Keskustan kärkipoliitikoista monet ovat tulleet epäillyiksi tai tunnetuiksi juonittelijoina, iltalypsijöinä, päämäärä pyhittää keinot -poliitikkoina, saa tehdä mitä vaan jos ei jää kiinni -poliitikkoina. Poliittinen tarkoituksenmukaisuus on mennyt ja menee edelleen Keskustan politiikassa kaiken muun edelle. Poliittinen tarkoituksenmukaisuus tarkoittaa kepulaisuudessa oman edun maksimoimista ja armotonta vallanhalua sen toteuttamiseksi.
Silti täytyy äkkiseltään ihmetellä, miksi juuri kepulaisuus on luonteeltaan tällaista. Ovatko sen pääkannattajajoukko eli maatalouselinkeinon harjoittajat ja Pohjanmaan syvien rivien edustjat jotenkin moraalisesti heikkolahjaisempia kuin muut suomalaiset? Tuskinpa näin sentään on.
Ensimmäinen syy joka tulee mieleen on keskustalainen politiikan teon perinne. Tämän perinteen kantaisä on Urho Kekkonen, joka yhdessä Arvo Korsimon kanssa loi K-linjalaisuuden. Tälle oli juuri tyypillistä sammumaton vallanhimo ja valtaa pyrittiin lähes kaikin keinoin. Vain väkivalta oli kiellettyä. Sillä eli NL:n asioihin puuttumisella voitiin kyllä härskisti uhata. Voidaan ehkä sanoa että valta on sokaissut kepulaiset poliitikot. He ovat osin jämähtäneet Kekkosen ajan kulttuuriin. Kekkoslaisuuden vaikutus näkyy siis hyvin pitkälle hänen jo kuoltuaan Keskustan politiikassa. Hyvin tyypillistä tällaiselle ajattelulle on historioitsija Juhani Suomen tyyli kirjoittaa Kekkosesta ja hänen ajastaan. Siinä lähdetään kriitikittömästi siitä, että Kekkonen oli aina oikeassa ja muut väärässä. Kekkosen sana on nostettu raamatulliseksi, jota vastaan ei soveliasta väittää. Tällaisessa kepulaisuudessa vastaväitteet koetaan jumalanpilkkana kuten on voitu havaita Suomen repliikeistä, kun joku (Hannu Rautkallio ja Lasse Lehtinen) on uskaltautunut esittämään toisenlaista historian totuutta. Samanlaisesta perinteen horjuttamisesta on tullut väkevä riita muutoinkin. Tästä käy esimerkkinä se, kuinka Ilkka-lehti aloitti ajojahdin historioitsija Heikki Ylikangasta vastaan tämän kirjoitettua historiaa "väärin", ei kepulaisten silmälasien kautta. Näillä lakeuksilla ei pilkata Jumalaa. Traditioiden vaaliminen eli konservatismi on syvällä kepulaisuudessa. Tähän liittyy lisäksi uskonnollisten liikkeiden, lähinnä lestadiolaisuuden tuoma lisämauste.
Toinen ja vähintään yhtä tärkeä syy kuin perinne on Keskustan kannattajajoukon hajallaan asuminen. Suomen poliittisesta kartasta kuntakohtaisesti tarkasteltuna valtaosa on kepulaisia kuntia. Keskustan politiikassa aluepolitiikka onkin ollut vähintään kakkosasia. Ykkösenä on tietysti ollut maatalouselinkeinon harjoittajien edunvalvonta. Keskustan kansanedustjat kokevat olevansa ensisijaisesti alueensa edustajia. He pyrkivät ajamaan parannuksia oman alueen väestölle. Tämä johtaa sitten siihen, että kun yhteen kuntaan rakennetaan teitä, siltoja ja muita monumenttejä, kaikki muutkin kuorossa vaativat tasapuolisuuden nimissä samoja asioita. Tässä alueiden edut ajavat aina kirkkaasti koko maan edun edelle. Alueiden etuja on totottu ajamaan vaikka kyynärpäätaktiikalla, jos ei muu auta. Lehmänkaupat ovat olleet tyypillisiä. Jos on keskusteltu vaikka ydivoimalan sijoittamisesta, kepulaiset ovat liittäneet tähän vaatimuksia kompensaatioista muille alueille, kun he eivät saa työtä antavia laitoksia, vaikka niiden sijoittamista omalle alueelleen vastustaisivatkin. Tällainen jatkuva oman edun valvonta niukoista resursseista johtaa häikäilemättömään poliittiiseen kulttuuriin. Maakunnissa isännät nimittäin tupailloissa kyselevät sitten edustajaltaan, miksi naapurialue sai mutta me emme. Keskustan vahvoilla alueilla ei ole vaihtoehto toinen poliittinen suuntaus, vaan yksinkertaisesti miehen tai naisen vaihtaminen häikäilemättömämpään tarkoitus pyhittää keinot -poliitikkoon.
