Kasvoin helluntailaisperheessä mutten koskaan oikein sopinut joukkoon, ei tuntunut olevan mun juttuni, olin pienenä olevinani uskovainen, mutta murrosiässä jäin pois kokouksista. En kuitenkaan "mennyt maailmaan" vaan jäin ikään kuin johonkin välille, jossa en ole oikeastaan missään. Poisjääntini hyväksyttiin kotona helposti, onneksi.
Aloin katsella ympärilleni ja pikku hiljaa elämäni varrella olen huomannut yhä enemmän ongelmakohtia kristinuskossa. On vaikea sanoa mitä ajatella koko asiasta. Uskon Luojaan mutta siinä kaikki, se tuntuu loogiselta, mikään muu ei. Kristinusko ei ole koskaan merkinnyt minulle oikein mitään, muttei toisaalta juuri mikään muukaan.
Kun erityisesti viime vuosina olen pannut merkille sukulaisissani, jotka ovat kaikki helluntailaisia, sellaista kuin ilkeämielistä juoruilua, syvää katkeruutta aviopuolisoa ja toisia ihmisiä kohtaan, avioeroja toisensa perään, mielenterveysongelmia jne, niin herää vain kysymys, että onko (helluntai)usko oikeasti vain tyhjä kupla.
Olen luullut ja odottanut että Jeesuksen rakkaus näkyisi ihmisistä ulospäin, silloin heidän uskoaan voisi kunnioittaa. Mutta he ovat osoittautuneet yleensä aivan yhtä paljon tai yhtä vähän raadollisiksi sisimmältään kuin kuka tahansa. Toistaiseksi mikään heissä tai heidän opissaan ei vedä minua puolensa. Olen kyllä rukoillut monet kerrat asian puolesta, mutta kun mikään ei muutu, niin sitä lakkaa rukoilemasta. Sellaiseen, että Jumala vetää puoleensa toisia ja toisia taas ei, en usko ollenkaan, koska se olisi järjetöntä ja epäoikeudenmukaista.
Olen miettinyt sitä, että onko uskovilla "se jokin" vai onko se vain kuvittelua. He väittävät usein olevansa varmoja ja onnellisia, mutta minusta sen pitäisi näkyä myös heidän käytöksessään ja fysiikassaan, mitä se yleensä ei kyllä tee. Onko uskovaisuudessa siis kyse vain samankaltaisesta asiasta kuin missä tahansa lujassa uskomisessa johonkin asiaan. Kun tarpeeksi lujasti uskoo johonkin hyvään, niin asia lopulta tuntuu olevan niin, aivan kuin urheilija psyykkaa itseään parempaan suoritukseen. Vai onko kyseessä yksinkertaisesti turvautuminen oljenkorteen, kun tuntematon (kuolema) pelottaa.
Uskovat ovat tälläkin palstalla innokkaita kopioimaan raamatunpaikkoja ja evankelioimaan. No, sitä mulle on ihan turha tehdä. Haluaisinpa vain tietää onko uskossa oleminen jokin erityinen olotila kuten aina luulin vai pelkkä illuusio. Sitä en ole pystynyt selvittämään. Epäilen että kyseessä ei ole mitään muuta kuin se, että päättää uskoa johonkin joka vetoaa ja roikkuu siinä sitten kiinni. Se on jotakin helpottavaa ja lohduttavaa, kun elämä (=Jumala?) kuitenkin kohtelee uskovia aivan samoin kuin muitakin.
Aloin katsella ympärilleni ja pikku hiljaa elämäni varrella olen huomannut yhä enemmän ongelmakohtia kristinuskossa. On vaikea sanoa mitä ajatella koko asiasta. Uskon Luojaan mutta siinä kaikki, se tuntuu loogiselta, mikään muu ei. Kristinusko ei ole koskaan merkinnyt minulle oikein mitään, muttei toisaalta juuri mikään muukaan.
Kun erityisesti viime vuosina olen pannut merkille sukulaisissani, jotka ovat kaikki helluntailaisia, sellaista kuin ilkeämielistä juoruilua, syvää katkeruutta aviopuolisoa ja toisia ihmisiä kohtaan, avioeroja toisensa perään, mielenterveysongelmia jne, niin herää vain kysymys, että onko (helluntai)usko oikeasti vain tyhjä kupla.
Olen luullut ja odottanut että Jeesuksen rakkaus näkyisi ihmisistä ulospäin, silloin heidän uskoaan voisi kunnioittaa. Mutta he ovat osoittautuneet yleensä aivan yhtä paljon tai yhtä vähän raadollisiksi sisimmältään kuin kuka tahansa. Toistaiseksi mikään heissä tai heidän opissaan ei vedä minua puolensa. Olen kyllä rukoillut monet kerrat asian puolesta, mutta kun mikään ei muutu, niin sitä lakkaa rukoilemasta. Sellaiseen, että Jumala vetää puoleensa toisia ja toisia taas ei, en usko ollenkaan, koska se olisi järjetöntä ja epäoikeudenmukaista.
