Mennäkkö

harhoihin, vaan oikaistaan asiat lempeästi, mutta päättäväisesti.

Tämä on vain yksi tapa, mutta itse olen käyttänyt tätä tapaa, ja jos äiti on väittänyt vastaan, olen ollut hetken hiljaa, ja varovasti taas oikaissut asian, jos äiti edelleenkin puhuu vaikkapa luuloharhoistaan.

Se tuntuu joskus julmalta, mutta pakko on pitäytyä realiteeteissa, vaikka tunne sanoisi muuta.

Olen myös osittain samaa mieltä ensimmäisen vastaajan (nim.Omainen) kanssa. Eli oikaista rauhallisesti, mutta päättäväisesti. Joskus, ei oikaisuun ole edes tarvetta. Jotkut asiat voi "ohittaa" mm. vaihtamalla huomaamatta puheenaihetta, jos huomaa että puhe on ihan puuta ja heinää, ja tilanteessa, jossa asian oikaisulla ei ole merkitystä. Mielestäni silloin on turha alkaa väittelemään asiasta, koska äitisi olettaa olevansa oikeassa ja pahoittaa mielensä turhaan, kun häntä vastaan aletaan vänkäämään.

Onko isäsi kuollut? Monesti dementiaa sairastavat eivät muista puolisonsa kuolleen, vaan kertovat isännän olevan kauppareissulla tai puita hakkaamassa. Itse työskentelen vanhusten kanssa ja joskus tulee vanhukselta kysymys: -Tuliko se meidän Veikko jo tukkimettältä, saisi tulla jo syömään. (Tässä tilanteessa yleensä se "Veikko" on ollut jo haudassa 20v., eikä mummo enää edes kykene ruuanlaittoon.)Tilanteen salliessa oikaisen mummon sen hetkisen olinpaikan oikeaksi ja kerron, että Veikko on jo edesmennyt. Aina ei kyyneliltä vältytä... Joskus muistetaan heti, että niinhän se olikin. Joskus oman puolison kuolema tulee niin suurena yllätyksenä, että alkaa sydämestä ottaa.

Jos vanhus on hyvin muistamaton, tämä puolison/kissan/koiran jne. kaipaus tulee kymmeniä kertoja päivässä. Jos aina oikaistaan vääristymä, tulee uutinen kuolemasta 10 kertaa päivässä järkyttävänä ja uutena uutisena. Kukaan ei vanhana ja muistamattomana haluaisi 10 kertaa päivässä kuulla puolisonsa kuolleen.

Joskus vanha alzheimer-rouva 92v., vanha maalaistalon emäntä kysyy minulta, kun tulen hänen luokseen: -Muistitko hakea lehmät tullessas laitumelta? Vastaan:-Muistin ja laitoin navetan oven kunnolla kiinni. Silloin tämän rouvan silmiin syntyy ihana pilke, suu vetäytyy hymyyn ja rouva tokaisee: -Sinä oot sitten kaikista paras ja ihanin piika, joka minulla on koskaan ollut. Rouvasta näkee kuinka onnellinen ja tyytyväinen hän silloin on. Päivä alkaa paljon mukavanmmin. Silloin minulle tulee taas se tunne, että tämän vuoksi minä haluan tätä vanhustyötä tehdä.

Mukaan ei pidä mennä, muttei myöskään oikoa. Muistamattoman itsetunto kärsii muutenkin omasta tilasta, ei ole syytä korostaa huonoutta väittelemällä turhasta. Eli kuuntelet sujuvasti, sanot vaan jotain ympäripyöreetä ja vaihdat puheenaihetta. Usein jutut kiertävät ympyrää ja mitä enemmän takerrut pikkuseikkoihin, sen varmemmin ympyrä vain pyörii pyörimistään. Muistamatonta ihmistä ei voi "opettaa" ymmärtämään mitään eikä "korjaaminen" korjaa mitään, kun hän ei muista mitä sanoi tai mitä vastattiin.
Jos dementikolla on huoli jostain mielikuvitusasiasta, tuumit vain, että asia on hoidossa ja menee ihan niin kuin pitää.

Kiitos kovasti kaikille.
Vastaukset olivat suurinpiirtein niin kuin itsekin olen ajatellut.

Vanhempani ovat eronneet jo kun asuin kotona, isä on nyt kuollut, eikä äiti häntä ole koskaan kaipaillut.