Kolmas tekijä on jo mainittu maatalouselinkeinonharjoittajien edunvalvonta. Kyse on tässä päiväkohtaisesta politikoinnista, iltalypsyistä. Maatalous ei kannata ilman tukia. Isännät eli peruskannattajajoukko pitää pitää tyytyväisenä eli tulonjakopolitiikkaa joudutaan harjoittamaan. On selvää, että muissa puolueissa ei ymmärretä sitä, että kaiken sovitun lisäksi täytyy aina sopia hinnaksi siitä, jokin etu maataloudelle. Näin oli ennen EU-kautta. Nyt Suomen onneksi EU asettaa tälle järjettömyydelle sentään jotkut reunaehdot. Edunvalvontapolitiikka on yleensä aina ristiriidassa muun maan edujen kanssa. Tämä piti saada näyttämään ihan muulta kuin mitä se oli. 50-, 60- ja 70-lukujen maatalouslakirakennelmat olivat byrokraattislakiteknisiä ihmeitä. Tukimuodot olivat niin moninaisia, ettei kukaan kyennyt laskemaan sitä, kuinka paljon tukea veromarkoista kaiken kaikkiaan lypsettiin. Tällaisen rakennelman laatiminen ja ylläpitäminen vaati suunnatonta poliittista juonittelua. MTK johti tätä politiikkaa ja siellä luultavasti toimi matemaattisesti sen verran lahjakkaita ja muutenkin ovelia ihmisiä, että osasivat rakentaa uskomattoman tukiviidakkorakennelman. Maanviljelijän toimeentulo oli paremmin kuin hyvin turvattu tuli sitten sato tai kato. Tähän hyvään tottuneet maajussit ovat nyt sitten ihmeissään kun pitäisi enemmän tulla toimeen oman työn kannattavuudella.
Muiden pääpuolueiden kohdalla ei ole ollut tällaista ongelmaa. Talous ja sen logiikka on huolehtinut osaltaan edunvalvonnasta. Taloudellinen toiminta ohjautui sinne, missä kannattavuus on parasta. Kaupunkipuolueiden ei tarvinnut huolehtia edunvalvonnasta muuten kuin talouden tuotto jaetaan "oikeudenmukaisessa" suhteessa sen eteen toimineille. Työväestö saavutti keskeiset vaatimuksensa jo varhain, joten senkään puoleen ei ollut tarvetta profiloitua liiaksi edunvalvontaan. Kaupunkipuolueille tuli tärkeämmäksi yhteisen kakun kasvattaminen, jotta jako-osuudet suurenisivat. Tämä oli koko maan kannalta edullista. Tai ihan kuitenkaan. Aluepoliittisesti katsottuna talous syrji haja-asutusalueita. Poliitikot eivät syrjineet, mutta markkinavoimat sitä tekivät. Tällaisessa tilanteessa kaupunkipuolueiden politiikan pääpainopiste on valtakunnan politiikassa. Keskustalla pääpaino on ollut kunnallispolitiikassa ja valtakunnanpolitiikan osalta vain alue- ja maatalouspolitiikassa. Nämä erot ovat johtaneet erilaiseen poliittiseen kulttuuriin. Edunvalvontapolitiikka on suosinut kähmijöiden menestystä ja valtakunnan asioiden hoito taas koko maan edut huomioivaa politiikkaa. Nämä erot ovat edelleen tänä päivänä hyvin nähtävissä.
Silti täytyy äkkiseltään ihmetellä, miksi juuri kepulaisuus on luonteeltaan tällaista. Ovatko sen pääkannattajajoukko eli maatalouselinkeinon harjoittajat ja Pohjanmaan syvien rivien edustjat jotenkin moraalisesti heikkolahjaisempia kuin muut suomalaiset? Tuskinpa näin sentään on.
