ei siihen auttaisi mitkään terapiat eikä mikään muukaan, ei tästä tyhjyydestä pääse eroon millään! Tulee vielä paskempi olo näistä näennäisistä hyvistä kausista kun tajuaa, että se kaikki oli turhaa toivoa, pelkkää kangastusta ja harhakuvitelmaa. :(
Todellisuudessa ei ole kuin niitä huonoja vaihtoehtoja..
Niin kuin sanoit aiemmin, niin ne on ne tietyt asiat, jotka olisivat aivan välttämättömiä, että voisi elää onnellisena. Eri ihmisillä ne asiat vaihtelevat, mutta jos ne ovat mahdottomia, niin minkä takia kiduttaa itseään elämällä, joka ei ikinä voi itsestä tuntua elämisen arvoista?
Mitä vitun väliä sillä on jos minun elämä on muiden mielestä elämisen arvoista, sillä eiväthän he voi sitä ikinä tietää eivätkä kokea elämää minun näkökulmasta, sillä vain minä voin (joudun) kokemaan juuri tämän elämän. Sillä olisi väliä, että minun elämäni olisi minun mielestä elämisen arvoista ja mielekästä ja hyvää, mutta kun se ei ole. Ja sitten joutuu tuntemaan vielä syyllisyyttä, kun muiden mielestä ei olisi mitään syytä pahaan oloon. Vittu eiväthän he voi edes teoriassa kyetä tietämään ja kokemaan tätä samaa!
Voin hyvin ymmärtää niitä ihmisiä, jotka ovat päivänsä päättäneet ja joista monet muut ihmettelevät, että miksi ne tekivät itsemurhan kun niillä oli asiat kuitenkin niin hyvin. Ja vastaushan on hyvin helppo: Ne tietyt välttämättömät asiat olivat mahdottomia saavuttaa. En nyt viittaa kaikkiin itsemurhatapauksiin, sillä tietysti osa niistä on seurausta melko lailla lyhyestä epätoivosta tai hetken mielijohteesta tehtyjä. Mutta kun vuosi vuoden jälkeen miettii päänsä puhki tällä asialla eikä sitä tietä parempaan ole olemassakaan, niin silloin ei voi mitään muuta..
Ja niin se vaan on, että ne tietyt välttämättömät asiat ihmisarvoisen elämän kokemiseksi ovat mahdottomia mullekin. En vain kestä enkä halua vuosikymmeniä sellaista elämää, se olisi kidutusta (varsinkin kun samaan aikaan näkisi muita ihmisiä, joiden elämänpuitteina ovat juuri ne tietyt asiat, jotka itselle ovat edes teoriassakin saati sitten käytännössä mahdottomia).
Ja tämän takia on vain niitä huonoja vaihtoehtoja..
Minun mielestä on naurettavaa, ja suorastaan törkeää, jonkun ulkopuolisen ihmisen alkaa analysoimaan jonkun toisen elämää, siis juuri onko siinä kaikki hyvin, ja onko se elämisenarvoista. Nimenomaan, kukaan muu ei voi sitä tietää, paitsi sinä itse! Ja taisin joskus tuolla aikaisemmin kirjoittaakin, vaikka elämässä kaikki olisikin päällepäin hyvin, niin ei se automaattisesti tarkoita että on onnellinen ja kaikki on hyvin! Ihminen voi olla todella rikki henkisesti, vaikka kaikki olisikin "hyvin" muiden mielestä. Ja ihmiset sitä paitsi kokevat eri asiat erilailla!
Minäkin olen tähän joutunut törmäämään, joutunut tuntemaan syyllisyyttä pahasta olostani, koska jonkun toisen mielestä minulla on elämässäni kaikki hyvin, eikä syytä olla masentunut. Se loukkasi minua todella, ja ennen kaikkea suututti ihan perkeleesti! Mutta ei ne ihmiset vittu tajua :(
Jonkun (toisten mielestä) pikku asian puuttuminen elämästä, voi kuitenkin olla ihan helvetin suuri juttu itselle, ja sen puuttuminen voi suorastaan rampauttaa. Miten sais ihmiset tajuamaan sen?
Tänään juuri mietin (jälleen) itsemurhaa, ja prkl kun se onkin niin vaikea juttu, niin epävarmaa, ja niin moni asia voi mennä pieleen! Kuolema pelottaa, mutta elämä pelottaa vielä enemmän! Joten, kuten sanoit, olemassa on vain huonoja vaihtoehtoja (tai sitten niitä mahdottomia).
Ainoa oikeasti hyvä vaihtoehto olisi se, että joutuisi yllättävään onnettomuuteen, jossa kuolisi silmänräpäyksessä ja kivuttomasti, se ei vaatisi yhtään mitään eikä pelkokaan olisi estävänä tekijänä. Mutta se on suunnilleen yhtä todennäköistä kuin voittaa vaikkapa lotossa täysosuma.
Mutta muutama vuosi kai tässä tulee vielä jotain puuhailtua ennen kuin tulee se raja vastaan ettei vaan enää kestä. Näin arvelisin.
Pitää päättää tämä viesti positiivisesti:
Hyviä öitä ja makoisia unia sulle! :)
Johonkin onnettomuuteen joutuminen olis kyllä parasta mitä vois tapahtua! Mutta niinpä, helvetin epätodennäköistä :(
"Mutta muutama vuosi kai tässä tulee vielä jotain puuhailtua ennen kuin tulee se raja vastaan ettei vaan enää kestä. Näin arvelisin."
Tolta mustakin tuntuu. Tai oikeastaan tuntuu etten kestä enää päivääkään, mutta en uskalla vielä itseäni tappaa, joten kai tässä jokunen vuosi pitää vielä kärsiä... Saa nähdä. En tiedä, vaikeaa tää elämä... (ja kuolema).
Hyviä öitä sinullekin! :)
Tuntuu, että minäkin olen kohta sekoamassa. Nyt on vähän (huom. VÄHÄN, ei edes jonkun verran) parempi olo siinä mielessä ettei aivan pahalta tunnu, mutta silti on sisimmässä se olo, että miten tätä jaksaa tai voi elää, valtava ahdistus, jatkuvaa tyhjän päällä kävelemistä. En kestä kun elämä on niin sietämätöntä ja sattuu! Ja muutenkin tuntuu, että olen vain tyhjän takia olemassa. :(
ei ole niin hirveän paha olo. Inhottavaa kun vaihtelee jatkuvasti kahden ääripään, eli "normaalin" ahdistuksen/epätoivon ja kestämättömän ahdistuksen/epätoivon välillä. Tuo se vasta kuluttaakin voimia. :(
Ei meinaa vieläkään oikein toimia nää sivut!
Joo, no ei varmaan ole kivaa kun mielialat heittelee niin laidasta laitaan! Mut eipä tämä munkaan tän hetkinen (tasainen) paha olo mitään juhlaa ole. Ei olekaan varmaan koskaan ollut näin paha olo näin pitkän aikaa yhteen menoon :(
No tänään pakotin itseni siivoamaan, oli kämppä niin hirveessä kunnossa kun en oo aikoihin jaksanut tehdä yhtään mitään. Ei meinannu voimat riittää, mutta onneks sain kaiken tehtyä mitä pitikin. "Hyvä" fiilis et sai jotain aikaseks.
