Anteeksi päiväkirjani että kirjoitan vain ikävistä, tylsistä asioista. Tunnen että minun on purettava tätä taakkaa.
Miksi en osaa arvostaa itseäni? Kuinka omanarvontuntoni ja itsetuntoni ovatkaan valahtaneet näin alas?
Tottakai olen kohdannut vastoinkäymisiä elämässä, siinä missä muutkin. Epäonnea ihmissuhteissa, kuten kaikilla. Mutten voi syyttää tilanteestani muita. Kukaan ei ole ehdoin tahdoin halunnut satuttaa minua. Sydämeeni on sattunut, mutta yksikään nainen ei ole tahallaan repinyt sydäntäni rikki.
Olenko liian herkkä? Ei, en muista milloin olen viimeksi itkenyt. En siis herkkä aivan niin konkreettisella tavalla. Mutta olenko sisältäni liian herkkä, onko minäkuvani niin heikoissa kantimissa, että otan kaikki vastoinkäymiset liikaa itseeni?
En tajua itseäni. Olen 28-vuotias ja elämäni tuntuu menevän hukkaan. Minun pitäisi elää, nauttia! Ei kuitenkaan sillä hedonistisella tavalla mitä nykymaailma ihailee. Ei siis nopeita autoja, huumeita, yhdenyön suhteita. Ei sellaista nautinnollista elämää.
Vaan "rauhallisempaa nautinnollista" elämää. Sitä että nauttii jokaisesta aamusta, jokaisesta heräämisestä. Nauttii jokaisesta kauniista hymystä jonka päivän mittaan saa osakseen. Antaa itselleen luvan elää. Uskaltaa ottaa riskejä. Elämä voi satuttaa, mutta tuskatonta elämää ei voi elää. Täyttä kontrollia ei pysty pitämään.
Toisinaan tunnen toivonpilkahduksen sisälläni. Olen uuden tien äärellä, minun pitää vain ottaa ensiaskel. Minun pitää uskaltaa astua eteenpäin. Jättää vanha elämä taakseni. Jättää vanha, epäterve omakuva taakseni. Vielä ei ole myöhäistä alkaa elämään, täydellä sydämellä.
Miksi en osaa arvostaa itseäni? Kuinka omanarvontuntoni ja itsetuntoni ovatkaan valahtaneet näin alas?
Tottakai olen kohdannut vastoinkäymisiä elämässä, siinä missä muutkin. Epäonnea ihmissuhteissa, kuten kaikilla. Mutten voi syyttää tilanteestani muita. Kukaan ei ole ehdoin tahdoin halunnut satuttaa minua. Sydämeeni on sattunut, mutta yksikään nainen ei ole tahallaan repinyt sydäntäni rikki.
Olenko liian herkkä? Ei, en muista milloin olen viimeksi itkenyt. En siis herkkä aivan niin konkreettisella tavalla. Mutta olenko sisältäni liian herkkä, onko minäkuvani niin heikoissa kantimissa, että otan kaikki vastoinkäymiset liikaa itseeni?
En tajua itseäni. Olen 28-vuotias ja elämäni tuntuu menevän hukkaan. Minun pitäisi elää, nauttia! Ei kuitenkaan sillä hedonistisella tavalla mitä nykymaailma ihailee. Ei siis nopeita autoja, huumeita, yhdenyön suhteita. Ei sellaista nautinnollista elämää.
Vaan "rauhallisempaa nautinnollista" elämää. Sitä että nauttii jokaisesta aamusta, jokaisesta heräämisestä. Nauttii jokaisesta kauniista hymystä jonka päivän mittaan saa osakseen. Antaa itselleen luvan elää. Uskaltaa ottaa riskejä. Elämä voi satuttaa, mutta tuskatonta elämää ei voi elää. Täyttä kontrollia ei pysty pitämään.
Toisinaan tunnen toivonpilkahduksen sisälläni. Olen uuden tien äärellä, minun pitää vain ottaa ensiaskel. Minun pitää uskaltaa astua eteenpäin. Jättää vanha elämä taakseni. Jättää vanha, epäterve omakuva taakseni. Vielä ei ole myöhäistä alkaa elämään, täydellä sydämellä.
Vastaukset 4
Vanhimmat
ole vaan Nokialla töissä ?
Olisinkin yllättynyt jos joku olisi asiallisesti kommentoinut.
..jotenkin niin tutulta nuo sinun ajatuksesi. En ole jotenkin osannut ajatella että mieskin voi tuntea noin. Minä koen että itselläni ehkä ulospäin aika kova kuori, mutta sisällä myllertää. Jään liikaa miettimään vanhoja asioita, en osaa mennä eteenpäin vaikka kuinka järki niin sanoisi. Minuakaan kukaan ei ole tahallaan satuttanut, jollen sitten sitä itse ole tehnyt. Elän liikaa tunteitten mukaan, mutta toisaalta ei minusta muuhun taida olla. Ja ehkä kuitenkin mieluummin näin kuin pelkällä järjellä.
Niin kauan kun ihmisellä on jäljellä toivo paremmasta niin on hyvä jatkaa elämää :)