Kerrotaanpa nyt näistä Vihman 6.D:n sotilaiden ammuttamisista tai ampumisista, joista Heikki Ylikangas kertoo uusimmassa kirjassaan Romahtaako rintama? Ylikankaan kirjan mukaan niitä (esimiesten ?) suorittamia ampumisia taisi olla parikymmentä tapausta ennen varsinaisen "karkurilain" säätämistä myöhemmin heinäkuussa.
Ampumisia tapahtui kesäkuun 1944 lopulla ja heinäkuun alussa niin paljon, että Päämaja lähetti lakimiehensä rauhoittamaan tilannetta paikan päälle. Tästä kertoo sodanaikainen nuori lakimies Erkki Partanen muistelukirjassaan Vaikuttajia elämässäni, Weilin Göös, 1980
Hänet, kapteeni Partanen siis, lähetettiin Vihman luokse 6.D:aan lukemaan lakia ja rauhoittamana tilannetta kun karkureitten ampumisjuttuja oli tullut kirjattavaksi hänen muistaakseen kaikkiaan noin parisenkymmentä. Tapauksethan piti kirjata ja ilmoittaa Päämajaan.
Partanen kertoo kirjassaan kuin tilanne tuntui suorastaan huvittavalta kun yksikön lakimies kannon nokassa istuen ja lakikirja kädessään perusteli menettelyä ja taisi Vihmakin olla siinä paikalla. Kummallista kun entisten upseerien kirjoittamissa kirjoissa esim. Jänkäjääkäreistä, EI kerrotakaan noista ikävämmistä puolista. He harrastavat siis itsesensuuria. Tarvitaan joku Ylikankaan Heikki valottamaan tuollaista ikävää asiaa kaikkien tietoon. Minulle tuo oli ainakin pienoinen yllätys vaikka olenkin lukenut melkoisista karkuruusmääristä esim. Airimon pataljoonassa.
http://www.metsapirtti.net/artikkelit/penttiahtiainen/jankajaak/janka05.htm
"Rintamakarkureita oli Suurkarin pataljoonasta 65, von Essenin 99 ja Airimon pataljoonasta 291 miestä."
Tästä muuten löytyi mainitaakin tuosta silloisesta kapteeni Partasesta:
http://jokisipila.blogspot.com/2006/10/suomalainen-teloitusksky.html
Ylikankaan Heikki saa siis tukea kertomuksilleen yllättävältä taholta.
Kirjassa kerrotaan myöskin kuinka Marskin Vihman hautajaisiin lähettämän seppeleen nauhoissa olisi ollut teksti "Parhaalle divisioonankomentajalleni"
Ampumisia tapahtui kesäkuun 1944 lopulla ja heinäkuun alussa niin paljon, että Päämaja lähetti lakimiehensä rauhoittamaan tilannetta paikan päälle. Tästä kertoo sodanaikainen nuori lakimies Erkki Partanen muistelukirjassaan Vaikuttajia elämässäni, Weilin Göös, 1980
Hänet, kapteeni Partanen siis, lähetettiin Vihman luokse 6.D:aan lukemaan lakia ja rauhoittamana tilannetta kun karkureitten ampumisjuttuja oli tullut kirjattavaksi hänen muistaakseen kaikkiaan noin parisenkymmentä. Tapauksethan piti kirjata ja ilmoittaa Päämajaan.
Partanen kertoo kirjassaan kuin tilanne tuntui suorastaan huvittavalta kun yksikön lakimies kannon nokassa istuen ja lakikirja kädessään perusteli menettelyä ja taisi Vihmakin olla siinä paikalla. Kummallista kun entisten upseerien kirjoittamissa kirjoissa esim. Jänkäjääkäreistä, EI kerrotakaan noista ikävämmistä puolista. He harrastavat siis itsesensuuria. Tarvitaan joku Ylikankaan Heikki valottamaan tuollaista ikävää asiaa kaikkien tietoon. Minulle tuo oli ainakin pienoinen yllätys vaikka olenkin lukenut melkoisista karkuruusmääristä esim. Airimon pataljoonassa.
http://www.metsapirtti.net/artikkelit/penttiahtiainen/jankajaak/janka05.htm
"Rintamakarkureita oli Suurkarin pataljoonasta 65, von Essenin 99 ja Airimon pataljoonasta 291 miestä."
Tästä muuten löytyi mainitaakin tuosta silloisesta kapteeni Partasesta:
http://jokisipila.blogspot.com/2006/10/suomalainen-teloitusksky.html
Ylikankaan Heikki saa siis tukea kertomuksilleen yllättävältä taholta.