Ootkos nyt vielä harkinnu sitä psykologi-juttua?
Ei meinaa toimia ei!
Ja oonhan minä sitä psykologilla käyntiä miettiny ja luulen, että käyn siellä vaikka se tuntuukin niin vaikealta enkä usko että se kuitenkaan auttaa. Sitä on vaan liian erilainen ja ulkopuolinen aina kaikkialla muutenkin.
No pakkohan sitä on uskaltautua raahautumaan sinne psykologille, vaikka se pelottaakin. Osa minusta haluaa mennä sinne ja osa ei. Mutta nykyään olo sitä luokkaa on sellainen, että on pakko valita (ja valittaa!) jokin vaihtoehto. Muuten se olisi mulla vaan tätä samaa itsesäälissä rypemistä ja paskaa oloa, jota on kestänyt jo aivan liian monta vuotta. Enkä halua valita sitä. Ja toisaalta en halua päätyä siihen itsemurhaankaan.
Niin, onhan se varmaan paras vaihtoehto, jos kuitenkin haluaa "parantua", ja jos vaan suinkin uskallusta löytyy! Ja saapahan sitten ainakin (todennäköisesti) jonkin diagnoosin itselleen, saa varmuuden (=lääkärin mielipiteen) että mikä nyt oikeasti on homman nimi... ellei sitten tietenkin ole jo jonkin sortin diagnoosi tehty joskus aikaisemmin!?
Mä olen tänään mietiskelly että miksi mä oikeasti vihaan itseäni niin paljon... vikoja tulee mieleen koko ajan. En oikeasti osaa sanoa yhtäkään asiaa mistä pitäisin itsessäni. Miten helvetissä voikin olla kaikin puolin näin vastenmielinen?
No saapas nähdä mitä sen psykologilla käynnin kanssa tekee, kuitenkin mulla mieli muuttuu vielä vaikka kuinka monta kertaa, niin ainaki luulisin..
No joko oot selvittänyt miksi vihaat itseäsi niin paljon? Miksi ne sun viat sitten on vikoja? Onko ne "vikoja" vai vikoja? Ja millaisia niiden pitäisi olla ettei ne olisi vikoja? Oletko varma, että sillä sinun itsevihalla on loppupeleissä mitään tekemistä niiden vikojen kanssa, joita näet itsessäsi. Tokihan tiedät, että mitä enemmän vihaa itseään, niin sitä enemmän vihaa itseään.
Eipä ole vielä selvinny miks vihaan itseäni niin kamalasti. Sitä vaan näkee (ja muut näkee) itsessään niin paljon vikoja. Sitä vaan vihaa itseään niin paljon, ja on niin itsekriittinen, että kaikki pikku jututkin itsessä alkaa ällöttämään ja ahdistamaan. Ja tiedän että monet asiat ovat ihan mitättömiä ja naurettavia, mutta ne vaivaavat silti.
Kaiken pitäisi olla toisin, että voisin hyväksyä itseni; pitäisi olla hoikempi, ahkerampi, kiltimpi, rehellisempi, nätimpi, positiivisempi......... yms. En tule koskaan olemaan sellainen ihminen joka haluaisin olla :( En tunne olevani normaali, en fyysisesti, enkä psyykkisesti.
En tiedä mistä tällainen itseviha voi olla peräisin!!!? Viha vaan syvenee vuosi vuodelta... aina löytyy vaan enemmän ja enemmän syitä vihata itseään ja ulkonäköään. Tunnen olevani yksinkertaisesti vastenmielinen!!
Tuota minäkin olen miettinyt itsessäni, että miksi vihaan ja häpeän itseäni niin paljon. Ja sitten aivan typerien asioiden takia, asioiden joita ei voi mitenkään muuttaa. Ja sitten sellaisten asioiden, joista ajattelen, että jos ne olisivat erilailla, niin muut näkisivät minut erilailla, ja itsekin voisin nähdä itseni erilailla. Sitä voisi tavallaan olla "hyväksytty" muiden silmissä ja sitä kautta omissa silmissä. Mutta tämäkin on vain sitä kuinka ajattelen muiden näkevän minut ja kuinka reagoin siihen eli ei sillä lopulta ole oikeasti mitään tekemistä muiden ihmisten kanssa. Joo, ei sitä ikinä voi olla se "ihanneihminen", joka nyt haluaisi olla. Mutta sehän on ulkopuolelta minulle asetettu ihanneihmisen malli, jonka kuitenkin olen omaksunut omaksi näkökulmaksenikin.
Olenkin ajatellut, että minun ei tarvikaan muuttaa itsessäni oikeasti mitään. Sitä vaan on oppinut tuollaisen näkökulman, jossa hakee hyväksyntää omalle itselleen jostain muualta, ja vaikka saisikin sen, niin sitten sitä itse kuitenkin automaattisesti ajattelee ettei se voi olla totta. Ja sitten jos se muilta tuleva hyväksyntä lakkaakin niin sitten sitä on entistä enemmän rikki.
Minusta tuntuukin siltä, että olen omaksunut tämän itsevihan siitä, kun lapsena ja nuorena koki tulevansa hyljeksityksi muiden taholta. Ja varsinkin koulusta on jäänyt mieleen traumoja, vaikka ei minua suoranaisesti kiusattu (jos vertaa moniin muihin), mutta sitä koki aina olevansa muiden inhoama, hyljeksimä ja ulkopuolinen. Ja eipä sillä, kyllähän minua ulkonäön puolesta haukuttiinkin paljon. Lapsena/nuorenahan sitä on niin riippuvainen ympäristöstään (eli muista ihmisistä) ja jos käy tuolla lailla, että muilta ihmisiltä tulee hyljeksintää, niin eipä ole ihme jos oppii vihaamaan itseään ja haluaisi olla erilainen, kun ei ole se muiden "ihanneihminen".
Mutta omassa päässä ja ajattelussahan ne "viat" lopulta syntyy. Ne piirteet mitä itsessä näkee, muuttuu omassa ajattelussa joko "hyviksi" tai "huonoiksi". Sen takia en enää uskokaan, että vaikka ne "viat", joita itsessäni koen olevan, häviäisivät, niin se ei lopulta muuttaisi mitään eikä poistaisi itsevihaa ja -häpeää. Eihän ne lopulta voi lähteä pois kuin sillä, että muuttaa omia ajattelutapojaan, kun ei ne oikeasti ole vikoja. On se niin vittumaista, että tällaista paskaa on sattunut omalle kohdalle ja nyt vain pitäisi pystyä jotenkin pääsemään irti siitä. Mutta pystyykö sitä?
..sitä kaipaa niin paljon muiden ihmisten hyväksyntää? Tai minä ainakin kaipaan hyväksyntää joka ikiseen pieneenkin päätökseen minkä teen, ihan kaikkeen turhaankin. Saati sitten kun on kyse minusta ihmisenä, luonteestani yms.
"Minusta tuntuukin siltä, että olen omaksunut tämän itsevihan siitä, kun lapsena ja nuorena koki tulevansa hyljeksityksi muiden taholta."
Sinulla on aika selkeä tapaus tämän suhteen, vähemmästäkin alkaa vihaamaan itseään.
