Ensimmäisellä lomaviikollaan heinäkuussa Feodor Aminoff ja hänen nykyinen vaimonsa Pauliina Airaksinen-Aminoff huomasivat, että Feodorin tytär Aili, 11, on todella väsynyt eikä jaksa puuhata muiden kanssa. Tyttö oli alkanut vähentää syömistään jo keväällä, jolloin vanhemmat ottivat yhteyttä kouluterveydenhoitoon.
143 senttiä pitkä Aili painoi heinäkuussa 24 kiloa ja oli selvästi sairastunut anoreksiaan. Vanhemmat päättivät viedä hänet hoitoon.
Muutaman viikon päästä Ailille järjestyi paikka lastenosastolta Länsi-Uudenmaan sairaalassa Tammisaaressa.
"Ensimmäinen järkytys oli, että hän sai dieettiruokaa, vaikka anorektikon ruuan pitäisi olla mahdollisimman kaloripitoista. Toinen, että hänelle opetettiin sairaalassa, mitä ovat kalorit. Se sai hänet laskemaan niitä", Feodor Aminoff sanoo.
Loppukesä kului niin, että tytär oli välillä kotona yksityisen sairaanhoitajan kanssa ja välillä sairaalassa. Paino ei noussut – eikä laskenut. Jatkohoitoa alettiin miettiä.
Syyskuun puolivälissä hänelle laitettiin nenä-mahaletku suun kautta annettavan ravinnon tueksi.
"Olen myöhemmin oppinut, että se on äärimmäinen keino. Sitä käytetään lapsen ollessa jo kuolemassa", Feodor Aminoff sanoo. Aili ei ollut vielä lopettanut suun kautta syömistä.
Vanhemmat päättivät suositusten jälkeen siirtää tyttären Tammiharjun psykiatriseen sairaalan suljetulle lastenosastolle. Aili siirrettiin sinne 8. lokakuuta.
"Siirto tehtiin niin, että kaikki jouduimme paniikkiin. Omahoitajat eivät olleet vastassa ja yhtäkkiä hän oli kymmenen uuden ihmisen hoidossa. Suun kautta ruokkiminen lopetettiin", Aminoff sanoo.
Ailin eronneet vanhemmat saivat kumpikin luvan tavata tytärtään kaksi tuntia kerran viikossa. Iltaisin puhelimessa saa puhua kymmenen minuuttia.
"On tuskallista kokea, miten Aili pelkää olla ilman vanhempiaan vieraassa paikassa. Epävarmuus aiheuttaa vihana purkautuvaa surua. Eikä se helpota hoitajienkaan tilannetta. Vanhempien hätää helpottaisi, jos voisimme keskustella hoitomenetelmistä ja olla hoitoprosessissa mukana", Feodor Aminoff sanoo.
Sekä Ailin äiti että isä ovat jääneet syksyllä eri pituisille sairauslomille.
Tiina Rajamäki,
Helsingin Sanomat
(Julkaistu: 25.11.2007 21:04)
Suomen syömishäiriöisten hoidossa ja hoitokeinoissa on paljon parannettavaa! Kuten ___Lillian__ kirjoitti tuossa aiemmin sairaalahoidosta:
"...Olin jo ennen hoitoon joutumista tiedostanut oman tilani ja sairauteni, mutten voinut sille mitään. Olin oikeastaan melko huojentunut, kun pääsin hoitoon. Noh, eipä sitä kauaa kestänyt, tuntui, että minua pidettiin enemmän eläimenä kuin ihmisenä. Nälkiintynyt löytökoira, joka lihotetaan äkkiä ja heitetään pihalle. Kun koira istuu paikallaan, se saa palkan.
Teraupetti ei tajunnut mistään mitään eikä meillä synkannyt yhtään. Mielestäni hän yritti avata asioita täysin väärästä näkökulmasta ja oli muutenkin ihan eri aaltopituudella..."
Olen täysin samaa mieltä hänen kanssaan, olen itsekkin ollut hoidossa ja myöskin olen kirjoittanut ennenkin kyseisestä aiheesta. Ne pitävät meitä kuin eläimiä, riistävät ihmisyyden, kun ei itse yksin saa edes suihkuun mennä! Vessasta puhumattakaan. Juu-u, tiedän, "vain omaksi parhaaksesi", niinhän ihmiset jaksavat jankuttaa. Mutta onko se todella omaksi parhaaksesi kun joutuu olemaan huoneessa yksin eikä ystäviä, sukulaisia tai vanhempia saa nähdä ja tämä selitetään: "kun paino on niin alhaalla ettei saa kuluttaa yhtään ylimääräistä energiaa". Energiaa kuluu paljon enemmän suremiseen kuin siihen että voisit iloita muiden ihmisten seurasta.
Ei näin. :(
Pieni anorektikko joutui suljetulle osastolle
4
8509
Vastaukset
- lyyra-
itsekkin olen harkinnut osastohoitoon menemistä. Mutta sitten luettuani millaista siellä oikeasti on, niin päätin, että parannun itse. Oikeasti, siellä vaan lihotetaan ihminen. Mitäs sitten kun pääsee ulos? Tietenkään mieli ei ole parantunut (ja luultavasti se on PAHENTUNUT, sen takia koska ihminen on väkisin ja kiristämällä(esim. jos paino ei nousu, niin otetaan tiettyjä "oikeuksia" pois ja joutuu pysymään sairaalassa/suljetulla osastolla pitempään) pistetty nostamaan painoa, niin siitä on voinut jäädä traumoja) ja sitten koska on niin paska mieli, niin laihduttaa itsensä takaisin huonoon kuntoon ja siitä voi alkaa sairaalakierre. Lihotetaan sairaalassa - pääsee ulos - Laihduttaa - lihotetaan sairaalassa - pääsee ulos - laihuttaa.
