Asioilla on syynsä, ja myös se mieliä kuohuttava valtapoliittinen näytelmä, joka nyt on käynnissä ja jonka lopputulos saattaa vielä muodostua millaiseksi tahansa, omaa juurensa, jotka ulottuvat liki parinkymmenen vuoden takaisiin ratkaisuihin, rahamarkkinoiden vapauttamiseen ja sitä seuranneeseen keinotteluaaltoon. Tuolloinhan sosialidemokraattisen presidentti Koiviston aktiivisella taustavaikutuksella purettiin pankkeja koskevat säännöstelyt, mistä seurauksena oli maan täyttyminen lähinnä amerikkalaisella lainarahalla, valtavien arvonmuodostuskuplien ja kasinotalouden syntyminen sekä itsenäisen historiamme pahin taloudellinen romahdus, josta ei sitten enää selvitty eikä tulla koskaan selviämäänkään.
Myrskyisten vaiheiden jäljiltä maahan on jäänyt pysyvä suurtyöttömyys, ja vakiinnutetut velan mekanismit pitävät huolen siitä, ettei poliittisilla koneistoilla ole enää käytössään sellaista valtaa, jolla kurjistuva yhteiskunnallinen tilanne voitaisiin oikaista. Osalla kansasta menee kohtalaisen hyvin, keskiluokka jaksaa jostain käsittämättömästä syystä (tyeryyttään?) yhä uskoa ihanteisiinsa vaikka sillä teetätetään kaikki reaaalinen työ ja maksatetaan liki kaikki verot, mutta köyhempien elämä, jossa reaalista paranemista ei ole tapahtunut enää kymmeniin vuosiin, on aivan viime vuosina kääntynyt selvälle kurjistumiskurssille.
Ahon - Viinasen talouspolitiikka oli käytännössä sitä että yksityistaloudessa tehty haaksirikko sosialisoitiin valtion piikkiin ja "valtionvelasta tehtiin uusi demokratian jälkeinen hallitusmuoto" (Seppo Oikkonen: "Narkissos-esseet"). Tämä tarkoitti talousoppien reivaamista uusliberalismin linjoille, minkä Suomi suorittikin mallioppilaan kiltteydellä, kuten täällä Viinasen vieraina viihtyneet IMF:n tarkkailijat mielihyvin totesivat. Valittu linja tyydytti niitä joiden mielestä yhteiskunnan tuleekin vain tarjota taloudelliselle "kilpailulle" puitteet ja joiden mielestä sosiaalitoimi joutaakin alasajaa --- talous on voittajia ja menestyjiä varten, ja yhteiskunta vain taloutta varten.
Valtiontalouden perinteisiä tehtäviä leikattiin saman verran kuin sen uudet tehtävät, eli velanmaksu kansainvälisille lainakauppiaille edellytti. Kansalaiset eivät tätä politiikkaa sietäneet, äänestivät Viinasen linjaa vastaan ja panivat toivonsa Lipposeen. Vaalivoittajana tämä sai välittömästi huomata, ettei linjan muuttaminen enää ollut kansallisissa käsissä. Maan velkaannuttaneet tahot vaativat että Viinanen jatkaisi valtiovarainministerinä, eikä Lipposella ollut muuta mahdollisuutta kuin leikkauspolitiikan jatkaminen.
Kahdeksan vuotta Lipponen "nautti" hyvin kyseenalaisesta vallasta. Talouskasvun dogmien hokeminen saattoi tarjota vähän luonnevikaiselle valtapoliitikolle uskonvahvistusta, mutta toisaalta kävi koko ajan yhä vääjäämättömimmin selväksi, että vaikka talouden tunnusluvut saataisiin näyttämään miten hyvin lukemia tahansa, tosiasiassa yhteiskunnassa kuilut kasvaisivat ja hyvinvointivaltio murenisi. Mitään ei ole tehtävissä. Talouden rattaat jauhavat globaalimittakaavassa, rahatalous ja reaalitalous ovat peruuttamattomasti irronneet toisistaan, ja taloutta hallitaan rahalla. Seurauksena on se että reaalinen hyvinvointi tuhoutuu.
