Tässä oma kertomukseni. Perheemme on
kuulunut evlutkuhin kautta aikain
kai pelkästään perinteiden takia.
Vanhempani eivät tietääkseni usko
mihinkään satuolentoon, mutta
eipä siitä koskaan ole ollut puhetta.
Ensimmäinen kokemukseni uskovaisista
oli ensimmäisellä luokalla aamunavauksessa
jossa höpistiin jostain vitun jeesuksesta.
En ymmärtänyt näiden aikuisten jorinoita
yhtään, ihmetytti vain jo muksuna että
mitää oikein palvoo kun ei sitä äijää
kukaan ollu siellä nähny ainakaan
ilman päihteitä. Samanlaista hämmästystä
aiheutti ruokarukous jossa kiitettiin
jumalaa ruuasta, vaikka jo silloin pidin
oikeudenmukaisempana kiittää
keittiöhenkilökuntaa.
En paljoa miettinyt näitä asioita koulussa
ja uskontotunnitkin meni siinä sivussa.
Välillä raamatun kertomukset aiheuttivat
päänvaivaa epäloogisuuden takia, mutta
tollaiset jutut unohtuvat lasten mielistä.
Kai oletin että se on vaan jotain leikkiä.
Todellinen uskonnon vihaus alkoi kun kyseenalaistin jumalan olemassa olon
meidän ihan vitun uskovaiselle opettajalle
joka antoi minulle jälki-istuntoa.
Siinä kohtaa tajusin että nämä ihmiset
IHAN OIKEASTI uskoo tälläiseen paskaan.
Eikä näiden ihmisten päähän muuta mahdu.
Biologian tunneilla kun oltiin kerrottu
evoluutiosta mikä kuullosti huomattavasti
järkevämmältä vaihtoehdolta, ja joku
vanha ruma kääkkä paasaa jostain
Nooa arkista suu vaahdossa...
Yläasteelle päästyni uskovaisjorinat vähenivät,
mutta tajusin aina vain paremmin kuinka
epäreilua tälläinen pakkosyöttö on.
Tuosta siirryin työelämään 16-vuotiaana,
eikä nuo uskonto asiat paljoa liikuttaneet,
olinhan päässyt koulusta. Mutta 19-vuotiaana
sairastuin vakavasti ja kaikki nuo paska
muistot tulivat pintaan miettiessä omaa olemassa
oloa ja kuinka jeesus auttaa.
Ja vitut auta. Se on vain tosi asia mikä on
hyväksyttävä. Samoilla heitoilla kävin maistraatissa haistattamassa vitut koko kirkolle,
ja olo oli mitä mahtavin. Sen jälkeen olen
kuntoutunut ihan itse ilman mitään
mielikuvitusolentoja. Kaverit, hauskan pito,
paneminen, töissäkäynti, harrastukset
ja viinan juonti on huomattavasti kehittävämpää
toimintaa kuin palvoa noita puujumalia.
Pelastukaa ja erotkaa kirkosta.
kuulunut evlutkuhin kautta aikain
kai pelkästään perinteiden takia.
Vanhempani eivät tietääkseni usko
mihinkään satuolentoon, mutta
eipä siitä koskaan ole ollut puhetta.
Ensimmäinen kokemukseni uskovaisista
oli ensimmäisellä luokalla aamunavauksessa
jossa höpistiin jostain vitun jeesuksesta.
En ymmärtänyt näiden aikuisten jorinoita
yhtään, ihmetytti vain jo muksuna että
mitää oikein palvoo kun ei sitä äijää
kukaan ollu siellä nähny ainakaan
ilman päihteitä. Samanlaista hämmästystä
aiheutti ruokarukous jossa kiitettiin
jumalaa ruuasta, vaikka jo silloin pidin
oikeudenmukaisempana kiittää
keittiöhenkilökuntaa.
En paljoa miettinyt näitä asioita koulussa
ja uskontotunnitkin meni siinä sivussa.
Välillä raamatun kertomukset aiheuttivat
päänvaivaa epäloogisuuden takia, mutta
tollaiset jutut unohtuvat lasten mielistä.
Kai oletin että se on vaan jotain leikkiä.
Todellinen uskonnon vihaus alkoi kun kyseenalaistin jumalan olemassa olon
meidän ihan vitun uskovaiselle opettajalle
joka antoi minulle jälki-istuntoa.