Olen miettinyt sitä, että onko uskovilla "se jokin" vai onko se vain kuvittelua. He väittävät usein olevansa varmoja ja onnellisia, mutta minusta sen pitäisi näkyä myös heidän käytöksessään ja fysiikassaan, mitä se yleensä ei kyllä tee. Onko uskovaisuudessa siis kyse vain samankaltaisesta asiasta kuin missä tahansa lujassa uskomisessa johonkin asiaan. Kun tarpeeksi lujasti uskoo johonkin hyvään, niin asia lopulta tuntuu olevan niin, aivan kuin urheilija psyykkaa itseään parempaan suoritukseen. Vai onko kyseessä yksinkertaisesti turvautuminen oljenkorteen, kun tuntematon (kuolema) pelottaa.
Uskovat ovat tälläkin palstalla innokkaita kopioimaan raamatunpaikkoja ja evankelioimaan. No, sitä mulle on ihan turha tehdä. Haluaisinpa vain tietää onko uskossa oleminen jokin erityinen olotila kuten aina luulin vai pelkkä illuusio. Sitä en ole pystynyt selvittämään. Epäilen että kyseessä ei ole mitään muuta kuin se, että päättää uskoa johonkin joka vetoaa ja roikkuu siinä sitten kiinni. Se on jotakin helpottavaa ja lohduttavaa, kun elämä (=Jumala?) kuitenkin kohtelee uskovia aivan samoin kuin muitakin.
Vastaukset 17
Vanhimmat
60-luvulla oli paljon herätystä helluntaiseurakunnissa.
Mutta kun katsoo niiden ihmisten loppuhistoriaa (omia tuttuja), niin kovin vähän siitä jäi jäljelle.
Näin jälkikäteen joutuu ihmettelemään, mikä siinä oli niin kovin kehumisen väärtiä?
Eikö lopputulos olekaan se, jolla puu katsotaan hyväksi?
Uskoontulosta kerrotaan niin erityisenä kokemuksena, että luulisi ettei sellaisesta koskaan luovu. Toisaalta on ihmisiä, esim. mummoni, joka pysyi hyvin sitkeästi kiinni uskossaan, vaikka hänellä oli kova elämä - tai ehkä juuri siksi usko toi lohtua. Siitä ei ota selvää.
kuuluvat hurmoskokemukset aiheuttanevat riippuvuutta, jota voi verrata päihderiippuvuuteen. Lahko myös antaa yhteisöllisyyden ja turvallisuuden tunnetta. Tämä lienee syynä siihen, että jotkut alkoholistit ja narkkarit raitistuvat nimen omaan ruvettuaan helluntailaisiksi: riippuvuus korvataan toisella riippuvuudella.
Mist sie tiiät että helluntalaisuuteen kuuluu hurmoskokemukset? Ootsie ollu hurmailemass itekin? Ootsie oiken kokenut jottain turvallisuuden tunteitki?
Mie ihmettelen! Tulisit sit meitinki seuroihin hurmoileen?
Mut kyl tei pojat tiätte paljon enemmän ku helluntalaiset mihin ne uskoo, ja vielä mieten!
Mää ruppeen suositteleen Issoon Kirjaan teitä opettaan!
puhe menee tolkuttomaksi mongerrukseksi, kyse ei ole normaalista tilasta.
Juu, ihmiset, jotka kaatuilee ja puhuu mongertaen taitaa tulla kapakasta, ja ne ei kyllä oo helluntalaisia.
Kysehän todellakin on ulkoisestikin hyvin samankaltaisista ilmiöistä.
Tämä on päivän selvää, kun miettii asiaa syvemmin.
Jos voisi, niin uskovaiset pärjäisivät elämässään ratkaisevasti muita paremmin.
Rukoilulla voi vaikuttaa itseensä, omaan olemiseensa, mielentilaansa. Rukoilu perustuu placebo- vaikutukseen. Meditaatiolla päästään aivan samaan vaikutukseen, mutta ilman uskonnon sivuvaikutuksia.
saatanakin uskoo Jumalan olemassaoloon ja (vapisee) mutta jos sinä uskoisit JUMALAA niin lähtökohdat olisivat ihan toiset.