Esimerkiksi "työ" loppuu maailmasta - se on fakta, jota jostain syystä ei tunnusteta. Vuosina 1980-93 maailman viisisataa suurinta yritystä "rationalisoi" palkkalistoiltaan joka neljännen työntekijän. Samaan aikaan niiden liikevaihto kasvoi 1,4 -kertaiseksi, ja niiden omaisuuden arvo 2,3 -kertaiseksi. Tällaisessa kehityksessä tiivistyy yksinkertainen sanoma taloudellisen kasvun ehdoista ja vaikutuksista. Se on: mitä enemmän talous kasvaa, sitä enemmän syntyy työttömyyttä. Vain se, että talous levittyäytyy maailmanlaajaksi, estää vielä jonkin aikaa pään tuloa vetävään käteen.
Suomi on globalisaatiokuvioissa selvä häviäjä, meillä ylikansalliset trendit ja kansallinen tragedia toteutuvat kauniisti rinta rinnan. Itsenäisyystaisteluistaan ylpeä kansakunta on yritysjohtajien painostuksesta ja poliitikkojen myötäilemänä myyty ulkomaalaisomistukseen, ja valtiokoneistosta on tehty pelkkä velanmaksuautomaatti. Noin 70% pörssinoteeratuista suomalaisyrityksistä on ulkomaalaisomistuksessa, lähinnä amerikkalaisten sijoittajien lypsylehminä, kansallisesta "ylpeydestämme", Nokiasta, yli 90%. Mitä virkaa on kansallisella politiikalla, varsinkin kun kaikki tärkeät päätökset, erityisesti kaikki rahaa koskevat päätökset, tehdään EU:n puitteissa? Politiikka onkin viimeistään viime vuosikymmenen mittaan muuttunut pelkäksi teatteriksi, pelleilyksi, jossa poliitikkojen tehtäväksi jää enää näytellä siinä määrin uskottavasti, että mukaanpääsy seuraavallekin vaalikaudelle varmistuisi.
Poliittisen teatterin ontoissa lavasteissa yksityisille intrigeille ja eduntavoittelulle tarjoutuu uusia mahdollisuuksia. Näitä yrityselämän ja poliittisen elämän kytkentöjä nousee pintaan yhä enemmän, mutta odotettavissa on että toistaiseksi vielä puhdassieluinen kansa lakkaa kohta taivastelemasta skandaalejakin. Turtumus väärinkäytösten esilletuloon valtaa pian vaalikarjan, ja ihmiset lakkaavat välittämästä asioista joille kuitenkaan eivät mitään mahda. Raaka talous voittaa, politiikka häviää.
Myös Jäättenmäen ero on näytelmä, jossa repliikit ovat vain onttoja kuoria. Juuri kukaan ei enää jaksa katsoa taaksepäin tarpeeksi kauas nähdäkseen koko kuvan siitä mikä kaikki on nyt kyseessä. Voidaan vain kysyä: miksi näytelmä näytellään tällä pinnallisella tasolla, miksi ei kaivella pintaa syvemmältä? Siihen on hyvin yksiselitteinen vastaus: mitä syvemmältä motiiveja ja tekemisiä kaiveltaisiin, sitä enemmän tulisi näkyviin seikkoja joita kaikki osapuolet haluavat pitää piilossa.
Siksi kukaan ei tule täydellisesti selvittämään mitä Lipponen meni Bushille lupaamaan. Siinä saattoi tapahtua maanpetos, tai sitten ei. Mahdollisesti Lipposesta on kannustanut vain epätoivoinen tarve mielistelemällä Bushia varmistaa, että Suomi saisi urakoita Irakin sodan jälkeisessä jälleenrakentamisessa. Niin pitkälle ollaan siis politiikassa menty: eikö talouden pyörien pyörittäminen ruumiiden kustannuksella todista jo melkoisesta epätoivosta ja moraalisesta rappiosta?