Minulla ei olekaan sitten ihan noin. En todellakaan tiedä mistä tämä itseviha on lähtöisin... Ei minua koskaan ole kiusattu tms., koskaan minusta ei ole juurikaan kylläkään pidetty, ja muistan kyllä että joskus tunsin olevani hieman ulkopuolinen. Kotonakaan ei mitenkään "huonot olot" olleet, en ainakaan muista. Että ei tule mitään sellaista mieleen, että joku olisi varsinaisesti haukkunut huonoksi (lapsena siis), ja riittämättömäksi. Jotain pikku juttuja tulee mieleen, mutta ei mitään suurempaa. Kai sitä ei vaan muista. Ja alitajunta vaikuttaa jotenkin.
Ainut asia lapsuudesta, ja kotioloista jonka tiedän (luulen) vaikuttaneen minuun suuresti, ja negatiivisessa mielessä, oli äitini masennus... (tietynlainen välinpitämättömyys, kylmyys..).
En sitä lapsena kokenut niin, mutta ainahan puhutaan siitä miten lapsuuden tapahtumat (laiminlyönnit) saattavat vaikuttaa suurestikin siihen, millaiseksi tulee, ja miten kokee eri asiat.
Kai se itsevihakin on siis peräisin sieltä, en vaan sitä itse muista ja tiedä. Kai ne pikku jututkin on vakuttanu suuresti siihen, millaisena pidän itseäni. En tiedä?
"Sen takia en enää uskokaan, että vaikka ne "viat", joita itsessäni koen olevan, häviäisivät, niin se ei lopulta muuttaisi mitään eikä poistaisi itsevihaa ja -häpeää."
Hmm, niin en tiedä. Olen aina kans miettiny että jos pääsisin vaikkapa plastiikkakirurgille korjaamaan seikat joita ulkonäössäni vihaan, muuttaisiko se loppupeleissä mitään. Tällä hetkellä kyllä vahvasti tuntuu, ettei se itsevihaa kokonaan poistaisi, mutta auttaisi kyllä suuresti... mene ja tiedä! Luulen kyllä että sellainen antaisi enemmän itseluottamusta, jos olisi ulkonäöltään sellainen kun itse haluaa. Saattaahan se tietenkin olla vaan ajatusten vääristymää.
Jos kaipaat paljon muiden hyväksyntää, niin oletko sitten aiemmin (vuosia sitten) ollut sosiaalinen ihminen? Minä en ole koskaan ollut kovin sosiaalinen tapaus (mutta ehkä joskus vielä sosiaalitapaus :P), paitsi silloin muutaman vuoden ikäisenä lapsena, sellaisiahan melkeinpä kaikki lapset ovat.
Minä en pohjimmiltaan varmaan kaipaakaan kovin paljon muiden hyväksyntää. Viihdyn aika paljon omissa oloissani enkä haluaisikaan olla ihan minkälaisten tahansa ihmisten seurassa. En edes halua mitään pinnallisia kavereita. Mutta on kyllä tosi tympeää olla aivan yksinäinen, olisi edes muutama hyvä ystävä mutta kun ei.
Se on mulla enemmänkin sitä, että häpeän itseäni muiden ihmisten seurassa. Aina kun olen ulkonakin niin tuntuu, että kaikki tuijottavat juuri minua, kuin minussa olisi jotain pahasti vialla.
minä koskaan mitenkään sosiaalinen ole ollut... aina sellainen epäsuosittu hiljainen ujohko tyttö. Tosin ennen minulla oli kyllä aina yksi paras kaveri. Aina kerta toisensa jälkeen menetin parhaan kaverini, ja kuten aikaisemminkin sanoin, nyt olen ihan yksin, ilman ketään kuka minua ymmärtäisi, ja jonka seurassa pystyisin olemaan oma itseni.
Ne harvat tämän hetkiset kaverini ovat kyllä periaatteessa melko läheisiä, lähinnä koska olemme säilyneet kavereina jo 9 vuoden ajan, ja kokeneet yhdessä kaikenlaista, mutta en vaan pysty luottamaan heihinkään! Eivätkä he oikeasti luottamisen arvoisia (täysin) olekaan.
Sitten on niitä muutamia koulututtuja, joiden kanssa on olemassa vaan todella pinnallinen suhde, ja joita näkee joskus vain todella harvoin. En minäkään niistä pinnallisista kavereista pidä, enkä niitä varsinaisesti haluaisi elämääni.
Mutta näitä kahta hieman parempaa kaveriani en halua menettää, vaikka nekin kaveruussuhteet ovat jokseenkin pinnallisia johtuen minusta. Mielummin pidän kuitenkin heistä kiinni, kun olen ihan täysin yksin. (tästä huomaa etten todellakaan pysty olemaan yksin, ja pelkään sitä kuollakseni.) Käytännössä olen kuitenkin yksin :(
Olen myös huomannut että yritän miellyttää muita ihan liikaa, ehkä että saisin juuri sitä hyväksyntää.
Kyllä minäkin häpeän itseäni muiden seurassa, todella paljon! Sen takia en enää minkäänlaisia uusia suhteita pysty luomaan kehenkään. Sen takia tiedänkin, että tulen aina olemaan täysin yksin, ellei lasketa mukaan niitä pinnallisia kaverisuhteita (jos nekään säilyy), mutta mitään syvällisempää en tule koskaan saamaan.
Sairasta tällainen riippuvuus muista :(
Kaikkein vaikeinta tässä tilanteessa on se kun tuntuu, että kaikki on jo peruuttamattomasti pilalla. 1) Koskaan ei voi olla sellainen ihminen kuin haluaisi olla, ja 2) tuskin koskaan pystyy hyväksymään itseään sellaisena kuin on (tai edes parhaimmassa tapauksessa voisi olla). Miten sitä oppisi itsensä hyväksymään sellaisena kuin on, sillä eihän sekään onnistu hetkessä vaan veisi kauan, mutta kun ei ole juuri voimia eikä haluakaan siihen?
Miks tää aina menee näin? :'( Taas tapahtu jotain, joka sai mut ihan tolaltaan!!! Nyt jos olis syanidia, niin kaikki olis hyvin, enkä epäröis hetkeäkään!!!!!!!!! Mä en vaan jaksa enää tätä, en kestä :( Eikä auttanu edes viiltely, ahdistaa niin että tuntuu että lähtee taju!
Mitä nyt? Mikä nyt yhtäkkiä ahdistaa tavallistakin pahemmin!?
Ja taas tämä keskustelupalsta muuten tökkii pahasti? Miksei tätäkään koskaan saada kuntoon?
No tapahtui yks juttu, joka sai mut romahtamaan täysin. Ei mitään "vakavaa", tai suurta, mut mulle (nähtävästi) ihan helvetin iso juttu :( Voi v*ttu että mä voinkin olla heikko!
Aina luulee ettei pahemmalta vois enää tuntua, mut kappas vaan, kylläpä voikin! :(
itkettää..
Oletko koskaan yrittänyt jollain tapaa saada selkoa omasta ajatuksenkulusta sen verran, ettei ihan mikä tahansa asia saisi sinua romahtamaan ja olemaan täysin sinusta riippumattomien asioiden riepoteltavana?