Kirjassa kerrotaan myöskin kuinka Marskin Vihman hautajaisiin lähettämän seppeleen nauhoissa olisi ollut teksti "Parhaalle divisioonankomentajalleni"
Vastaukset 8
Vanhimmat
Ylikangas vääristelee tämänkin asian. Vihma pelotteli vankipataljoonan ( III/JR 12, Airimo) miehiä kertomalla,että SELUSTASSA on ammuttu parikymmentä miestä. Ei siis Vihman joukoissa. Tämä huhu eli niin voimakkana, että Partanenkin lienee siihen uskonut.Asia tutkittiin heti sodan jälkeen. Se ei pitänyt paikkaansa.
Vihma kyllä ammutti useita JR 12:n karkureita tai heidät tuomittiin kenttäoikeudessa, vaikka heidät on Ylikankaan luetteloissa merkitty entiseen vankipataljoona ErP 23:een, josta vuoden alussa tuli III/JR 12. Se on esimerkki Ylikankaan heikoista tiedoista. Niistä kannattaa lukea lisää esim. viime Sotilasaikakauslehdessä, jossa Ohto Manninen ja Sampo Ahto osoittavat Ylikankaan "tutkimuksen" todellisen tason. Saman tekee Jaakko Puuperä Suomen Sotilaassa 5/2007 ja Ilmo Kekkonen Karjalassa 8.11.
Karkureita oli paljon, mutta kaatuneita ja haavoittuneita moninkertaisesti. JR 12 taisteli erityisen urheasti. Sen lähitorjuntamiehet mm. tuhosivat yli 40 panssarivaunua muutamassa päivässä.Ylikangas kuvaa taistelut ennakkokäsityksensä mukaisesti, ei todellisten taphtumien perusteella.
Rykmenttien historiikeissa kesitytään kertomaan taisteluista. Karkuruus oli sittenkin sivuseikka onnistuneen torjunnan rinnalla.Karkurit olivat heikointa sotilasainesta. Raukat pakenivat, miehet jäivät.
Kumma, kyllä Ylikankaallekin selviää lopuksi, että rintama piti. Se on ollut muilla tiedossa yli 63 vuotta.
Osaat kai poimia houreissasi ns. muilta "tutkijoilta" sen vain oikean tiedon. Nuo mainitsemasi tutkijat on todettu myöskin taustatiedoiltaan veltoiksi, väritetyiksi ja myöhempien aikojen "pitäisi olla oikeassa" materiaaliksi.
On varsin hätäisesti kyhätyn oloinen tuo Ylikankaan kirja. Siitä huolimatta, että julkaisija suostui päästämään markkinoille tuollaisen beta-version täydellä hinnalla on siinä omat hyvätkin puolensa.
Ylikankaan päätelmistä paras on se, että kaikkia ei tarvitsisi ottaa varusmiespalvelukseen. Talvisodassa rintamat pitivät, kun mieleltään ja fysiikaltaan heikoin aines jätettiin pois rintamajoukoista. Jatkosodassa, kun kaikki kynnelle kykenevät lähetettiin rintamalle koettiinkin heti vakavia ongelmia, kun henkisesti heikot ja poliittisesti epäillyttävät pääsivät lietsomaan kapinamielialaa.
Mitä tulee noiden 20 Vihman miehen teloittamiseen, niin pidän sitä uskottavana. Jänkäjääkärirykmentti JR 12, käsitti myös tuon III pataljoonan, joka ei ollut alunperin edes kuulunut kyseiseen rykmenttiin. Oikeastaan tuo pataljoona oli rangaistuspataljoona. Siitä syystä siihen kuuluneisiin miehiin sovellettiin myös lakeja hieman laveammin kuin muihin yksiköihin. Tästä syystä nuo teloituksetkaan eivät herättäneet sen suurempaa huomiota sodan aikana eikä sen jälkeisinä vuosina. Rykmentin miehet arvostivat Vihman hyvin korkealle, eivätkä siitä syystä halunneet loata sankarin saavutuksia.
tuossa Kemppinen kirjoittaa samasta asiasta vähän toisin:
http://kemppinen.blogspot.com/2006/07/hamdan-vastaan-rumsfeld.html
>>
tiistai, 04 heinäkuu, 2006 Jukka Kemppinen kirjoitti...
Ad Sedis:
.
.
.