Sitäkään ei enää näköjään myönnetä, että ulkopoliittinen johtomme joutui omien kansalaisten keskuudessa heränneen närkästysreaktion seurauksena rukkaamaan linjaansa -- Tuomioja puhui utva:n kokouksen jälkeen siitä että USA:ssa oli ollut "väärinkäsitys" Suomen kuulumisesta sotakoalitioon, mutta kuten Jäättenmäen eroon johtaneessa eduskuntakeskustelussa kuulimme, linjan rukkaamistakaan ei enää myönnetä. Kuinka siis enää voitaisiin ottaa käsittelyyn se että Suomi muiden sotakoalitioon kuuluvien maiden tavoin toteutti CIA:n suunnitteleman irakilaisdiplomaattien kiristyksen ja karkoituksen, ja sorruttiin jopa sensuroimaan YLE:n amerikankirjeenvaihtajan asiaa koskeva uutinen? Tai kuinka rohjettaisiin julkisuudessa pohdiskella sitä missä määrin missäkin vaiheessa kaikki ulkopolitiikastamme vastaavat toimijat, presidentti, ulkoministeri ja pääministeri, ovat toimineet täydellisessä yhteisymmärryksessä ja yhteistyössä. Jos tämän tietäisimme, meillä saattaisi olla myös hieman toisenlainen kuva siitä missä määrin Mannisen toimet ovat ikään kuin "asiaankuuluvia" ja ovatko ne ehkä ollenkaan sillä tavoin "rikollisia" kuin minä ne tässä läpinäkymättömyyteen tähtäävässä poliittisessa näytelmässä esitetään.
Elämme ihmeellisiä aikoja. Toisaalla jauhavat talouden isot pyörät, jotka luovat numeerisia kuplia, joilla kuitenkaan kenenkään elämää ei tehdä yhtään paremmaksi. Toisaalla poliitikot yrittävät pitää niin yleensä politiikan kuin erityisesti omasta uskottavuudestaan kiinni epätoivoisesti -- ja tässä yrityksessään ajautuvat tuhoisiin valtataisteluihin toistensa kanssa. Näiden taistelujen seurauksena häviäjäksi joutuu kuitenkin koko kansa.
Myrskyisten vaiheiden jäljiltä maahan on jäänyt pysyvä suurtyöttömyys, ja vakiinnutetut velan mekanismit pitävät huolen siitä, ettei poliittisilla koneistoilla ole enää käytössään sellaista valtaa, jolla kurjistuva yhteiskunnallinen tilanne voitaisiin oikaista. Osalla kansasta menee kohtalaisen hyvin, keskiluokka jaksaa jostain käsittämättömästä syystä (tyeryyttään?) yhä uskoa ihanteisiinsa vaikka sillä teetätetään kaikki reaaalinen työ ja maksatetaan liki kaikki verot, mutta köyhempien elämä, jossa reaalista paranemista ei ole tapahtunut enää kymmeniin vuosiin, on aivan viime vuosina kääntynyt selvälle kurjistumiskurssille.
Ahon - Viinasen talouspolitiikka oli käytännössä sitä että yksityistaloudessa tehty haaksirikko sosialisoitiin valtion piikkiin ja "valtionvelasta tehtiin uusi demokratian jälkeinen hallitusmuoto" (Seppo Oikkonen: "Narkissos-esseet"). Tämä tarkoitti talousoppien reivaamista uusliberalismin linjoille, minkä Suomi suorittikin mallioppilaan kiltteydellä, kuten täällä Viinasen vieraina viihtyneet IMF:n tarkkailijat mielihyvin totesivat. Valittu linja tyydytti niitä joiden mielestä yhteiskunnan tuleekin vain tarjota taloudelliselle "kilpailulle" puitteet ja joiden mielestä sosiaalitoimi joutaakin alasajaa --- talous on voittajia ja menestyjiä varten, ja yhteiskunta vain taloutta varten.
