Hoitovirhe Amputaatio?

Teoriassa tuo potilasvakuutus on olemassa juuri näitä juttuja varten, mutta käytännössä se EI toimi.

Ensinnäkin, jotta sieltä olisi toiveita odottaa pienintäkään korvausta, tulee terveyskeskuksen MYÖNTÄÄ tekemänsä virhe/puutteellinen tutkimus/väärä diagnosi. Tätä myönnytystä tuskin tulee kukaan saamaan. Lääkärit avioi ITSE tekemänsä tutkimukset, yms ja jos toteavat kaiken olleen asiallisesti hoidettu, niin antavat sen mukaisen lausunnon potilasvakuutuskeskukselle ja keskus puolestaan hylkää hakemuksen. Merkittävintä tässä siis on se, mitä niistä TK-käynniestä on papereihin kirjoitettu! SUosittelen hankkimaan KOPIOT pikkasen nopsaan, niitä tietoja kun on suhteellisen helppoa kaunistella jonkun vahinkoprosessin liikkeellelähtötilanteessa!

Voit hoitaa äitisi asiaa kun ätisi antaa sinulle valtakirjan. Potilasvahinkokorvaus hakemuksen yhteydessä on mahdollisuus valtuutta joku hoitamaan asiaa. Näin tein puolisoni kanssa ja hyvä niin puolisoni on jo nukkunut pois mutta taistelu hänen oikeuksista jatkuu.

Elän juuri nyt kahden sisareni kanssa samassa tilanteessa kuin sinä. Äidin jalkaa ei hoidettu, vaikka hoitohenkilökunalle sekä hoitajille, lääkäreille sekä äidin luona käyville
kotisairaanhoitajalle monet kerrat kerroimme, että olemme huolestuneet äitimme jalasta. Kerrankin äiti makasi sairaalassa 1½ viikkoa ja sitten kotiutettiin ja seuraavana päivänä tuli kirje, että äidin jalkaa alettaisiin tutkimaan kahden kuukauden päästä ja pitäisi viedä hänet
(92-vuotiaan)tutkimuksiin. Ihmettelimme, että miksi niitä tutkimuksia ei tehty äidin ollessa sairaalassa???? Sitten äiti kaatui kotona ja hänet vietiin ambulanssilla sairaalaan, jonne sisareni kiirehti ja myös silloin pyysi lääkäriä katsomaan äitimme jalkaa. Lääkäri kieltäytyi sanomalla, että jalka ei nyt kuulu tähän "tutkimukseen". Ja äiti jatkoi kotona olemista, meidän tyttärien, kotipalveluihmisten ja turvapuhelimen avulla, kunnes jälleen joutui sairaalaan, ja on siellä tällähetkellä voimakkaasta lääkityksestä aivan muissa maailmoissa. Kahden päivän päästä tapaamme lääkärin, joka "selvittää tilanteen", tiedämme nyt, että äidin jalka tullaan amputoimaan ja se tuntuu niin pahalta, että sen tietää vain sellainen, joka on saman kokenut.
Vanhustemme hoito on katastrofaalisessa tilassa ja vaikka omaiset välittävät ja hoitavat vanhustansa he eivät ole lääkäreitä/hoitajia- tiedoiltaan ja osaamiseltaan. Pitäisi osata kysyä oikeat kysymykset, jotta saisi edes jonkinlaisen vastauksen. Tunnemme niin suurta tuskaa äitimme puolesta, sillä oikein hoidettuna hänellä olisi ollut mahdollisuus viettää kotonaan elämänsä loppuvuodet nyt on laitoshoito edessä ja se tulee yhteiskunnalle paljon kalliimmaksi kuin se, että äidin jalkaa olisi hoidettu oikein ja ammatti-ihmisten olisi pitänyt tietää, mitä voi seurata kun jalka tulehtuu, muuttuu tummaksi ja kun ihmisellä on vielä diabetes. Nyt vasta mekin tiedämme kun olemme itse hakeneet tietoa muualta. Se vain on myöhäistä.
Ajoittain tunnen jopa vihaa terveydenalan ihmisiä kohtaan, koska äitimme kohdalla viimeisten vuosien varrella olemme saaneet tuntea välinpitämättömyyttä ja on tuntunut siltä, että meillä ei ole edes oikeutta vaatia kunnollista hoitoa iäkkäälle äidillemme. Surullista.