Veljeni kuoli n. 4-v sitten. Oikeestaan silloin nää oireet paheni, mutta veljeni kuoleman hän kyllä muistaa hyvinkin tarkkaan.

Ihan höpö höpö juttuihin en olekaan mennyt mukaan vaan antanut mennä ohi vaan, hetken päästä hänkin on jo toisessa aiheessa.

Kamalinta on kun hänellä on uusia pelkoja, osa täysin keksittyjä, todistetusti, osassa on jotain perää, mutta hän liioittelee tapahtumat satakertaiseksi.

On "vainoamista" TV-n kautta, välillä joku vieras ihminen on tullut omin avaimin, olin kerran itse paikalla kun "joku tuli ovesta" ja sain kauan selittää, ettei siellä ollut ketään.
En yksinkertaisesti voinut lähteä kotiini ennen kun hän rauhoittui. Eli joskus on pakko selittää ja väittää vastaan.
(Illemmalla kun soitin, hän ei edes muistanut mun käyneen siellä ja sillä kertaa se oli helpotus, paradoksaalista, hän ei siis muistanut/ pelännyt enää sitä "vierastakaan").

No, teidän kokemuksista päätellen en ole vissiin aivan väärin toiminut ja veljeni ovat toimineet samalla tavalla. He ovat enemmän äidin apuna, koska mä en vammani takia juuri kotoani pääse.

Eilen äiti soitti ja kysyi erästä tuttua puhelinnumeroa, se on aivan tavallista, MUTTA ihmeekseni juttelimme tunnin aivan kuin "ennen vanhaan". Ei tarvinnut selittää montaa kertaa mitään ja hän ymmärsi hieman vaikeampiakin asioita.
Voi olla, ettei hän nyt muista koko puhelua, mutta mulle ja luulisin myös hänelle oli mukavaa jutella normaalisti. Hän kyllä tietää, ettei aina muista.

Lisäksi hänen huono kuulonsa haittaa kaikkia keskusteluita, TV huutaa taustalla ja hän ihmettelee kun puhun niin hiljaa, mä huudan kun palotorvi, no, hänellä on kuulolaite, mutta ei muista laittaa sitä ellei joku sano siitä.
Luulen, että osa hänen muistamattomuuttaan on sitä, ettei hän ole yksinkertaisesti kuullut mitä on puhuttu.
Itse jopa sanoo, ettei halua kaikkea kuullakaan, eikä halua aina kuulolaitetta laittaa.

Kovasti tuntuu vaihtelevan hänen tilansa, onneksi on saanut vielä kotiapua, muuten hän ei muistaisi ottaa lääkkeitäänkään, hänellä on pienehkö sydänvika.

Mua säälittää kun tämä kova ja ylpeä nainen on muuttunut pelkääväksi ja hauraaksi.
Mielummin vaikka riitelisin hänen kanssaan kun rauhoittelisin aamuyöstä, ettei ikkunan takana voi olla ketään, asuu 5;ssä kerroksessa.

Ihan kuin olisin jo menettänyt hänet.

Kiitos teille ja voimia meille kaikille.

Meillä dementiaosastolla on käytössä validaatiomenetelmä. En tiedä oletko kuullut asiasta, mutta kerron lyhyesti. Siinä dementoituneen henkilön harhoja ja kuvitelmia ei oikaista, vaan mennään jossain määrin mukaan. Esim. jos vanhus kyselee, joko se isäntä on tullut navetasta, ei oikaista että isäntä on jo kuollut ja olet itsekin laitoksessa. Vaan istutaan viereen ja kysytään vanhukselta vaikkapa kuinka monta lehmää heillä oli ja oliko niillä nimiä. Tavallaan harhautetaan ihminen siitä hetkestä muistelemaan. Näin vanhuksen ei tarvitse uudelleen ja uudelleen kokea menetyksentunnetta, jos oikaistaan monta kertaa päivässä että se isäntä on jo haudassa.
Suosittelen kokeilemaan! Meillä on vain positiivisia kokemuksia. Dementoituneet ovat paljon rauhallisempia ja hoitajillakin hyvä mieli.

yhdyn vanhuspuolen hoitsun tekstiin, toimiva ja "hellempi "menetelmä, jota nykyään suositaan!