Sitä vaan, että kun et uskalla millään keinolla mennä psykologille, niin sinunkin kannattaisi ehkä lukea jotain kirjoja tai vaikka netistä etsiä sivuja, joissa käsiteltäisiin pahaa oloa, itsensä vihaamista, häpeää ym. vastaavaa. Se ehkä voisi auttaa sinua.
Eipä tästä mun ajatuksenkulusta mitään selkoa saa, vaikka miten yrittää. Ja kun tapahtuu tällasia juttuja joihin ei osaa yhtään varautua, niin romahdus on taattu. (Ja tämä juttu on niin arka aihe, yks niistä pahimmista).
En osaa olla niin vahva että pystyisin "hillitsemään" itseni, ainakaan tämänkaltaisissa jutuissa. Sattuu vaan niin saatanasti :( Minun ei ole edes mitään järkeä tuntea näin, ei tässä asiassa... se on täysin turhaa... mutta en voi tälle mitään :(
Mä olen kyllä aika paljon lueskellut juttuja just näistä asioista, enimmäkseen netistä. Jotenkin tuntuu kamalan ahdistavalta lukea niin vaikeista ja itseä lähellä olevista asioista, en tiedä miksi.
Nyt en osaa oikein mitään enää sanoa.. kun alkaa väsyttämäänkin niin, mutta toivottavasti jakselet pian paremmin ja onnistut edes väistelemään niitä pahimpia ahdistuskohtauksia vastedes. Hyvät yöt!
olemassa?
Olenhan minä, valitettavasti!
Ollu vaan niin paska ja väsynyt fiilis, etten ole jaksanut edes koneella olla.
Yöt menny pääasiassa valvoessa... miettien, itkien.
Päätä särkee, oksettaa, huimaa.
Kyllä elämä onkin sitten ihanaa :(
sulla on mennyt? Millanen on olo?
Mulla seilaa olo nyt toiveikkuuden ja epätoivon välillä vähän väliä, mutta se johtuu aika monesta asiasta ja jos ne sais kuntoon jotenkin, niin sitten asiat olisivat melko hyvin. Ehkä tämä minun välissä pohjaton epätoivo ja kuolemankaipuu johtuu siitä, kun ajattelen etten kuitenkaan uskalla enkä pysty vaan, että tämä sama tilanne vaan jatkuu. Kun olen tätä asiaa taas katsonut eri kantilta, niin tuntuu, että kuvittelen asioiden olevan huonommin kuin ne ovatkaan, että kaiken hirvittävyys johtuu näistä olosuhteista missä itse on. Mutta miten osaisin muuttaa niitä?
Ja oon ajatellut, että ehkä sittenkin kykenisin luottamaan muihin ihmisiin kunhan vain pääsisin yli tästä eristyneisyydestäni. En ole aiemmin kertonut, mutta mullakin on käsivarsissa, itse asiassa ranteessa, viiltelyarpia. Ne ovat jo vanhoja, mutta minua pelottaa tutustua muihin ihmisiin senkin takia etten tiedä miten he suhtautuisivat, jos näkisivät nuo arvet? Se on ainakin yks iso ongelma.
Entä miten sulla menee? Onko olo yhtään parempi?
Joo, ei meinaa palsta toimia sitten millään.. prkl!! :/
Sulla ne mielialat vaan vaihtelee, ja mulla pysyy tuskaisen samanlaisena päivästä toiseen. Mä alan olemaan kohta todella epätoivoinen kun yhtään "parempaa" päivää ei näy eikä kuulu :(
Sehän mukavaa, että ajattelisit mahdollisesti kykeneväsi luottamaan toisiin ihmisiin! Hieno juttu!
Ja siitä, kun mietit miten ihmiset suhtautuisivat näkiessään arpesi, niin... Voithan (aluksi) yrittää peittää arvet kellolla, tai jollain vastaavalla, tai sitten pitää pitkähihaista paitaa... Ja sitten kun on tutustunut hieman paremmin, niin voi asiasta varovasti toiselle kertoa. Luulisi että asiasta olisi hieman "helpompi" puhua kun tutustuu ensin hieman paremmin, ja muutenkin luulisi että toisen osapuolen suhtautuminenkin olisi parempi ja ehkä ymmärtäväisempi sitten kun on oppinut hieman tuntemaan.
Ainahan on toki niitä ennakkoluuloisia ihmisiä, jotka eivät sitten ymmärrä millään, mutta varmaan löytyy niitäkin jotka suhtautuu asiaan todella ymmärtäväisesti!
Vaikeita nämä jutut, ei voi muuta sanoa!
Tosin nyt jo tuntuu tosi vaikealta tuo muihin luottaminen ja nyt kans tuntuu, että mistään ei tule mitään tässä elämässä. En jaksa kun kaikki on niin turhaa ja ne kaikki hyvät ihmiset on jossain hevon kuusessa piilossa. Miksi kaikki on niin vaikeata ja ne kaikki vaikeudet kasautuu aina yhdelle ihmiselle! Eikä unikaan meinaa tulla, olen ollut on-off-tyyliin yrittämässä nukkua ja sitten taas ylhäällä, mutta nyt on pakko yrittää lopultakin mennä nukkumaan eli öitä.
Elämä on todellakin turhaa, ja niiiiin tyhjää! :( Ja toikin on kyllä totta, että kaikki "hyvät" ihmiset tuntuu olevan jossain piilossa, tai ei ainakaan koskaan osu omalle kohdalle.
Kaikki tuntuu tosiaan menevän kerta toisensa jälkeen pieleen, aina ilmaantuu erinäisiä ongelmia... Ja tuntuu että kaikille muille sattuu vaan hyviä asioita, ja elämä hymyilee :(
Miksei koskaan vois onni potkaista meitä alakuloisia? Mutta eipähän se elämä koskaan mene niinkun haluaa :(
Toivottavasti saat unenpäästä kiinni!! öitä.
Miksei tämä palsta ikinä toimi!? File not found, error, error ja vielä kerran error..(ja vielä yhdesti lisää error jne.)
vieläkö olet maisemissa? Ajattelin vaan tulla kuulumisia kysymään...?
Vieläkö olet maisemissa? Ajattelin vaan tulla kuulumisia kysymään... Mites olet jaksellut?
..kun ei taas voi toimia! Sekoilee koko ajan, sorry.
Minnepä lähtisin? En vaan ole jaksellu kirjotella tähän mitään kun se olis sitten vaan samaa vanhaa eli valitusta jostain asiasta. Olen kait jo melkein kaikesta ehtinyt valittaa?
Ja olen nyt joten kuten jaksellut. Ei ole aivan kovin paha olo ollut vaikka tuntuukin, että turhan päiten täällä pitää olla olemassa. Ja on sellainen suht tasainen olo, ettei välissä iske valtava ahdistus kuten aiemmin on. Yksinäisyys ja tulevaisuudella päätänsä vaivaaminenhan se tietenkin jatkuvasti ahdistaa. Ei huvittais yhtään tulevan ajattelu kun tuntuu niin vaikealta kaikki asiat. Opiskelut, työt ja muut elämän pakolliset asiat, en pysty enkä jaksa. Tuntuu, että väkisin vain ajautuu sellaiseen, että jonain päivänä tekee jotain kiinnostamatonta paskatyötä kun ei muuhunkaan taida olla edellytyksiä ja vapaa-aika on periaatteessa samaa kuin nyt eli ei-mitään.
