Minua on aina kiehtonut ajatus tästä "kääntymisen" prosessista. Mitä se sitten merkitseekään?
Itseäni on aina kiinnostanut uskonnolliset kysymykset. Välillä olen pitänyt itseäni jonkinlaisena etsijänä, kunnes tulin siihen tulokseen että kyse oli puhtaasti uteliaisuudesta.
Minulla ei ole ollut tarvetta kääntyä mihinkään. Pikemminkin tarve on ollut pitää kurssi suoraan eteenpäin. Välillä myötätuulessa, välillä luovien, mutta aina kohti horisonttia ja siellä odottavia tutkimattomia mantereita.
Minulle kääntyminen johonkin merkitsisi pysähtymistä, odottelua ja ehkä jopa matkan loppua. Uskontojen tarjoamat jumalakuvat ovat itsellleni valheellisia, sillä ne ovat toisten ihmisten luomia. Niitä saattaisi luulla jopa päätesatamaksi. Moni erehtyykin niihin asettumaan loppuelämäkseen ja tuudittautumaan "uskoon" että on jumalansa luona.
Mutta Jumala on minussa ja minä Jumalassa. Riippuu tietysti jumalakuvasta, mutta itse en voi olla aistimatta uskovaisista (varsinkin kristityistä) huokuvaa ahdistusta, pelkoa (=elämänpelkoa) ja oikeassa olemisen pakkoa (=huonoa itsetuntoa).
Minusta ns. kääntymisessä on pikemminkin kyse jonkin sellaisen asian löytämisestä, joka muilla ihmisillä on muuten jo luonnostaan.
Uskovainen on siis alkujaan harhautunut ihminen, joka lopulta on löytänyt sisäänsä sen rauhan joka muilla ihmisillä on jo. Uskovainen on sitten tästä löydöksestään niin ihmeissään, että haluaa muidenkin kokevan saman. Mikä on tietenkin mahdotonta, koska sellaisen "löytäminen" johon itse on syntynyt, ei onnistu.
Olen AINA tuntenut sisälläni tuon rauhan ja voiman ja turvallisuuden tunteen, josta uskovat suureen ääneen veisaavat ja saarnaavat. Minä ELÄN siinä, en palvo sitä. En aseta sitä itseni ulkopuolelle ja kutsu sitä Jumalaksi tai jumaliksi. Se ei minua vahingoita eikä armahda. Minä olen syntynyt se sisälläni ja kuolen se sisälläni.
Mutta matkassa pääasia on matkanteko, seikkailu, ei kääntyminen.
Itseäni on aina kiinnostanut uskonnolliset kysymykset. Välillä olen pitänyt itseäni jonkinlaisena etsijänä, kunnes tulin siihen tulokseen että kyse oli puhtaasti uteliaisuudesta.
Minulla ei ole ollut tarvetta kääntyä mihinkään. Pikemminkin tarve on ollut pitää kurssi suoraan eteenpäin. Välillä myötätuulessa, välillä luovien, mutta aina kohti horisonttia ja siellä odottavia tutkimattomia mantereita.
Minulle kääntyminen johonkin merkitsisi pysähtymistä, odottelua ja ehkä jopa matkan loppua. Uskontojen tarjoamat jumalakuvat ovat itsellleni valheellisia, sillä ne ovat toisten ihmisten luomia. Niitä saattaisi luulla jopa päätesatamaksi. Moni erehtyykin niihin asettumaan loppuelämäkseen ja tuudittautumaan "uskoon" että on jumalansa luona.
Mutta Jumala on minussa ja minä Jumalassa. Riippuu tietysti jumalakuvasta, mutta itse en voi olla aistimatta uskovaisista (varsinkin kristityistä) huokuvaa ahdistusta, pelkoa (=elämänpelkoa) ja oikeassa olemisen pakkoa (=huonoa itsetuntoa).
Minusta ns. kääntymisessä on pikemminkin kyse jonkin sellaisen asian löytämisestä, joka muilla ihmisillä on muuten jo luonnostaan.