Valtiontalouden perinteisiä tehtäviä leikattiin saman verran kuin sen uudet tehtävät, eli velanmaksu kansainvälisille lainakauppiaille edellytti. Kansalaiset eivät tätä politiikkaa sietäneet, äänestivät Viinasen linjaa vastaan ja panivat toivonsa Lipposeen. Vaalivoittajana tämä sai välittömästi huomata, ettei linjan muuttaminen enää ollut kansallisissa käsissä. Maan velkaannuttaneet tahot vaativat että Viinanen jatkaisi valtiovarainministerinä, eikä Lipposella ollut muuta mahdollisuutta kuin leikkauspolitiikan jatkaminen.
Kahdeksan vuotta Lipponen "nautti" hyvin kyseenalaisesta vallasta. Talouskasvun dogmien hokeminen saattoi tarjota vähän luonnevikaiselle valtapoliitikolle uskonvahvistusta, mutta toisaalta kävi koko ajan yhä vääjäämättömimmin selväksi, että vaikka talouden tunnusluvut saataisiin näyttämään miten hyvin lukemia tahansa, tosiasiassa yhteiskunnassa kuilut kasvaisivat ja hyvinvointivaltio murenisi. Mitään ei ole tehtävissä. Talouden rattaat jauhavat globaalimittakaavassa, rahatalous ja reaalitalous ovat peruuttamattomasti irronneet toisistaan, ja taloutta hallitaan rahalla. Seurauksena on se että reaalinen hyvinvointi tuhoutuu.
Esimerkiksi "työ" loppuu maailmasta - se on fakta, jota jostain syystä ei tunnusteta. Vuosina 1980-93 maailman viisisataa suurinta yritystä "rationalisoi" palkkalistoiltaan joka neljännen työntekijän. Samaan aikaan niiden liikevaihto kasvoi 1,4 -kertaiseksi, ja niiden omaisuuden arvo 2,3 -kertaiseksi. Tällaisessa kehityksessä tiivistyy yksinkertainen sanoma taloudellisen kasvun ehdoista ja vaikutuksista. Se on: mitä enemmän talous kasvaa, sitä enemmän syntyy työttömyyttä. Vain se, että talous levittyäytyy maailmanlaajaksi, estää vielä jonkin aikaa pään tuloa vetävään käteen.
Suomi on globalisaatiokuvioissa selvä häviäjä, meillä ylikansalliset trendit ja kansallinen tragedia toteutuvat kauniisti rinta rinnan. Itsenäisyystaisteluistaan ylpeä kansakunta on yritysjohtajien painostuksesta ja poliitikkojen myötäilemänä myyty ulkomaalaisomistukseen, ja valtiokoneistosta on tehty pelkkä velanmaksuautomaatti. Noin 70% pörssinoteeratuista suomalaisyrityksistä on ulkomaalaisomistuksessa, lähinnä amerikkalaisten sijoittajien lypsylehminä, kansallisesta "ylpeydestämme", Nokiasta, yli 90%. Mitä virkaa on kansallisella politiikalla, varsinkin kun kaikki tärkeät päätökset, erityisesti kaikki rahaa koskevat päätökset, tehdään EU:n puitteissa? Politiikka onkin viimeistään viime vuosikymmenen mittaan muuttunut pelkäksi teatteriksi, pelleilyksi, jossa poliitikkojen tehtäväksi jää enää näytellä siinä määrin uskottavasti, että mukaanpääsy seuraavallekin vaalikaudelle varmistuisi.