Entä sulla? Oletko itse jaksellut paremmin vai huonommin?
No ethän sinä nyt edes kovin hirveästi ole valittanut :) Enemmän minun suusta on tullu sitä negatiivista tekstiä ja valitusta.
No en nyt tiedä olenko jaksellut paremmin vai huonommin, olo on muuttunut siitä tasaisen tuskaisesta, TODELLA vaihtelevaiseksi. Eli saattaa olla että saan monta kertaa päivässä ihan käsittämättömän ahdistuskohtauksen, ja sitten taas palaan siihen tasaiseen pahan olon tunteeseen. Ihan sekoa, kun saatan saman päivän aikana itkeä tunnin putkeen, ja sitten hetken päästä "rauhoitun" ja kaikki on taas "ok". Eipä ole ennen ihan näin rajusti olotila vaihdellut saman päivän aikana. Todella ärsyyntynyt olen koko ajan, hermo menee pienimmästäkin.
Koitahan taas jaksella, ja hyvät Joulut!
Jakselehan sinäkin toivottavasti paremmin ja hyvät yöt ja joulut sullekin! Nyt mie menen nukkumaan jos vaikka tulis uni.
Nyt olen taas vajonnut aivan pohjalle. En pysty enää edes ajattelemaan muuta kuin tätä pahaa oloani ja sitä että se ei ikinä lopu ja ahdistus- ja itkukohtauksiakin tulee jatkuvasti. Voivitut.
on tämä keskustelupalstakin vajonnut ihan pohjalle kun ei viestitkään voi näkyä.
Voi, kuulostaa niiiiiiin tutulta :( Mulla ihan sama fiilis taas. Joulun aika meni suhteellisen "hyvin", mutta nyt taas iski aivan kamala ahdistus :'( Koko illan oon vaan itkeskelly.
Voivoi meitä surullisia, miten tästä paskasta pääsisikin eroon???? :(
Taidanpa huomenna (tai siis tänään) ottaa "muutaman" liikaa, toivottavasti saan alkoholimyrkytyksen ja kuolen...
Pidä peukkuja.
Veikkaanpa ettei se sun alkoholimyrkkyily tuottanut tulosta, joten mites meni uusi vuosi? Itse olin katsomassa ilotulitusta muitten ihmisten parissa, tosin se ei ollut hyvä ajatus ollenkaan kun tuli entistä pahempi olo olla siellä ihan yksinään muitten keskuudessa.
Ja tämä epämääräinen jäytävä ahdistuskin pysyy aina vaan vaikka olo vähän helpottaisi välissä. Olis pakko tehdä näille sosiaalisille peloille jotain jos vain uskaltais.
No eipä onnistunut alkoholimyrkytys, valitettavasti :( Humalassa olen tosin jälleen, ainoa olotila jossa jotwn kuten kestää olla ja elää.
Sorry, en ole jaksanut olla ede koneella vähään aikaan, sen takia vastaaminen vähän kesti.
Eikös se ole ihan hyvä juttu kun jaksoit uuden vuoden olla ihmisten ilmoilla? Kuitenkin loppujen lopuksi.
Musta tuntuu etten jaksa enää kauaa,,, haluan vaan pois :( en jaksa itkeä enää, en jaksa ikävöidä :( en jaksa olla enää yksinäinem, en vaan jaksa enää.
Miksi mä olen näin luuseri??????? :'(
Suo anteeksi yöllinen sekava viestini!
Sekavaa, sekavaa.. Kukapa ei olisi enemmän tai vähemmän sekaisin. Olen nyt suunnitellut.. että annan itselleni vielä pari vuotta saada näitä asioita kuntoon siten, että olisi edes jotain mieltä tässä elämässä vaikka tuntuu, että se onkin luultavasti mahdoton tehtävä. Tai jos onnistuisin edes osittain siinä ajassa siten, että näyttäisi edes siltä, että asiat voisi saada paremmaksi suht lyhyessä ajassa. Mutta jos en onnistu eikä tilanne muutu paremmaksi tuossa ajassa, niin sitten tapan itseni.
Synkkää, mutta sentään on suunnitelma. Toivottavasti saat siinä ajassa edes hyvän alun "parempaan", elämisen arvoiseen elämään! Ettei sitten tarvitsisi päätyä siihen viimeiseen oljenkorteen.
Mä olen taas yrittänyt sitä, mitä muut mulle jaksaa toitottaa, eli ottaa itseäni niskasta kiinni. Mutta heikolta vaikuttaa, ei se vaan toimi niin. Ei pysty.
Koko ajan yrittää vaan psyykata itseään siihen, että sais tätä elämää vähän eteenpäin, ja asioita etenemään... yrittää asettaa itselleen ihan pieniä tavoitteita, MUTTA... ei hyvältä näytä; itkettää (pelottaa) ja tuntuu täysin mahdottomalta :( Ahdistaa... ei musta ole siihen, ei musta ole mihinkään.
Eihän se toimikaan niin, että vain ottaisi itseään niskasta kiinni. Se on hyvä mutta huono neuvo.
On kyllä mullakin aika vaikea saada parempaan suuntaan asioita menemään, kun en vain pysty luottamaan keneenkään ja inhottaa jossain julkisilla paikoilla oleminenkin kun tuntuu, että kaikki tuijottavat ja ajattelevat jotain pahaa. Kun on suurin piirtein aina potkittu päähän ja on saanut kuulla olevansa huono, niin siinä on aika perusteellisesti menny luottamus omiin kykyihin niin työelämän, ihmissuhteiden ja ylipäänsä kaikkien muidenkin asioiden kohdalta. On vain kehittynyt aivan älytön itseinho ja muille ihmisille pienet asiat tuntuu itselle niin vaikeilta. Ja mitenpä sitä enää ikinä tulisi "normaaliksi" ihmiseksi, joka ei ajattelisi, että kaikilla muilla on jotain taka-ajatuksia. Ei se vaan onnistu ja siitä sitten aiheutuu se, että sitä tulee aina olemaan ihan yksin. :(
Enkä voi edes ymmärtää niitä elämänilosia ihmisiä joita näkee siellä täällä, ehkä niille ei vaan ole satanu paskaa niskaan koko ajan.
Niin, ei toimi ei... tämä itseään niskasta kiinni ottaminen. Jos se toimisi, eikai tässä maailmassa olisi yhtäkään masentunutta ihmistä. Ei se vaan ole niin helppoa, valitettavasti. (Vielä kun saisi muutkin ihmiset tajuamaan sen.)
Paljon helpompi on uskoa ne muiden ihmisten ilkeät ja pahat puheet itsestä, kun taas ne (mahdolliset) hyvät. Minä en ainakaan usko yhtäkään kohteliaisuutta mitä minulle on sanottu, (tosin en minä mitään kohteliaisuuksia saakaan kuulla, varsinkaan nykyisin).
Ja kaikki se paska, mitä minusta on sanottu, on päivä päivältä enemmän totta. Muut todistavat sen käytöksellään, sillä, miten he minua kohtelevat. Uskopa siinä sitten että minussa ei ole mitään vikaa, kun kaikki niin minulle kuitenkin käytöksellään todistavat :(
"Ja mitenpä sitä enää ikinä tulisi "normaaliksi" ihmiseksi, joka ei ajattelisi, että kaikilla muilla on jotain taka-ajatuksia."