Uskovainen on siis alkujaan harhautunut ihminen, joka lopulta on löytänyt sisäänsä sen rauhan joka muilla ihmisillä on jo. Uskovainen on sitten tästä löydöksestään niin ihmeissään, että haluaa muidenkin kokevan saman. Mikä on tietenkin mahdotonta, koska sellaisen "löytäminen" johon itse on syntynyt, ei onnistu.
Olen AINA tuntenut sisälläni tuon rauhan ja voiman ja turvallisuuden tunteen, josta uskovat suureen ääneen veisaavat ja saarnaavat. Minä ELÄN siinä, en palvo sitä. En aseta sitä itseni ulkopuolelle ja kutsu sitä Jumalaksi tai jumaliksi. Se ei minua vahingoita eikä armahda. Minä olen syntynyt se sisälläni ja kuolen se sisälläni.
Mutta matkassa pääasia on matkanteko, seikkailu, ei kääntyminen.
Vastaukset 21
Vanhimmat
Kerran televisiossa keskusteltiin tästä "kääntymisestä" - vaatimus "kääntymisestä" ei kristillisyydessä ole kovin vanha. "Herätys", "kääntyminen" tuli vaatimukseksi joillakin tahoilla uskonpuhdistuksen jälkeen joskus 1600- 1700-luvuilla. Ei riittänyt, että oli kastettu ja ilmeisen tyytyväinen omaksumaansa kristillisyyteen; henkilön piti kokea selvä, ulkopuolistenkin tunnistama ja hyväksymä "initiaatioprässi" , "tulla uskoon".
Moni kokee jopa huonoa omaatuntoa siitä, ettei ole saanut kääntymyksen "orgasmia". Ja moni kokee turvallisesti olevansa taivaan kirjoissa, kun on sen saanut.
Kirjoitit:"Ei riittänyt, että oli kastettu ja ilmeisen tyytyväinen omaksumaansa kristillisyyteen".
Miksi kristillisyyteen? Uskon vakaasti että tämä sama sydämen rauha, jonka suojassa purjehdin eteenpäin on useimmilla ihmisillä uskontoon ja asemaan katsomatta. Uskontoja tarvitsevat ainoastaan ihmiset, joille ilmiselvä asia täytyy vääntää rautalangasta. Uskonto on ikäänkuin apukoulu, jonka penkillä istutaan pänttäämässä asioita, jotka muut ihmiset ovat omaksuneet jo ajat sitten.
Joku on tullut uskoon vasta 90-v, joku kuulemma 4-v?
Huomasin kyllä, mitä tarkoitit, ja olen itsekin sillä kannalla. Kuitenkin ensimmäisenä teki mieli käsitellä asiaa kristillisyyden osalta.
Mitä on uskoon tuleminen?
Jeesuksen vastaanottamista.
Niin. Tässä tekisikin nyt mieli niputtaa "käännynnäinen" ja "uskovainen" samaan pakettiin.
Mielestäni uskovaisuuteen - useimmiten - liittyy kummallinen asenteiden ehdottomuus ja oikeassa olemisen pakko. Kuten myös se, että se usko on ottanut elämässä ylivallan. Siitä on tullut ikäänkuin kaiken kattava maailmannäkemys, jonka avulla jäsennetään maailmaa - yleensä mustavalkoisesti "hyvään" ja "pahaan". Tästä tulee mieleeni nimenomaan sellainen henkinen apukoulu.
Mitä on tuo uskovaisuus? Tiedän että kohta taas saan nipun vastauksia, jossa kerrotaan armosta ja Vapahtajasta ja Jeesuksen Kristuksen ristinkuolemasta ja Jumalan armon vastaanottamisesta. Ja jopa vääräuskoisista ja palamisesta Helvetin tulessa.
Lehdessä oli taannoin mielenkiintoinen juttu uskon menettämisestä. Monet uskonsa menettäneet kertoivat alussa vaivanneesta "tyhjän päällä" olemisesta, mutta rohkaistuttuaan ottamaan elämä vastaan sellaisena kuin se on kaikkine rikkauksineen, he kokivat äärimmäisen vapauden tunteen. Siksi kysynkin: onko tämä se oivallus? Onko uskoontulo askel uskon menettämiselle ja sen Suuren Oivalluksen tavoittamiselle?