Siinä kohtaa tajusin että nämä ihmiset
IHAN OIKEASTI uskoo tälläiseen paskaan.
Eikä näiden ihmisten päähän muuta mahdu.
Biologian tunneilla kun oltiin kerrottu
evoluutiosta mikä kuullosti huomattavasti
järkevämmältä vaihtoehdolta, ja joku
vanha ruma kääkkä paasaa jostain
Nooa arkista suu vaahdossa...
Yläasteelle päästyni uskovaisjorinat vähenivät,
mutta tajusin aina vain paremmin kuinka
epäreilua tälläinen pakkosyöttö on.
Tuosta siirryin työelämään 16-vuotiaana,
eikä nuo uskonto asiat paljoa liikuttaneet,
olinhan päässyt koulusta. Mutta 19-vuotiaana
sairastuin vakavasti ja kaikki nuo paska
muistot tulivat pintaan miettiessä omaa olemassa
oloa ja kuinka jeesus auttaa.
Ja vitut auta. Se on vain tosi asia mikä on
hyväksyttävä. Samoilla heitoilla kävin maistraatissa haistattamassa vitut koko kirkolle,
ja olo oli mitä mahtavin. Sen jälkeen olen
kuntoutunut ihan itse ilman mitään
mielikuvitusolentoja. Kaverit, hauskan pito,
paneminen, töissäkäynti, harrastukset
ja viinan juonti on huomattavasti kehittävämpää
toimintaa kuin palvoa noita puujumalia.
Pelastukaa ja erotkaa kirkosta.
Vastaukset 18
Vanhimmat
ylistetty tai ei ylistetty olkoon eris tai jotain sellain, et näin tai ei
mutta vasta noin 9-vuotiaana kykenin hahmottamaan että niillä aikuisilla ketkä kädet ristissä höpöttävät, puhuvat jumalista, jeesuksista (ja meille lapsille enkeleistä), taivaasta yms. eivät pelaa täydellä pakalla.
Hissi ei kulje ylös asti.
oli todella pelottavaa olla noiden ihmisten
seurassa. Saati jossain kirkossa, yök. Alkoi
aina ahdistamaan "jumalan"-palveluksissa,
meno oli niin kivikautista
että luuli että ne kohta uhraa jonkun ja
rupee tanssii nuotion ympärillä...
En ole koskaan tuntenut tarvetta uskonnollisuuteen elikkä rituaalien höystämään palvonta-toimintaan kulttuurisidonnaisten uskomusten pohjalta.Onneksi koululaitos antoi hyvän vertailupohjan uskontotuntien ja luonnontieteiden opetuksen muodossa.Kun huomasin,ettei raamatussa kerrota (eikä varsinkaan perustella)pallon pinta-alan ja tilavuuden laskenta-kaavoja, vaan ne oli ensimmäisenä johtanut antiikin Kreikassa elänyt pakana Arkhimedes oli selvää ettei satukirjan varaan kannattanut rakentaa maailmankäsitystään.
Kasvoin aikuiseksi...
Olen sen verran latva-b, että en edes tiedä kuinka ateistiksi aletaan.
Monesti latva-h:n tavatessa pääsee vain helpommalla sanovansa olevan ateisti.
Kysymys ateismista on mieletön.
oli epämääräisesti asetettu. Olisi voinut kysyä miksi olet ateisti. No minulle se on ihan selvää. En usko jumaliin. Kirkkoon oli pakko aikansa kuulua, mutta jumaliin ei tarvinnut uskoa.
mieletöntä?
Edelliseeni: en ole 'koskaan' (=pois lukieni tämän palstan latva-k:t) sanonut olevani ateisti, tälleen niiku tarkemmin ajateltuna. Tarkemmin kun tässä funailee, kuulun jopa kirkkoon.
Oonkohan mä uskis? Jos olen, niin olen varmaankin feministiuskis?
Jotta katu-uskottavuuteni säilyisi, niin pidetään tää vaa meiän välisenä-juttuna?
Itsehän joskus ala-asteella pidin noita jumala-juttuja melko todellisina, kunnes siinä 5- tai 6-luokalla muistaakseni alko homma tuntumaan vähän oudolta. Aloin miettimään asiaa tarkemmin kun opettaja sanoi jotakin tällaista: "Kannattaahan sitä nyt johonkin uskoa. Vaikka sitten varmuudenvuoksi."