NIINPÄ! Ei varmaan mitenkään, kai sitä on jo niin "vaurioitunut", ettei tästä enää "parantua" voi.
Nyt on viimeiset pari viikkoa ollut aivan totaalisen paska olo ja alan olemaan jo oikeasti niin loppu etten kestä enää. Joka asia ärsyttää eikä vähiten tämä vittumainen asuinympäristö, ei mitään omaa rauhaa, saatana.
Päivisin tulee ulospäin annettua muille ihmisille se kuva, että kaikki on ihan OK, vaikka jatkuvasti joutuu itkua pidättelemään kun ei voi olla oma surkea itsensäkään. Voi vittu kun joka asia on niin vaikea ja niistä kaikista joutuu yksin selviytymään vaikken osaa enkä pysty, enkä kohta enää edes jaksa. Tänään tulikin mieleen, että olisin voinut hypätä sillalta tuonne jokeen, mutta enhän minä uskalla. Miksen voi vaan kuolla pois?
Onneks kävin tänään sattumoisin katsomassa tämänkin viestiketjun, että josko olisit vielä kirjoittanut... ja olithan sinä!
Mulla vastaavasti oli nyt pari viime viikkoa menossa "parempi" kausi, välillä oli jopa ihan kivojakin iltoja, eikä pahempaa morkkista... mutta eihän se paha olo silloinkaan minnekään kadonnut, ei ollut vaan niin paljon esillä, (en itkenyt niin paljon.)
Tänään sitten taas koitti se päivä, että kaikki tuntu taas romahtavan, ja palasin pohjalle.
Ahdistaa ja itkettää niin paljon että tuntuu puristavana tunteena rinnassa... sattuu. Ja tulipa sitä taas itseään viillettyäkin.
Toi kyllä rasittaa entisestään, jos ei ole omaa rauhaa, ja "mahdollisuutta" olla oma itsensä. :( Olisko sulla mahdollisuutta vaihtaa maisemaa, vaihtaa asuinympäristöä?
Mullakin jatkuu edelleen se roolin vetäminen, aina jos on muita paikalla.
Ootko vielä miettinyt sitä psykologille menoa?
Olenhan minä sitä psykologilla käyntiä laittanu eteenpäin, mutta sinnepä ei ihan heti pääsekään kun joutuu odottamaan.
Ja asuinympäristön vaihtaminenkin on niin hankalaa toteuttaa, kun ei oikein ole mahdollisuuksia päästä mihinkään sellaiseen paikkaan asumaan, joka ei olisi rasittava ja hermot loppuun kuluttava. Ja miten ne kaikki käytännön asiatkin järjestäisin? En osaa enää olla muiden ihmisten kanssa oikein missään tekemisissä. On niin vaikea edes olla ihmisten ilmoillakin vaikka pakko onkin, mutta alkaa vaan ahdistamaan heti niin paljon.
Joka päivä on fyysisestikin niin väsynyt olo, tarvitsisin sairaslomaa, mutta ei siitäkään ole hyötyä jos ja kun ei ole rauhallista ympäristöä.
No hyvä että se "psykologi-prosessi" on käynnissä, ja etenemässä, vaikka vähän joutuukin odottelemaan. Tsemppiä sen kanssa! Toivottavasti saisit siitä edes hieman apua, ja helpotusta! (sitten kun sinne viimein pääset).
Niin, eihän toi asuinympäristön vaihtokaan mitään helppoa kyllä ole, olet oikeassa. Ja eipä kai se meininki nyt kovin radikaalisti muutu, asui sitten missä tahansa.
"Joka päivä on fyysisestikin niin väsynyt olo, tarvitsisin sairaslomaa, mutta ei siitäkään ole hyötyä jos ja kun ei ole rauhallista ympäristöä. "
No mutta eikös se sairasloma kuitenkin ole parempi ratkaisu, vaikkei nyt täysin 100% pystyisikään rauhoittumaan ja lepäämään... kuin sitten pitkä työpäivä (??) tms.
Ei tarvitsisi ainakaan stressata mistään työjutuista, olisi yksi stressinaihe vähemmän!?
Voishan se sairasloma olla ehkä "vähän" helpompi kuin nyt "opiskelijana" oleminen kun ei tarvitsisi miettiä koulujuttuja. Mutta niiden sijaan stressaisin kuitenkin jostakin uudesta asiasta sitten. En edes osaa rauhoittua enää, aina on sellainen olo, että on pakko tehdä sitä tai tätä ja sitten kun jotakin alkaa tekemään niin kaikki jää aina kesken. Mitenpä se sairaslomakaan toimisi kun en pystyisi rauhoittumaan, varsinkin kun siihenkin pitäisi mulle olla sellainen järkevä rauhallinen ympäristö, jollaiseen ei ole mahdollisuutta.
Enkä jaksa uskoa miten se tuleva psykologillakaan käyminen helpottaisi. Ainoa asia mikä muuttuisi olisi se, että olisin sitten käynyt siellä ja kävisin kait myöhemmin uudestaan ja varmaan söisin jotain masennuslääkkeitä, mutta mikään muu ei muuttuisi. Silti olisi yhtä paska olo ja kaikki olisi yhtä negatiivista kuin ennenkin. Eikä minua ole mikään kiinnostanut moneen vuoteen muutenkaan, vaikka välissä olenkin yrittänyt kiinnostua joistain asioista niin ei se(kään) toimi. Mitäpä millään on väliä, jos joka asiasta tulee vaan niin paha olo?
Mutta nyt taitaa väsyttää jo niin paljon että nukkuminenkin ehkä saattaa onnistua, joten moi.
kohta sekoamassa. Ulkona liikkuminenkin käy niin vaikeaksi. Inhottavaa, tuntuu että kaikki ihmiset tuijottaa ja ajattelee jotain pahaa minusta ja nauraa mulle tuolla ulkona. Ja sitten tulee melkeinpä sellainen pakokauhu ja on pakko päästä äkkiä pois ihmisten ilmoilta. Tiedän itsekin, että tuo on aivan järjetöntä, mutta siltä tuntuu. Voi vittu, miten voinkin olla näin huono ja epäonnistunut ihminen?!
Ei toi ulkona liikkuminen mullekaan mitään helppoa ole. Joskus vaikeampaa, joskus hieman helpompaa. Ja joskun tosiaan tulee niitä kausia ettei voi ulos edes lähteä, kun ahdistaa muut ihmiset (niiden ajatukset, katseet...) niin paljon. Kai siinä jonkin sortin paniikkikohtauksen saa, en tiedä.
Mulle on oikeastikin varmaan kehittymässä paniikkihäiriö, tänäänkin on tullut välillä ihan käsittämättömän kamala olo, siis TODELLA ahdistava, niin fyysisesti, kuin psyykkisestikin. Olo menee vaan jotenkin ihan epätodelliseks, päässä humisee, sydän lyö raskaasti, tuntuu ettei saa henkeä. :(
"Voi vittu, miten voinkin olla näin huono ja epäonnistunut ihminen?!"
Ton tunteen kun joku osaiskin poistaa! :( Minä ainakin voin sanoa (vaikken sinua tunnekaan) ettet sinä mikään epäonnistunut ihminen ole! Ihan näitten kirjoittelujen pohjalta voin sanoa, että sulla tuntuu olevan sydän paikallaan.