Entä muissa uskonnoissa? Esim. muslimien käsityksen mukaan islamiin "palataan". Kaikki ihmiset ovat syntyneet muslimeina, mutta kasvatus ja ympäristö ovat saattaneet eksyttää heidät; oikean käsityksen saatuaan he saattavat sitten "palata islamiin".
Kristittyjen käsityksen mukaan muslimien - puhumattakaan juutalaisista - pitäisi "vastaanottaa Jeesus", muslimien käsityksen mukaan meidän pitäisi "palata islamiin"?
Eikö kelpaa sielunrauha ja vähittäinen oivaltaminen elämänpolulla - missä päin maailmaa asummekin?
Tämä oli vain yksi esimerkki.
Sielu kaipaa elävää Jumalaa. Vapaa tahto tulee tyydytetyksi tekijänsä käsissä.
Tulin uskoon, ja sen jälkeen vietin parhaat vuosikymmenet synnissä. Uudistuin viime syksynä, ja kokemus oli voimallisempi kuin uskoontulo. Jäljellä siis on vain armo.
Minun sieluni ei kaipaa mitään. Onni ja rauha vallitsevat elämässäni. Toivoisin että kaikki löytäisivät tämän autuuden. Vapauden. Useimmat etsivät tät epätoivoisesti väärältä suunnalta: uskosta. Sen sijaan he voisivat vastaanottaa Elämän.
Et ole elänyt synnissä. Olet ainoastaan elänyt elämää johon et itse ollut tyytyväinen. Ei siihen tarvita Jumalan armoa tajutakseen että voi elää toisinkin.
Syntiä ei ole. On vain asioita, joita kannattaa välttää koska aiheuttaa joko itselleen tai muille pahaa. Tai pahanolon tunteen.
Loogista. Mitä sä ajattelet Jeesuksesta?
"Apukoulun" opettaja. Aina välillä tarvitaan ihmisiä, jotka näkevät asioita laajemmasta näkökulmasta. Jeesus oli ennen kaikkea opettaja, joka monilla opetuksissaan toisti sen, minkä ihmiset olivat unohtaneet.
Häntä tarvittaisiin jälleen. Ei niinkään palauttamaan ihmisiä Jumalan yhteyteen, vaan osoittamaan uskoville miten elämä otetaan vastaan. Tämä ainutkertainen elämä on liian kallista tuhlattavaksi. Vuodet kuluvat armotta ja elämän päätepiste lähestyy. Vasta kuolinvuoteella sen tajuaa mikä on arvokasta: ihana, kaunis elämä ja hyvät ihmissuhteet.
Näillä Uskonto-foorumeillahan alkaa kuulla vihdoin viimein ihan fiksuakin tekstiä... Kaikki toivo siis ei ole menetetty, että ihmiset funtsailisivat näitä asioita syvällisestä OMALLA päällään tai sydämellään.
Sanoo nimim. Loppukoon aivopesun aika.
En tiedä, mitä tarkoitat 'omalla päällä'. Omaa järkeä kaiketi.
Uskonnon voi oppia tuntemaan 'omalla järjellä' ja muokata siitä kivan systeemin: omannäköisen uskonnon.
Siinä on vain yksi ongelma: se on ihmisestä. Se on ratkaisuna vastaukseton&sisäsyntyinen.
He, jotka ovat saaneet/vastaanottaneet uskon lahjana, janoavat sitä lisää.
Järkevätkin ihmiset voivat uskoa - Jeesukseen.
JUMALA toimii jokaisessa ihmisessä, koska mitään muuta ei ole olemassa kuin JUMALA. Ihmisen oma, tiedostamattomaan painunut (mahdollisesti) kuolematon Itse on osa JUMALAa.