Ensimmäinen syy joka tulee mieleen on keskustalainen politiikan teon perinne. Tämän perinteen kantaisä on Urho Kekkonen, joka yhdessä Arvo Korsimon kanssa loi K-linjalaisuuden. Tälle oli juuri tyypillistä sammumaton vallanhimo ja valtaa pyrittiin lähes kaikin keinoin. Vain väkivalta oli kiellettyä. Sillä eli NL:n asioihin puuttumisella voitiin kyllä härskisti uhata. Voidaan ehkä sanoa että valta on sokaissut kepulaiset poliitikot. He ovat osin jämähtäneet Kekkosen ajan kulttuuriin. Kekkoslaisuuden vaikutus näkyy siis hyvin pitkälle hänen jo kuoltuaan Keskustan politiikassa. Hyvin tyypillistä tällaiselle ajattelulle on historioitsija Juhani Suomen tyyli kirjoittaa Kekkosesta ja hänen ajastaan. Siinä lähdetään kriitikittömästi siitä, että Kekkonen oli aina oikeassa ja muut väärässä. Kekkosen sana on nostettu raamatulliseksi, jota vastaan ei soveliasta väittää. Tällaisessa kepulaisuudessa vastaväitteet koetaan jumalanpilkkana kuten on voitu havaita Suomen repliikeistä, kun joku (Hannu Rautkallio ja Lasse Lehtinen) on uskaltautunut esittämään toisenlaista historian totuutta. Samanlaisesta perinteen horjuttamisesta on tullut väkevä riita muutoinkin. Tästä käy esimerkkinä se, kuinka Ilkka-lehti aloitti ajojahdin historioitsija Heikki Ylikangasta vastaan tämän kirjoitettua historiaa "väärin", ei kepulaisten silmälasien kautta. Näillä lakeuksilla ei pilkata Jumalaa. Traditioiden vaaliminen eli konservatismi on syvällä kepulaisuudessa. Tähän liittyy lisäksi uskonnollisten liikkeiden, lähinnä lestadiolaisuuden tuoma lisämauste.
Toinen ja vähintään yhtä tärkeä syy kuin perinne on Keskustan kannattajajoukon hajallaan asuminen. Suomen poliittisesta kartasta kuntakohtaisesti tarkasteltuna valtaosa on kepulaisia kuntia. Keskustan politiikassa aluepolitiikka onkin ollut vähintään kakkosasia. Ykkösenä on tietysti ollut maatalouselinkeinon harjoittajien edunvalvonta. Keskustan kansanedustjat kokevat olevansa ensisijaisesti alueensa edustajia. He pyrkivät ajamaan parannuksia oman alueen väestölle. Tämä johtaa sitten siihen, että kun yhteen kuntaan rakennetaan teitä, siltoja ja muita monumenttejä, kaikki muutkin kuorossa vaativat tasapuolisuuden nimissä samoja asioita. Tässä alueiden edut ajavat aina kirkkaasti koko maan edun edelle. Alueiden etuja on totottu ajamaan vaikka kyynärpäätaktiikalla, jos ei muu auta. Lehmänkaupat ovat olleet tyypillisiä. Jos on keskusteltu vaikka ydivoimalan sijoittamisesta, kepulaiset ovat liittäneet tähän vaatimuksia kompensaatioista muille alueille, kun he eivät saa työtä antavia laitoksia, vaikka niiden sijoittamista omalle alueelleen vastustaisivatkin. Tällainen jatkuva oman edun valvonta niukoista resursseista johtaa häikäilemättömään poliittiiseen kulttuuriin. Maakunnissa isännät nimittäin tupailloissa kyselevät sitten edustajaltaan, miksi naapurialue sai mutta me emme. Keskustan vahvoilla alueilla ei ole vaihtoehto toinen poliittinen suuntaus, vaan yksinkertaisesti miehen tai naisen vaihtaminen häikäilemättömämpään tarkoitus pyhittää keinot -poliitikkoon.
Kolmas tekijä on jo mainittu maatalouselinkeinonharjoittajien edunvalvonta. Kyse on tässä päiväkohtaisesta politikoinnista, iltalypsyistä. Maatalous ei kannata ilman tukia. Isännät eli peruskannattajajoukko pitää pitää tyytyväisenä eli tulonjakopolitiikkaa joudutaan harjoittamaan. On selvää, että muissa puolueissa ei ymmärretä sitä, että kaiken sovitun lisäksi täytyy aina sopia hinnaksi siitä, jokin etu maataloudelle. Näin oli ennen EU-kautta. Nyt Suomen onneksi EU asettaa tälle järjettömyydelle sentään jotkut reunaehdot. Edunvalvontapolitiikka on yleensä aina ristiriidassa muun maan edujen kanssa. Tämä piti saada näyttämään ihan muulta kuin mitä se oli. 50-, 60- ja 70-lukujen maatalouslakirakennelmat olivat byrokraattislakiteknisiä ihmeitä. Tukimuodot olivat niin moninaisia, ettei kukaan kyennyt laskemaan sitä, kuinka paljon tukea veromarkoista kaiken kaikkiaan lypsettiin. Tällaisen rakennelman laatiminen ja ylläpitäminen vaati suunnatonta poliittista juonittelua. MTK johti tätä politiikkaa ja siellä luultavasti toimi matemaattisesti sen verran lahjakkaita ja muutenkin ovelia ihmisiä, että osasivat rakentaa uskomattoman tukiviidakkorakennelman. Maanviljelijän toimeentulo oli paremmin kuin hyvin turvattu tuli sitten sato tai kato. Tähän hyvään tottuneet maajussit ovat nyt sitten ihmeissään kun pitäisi enemmän tulla toimeen oman työn kannattavuudella.