Poliittisen teatterin ontoissa lavasteissa yksityisille intrigeille ja eduntavoittelulle tarjoutuu uusia mahdollisuuksia. Näitä yrityselämän ja poliittisen elämän kytkentöjä nousee pintaan yhä enemmän, mutta odotettavissa on että toistaiseksi vielä puhdassieluinen kansa lakkaa kohta taivastelemasta skandaalejakin. Turtumus väärinkäytösten esilletuloon valtaa pian vaalikarjan, ja ihmiset lakkaavat välittämästä asioista joille kuitenkaan eivät mitään mahda. Raaka talous voittaa, politiikka häviää.
Myös Jäättenmäen ero on näytelmä, jossa repliikit ovat vain onttoja kuoria. Juuri kukaan ei enää jaksa katsoa taaksepäin tarpeeksi kauas nähdäkseen koko kuvan siitä mikä kaikki on nyt kyseessä. Voidaan vain kysyä: miksi näytelmä näytellään tällä pinnallisella tasolla, miksi ei kaivella pintaa syvemmältä? Siihen on hyvin yksiselitteinen vastaus: mitä syvemmältä motiiveja ja tekemisiä kaiveltaisiin, sitä enemmän tulisi näkyviin seikkoja joita kaikki osapuolet haluavat pitää piilossa.
Siksi kukaan ei tule täydellisesti selvittämään mitä Lipponen meni Bushille lupaamaan. Siinä saattoi tapahtua maanpetos, tai sitten ei. Mahdollisesti Lipposesta on kannustanut vain epätoivoinen tarve mielistelemällä Bushia varmistaa, että Suomi saisi urakoita Irakin sodan jälkeisessä jälleenrakentamisessa. Niin pitkälle ollaan siis politiikassa menty: eikö talouden pyörien pyörittäminen ruumiiden kustannuksella todista jo melkoisesta epätoivosta ja moraalisesta rappiosta?
Sitäkään ei enää näköjään myönnetä, että ulkopoliittinen johtomme joutui omien kansalaisten keskuudessa heränneen närkästysreaktion seurauksena rukkaamaan linjaansa -- Tuomioja puhui utva:n kokouksen jälkeen siitä että USA:ssa oli ollut "väärinkäsitys" Suomen kuulumisesta sotakoalitioon, mutta kuten Jäättenmäen eroon johtaneessa eduskuntakeskustelussa kuulimme, linjan rukkaamistakaan ei enää myönnetä. Kuinka siis enää voitaisiin ottaa käsittelyyn se että Suomi muiden sotakoalitioon kuuluvien maiden tavoin toteutti CIA:n suunnitteleman irakilaisdiplomaattien kiristyksen ja karkoituksen, ja sorruttiin jopa sensuroimaan YLE:n amerikankirjeenvaihtajan asiaa koskeva uutinen? Tai kuinka rohjettaisiin julkisuudessa pohdiskella sitä missä määrin missäkin vaiheessa kaikki ulkopolitiikastamme vastaavat toimijat, presidentti, ulkoministeri ja pääministeri, ovat toimineet täydellisessä yhteisymmärryksessä ja yhteistyössä. Jos tämän tietäisimme, meillä saattaisi olla myös hieman toisenlainen kuva siitä missä määrin Mannisen toimet ovat ikään kuin "asiaankuuluvia" ja ovatko ne ehkä ollenkaan sillä tavoin "rikollisia" kuin minä ne tässä läpinäkymättömyyteen tähtäävässä poliittisessa näytelmässä esitetään.
Elämme ihmeellisiä aikoja. Toisaalla jauhavat talouden isot pyörät, jotka luovat numeerisia kuplia, joilla kuitenkaan kenenkään elämää ei tehdä yhtään paremmaksi. Toisaalla poliitikot yrittävät pitää niin yleensä politiikan kuin erityisesti omasta uskottavuudestaan kiinni epätoivoisesti -- ja tässä yrityksessään ajautuvat tuhoisiin valtataisteluihin toistensa kanssa. Näiden taistelujen seurauksena häviäjäksi joutuu kuitenkin koko kansa.