Ei tästä sairaudesta parane sillä että ihminen lihotetaan, ehei. Tämä ei ole fyysinen sairaus, vaan henkinen. Itse kävin ennen nuorisopsykiatrisella viikottaisissa "terapia"käynneissä. Siellä he ensin pistivät minut vaa'alle ja sitten keskustelivat siitä, että mikä painoni on. Silloin minä itse asiassa laihduin! Koska en halua kenenkään tietävän painoani ja ahdistuin siitä, meinasivat pakottaa osastolle. Yritin sanoa heille, että haluan apua "päänsisäisiin" ongelmiini ja sitten painonikin nousisi ja että painonnousu ei ole se pääosa parantumisessa. Mutta he siihen "Sitten kun olet normaalissa painossa, niin tajuat kaiken. Sillä kun olet alipainoinen, niin et pysty ajattelemaan tätä oikealta kannalta" Joka viikko paino vain laski ja oloni oli kurjempi. Sitten kerroin asiasta äidilleni ja katkaisimme hoitosuhteen sinne. Se oli elämäni paras päätös. Nyt voin sata kertaa paremmin. Mieliala ja paino ovat nousseet. Ensin piti vain tehdä kamalasti itse työtä sen eteen, mutta kyllä se oli sen arvoista. Käyn psykiatrilla, joka KUUNTELEE minua (toisin kuin nuorisopsykiatrisella olleet ihmiset). Elämä alkaa taas näyttämään valoisammalta.
Minusta on myös outoa, että anorektikot eristetään suljetuille osastoille. Ainahan sanotaan, että anorektikot eristävät itsensä muusta maailmasta ja se ei ole koskaan hyväksi ihmismielellä. Suljetulle osastolle tunkeminen pahentaa asioista. Minun mielestä anorektikoille pitäisi saada sellainen paikka, jossa heille näytettäisiin mitä muuta on elämässä ja heitä opetettaisiin hyväksymään itsensä ja arvostamaan itseään. Ei sellainen, jossa syötetään väkisin ja ei kuunnella koska "paino on liian alhainen". Etenkin alaikäisillä anorektikoilla on Suomessa on vaikeaa, koska heidät tungetaan suljetuille nuorisopsykiatrisille osastoille.- kävi samoin!
Kun pääsin siitä kauheasta Jorvin psykiatrian poliklinikasta ja ilkeästä lastenlääkäritädistä eroon valehtelemalla, että käytämme yksityisiä palveluita, alkoi samaan aikaan mun paraneminen! Ja painon romahduskin alkoi siitä, kun kouluterkkari alkoi väkisin punnitsemaan ja haukkumaan mua psyykkisesti sairaaksi. Onneksi mun äiti on mun tukena aina!
- äiti itkee
On aivan sama missä olette hoidossa,kunhan teidät parannetaan!!!
- Anorektikko hoitoalalla
Olen huomannut itse ja muiden kokemuksista kuullut syömishäiriöiden hoidon tason vaihtelevan todella paljon eri sairaaloissa ja paikkakunnilla. Useimmiten ongelma on se, että syömishäiriöinen paiskataan psyk-osastolle jossa hoitajat ovat perehtyneet lähinnä depressio-, bipolaari-, skitsofrenia- tai deliriumpotilaiden hoitoon.
Olen mielestäni onnekas, kun olen päässyt Lapinlahden syömishäiriöyksikköön hoitoon. Siellä todella tiedetään mistä on kyse ja osataan paneutua muuhunkin kuin potilaan nopeaan lihottamiseen. Harmi vain, että tuo yksikkö on ainoa laatuaan Suomessa ja minäkin jonotin sinne 6kk (jona aikana päädyin kaksi kertaa ensiapuun sydänoireiden takia).
Toipuminen kestää vuosia, mutta nyt olen jo alkanut uskoa, että minulla voi joskus olla elämä ilman anorektista oireilua. Toivon, että mahdollisimman moni muu voisi saada myös yhtä hyvää hoitoa.
Ketjusta on poistettu 0 sääntöjenvastaista viestiä.
Luetuimmat keskustelut
- 881567
Kesän odotuksia hyrynsalmella
Kyllä kesällä hyrynsalmellakin on mahdollisuus osallistua kylän menoon monella tavalla . On kaunislehdon talomuseolla121440- 981390
- 691250
- 1161150
- 951137
- 69961
Anne Kukkohovi ei myykkään pikkuhousujaan
Kyseessä oli vain markkinointitempaus. Anne höynäytti hienosti kaikkia ja Onlyfans-tilinsä tilaajamäärä lähti jyrkkään n256958Voi Rakas siellä
Olet ollut mun ajatuksissa taas koko päivän. Olet ihmeellinen kertakaikkiaan ja arvostan sinua niin paljon❤️Minulla ei o18925- 37897