"--Kristinuskossa esim. on ollut ja on vielä suurena tekijänä hirmuinen ja järjetön usko iankaikkiseen piinaan ja helvettiin, vaikka historiallisesti on todistettu missä kirkolliskokouksessa ikuinen kadotus päätettiin opettaa uskontona. Kadotusoppi on saanut paljon pahaa aikaan toisella puolen. Kaikissa uskonnoissa on kyllä ollut käsitteitä helvetistä, joka ihmistä odottaa, jos hän on elänyt huonosti maan päällä, mutta ei missään ole ajateltu sitä niin loppumattomaksi ja hirmuiseksi kuin kristinuskossa, n.s. rakkauden uskonnossa.
Kun näin ollen ihmiset kuolivat mielessään määrätynlaiset käsitykset kuolemanjälkeisistä, oli välttämätöntä, että heidät toisella puolen otettiin vastaan, arvosteltiin ja tuomittiin uskontojensa mukaisesti ja johdettiin piinan‑ eli puhdistustilaan sekä myöhemmin autuuteen, joka vastasi heidän käsityksiään. Olivathan uskontojen opetukset ytimeltään oikeita ja samanlaisia, joskin muodoltaan vaihtelevia ja joskus vääriäkin. Auttajat saivat työkseen ottaa vastaan kuolleita ja viedä heidät niiden opettajien luo, jotka kunkin yksilön uskonnossa olivat olleet pääopettajina, ja niihin erilaisiin kuolemanjälkeisiin tiloihin, jotka heitä odottivat ja joita olivat itselleen elämänsä aikana valmistaneet.
Kuolemanjälkeisessä elämässä kaikki on symboolia, ja todellisuus on se sielullinen voima, mikä siinä vaikuttaa. Jos joudun helvettiin, on se tuli, joka polttaa, minun sielussani. Tuli on henkimaailmassa puhdistavana voimana, mutta minä osaan ottaa siitä tulesta vastaan sen verran, kuin osaan antaa puhdistaa itseäni ja polttaa itsestäni pois sitä, mitä olen pitänyt pahana elämän aikana. Joudun siis puhdistustuleen, joka on minussa itsessäni, mutta mielikuvitukseni symbolisoi sitä realistisella tavalla. Helvettini objektiivinen realismi riippuu siitä, mitä olen kuullut tästä „paikasta” yleensä ja myös siitä, kuinka suureen seuraan joudun, kuinka paljon on samassa tilassa toisia, joilla on samanlaisia kokemuksia.
Auttajat ovat kuin enkeleitä, jotka vainajia kuljettavat ja samalla yrittävät selittää, mitä kuolemanjälkeinen elämä on, kuinka kovinkin tuska on ohimenevää kärsimystä, puhdistusta, jonka tehtävänä on avata heille taivaan ovet. Mutta auttaja seisoo kuin probleemin edessä silloin, kun hänen on puhuttava ihmiselle, joka on kiirastulessa mutta uskoo olevansa ikuisessa helvetissä, josta hänen on mahdoton päästä pois. Tämä on kristikunnan kysymysmerkki. Vainaja uskoo olevansa tuomittu ikuiseen helvettiin; hän on tehnyt paljon rikoksia, hänen omatuntonsa moittii häntä niistä, ja hän on kuollut peläten ikuista kadotusta. Vaikka hänelle selittää, ettei tuska ole ikuista, on vainaja kauvan itsepintainen harhauskossaan, ennenkuin hän lopulta herää ja katuu ja selviää. Turhanpäiten on kristikunnassa asetettu vaikeuksia ihmisille, itsekkyys ja tietämättömyys on keksinyt vääriä ja julmia käsityksiä kuolemanjälkeisestä elämästä."
P. Ervast: Kootut teokset/Kuka auttaa meitä kuolemassa
Kun näin ollen ihmiset kuolivat mielessään määrätynlaiset käsitykset kuolemanjälkeisistä, oli välttämätöntä, että heidät toisella puolen otettiin vastaan, arvosteltiin ja tuomittiin uskontojensa mukaisesti ja johdettiin piinan‑ eli puhdistustilaan sekä myöhemmin autuuteen, joka vastasi heidän käsityksiään. Olivathan uskontojen opetukset ytimeltään oikeita ja samanlaisia, joskin muodoltaan vaihtelevia ja joskus vääriäkin. Auttajat saivat työkseen ottaa vastaan kuolleita ja viedä heidät niiden opettajien luo, jotka kunkin yksilön uskonnossa olivat olleet pääopettajina, ja niihin erilaisiin kuolemanjälkeisiin tiloihin, jotka heitä odottivat ja joita olivat itselleen elämänsä aikana valmistaneet.
Kuolemanjälkeisessä elämässä kaikki on symboolia, ja todellisuus on se sielullinen voima, mikä siinä vaikuttaa. Jos joudun helvettiin, on se tuli, joka polttaa, minun sielussani. Tuli on henkimaailmassa puhdistavana voimana, mutta minä osaan ottaa siitä tulesta vastaan sen verran, kuin osaan antaa puhdistaa itseäni ja polttaa itsestäni pois sitä, mitä olen pitänyt pahana elämän aikana. Joudun siis puhdistustuleen, joka on minussa itsessäni, mutta mielikuvitukseni symbolisoi sitä realistisella tavalla. Helvettini objektiivinen realismi riippuu siitä, mitä olen kuullut tästä „paikasta” yleensä ja myös siitä, kuinka suureen seuraan joudun, kuinka paljon on samassa tilassa toisia, joilla on samanlaisia kokemuksia.
Auttajat ovat kuin enkeleitä, jotka vainajia kuljettavat ja samalla yrittävät selittää, mitä kuolemanjälkeinen elämä on, kuinka kovinkin tuska on ohimenevää kärsimystä, puhdistusta, jonka tehtävänä on avata heille taivaan ovet. Mutta auttaja seisoo kuin probleemin edessä silloin, kun hänen on puhuttava ihmiselle, joka on kiirastulessa mutta uskoo olevansa ikuisessa helvetissä, josta hänen on mahdoton päästä pois. Tämä on kristikunnan kysymysmerkki. Vainaja uskoo olevansa tuomittu ikuiseen helvettiin; hän on tehnyt paljon rikoksia, hänen omatuntonsa moittii häntä niistä, ja hän on kuollut peläten ikuista kadotusta. Vaikka hänelle selittää, ettei tuska ole ikuista, on vainaja kauvan itsepintainen harhauskossaan, ennenkuin hän lopulta herää ja katuu ja selviää. Turhanpäiten on kristikunnassa asetettu vaikeuksia ihmisille, itsekkyys ja tietämättömyys on keksinyt vääriä ja julmia käsityksiä kuolemanjälkeisestä elämästä."
P. Ervast: Kootut teokset/Kuka auttaa meitä kuolemassa
Vastaukset 1
Vanhimmat
Siellä toisella puolen ei ole aikaa, vaan tila. Siellä oikeassa kodissamme.