Vastaukset 5
Vanhimmat
Eiköhän teillä keskustalaisilla riitä purtavaa siinä että pääministeri ja puolueen puheenjohtaja valehteli eduskunnan edessä...
"teillä keskustalaisilla"?
Tuon kirjoittajan jutusta riittää purtavaa ihan jokaiselle. Puolueet eivät tässä ketään pelasta.
... toisinpäin: täytyy olla rappeutunut jotta pääsisi valtaan.
Matti Vanhanen nähtävästi rappeutui pikavauhtia kun valta alkoi sarastaa. Hän oli ennen sitä mieltä, että EU-perustuslakiuudistukset vaativat ehdottomasti kansanäänestyksen. Nyt, kun hän havittelee astumisesta ulkopoliittiseen troikkaan, mielipide äkkiä kääntyykin päälaelleen.
Sellaista se on. Tuskin ne mielipiteet meillä kotimaassa edes määrätään. Jos määrätään, niin jossain ihan muualla kuin siellä missä kansa on edustettuna. Kansanedustaja Vanhasella on varaa mielipiteisiin sillä kansanedustajilla ei ole oikeasti mitään valtaa. Eikä tietoa liioin.
Kun salailtuihin kammareihin astut, rupeat laulamaan uusia lauluja. On meillä hyvät hallitsijat! Salaileminen ei ole rikollista, yritys paljastaa salailut on. Tai ainakin se johtaa yli puoluerajojen tapahtuvaan rökitykseen.
Poliitikot hoi!!! Onkos kiva olla ihan rappiolla!!!
Eduskuntakeskustelu, "tiedonanto", uuden, so. Vanhasen hallituksen ohjelmasta osoittaa että päähallituspuolueet pyrkivät nyt määrätietoisesti jättämään kaiken Irak-vuotoja koskeneen keskustelun väliin. On siirrytty takaisiin normaaliin poliittiseen fraseologiaan. Puheet pidetään ammattipoliitikkojen kliseisellä palikkakielellä, joka on aikojen kuluessa kehittynyt sitä tarkoiotusta palvelemaan ettei sillä mitään täsmällistä sanota.
Sentään ainakin vasemmistoliitto ja vihreät näyttävät ryhmäpuheenvuoroissaan puuttuvan vielä irakgateen. Toivottavasti nuo ryhmät jaksavat todellisuudessakin toimia sen selvittämiseksi mistä Lipposen bush-perseennuolennassa oikein oli kysymys.
Mutta yleisilmapiiri eduskunnassa näyttää nyt olevan: kaikki hyvin, rauha maassa. Kiusallinen, kaikille kunnon salailupoliitikoille vaarallinen aidan yli hyppijä, tulenarkojen kulissientakaisten asioiden tonkija on saatu pois päiväjärjestyksestä.
kysymyksessä on myös suomalaisen sosialidemokratian tragedia.
Lipposen hallituskausilla rikkaat rikastuivat ja köyhät köyhtyivät. Kaikkein köyhimpien elämää alkoi lyhentää viikatemies.
Noudatettu politikka oli uusliberalistista.
Kuin pisteeksi ii.n päälle tämän politiikan ylipäällikkö kävi solmimassa liiton maailman uusliberalistisimman valtion päämiehen kanssa. Ja haukkui tälle suomalaiset, jotka ovat niin tyhmiä etteivät halua usa-johtoiseen NATO:on.
USA on jo tottunut ajamaan taloudellisia etujaan sotavoimiensa tuella. Tästä on näyttöä. Uusliberalismin tielle ei saa asettua edes YK.
Suomen tasavallan hekotteleva pääministeri ei ainakaan asettunut Bushin tielle. Pahoitteli tälle vain että tyhmät Suomen kansalaiset eivät omaa etuaan ymmärrä.