Kristinuskon Jumalaako? Oli mulla kai jonkinlainen lapsenusko lapsena. Sitten kasvoin aikuiseksi. Mutta kristinusko ei ole koskaan vedonnut minuun.
mitä on olla uskossa Jeesukseen, et ole koskaan kokenut omakohtaista uudestisyntymistä. Olet ainoastaan kokenut ja nähnyt helluntailaista perheelämää, mikä ei suinkaan paljoa poikkea normaali arkielämästä jota yleensä jokaisessa tavallisessa suomalaisessa kodissa eletään.
Olet siis saanut seurata helluntailaisuutta sisältäpäin, mutta et koskaan elänyt helluntaita sydämessäsi, siitä johtuu vastenmileisytesi helluntaiuskoviin. Yrirtit ulkoisesti seurata normeja ja olla uskovainen ilaman että olisit sitä ollut Jeesuksen sisäisen tunemisen kautta.
Sinun tulisi siis alkaa aivan alusta, ja saada armo ja anteeksiantamus Jeesuksen veressä ja uudestisyntyä , niin päääset kokemaan helluntailaisuuden elävästi, oikeasti, eikä vain jonain uskontona uskontojen joukossa.
mutta nyt jo yli 4-kymppisenä ollessani kristinuskon sanoma vetoaa minuun yhä vähemmän. Olen ollut kyllä aina hengellisistä asioista kiinnostunut, mutta se voi olla paljon muutakin kuin kristinusko. Ei minulla ole vastenmielisyyttä helluntailaisia kohtaan, onhan heissä hyvääkin niin kuin melkein kenessä vain. En vain näe että usko tekisi ihmisen elämään mitään havaittavaa eroa, puhetta heillä kyllä riittää.
mulla on melko samanlaiset lähtökohdat kun sulla, paitsi että oon aina kotona kokenut sen rakkauden ja aitouden vanhemmissani sekä heidän ystäväpiirissään. ikävä kuulla että sä et oo sitä kokenut. ;(
kyllä aidon kristityn tunnistaa juuri siitä rakkaudesta mikä kumpuaa ulospäin. esim. näillä foorumeilla tunnistat aidon kristityn siitä maltillisuudesta, lämmöstä ja suvaitsevaisuudesta pahimpiakin epäilijöitä ja syyttelijöitä kohtaan kun vähänkään vääräuskoiset murtuvat pahassa paikassa.
mielestäni lahkot voivat olla pahasta, varsinkin nykypäivänä, kun ne ovat niin alttiita saamaan vaikutteita maailmalta. ainoa totuus mihin minä luotan on Raamattu ja siksi en koekaan tarvitsevani erityisemmin lahkoja sitä totuutta tukemaan.
mulla on aina ollut usko Jumalaan, vaikka oon tässä välillä käynyt ihan KUNNOLLA maailmassakin. nyt vasta oon alkanut todella arvostamaan ja tiedostamaan Hengen voimaa, ei se aina mulla todellakaan ole ollut.
itseasiassa mulla on ollut ihmeellistä johdatusta elämässä. te pidätte ehkä mua hulluna, mutta kun oon liikaa elämässä ylpistynyt niin Jeesus on aina palauttanut mut "maan pinnalle". tällä hetkellä olen siis hyvinkin nöyrä ja siitä jopa kiitän Herraani, sillä nöyryys on taatusti todellisen kristityn perus edellytys! ..muuten olisin varmasti jäänyt sinne maailman tielle.
meidän perheessä on kyllä paljon tapahtunut ihan konkreettisiakin ihmeitä, mutta itseni kohdalla juuri tää miten asiat rullaa eteenpäin ja hoituu mitenkään mun niihin vaikuttamatta on yksi suurimmista ihmeistä mitä saan todistaa joka päiväisessä elämässä! kiva katsella vuotta taaksepäin ja todeta että "woah! kylläpä sitä on tultu pitkä matka tähän pisteeseen, eikä oikeastaan tarvinnut kun mennä virran mukana!"
itse en ole vielä käynyt edes kasteella, mutta sen tahdon tehdä mahdollisimman pian, näillä näkymin ensi kesänä. olen aivan 100% varma Raamatun totuudesta ja siksi halusin sullekin nyt kirjoittaa, ettet vaan luopuisi uskon kipinästäsi ja että tiedät että se ON todellista! se on ihana tunne kun sulle alkaa avautumaan Raamatun sana ja huomaat miten Herra pitää susta huolta missä ikinä meetkin! eikä kristityn elämä käy tylsäksi sillä sä saat kokea sitä taivaallista viisautta Hengen välityksellä. mitä enemmän Henki sussa kasvaa, sitä enemmän sulle asiat aukenee ja tulee ihan päivän selviksi!
kuulostaa ehkä tyhmältä tää mun teksti, mutta se pitää kokea itse että ymmärtää. :)
siunausta kaikille!
noin, että sinulla on se jokin. Sitä on toisen vaikea tietää mitä se on, siis onko se oikeasti todellista vai luulottelua, jota asianomainen ei itse huomaa. Se ei selittämälläkään juuri tuosta selkene.