Ja tiedän kyllä ettei mun sanomiset sun oloa yhtään paremmaksi muuta, tai saa sua ajattelemaan toisin, mutta sanoinpa silti.
Ihan samoja ajatuksia on mullakin, tunnen olevani täys paska, kaikin puolin. Ja eilen sain TAAS lisätodisteita siitä, etten ole minkään arvoinen :'(
siinä, etteivät toisten ystävälliset sanat, silloin harvoin kun niitä tulee, auta yhtään. Kun kaikkea paskaa tapahtuu ja vielä riittävän kauan, niin silloin onnistuu jotenkin kehittämään aivan älyttömän itsevihan ja on mahdotonta uskoa itsestään mitään hyvää. Aivan kuin minussa olisi jotain niin pahasti vialla ettei sitä voi korjata, tuntuu etten kelpaa mihinkään.. tai no ehkä varoittavaksi esimerkiksi muille siitä kuinka huonosti voi käydä.
se valitettavasti on... Että kun se itseviha on itselle kehittyny, niin ei siihen enää mikään auta :(
Miten voisi ikinä olla onnellinen, ja elää elämisen arvoista elämää, jos aina tulee kuitenkin vihaamaan itseään, ja pitämään itseään täysin arvottomana?
Ei mitenkään....
kun kaikki paskat asiat kasaantuvat. Itseviha, masennus, yksinäisyys, väsymys ja kaikki muutkin vaikeudet. Se avun hakeminenkin on niin vaikeata, ja vaikka itse sinne psykologille olenkin menossa niin en pysty uskomaan, että se auttaisi. Mulla on vaan luottamus muihin ihmisiin menny niin täydellisesti, tai oikeastaan sitä ei ole ikinä ollutkaan.
Ja sitten muut ihmettelevät, että miten asiat voi olla mulle niin vaikeita, kun muutkin selviytyvät niistä? Muille kaikki on niin helppoa ja sitten minuun suhtaudutaan kuin ruikuttaisin tyhjästä vaikka se ei niin olekaan.
että kun kaikki paskat asiat alkaa kasautumaan, niin sitten kaikki on vaan entistä kamalampaa ja vaikeampaa :(
Minäkin saan aina kuulla tuota jankutusta "kaikki muutkin selviävät, mikset sitten sinäkin?". Kukaan ei vaan tajua. Ei ymmärretä jos sanoo ettei pysty, sitä pidetään vaan laiskuutena tms., eikä tajuta ettei OIKEASTI PYSTY!
Tää maailma, ja nää ihmiset on vaan niin perseestä!
että kyllä se sairasloma saattaisi sittenkin olla parempi idea kuin jatkaa tällä lailla. Nyt tuntuu koko ajan siltä, että olen aivan katkeamispisteessä. Joka paikkaan sattuu ja väsyttää ja siihen päälle vielä kaikki psyykkiset vaikeudet. En vain jaksa enää.
Nimittäin jos on muutenkin ihan poikki, niin kaikki opiskelut sun muut vaan pahentaa oloa. Parempi ottaa hetken vähän rauhallisemmin... jospa se olo siitä sitten edes pikkusen helpottaisi.
Itse en voisi kuvitellakaan opiskelevani, ei todellakaan ole voimia...
voisi kuvitella opiskelevani vaikka niin teenkin. Olen vain ajautunut tähän opiskeluun kun oli pakko yrittää tehdä jotain tulevaisuutta ajatellen kun ei voi tyhjän päälläkään olla, ja kun kaikki vielä painostivat, että "pakkohan sitä jotain on tehdä". Tosin se sairasloma, jos sen jossain vaiheessa saan, voi mulla olla sen verran pysyvä, että ne opiskelut jää mulla sitten siihen, kun ei ne oikeasti kiinnosta edes ollenkaan ja muiden ihmisten seurassa olemisesta tulee vain niin ahdistava olo.
Ja kylläpä ne opiskelut joka tapauksessa jäis kesken joskus tulevaisuudessa kun jossain vaiheessa vain tulisi se katkeamispiste vastaan. En tosin tiedä, miten se sairasloma mitään auttaa, jos ympäristö on rauhaton ja täynnä kusipäitä. Eihän siinä pysty rauhoittumaan ja lepäämään, tulee vaan entistä pahempi olo.
En vain tajua, että miten tulevaisuudessakaan selviän yhtään mistään. Ajatus jostain työelämässä olemisesta ahdistaa ja pelottaa aivan helvetisti. En selviäisi siitä, kuolisin. Enkä kestä yksin olemistakaan enkä muiden ihmisten seurassa olemistakaan. Joka asia ahdistaa ja on vain huonoja vaihtoehtoja.
Eipähän tässä elämässä ole kuin huonoja vaihtoehtoja, ja niistä sitten pitäisi jotain osata valita. Tai yksi hyvä vaihtoehto olisi, mutta sen toteuttaminen vaatii sitten aika paljon rohkeutta, jota minulta ei valitettavasti löydy. Joten toisaalta, sekin on siis tavallaan huono vaihtoehto... liian vaikeaa :(
ettei elämä maistu koskaan, ei silloinkaan kun on parempi olo eikä kuolema pyöri mielessä. Mikään ei kiinnosta ja kaikki asiat ovat aivan yhdentekevää sontaa.
Mitä järkeä on elää jos millään ei ole mitään väliä vaikka ei olisikaan paha olo? Ja miksi millään ei ole mitään väliä, mistä sekin johtuu? Miten voi olla, että ennen asioilla oli mulle jotain merkitystä ja nyt ei? Ovatko ne muka kadonneet jonnekin vai eikö niitä koskaan ollutkaan.. Ihmettelen, että miten muut ihmiset voivat olla niin innostuneita monista asioista ja miten he voivat olla onnellisia ja tuntevat, että elämä on elämisen arvoista. Miksihän minä olen niin kykenemätön innostumaan mistään asiasta, ei se voi johtua pelkästään tästä masennuksestakaan vai voiko muka?
"Miten voi olla, että ennen asioilla oli mulle jotain merkitystä ja nyt ei?"
"Miksihän minä olen niin kykenemätön innostumaan mistään asiasta, ei se voi johtua pelkästään tästä masennuksestakaan vai voiko muka?"
Tohon on pakko sanoa, että mun mielestä kaikki toi mainitsemasi merkitsettömyys johtuu nimenomaan vain ja ainoastaan siitä masennuksesta. Koska, mieti nyt itsekin, juuri sanoit että ennen osasit nauttia asioista, eikä kaikki ollut yhdentekevää... eikös se kerro siitä, että sinulla ainakin on kyky nauttia erilaisista asioista/ elämästä! Nyt se kaikki on vaan unohtunut jonnekin, hävinnyt kokonaan... juuri siksi että olet masentunut.
Tiedän kyllä mitä tarkoitat, itsekin tulee mietittyä että miksi mikään ei tunnu miltään, ei edes silloin kun menee hieman "paremmin". Ja on todella vaikea uskoa, että se on ainoastaan masennuksen "syytä". Ja minäkin ihmettelen suuresti sitä, että miten jotkut voivat olla oikeasti onnellisia... sitä on vaan niin vaikea käsittää.