Parhaiten JUMALAn oppii tuntemaan siis oman itsensä kautta, ei toisten ihmisten kehittämien opinkappaleiden ja uskomusten kautta. Et sinäkään käytä samoja vaatteita kuin esim. isäsi, minkä ihmeen takia meillä kaikilla pitäisi sitten olla samanlaiset henkiset välineet tutkailla elämän suurimpia mysteereitä... Uskonnot ja opit ovat vain VÄLINE.
Potuttaa kun jatkuvasti painetaan lokaan kaikki hengellinen vakaumus jossa se iänikuinen Jeesusjeesusjeesus ei ole keskipisteessä. On niitä muitakin profeettoja kuin Jeesus (kaikki kunnioitus toki HÄNELLE jos oli olemassa, mutta ei Jeesus-faneille).
Loppujen lopuksi me kaikki olemme JUMALAn, oman Itsemme profeettoja. Tai meidän pitäisi olla.
En tiedä, haluatko että kirjoitan takaisin...
En tiedä paljoa muista usko(nno)ista.
Jeesus riittää (ja hyväksyn tään diilin ns naiiviuden). En enempää koordinoi kyseenalaistamista.
Etsitkö yhä vaikka olet löytänyt?
Keskustelu ei ole etsimistä.
Itse en Etsi vaan Elän. Jos etsinkin, en edes toivo Löytäväni. Liike, prosessi, on pääasia. Liike, matkanteko, on kehitymistä ihmisenä ja ihmiskuntana. Sitoutuminen ihmisten rakentamiin kehyksiin on synneistä suurin: se on Elävän Jumalan hylkäämistä ja fariseusten, kirjanoppineiden (huom. yksikössä: mitähän kirjaa sillä tarkoitetaan?) puolelle asettumista.
Jeesus oli opettaja, joka osoitti uskoville tien, mutta nämä eivät ole halunneet häntä seurata, vaan jäivät paikoilleen höpöttämään ja ylistämään hänen Hyvyyttään, Viisauttaan ja Kunniaansa. Sen sijaan että jatkaisivat matkaansa, etsisivät loputtomiin, viisastuisivat kokemastaan ja täyttäisivät näin tehtävänsä osana jumaluutta, Jumalan lapsina.
Sillä ihminen on Jumalan kuva ja Jumala ihmisen kuva. Siksi he ovat yhtä. Isä Jumala ja Äiti Maa ja kaikki heistä syntyneet.
Unohtakaa uskonnot ja kiirastulet ja pelastumiset. Kukaan ei ole syntinen kun vastaanottaa rohkeasti elämän ja sen mitä sillä on meille tarjota - tällä kertaa. Suurin synti on olla elämättä.
keskustelua irtoviestien tilalle.
vaan paremminkin syvennän ja laajennan sitä mitä minulla on. Ajatellaan vaikka että joku etsii vuosikausia upeaa kodin paikkaa, ja sitten kun hän sen löytää, alkaa hän muokata tonttia ja väkertää siitä jos jotakin.
Kehittyminen ei lopu koskaan, tai sitten kuolee pystyyn.
- Oikeastaan haluan kunnioittaa kristittyjä tällä palstalla, kun tämä on kumminkin TEIDÄN palstanne, joten pardon että tämän kerran tulin tänne puhumaan potuttamisista. Ne kuuluvat paremmin yleiselle Uskonto-osastolle.
Kukapa tämän palstan omistaisi?
Jumalan tuntemisen nälkä (A.W.Tozer) pitää kristityn hengissä.
Kysymys: Voiko hukkuva pelastaa itsensä? Ei voi,sillä eihän hän muuten olisi hukkuva.
Emme voi pelastaa itse itseämme,voimme vain suostua pelastettaviksi,aivan vapaasti voit yrittää mahdotonta,mutta se on eri asia onko siinä mitään järkeä.. Kaikkein pahinta on jos et edes tiedä hukkuvasi,ja kuitenkin hukut.. Se ei ole ratkaisevaa mitä sinulla on päässäsi,vaan se mitä sinulla on sydämessäsi..se ratkaisee kaiken.. Onnea etsintään..:)