Sama kohtalo nyt edessä kirjoitti:

Elän juuri nyt kahden sisareni kanssa samassa tilanteessa kuin sinä. Äidin jalkaa ei hoidettu, vaikka hoitohenkilökunalle sekä hoitajille, lääkäreille sekä äidin luona käyville
kotisairaanhoitajalle monet kerrat kerroimme, että olemme huolestuneet äitimme jalasta. Kerrankin äiti makasi sairaalassa 1½ viikkoa ja sitten kotiutettiin ja seuraavana päivänä tuli kirje, että äidin jalkaa alettaisiin tutkimaan kahden kuukauden päästä ja pitäisi viedä hänet
(92-vuotiaan)tutkimuksiin. Ihmettelimme, että miksi niitä tutkimuksia ei tehty äidin ollessa sairaalassa???? Sitten äiti kaatui kotona ja hänet vietiin ambulanssilla sairaalaan, jonne sisareni kiirehti ja myös silloin pyysi lääkäriä katsomaan äitimme jalkaa. Lääkäri kieltäytyi sanomalla, että jalka ei nyt kuulu tähän "tutkimukseen". Ja äiti jatkoi kotona olemista, meidän tyttärien, kotipalveluihmisten ja turvapuhelimen avulla, kunnes jälleen joutui sairaalaan, ja on siellä tällähetkellä voimakkaasta lääkityksestä aivan muissa maailmoissa. Kahden päivän päästä tapaamme lääkärin, joka "selvittää tilanteen", tiedämme nyt, että äidin jalka tullaan amputoimaan ja se tuntuu niin pahalta, että sen tietää vain sellainen, joka on saman kokenut.
Vanhustemme hoito on katastrofaalisessa tilassa ja vaikka omaiset välittävät ja hoitavat vanhustansa he eivät ole lääkäreitä/hoitajia- tiedoiltaan ja osaamiseltaan. Pitäisi osata kysyä oikeat kysymykset, jotta saisi edes jonkinlaisen vastauksen. Tunnemme niin suurta tuskaa äitimme puolesta, sillä oikein hoidettuna hänellä olisi ollut mahdollisuus viettää kotonaan elämänsä loppuvuodet nyt on laitoshoito edessä ja se tulee yhteiskunnalle paljon kalliimmaksi kuin se, että äidin jalkaa olisi hoidettu oikein ja ammatti-ihmisten olisi pitänyt tietää, mitä voi seurata kun jalka tulehtuu, muuttuu tummaksi ja kun ihmisellä on vielä diabetes. Nyt vasta mekin tiedämme kun olemme itse hakeneet tietoa muualta. Se vain on myöhäistä.
Ajoittain tunnen jopa vihaa terveydenalan ihmisiä kohtaan, koska äitimme kohdalla viimeisten vuosien varrella olemme saaneet tuntea välinpitämättömyyttä ja on tuntunut siltä, että meillä ei ole edes oikeutta vaatia kunnollista hoitoa iäkkäälle äidillemme. Surullista.