Omalla kohdallani en kyllä edes tiedä johtuuko kaikki masennuksesta, vai olenko vain oikeasti tällainen kykenemätön, alakuloinen, epänormaali luonne. En nimittäin edes muista aikaa, jolloin olisin osannut täysillä nauttia jostain. Ei minulla lapsenakaan ollut mitään harrastuksia, koska en vaan kiinnostunut mistään. Koulussa en pitänyt yhdestäkään oppiaineesta, vihasin kaikkia. ym. ym....
Että kaipa minussa on vaan kaikki pahasti pielessä :(
Eipä näy valoa tämän tytön elämään... ei nyt, eikä koskaan.
ei se johdu pelkästään masennuksesta.. tai se riippuu kyllä siitäkin mistä masennuksen katsotaan johtuvan.. mutta en ole tänne niin yksityiskohtaisesti selvittänyt asioitani (enkä aiokaan). Voin vain sanoa, että liian monta mulle tärkeää asiaa on korjaamattomasti pielessä, liian moni tärkeä asia on käynyt mahdottomaksi. En vain kestä sitä, että muille ihmisille normaalit hyvät asiat on mulle täysin saavuttamattomia asioita.
Ehkä mulla ennen oli kyky tuntea iloa asioista elämässä, mutta se, mikä ennen näytti olevan mahdollista, ei ole enää. Ne merkitykset on sitten kadonneet sinne. Ennen ei kuvitellut eikä odottanut, että elämästä tulisi tällaista. Tai jos sen olisi jo etukäteen voinut tietää millaista elämä olisi, niin olisin varmasti masentunut heti.
Miten sitä voi elämäniloa saada mistään jos tulevaisuutta ei ole (tai on, mutta se on sitten tätä)? Ehkä en siksi voi ymmärtää muiden onnellisuutta, koska multa on jäänyt ne "normaalin" ihmisen onnelliseksi tekevät asiat muutenkin pois elämästä ihan kokonaan.
Kyllä masennus on seurausta kasvuympäristötekijöistä, joihin ilman omaa tahtoaan on joutunut. Kasvuympäristöstä (joka koostuu perheestä muista lähipiirin ihmisistä sekä yhteiskunnallisista tekijöistä asenteineen, arvoineen, normeineen, rooliodotuksineen ym. rakenteellisine tekijöineen) riippuen lapsella vaihtuva riski sairastua masennukseen. Ja tähän riskiin sitten vielä vaikuttavat lapsen biologiset tekijät sekä ennustamattomat arkielämän sattumat, joilla voi olla pitempiaikaisiakin seurauksia. Ja jos sattuu liian moni asia menemään perselleen, niin sitten käy niin, että siinä ympäristössä ei vain yksinkertaisesti pysty selviytymään. Mehän olemme ympäristömme tuotteita, jokainen tosin olemme omista ainutlaatuisista tilanteista koostuvia kokonaisuuksiamme. Joillekin käy hyvin, joillekin huonosti.
Mutta niin, eihän mulla ole oikeasti enää mitään odotuksiakaan tulevaisuudelta. Turhaa kai se on itkeä niiden asioiden perään, joita ei voi saada (ja silti itken). Miten voikin olla näin paha olo jatkuvasti?
Olet oikeassa siinä etten tiedä sinusta, ja elämästäsi yhtään mitään, että voisin väittää että kaikki johtuu pelkästään masennuksesta... En voi tietää mistä asioista puhut, mitkä ovat käyneet mahdottomiksi, mitkä ovat korjaamattomasti pielessä, joten en voi väittääkään että tietäisin mistään mitään. Viimeisimmät kommenttini olivat vaan sellaisia jotka tulivat ensimmäiseksi mieleen, ja millaisen kuvan asioista sain.
Mutta kuten sanottua, en voi tietää.
Itselläni on muutamia asioita, joilla olisi minulle merkitystä, ja jotka saattaisivat parantaa oloani huomattavasti, mutta nämäkin asiat ovat minun saavuttamattomissani.
Joten ymmärrän kyllä mitä tarkoitat.
"Miten sitä voi elämäniloa saada mistään jos tulevaisuutta ei ole (tai on, mutta se on sitten tätä)?"
Niinpä! :(
"Turhaa kai se on itkeä niiden asioiden perään, joita ei voi saada (ja silti itken). Miten voikin olla näin paha olo jatkuvasti?"
Niin, kyllähän sen tietää, ettei ehkä kannattaisi itkeä sellaisen perään mitä ei voi kuitenkaan koskaan saavuttaa, mutta minkäs sille voi, että se tuntuu helvetin pahalta siitä huolimatta :(
vielä taustalla?
juu, kyllä.
Mites sinulla on mennyt?
Vaikka olen kyllä käynyt siellä psykologilla, mutta eipä se auta. Ehkä hieman tasaisempi olo niin ettei mieliala heilahtele niin paljon, kun on lääkkeitä nyt, mutta aika paska olohan se silti on pohjimmiltaan.
ettei siitä psykologilla käymisestä ole ollut apua. Mutta niin, mitäpä puhuminen nyt voisikaan auttaa... Ei ne asiat puhumalla muuksi muutu.. valitettavasti.
Munkin elämä jatkuu vaan samaa rataa. Tai nyt on ollu sellanen parempi kausi, tai miten sen nyt ottaa. En ole itkenyt niin paljon, mut muuten käyttäydyn kyllä aika itsetuhoisesti ja välinpitämättömästi.
Olen yrittäny hyväksyä sen tosiasian, että mä en ole minkään arvoinen.
Annan vaan ihmisten kohdella mua miten huvittaa, saavat käyttää hyväksi, ihan sama. En jaksa enää taistella vastaan... ei se mitään auta. Parempi vaan antaa olla, ja yrittää hyväksyä se.. näin se menee joka tapauksessa, tein niin tai näin.
Eihän se puhuminen auta, eikä oikein mikään muukaan. Mullakin se on sitä, että en ole minkään arvoinen. Häpeän joka asiaa itsessäni ja olen muutenkin niin surkea ja paska tyyppi. Olen oikeastaan aina hävennyt sitä millainen olen ja varmaan sitten koulussa siitä on lopullisesti muodostunut tällainen itseään vahvistava ajattelumalli kun on muilta saanut kuulla olevansa surkea tyyppi.
Ja kyllähän sitä ymmärtää, että jossain kouluympäristössä melkein ketä tahansa voidaan haukkua mistä tahansa, mutta vaikka sen ymmärtää, niin ei se auta kun siitä vaan mulle on jäänyt niin syvälle pelko ja epäluottamus muita ihmisiä kohtaan. Eihän se ole mikään ihme, että sitten on yksinäinen.
se valitettavasti menee :(
Vaikkei itselläni varsinaista koulukiusaus-taustaa olekaan, niin ymmärrän mitä tarkoitat. Minua on "kiusattu" muualla kuin koulussa, suku, "kaverit", perhe. Aina saanut kuulla miten paska sitä on, miten ruma, laiska, ei haluttua seuraa, tyhmä, eikä minkään arvoinen. Siitäpä se loistava minäkuva syntyy kelle tahansa :(
Ja sama kohtelu senkun jatkuu... vuodesta toiseen... aina vaan..