Tuota olen ajatellut, että tuo "maailmassa" (eli huonoilla teillä) käyminen näyttäisi usein olevan juuri niiden innokkaimpien uskovien taustalla. Itse en voi sanoa koskaan olleeni huonoilla teillä, mutta elämä on melkoisesti nöyryyttänyt silti. Olen seurannut uskovaisten piirejä ja maailmaa ikään kuin niiden välissä ja saanut aika objektiivisen kuvan molemmista. Ja kumpikaan ei kauheasti houkuttele. Molemmissa suunnissa on ikään kuin näkymätön muuri jota ei voi ylittää. Mulla on kyllä tarve löytää elämän salaisuus, mutta kristinuskon Jumala ei ikävä kyllä ole auttanut siinä etsinnässä, paitsi ehkä päin vastoin kuin on tarkoitus.
Oli kiva rehellinenkuvaus sinulta.
Ihmisiin tulet aina pettymään.
Lutterkin kirjoitti, että hunajalla houkuteltiin, mutta tie oli tervainen.
Se jokin mitä ihmettelit on kuitenkin olemassa, mutta se ei tarkoita ainaista menestystä ja onnistumista ja sitä etteikö ihmiset silti olisi raadollisia.
Helluntailaisuus on kuitenkin aivan erinomainen usko verrattaessa muihin. Aivan ylivertainen.
Paras usko on helluntailaisusko.
Helluntailaisten parissa julistetaan Raamatun koko totuus.
Ihmisiä paranee. todistettavasti on lääkärintodistuksia ym asioista.
Lisäksi huumeriippuvaiset saavat vapauden huumeista ja moni alkoholisti on raitistunut ja perhe yhdistynyt..
Hyviä asioita on kuitenkin paljon enemmän kuin huonoja asioita.
Älä jätä helluntailaisuutta vaikka kuinka sinulle luvattaisiin millaista muuta uskoa.
Luterilaiset luulevat, että armo riittää ei tarvi tulla uskoon kokea mitään ja toiset ovat taas liian tiukkoja vaatimuksineen, mutta ole sinä helluntailainen.
Se on parasta.
hyvä imurikauppias.
Kristinusko on uskonto muiden uskontojen joukossa. Näet sen ongelmat ja sen uskovaisten raadollisuuden.
Olet odottanut Jeesuksen rakkauden ilmenemistä heissä ulospäinkin. Sitä sopii odottaa ja sitä tulisi heiltä vaatiakin, jotka tunnustavat Hänen nimeään. Mutta nähnyt vain tavallisia syntisiä heikkoja ihmisiä, jotka vaivaisesti elävät uskoaan todeksi. Eikä heistä tässä elämässä sen enempää tulekaan. Mutta Jumala tiesi sen etukäteen.
Kristinuskon totuus onkin Jeesuksen Kristuksen persoonassa. Sen voi löytää vain henkilökohtaisella suhteella Häneen, sydämessä saakka. Se ei ole sitä että päätät tarpeeksi lujasti uskoa Häneen, tehdä uskonratkaisun menemällä kasteelle, tai jonkun käsien alle rukoiltavaksi ja siunattavaksi tai tehdä jotain muuta itse.
Kysymys on siitä mitä olet Hänestä kuullut, otatko sinä sen todesta koskemaan juuri itseäsi. Uskotko että Hän antoi juutalaisten tuomita, roomalaisten ruoskia ja naulata itsensä ristille kuolemaan sinunkin takiasi? Uskotko että Raamatun sana on totta, että se sanoma elää ja toimii tänäkin päivänä?
Sinun ei pidä uskoa sitä pelkällä järjelläsi tai uskoa vain siksi että uskovaiset niin sanovat, kuka milläkin tavalla todistaen ja Raamatussa lukee niin. Sinun pitää itse alkaa elämään sen kanssa, sinun pitää alkaa elää Jeesuksen kanssa kuin eletään rakastetun kanssa, läheisessä yhteydessä joka päivä rukoillen. Tämän yhteyden voi luoda vain Pyhä Henki, jonka Jeesus sinuun lähettää, jos otat Hänet todesta.
Tämä on se päämäärä, jota varten Jeesus on tehnyt tuon kaiken. Jota varten Isä lähetti Poikansa ihmiseksi ja kuolemaan ihmisen väkivaltaisen kuoleman. Sinä.