Varmuudenvuoksi? Mitä helvettiä, kuinka moni uskoo varmuudenvuoksi? Kaikki rukoilu sunmuut hommat, mitä järkeä niissä on kun ei mitään tapahdu? Koko jessestä ei pitäviä toditeita ole ja sen faijaa ei ikinä oo kukaan senparemmin nähnytkään. Lisäksi kun ottaa huomioon, että maailma on täynnä uskovaisia ja erilaisia uskontoja on tuhottomasti, joten suurinosa on varmasti väärässä ja on todennäköistä, että kaikki uskovaiset ovat väärässä. Ja nytkö pitäisi uskoa johonkin vaikka sitten "varmuudenvuoksi." No ei helvetissä!
ennen kuin lopulta aloin kyseenalaistamaan, ja sitten se usko romahti kuin korttitalo. Kauan siinä kesti, mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan.
Terveisin entinen krisseli ja iloinen atte since huhtikuu 2007
Liity vapaa-ajattelijoihin, niiltä saa
semmoisen kivan lehden muutaman
kerran vuodessa...
Luin raamatun. Erosin. 20v. sitten.
en ole mielestäni edes ryhtynyt,vaan pikemminkin koen syntyneeni ateistiksi. :/
Synnyin ateistiksi. Jos sitä katsoo jonkinlaisena syntymälahjana, voi todeta, että hieno lahja oli, ja kestäväkin vielä: yhtä hyvässä kunnossa kuin 40 vuotta sitten. :)
En ole koskaan kutsunut itseäni ateistiksi, vaikken jumalaan uskokaan. Kirkkoon kuuluin siksi, että vanhempani eivät halunneet olla vastarannan kiiskejä tai sopeutumattomia. 18 vuotiaana erosin kirkosta. Uskovainen mummoni yläkerrassamme kertoi raamatusta juttuja. Tarinat menivät siinä, kuin isän karhujututkin.
Niin se kristinuskon istumattomuus minun tajuntaani. Ekalla luokalla kansakoulussa ope kertoi Jeesuksen ristiinnaulitsemisesta ja perisynnistä omin sanoin. Jeesus kuulemma kuoli, koska kaikki ihmiset ovat syntisiä, ja kaikki ihmiset olisivat joutuneet kadotukseen, ellei Jeesusta olisi tapettu. Jopa vastasyntynyt vauvakin on syntinen. En ollut samaa mieltä. En ollut mielestäni paha, vaikka joskus jotain väärää teinkin. Silloin luotin omaan näkemykseeni enemmän, kuin opettajan näkemykseen. Taisi olla ihan eka kerta.
Minusta tuntui aika väärältä ja käsittämättömältä, että joku mies piti tappaa sen vuoksi, että kaikki ihmiset eivät joudu helvettiin pahuutensa vuoksi. Jotenkin siinä minuakin syytettiin, mikä oli aika kohtuutonta.
Koko 2km hiihtomatkan kotiin mietin tätä ristinkuolema-perisyntikytköstä. Ei mennyt jakeluun, eikä mene nytkään. Ja se asiahan on krisytinuskon keskeinen periaate, jota "hyväntahtoiset" kristityt yrittävät väkipakolla ja suoranaisella ilkeydelläkin takoa minun ja muiden ihmisten päähän päivästä toiseen. Aika karseeta.
Minä synnyin ateistina niin kuin kaikki muutkin eläväiset.
Sain myös uskonnoista vapaan kasvatuksen, mikä oli ratkaiseva tekija ateistisuuteeni. Uskiksethan aivopestään käytännössä jo lapsena tähän kuvitteelliseen jumalauskoonsa, eli hyödynnetään lasten herkkäuskoisuutta, mikä on aika törkeetä.
Olen siis ollut aina ateisti.
Miksi palasit ateistiksi?
Koska me kaikki synnymme ilman uskoa.
Uskomukset opetellaan!
...Kysymykseni oli muotoiltu huonosti.
Itse en ole uskonut mihinkään satuolentoihin
koskaan... No, okei, Joulupukkiin mutta
silloin taisin olla jotain 5-wee...