Olen väitöskirjassani 1990 selostanut aika yksityiskohtaisesti jatkosodan loppuvaiheen teloituksia, joissa logiikka meni juuri toisin päin kuin Sinä esität. Tilanne oli jälleen riistäytymässä käsistä eli hullut majurit ammuskelivat omia. Tilanne saatiin hallintaan säätämällä laki ja lähettämällä Paavo Kekomäki divisioonin sanomaan, että nyt ette sitten ammukaan ketään, koska päämajan asettamat, eduskunnan vastikään perustamat tuomioistuimet huolehtivat asiasta. - Käytännössä ketään ei enää ammuttu ja tuomioistuinlöaitos toteutti keskeisen tehtävänsä viivytelemällä.
"Tämä huhu eli niin voimakkana, että Partanenkin lienee siihen uskonut.Asia tutkittiin heti sodan jälkeen. Se ei pitänyt paikkaansa."
Jospa se Partanen uskoi ihan itseään: "Kun jokaisesta tapauksesta oli tehtävä ilmoitus päämajaan, jouduin kirjaamaan näitä onnettomia ratkaisuja muistaakseni kaksikymmnetä."
Partanen sanoo "muistaakseni". Hän ei myöskään esitä, että kaikki tapaukset olisivat olleet 6. D:sta. Partasen muistelmat varmaan pitävät paikkansa, mutta tiedot eivät ole täsmällisiä.Vihma kyllä määräsi eversti Laaksosen ammuttamaan viisi kieltäytyjää. Lopulta kapteeni Harrola ammutti Laaksosen käskystä kaksi. Tämä asia selvitettiin sodan jälkeen ja samassa yhteydessä todettiin, ettei väitteessä 20:stä ammutusta ollut mitään perää.Se oli kovapuheisen Vihman pelottelua.Tuolloin kiersi mitä mielikuvituksellisimpia huhuja karkuuudesta ja lukemattomista muista asioista.Karkuruus oli ylirasittuneille komentajille vain yksi murhe lisää äärimmäisen vaikeasa tilanteessa.
On myös muistettava, että kieltäytymistilanteessa sotaväen rikoslaki ja sotaväen järjestyssääntö suorastaan velvoittivat esimiehen jopa aseenkäyttöön. Kyse ei siis ollut laittomuudesta. Pelkkä karkuruus ei ollut tuolloin vielä kuolemalla rangaistava.
Totean tässä vielä, että Ylikankaan lähtökohta on nimenomaan se, että laittomilla ja salatuilla omien miesten teloituksilla Henkilötäydennyskeskuksissa pysäytettiin armeijan perääntyminen ja palautettiin taistelukyky. Tämä ei miltään kohdin pidä paikkaansa. Ylikangas sotkee lailliset, kenttäoikeuksien määräämät teloitukset, esimiesten aseenkäytön ja kotirintaman pidätystilanteissa tapahtuneet surmat sekä neuvostoagenttien, käpykaartilaisten ja rikollisten teloitukset rintamakarkuruuteen. Hän ei hallitse edes peruskäsitteitä. Tuloksena on sotku, joka kyllä vakuuttaa asiantuntemattomat, mutta ei tehoa kesän 1944 tapahtumiin perehtyneisiin sotahistorioitsijoihin. Yksikään ei ole asettunut Ylikankaan kannalle.
Asiantuntijapiirissä on koottu kahdeksan sivun lista pelkästään Ylikankaan kirjan asiavirheistä. Mielipiteet ja johtopäätökset ovat sitten erikseen.Niissäkin Ylikangas ennakkoasenteensa mukaisesti iskee pahasti harhaan.
Mikähän tässäkin aiheutti sensuroinnin?
Erkki Partanen kertoo kirjassaan Vaikuttajia elämässäni, WG 1980
Sivulla 63 näin:
"Kuolemanrangaistuksen käyttäminen oli myös Kekomäen herkälle mielelle vaikea asia.
Kuolemantuomioita langetettiin tuomioistuimissa oikeastaan vain vakoilusta. Lähinnä kysymykseen tulivat rintamalinjan taakse suomalaisessa sotilaspuvussa pudotetut desantit. Sen sijaan kesän 1944 perääntymisvaiheessa alkoivat karkaamiset, osittain kai sotaväsymyksen, osittain jonkinlaisen joukkopsykoosin seurauksena saada armeijan taiselukykyä heikentävän laajuuden, ja jotakin oli tehtävä.
Eräät komentajat sovelsivat sotaväen rikoslain sallimaa suoraa karkurin ampumista silloin kun karkaaminen oli vaaraksi muille. Tätä oikeutta käytettiin kuitenkin eri divisioonissa hyvin eri tavoin. Kun jokaisesta tapauksesta oli tehtävä ilmoitus päämajaan, jouduin kirjaamaan näitä onnettomia ratkaisuja muistaakseni kaksikymmnetä. Karkaamisten jatkuessa alkoivat myös kenttäoikeuksien puheenjohtajat vaatia kuolemanrangaistuksen soveltamista ainakin toistuvista karkaamisista."