Muiden pääpuolueiden kohdalla ei ole ollut tällaista ongelmaa. Talous ja sen logiikka on huolehtinut osaltaan edunvalvonnasta. Taloudellinen toiminta ohjautui sinne, missä kannattavuus on parasta. Kaupunkipuolueiden ei tarvinnut huolehtia edunvalvonnasta muuten kuin talouden tuotto jaetaan "oikeudenmukaisessa" suhteessa sen eteen toimineille. Työväestö saavutti keskeiset vaatimuksensa jo varhain, joten senkään puoleen ei ollut tarvetta profiloitua liiaksi edunvalvontaan. Kaupunkipuolueille tuli tärkeämmäksi yhteisen kakun kasvattaminen, jotta jako-osuudet suurenisivat. Tämä oli koko maan kannalta edullista. Tai ihan kuitenkaan. Aluepoliittisesti katsottuna talous syrji haja-asutusalueita. Poliitikot eivät syrjineet, mutta markkinavoimat sitä tekivät. Tällaisessa tilanteessa kaupunkipuolueiden politiikan pääpainopiste on valtakunnan politiikassa. Keskustalla pääpaino on ollut kunnallispolitiikassa ja valtakunnanpolitiikan osalta vain alue- ja maatalouspolitiikassa. Nämä erot ovat johtaneet erilaiseen poliittiseen kulttuuriin. Edunvalvontapolitiikka on suosinut kähmijöiden menestystä ja valtakunnan asioiden hoito taas koko maan edut huomioivaa politiikkaa. Nämä erot ovat edelleen tänä päivänä hyvin nähtävissä.
Vastaukset 3
Vanhimmat
että älä sinä mollaa sonera ja umts sotkuisen sdp n uumenista ja kansanjakamispolitiikasta Sundqvist Alho Ahde linjoilta paljoakaan.
Voi olla, että Kekkonen on jonkun mielestä hyvä mies. Se ei tee kuitenkaan tyhjäksi sitä, että hän toimi monessa kohdin vastoin demokratian pelisääntöjä puuttumalla Eduskunnan päätöksentekoon, hallitusten muodostamiseen ja hallituspolitiikkaan niin etu- kuin takaovien kautta. Nykyisin tällaisia vallassa olijoita nimitettäisiin diktaattoreiksi läntisissä demokratoissa. Kekkosen epäsuosioon joutuneen poliitikon kohtalona oli häpäisyn lisäksi poliittisen uran loppu käsillä. Vain sitkeimmät ja kovahermoisimmat kuten Veikko Venamo, Johannes Virolainen, Jori C ja muutamat kokoomuspoliitikot jaksoivat jatkaa Kekkoskriittistä politiikkaa. Sellaiset kuin Väinö Leskinen ja Aarre Simonen käänsivät takkinsa. Asevelisosialisteista Väinö Tanner ja Varjonen ehtivät kuolla ja pysyivät sitä kautta linjallaan. Mauno Koivisto puolestaan ei kovin näkyvästi koskaan asettunut Kekkosen takuumieheksi, vaan hänet miellettiin koko ajan Kekkosen vastapeluriksi ja pahimmaksi haastajaksi. Kekkonen ei ilmiselvästi Koivistosta pitänyt, mutta ei yrityksistään huolimatta onnistunut tämän asemaa horjuttamaan.
Pitkä kirjoituksesi sisälsi paljon asiaa, josta olen samaa mieltä. Kepu-valtaisessa kunnassa asuvana tiedän miten kunnallispolitiikassa "hyvä veli"-päätöksenteko toimii. Sitä en allekirjoita, että ko puolue harjoittaa samanlaista politiikkaa kaikissa kunnissa ja valtakunnan politiikassa läpi linjan. Mun "otanta" on siihen liian pieni. Yhden pikku virheen löysin, kun sanoit viljelijöiden olevan tyrmistyneitä siitä kun nykyään tulisi tulla toimeen omalla tuotannollaan. EU aikana sadolla ei ole sitäkään vähää merkitystä, mikä sillä on ehkä joskus ollut. Muuten mielekiintoista pohdintaa.