Lue lisää

Hei, äidilläni oli silloin 2007 tosiaan kuolio nilkkaan saakka ja jalka olisi voitu amputoida polven alapuolelta mutta lääkäri sanoi, että on hankala liikkua jos polvi jätetään. Kuitenkin kun äitini olisi halunnut proteesin, hän kun oli kova liikkumaan, proteesia ei voitu laittaa, koska jalka amputoitiin reidestä ja tynkä oli niin lyhyt, että siihen ei saatu kiinnitettyä proteesia. Olin itse joka paikassa käyttämässä äitiä ja tiedän asian. Fysioterapeutit olisivat sitä mieltä, että jos polvi olisi, proteesi olisi helppo laittaa ja vanhemmankin ihmisen olisi helppo totua kävelemään. Nyt kun proteesia ei voitu laittaa, äitini oli pyörätuolissa, johon hän sopeutui tosi hyvin. Eli palvelutalossa, turvapuhelimineen ja kaikkin palveluineen, hoitajat kävivät antamassa lääkkeet ja ruuat yms.
Em. kirjoittamaani viestiin liittyen tein valitukset potilasvakuutusyhdistykselle ja muistutkset terveyskeskuksen ja keskusairaalan ylilääkäreille äitiä hoitaneiden lääkäreiden töppäilyistä. Ylilääkärit tietenkin puolustelivat hoitaneita lääkäreitä, mutta potilasvakuutusyhdistys oli sitä mieltä, että jos jalkaa olisi alettu hoitamaan aiemmin amputaatiolta olisi ehkä vältytty. Korvauksena saimme 660 euroa. En tyytynyt tähän vaan valitus on nyt Sosiaali- ja terveysministeriössä, sieltä ei ole vielä tullut vastausta. Sain apua sosiaalitoimiston sosiaalityöntekijältä, joka ystävällisesti neuvoi ja tekikin tuon valituksen minulle ja lähetti s-postissa, jonka sitten tulostin ja allekirjoitin.
MUTTA tilanne on nyt toinen: äitini kaatui 18.10.2009 pyörätuolinsa kanssa tai putosi tuolista (liekö unohtanut laittaa jarrut päälle), kaatui, löi päänsä joko hellan nurkkaan tai pöytään ja heräsi lattialta siihen kun jotain lämmintä valui päästä; verta. Onneksi hän tuli tajuihinsa ja hoksasi soittaa turvapuhelimella apua. Siitä lähtien hän oli sairaalassa, terveen jalan lonkka murtui, se leikattiin, laitettiin osittain uusi nivel lonkkaan. Sairaalassa hän toipui ja alkoi kuntoutus (vaikka hänellä oli jo välillä keuhkokuume ja paha sydämen laajentuma). Lääkäri kysyi jo meiltä tyttäriltä, että olemmeko hänen kanssaan samaa mieltä, että jos sydänkohtaus tulee, ettei noin vanhaa (89-v) ihmistä kiusata elvyttämällä. Suostuimme siihen.
Kun äitimme siirrettiin terveyskeskukseen, hänen tilansa huononi crp-lukemat olivat koholla yli 200, yleiskunto heikkeni, terveyskeskuksessa eivät laitaneet katetria, ja niinpä kerran ihmetelin miten äitini maha on noin pullea, hoitaja ei kommentoinut mitenkään. Minä vaadin, että kyllä lääkärin täytyy tulla katsomaan. Lääkäri tuli ja tunnusteltuaan sanoi, että virtsarakko on aivan täysi. Laitettiin katetri ja virtsaa tuli 1,7 ltr. Se oli tulehduttanut munuaiset ja äidille tuli munuaisaltaan tulehdus. Sitten äitini valitti minulle, että kun tuo jalkaterä on kipeä, silloinkin pyysin hoitajaa tulemaan katsomaan. Olisi heidän luulleen nähneen kun kuitenkin käyttivät äitiäni kylvyssä. Sanoin, että jalkahan on ihan tummanpuhuva. Tuohan täytyy näyttää lääkärille. Jos omaiset eivät huolehdi, vanhukset saavat kuolla terveyskeskuksiin, ei heistä siellä huolehdita kuin annetaan vaan ruokaa, kuka jaksaa syödä tai sitten ei. Lääkäri ei tullut mutta halusi puhua kanssani puhelimessa ja kysyi haluanko, että hän kirjoittaa keskussairaalaan lähetteen kirurgin vast.otolle; sanoin että tottakai haluan käydä näyttämässä jalkaa siellä. Niinpä samana päivänä kävimme amblanssilla keskussairaalassa, jossa kirurgi totesi, että jalassa on nopeasti etenevä kuolio. Olin aivan sekaisin. Tiesin mitä on edessä. Hän kyllä kertoi (äitini oli lääkityksestä niin uuvuksissa, ettei hän tajunnut tilannetta), että amputaatio täytyis tehdä reidestä, mutta koska äidillänne on niin paljon muita sairauksia, hän voi menehtyä leikkaukseen tai ainakin leikkauksen jälkeisiin komplikaatioihin. Lääkäri ehdotti, että hänen mielestään olisi parempi, että äitiäni hoidettaisiin mahdollisimman hyvin ja annetaan kipulääkettä niin paljon, ettei hän tunne kipua, sillä kuoliossa on aivan hirvittävät kivut. Suostuin tähän, että saamme pitää äidin mahdollisimman kauan luonamme. Kysyin sitten muilta sisaruksilta ja onneksi he olivat samaa mieltä, että olin tehnyt oikean ratkaisun.
Olin itse sairaslomalla oman käteni vuoksi, joten minulla oli mahdollisuus olla äitini luona joka päivä. Usein siskonikin oli siellä eli asui meillä pari viikkoa kun muutoin asuu kauempana. Viimeiset kaksi vuorokautta olimme äitimme luona yötä päivää, kuolio saavutti isot verisuonet eikä sydän enää jaksanut. Äitimme nukkui ikiuneen hyvin rauhallisena katsoen kaiken aikaa meitä suoraan silmiin 5.12.2008. En ole toipunut tästä vielä ollenkaan, käyn vaan läpi näitä asioita. Ajattelen vaan, että jos silloin vuoden 2007 alussa olisi aloitettu jalan hoito esim. pallolaajennuksella, voisiko äitimme olla vielä keskuudessamme? Jaksamista Sinulle ja sisarillesi.