Sivulla 66 näin:
"Kuitenkin ampumistapausten luvut kenraali Einar Vihman divisioonassa Ihantalan raskaissa taisteluissa olivat kohonneet suhteellisen suuriksi, että Kekomäki -luultavasti Heinrichsin ohjeen mukaisesti - piti tärkeänä koettaa rauhoittaa tilannetta ja jo etukäteen viedä sinne tieto tulossa olevasta lain muutoksesta.
Sain tuon tehtävän osakseni. Komeasti päämajan autossa ajoin sitten Kannakselle tapaamaan kenraali Einar Vihmaa, jonka jo aikaisemmilta ajoilta tunsi. Vihma ei tietenkään ollut esikuntatiloissa, vaan maastossa. Kohtaamisemme oli ulkopuoliselta asultaan aika huvittava. Kenraali ja minä, kapteeni, seisoimme ja sanailimme varsin suorin sanoin siitä, miten vaikeaan asiaan olisi suhtauduttava. Divisioonan kenttäoikeuden puheenjohtaja, myöhempi kansanedustaja Jaakko (Jakke) Kemppainen istui kannon päässä lakikirja kourassaan ja todisteli ratkaisujen lainvoimaisuutta. Sitähän en toki voinutkaan kieltää. Koetin vain teroittaa päämajan käsitystä, että sotaväen rikoslain muutosta olisi odotettava, jotta varsinainen tuomioistuin voisi käsitellä asiat. Kenraali Vihma itsehän maksoi urhoollisuutensa omalla elämällään. Päämajassa kerrottiin, että seppeleen nauhoissa, joka hänen haudalleen laskettii Suomen Marsalkan puolesta, olivat sanat "Parhaalle divisioonankomentajalleni"."
http://www.google.fi/search?hl=fi&q=erkki partanen huhtamäki&meta=lr=lang_fi
Vuorineuvos Erkki Partanen
http://www.google.fi/search?hl=fi&q=paavo kekomäki&btnG=Hae&meta=lr=lang_fi
Paavo Kekomäki
http://artikkelihaku.kansallisbiografia.fi/artikkeli/2015/
http://kemppinen.blogspot.com/2006/07/hamdan-vastaan-rumsfeld.html
http://agricola.utu.fi/nyt/arvos/arvostelut.php?hakukohde=&jarjestys=&haku=&sivu=12&vps=100&arvostelu=610
Kemppinen ei näytä olevan lainkaan perillä asiasta. Sodan ajan tuomioistuimista oli määrätty lailla. Oleellista oli, että jokainen mies tuli tuomita oman yhtymänsä tai suojeluskuntapiirinsä kenttäoikeudessa. Tämä oli koko sodan ajan käytäntö.Kenttäoikeuksia oli kesällä 1944 peräti 106.
Sotaväen rikoslaissa määritettiin kuolemantuomio mahdolliseksi useisa tapauksissa koskien lähinnä erilaisia kieltäytymis- ja kapinatilanteita. Karkuruudesta oli enimmäistuomio 12 vuotta kuritushuonetta.
Tältä osin eduskunta sääti Päämajan esityksestä pikavauhtia 4.7. sotaväen rikoslain kovennuksen, jossa myös karkuruudesta voitiin antaa kuolemantuomio ja panna se tietyissä tilanteissa välittömästi toimeen.Muuten ne oli alistettava sotaylioikeuden tarkistettavaksi.Tuomioistuimia ( kenttäoikeuksia) ei suinkaan perustettu tässä yhteydessä.
Esimiesten aseenkäytössä ei ollut kyse "hulluista majureista" vaan sotaväen rikoslaki ja järjestyssääntö määrittivät esimiehille oikeuden ja velvollisuuden ( jopa rangaistuksen uhalla) käyttää asetta tietyissä kieltäytymistilanteissa.
Jostain syystä ihmisillä on halu uskoa mihin tahansa sensaatioväitteeseen, kunhan se sisältää jotain uutta mieltä kiihdyttävää ja aiemman tiedon kiistävää. Tästä on kyse Ylikankaankin kohdalla. Mitä heikommat sotahistorian tiedot ihmisellä on, sitä innokkaammin hän nielee Ylikankaan tarinat. Useimpien kohdalla lienee myös kyse pettymyksestä Suomen selviytymiseen itsenäisenä viime sodista. Erikoista on, että tämä johtaa yrityksiin jälkikäteen muuttaa tapahtumien kulkua, ei vain tulkitsemaan niitä uudelleen.