"Suomalaisuusliikkeen renessanssi
kielitaistelua 1930-luvulla
Helsingin yliopiston suomalaistaminen oli maailmansotien välisen ajan Suomen keskeisiä sisäpoliittisia kysymyksiä, joka sai myös ulkopoliittisia ulottuvuuksia. Enemmistö maan ylioppilaista oli ollut suomenkielisiä jo 1890-luvulta alkaen, mistä huolimatta suomen kielen osuus ainoan valtionyliopiston opetuksessa oli pitkään suhteellisen vähäinen. Esimerkiksi lakitieteen tärkeimmät luennot pidettiin ruotsiksi, joka oli pitkälti myös tenttikirjojen kieli. Professoreiden kielitaito oli useissa tapauksissa sitä luokkaa, ettei suomalaisesta Suomesta saapunut ylioppilas tiennyt itkeä vai nauraa, kuten 1920-luvulla juristiksi opiskellut ja Urho Kekkosen johtamaan Suomalaisuuden Liiton kaappaukseen osallistunut Ilmari Turja on muistellut:
– Professori U. Hjalmar Granfelt opetti prosessioikeutta ja puhui semmosta suomea, että "meile yks kertta purskahta peehen" ja "me meni metsän ja neki metsässä puun kantapäitä…" Kantapäät olivat kantoja ja purskahta peehen oli pälkähtää päähän. Tällaisella kielellä jaettiin oikeutta.
Vuonna 1920 Helsingin yliopiston opiskelijoista ruotsinkielisiä oli kolmannes ja vuonna 1930 viidennes. Opetuksessa suhdeluku oli vieläkin suurempi ruotsalaisuuden eduksi. Helsingin yliopiston lisäksi maassa oli 1920-luvun alussa kaksi yksityistä yliopistoa, Åbo Akademi ja Turun Suomalainen Yliopisto. Lisäksi oli Teknillinen korkeakoulu, Kauppakorkeakoulu ja kaksi ruotsinkielistä kauppakorkeakoulua. Tilastojen mukaan 1930-luvun alkupuolella kauppakorkeakouluissa oli enemmän ruotsin- kuin suomenkielisiä opiskelijoita. Koska ruotsinkieliset eivät halunneet myöntää suomenkielisille tasavertaista asemaa, herätti epäoikeudenmukaiseksi koettu tilanne laajaa tyytymättömyyttä suomenkielisten keskuudessa ja oli perussyynä 1920–1930-luvuilla käydylle, ajoittain kiivaana riehuneelle kielitaistelulle.
Aitosuomalainen rintama
Ylioppilasmaailmassa vaikutusvaltainen Akateeminen Karjala-Seura eli AKS lähti hakemaan tilanteeseen muutosta 1920-luvun puolivälistä alkaen, ja joukkoon liittyi linjaansa Kekkosen ja kumppaneiden kaappauksen jälkeen tarkistanut Suomalaisuuden Liitto. Näitä järjestöjä kielikysymyksissä astetta radikaalimpi oli vuonna 1926 perustettu Aitosuomalaisten Liitto, jolla oli pari vuotta perustamisensa jälkeen alaosastojensa kautta jo 4.000 jäsentä. Yhdessä ne muodostivat aitosuomalaisen rintaman, jonka tavoitteena oli maan kulttuurin ja tiede-elämän lippulaivan, Helsingin yliopiston, muuttaminen suomenkieliseksi. Suomen muuttaminen lopulta virallisesti yksikieliseksi oli niin ikään asialistalla; sen toteutuessa ruotsi olisi saanut kansainvälisten suositusten mukaisen vähemmistökielen aseman.
Poliittisista puolueista aitosuomalaisuuden aate sai vastakaikua 1920-luvun loppupuoliskolta alkaen etenkin maalaisliitolta, myöhemmin jossain määrin myös kokoomukselta. Täysin aitosuomalainen oli Lapuan liikkeen perillinen Isänmaallinen Kansanliike. Suomalaisuuden Liitto pyrki vaikuttamaan vuonna 1933 valittavaan eduskuntaan lähettämällä tarmokkaan pääsihteerinsä L.A. Puntilan toimesta jokaiselle kansanedustajaehdokkaalle kirjeen, jossa kysyttiin asianomaisen kantaa Helsingin yliopiston suomalaistamiseen, ruotsin kielen asettamiseen vapaaehtoiseksi oppikouluissa ja yleensä kaksikielisyysjärjestelmän ylläpitämisen mielekkyyteen.
Vastavetona aitosuomalaisuuden kasvavalle kannatukselle poliittisella kartalla siihen saakka yleensä äärimmäiseen oikeistoon sijoitettu ruotsalainen kansanpuolue oli hakeutunut 1920-luvun kuluessa epäpyhään liittoon sosialidemokraattien ja kommunistien kanssa estääkseen kielipoliittiset uudistukset. Vastapalvelukseksi ruotsalaiset tukivat vasemmistoa heille tärkeissä kysymyksissä. Kielikysymys oli sosialidemokraateille heidän vahvan miehensä Väinö Tannerin sanoin »kuudennen luokan kysymys». Lähentymistä lienee edesauttanut se, että sosialidemokraattisessa puolueessa oli runsaasti ruotsinkielisiä jäseniä. Valittu jarrutustaktiikka osoittautui tehokkaaksi: ruotsalais-sosialistinen rintama pystyi pitkään kaatamaan kaikki eduskunnassa tehdyt aloitteet yliopistokysymyksen järjestämiseksi.
Ruotsin kieli vapaaehtoiseksi
Kiistasta tuli pitkä ja katkerakin. Aitosuomalaiset julkaisivat tilastoja, jotka osoittivat että ruotsinkielisten osuus oppilaitoksissa oli jatkuvasti huomattavasti suurempi kuin heidän osuutensa maan väestöstä olisi edellyttänyt. Yliopistolaitoksen lisäksi ruotsinkielinen oppikouluverkosto oli suhteellisesti paremmin kehittynyt kuin suomenkielinen, ja sillä oli enemmän valtionapuja käytettävänään oppilasta kohden. Esimerkiksi vuonna 1931 viralliset tilastot osoittivat, että 78 % valtion oppikouluille antamista määrärahoista meni suomenkielisille ja 22 % ruotsinkielisille kouluille. Ruotsinkielisiä oli tuolloin 10 % maan asukasluvusta. Ruotsinkieliset myönsivät epäsuhdan, jonka he sanoivat johtuvan historiallisista syistä, mutta heillä ei ollut halua vapaaehtoisesti muuttaa tilannetta.
Aitosuomalaiset vaativat myös ruotsin kieltä vapaaehtoiseksi aineeksi oppikouluissa. Tilalle tarjottiin maailmankieleksi nousemassa ollutta englantia, kuten esimerkiksi maisteri Elsa Enäjärvi kirjoitti Suomalaisuuden Liiton vuonna 1929 julkaiseman Englanti ruotsin sijaan ensimmäiseksi vieraaksi kieleksi suomalaisiin kouluihin -nimisen pamflettinsa lopuksi:
– Tämä asia on periaatteellisesti ja käytännöllisesti vastaansanomaton. Tässä ei ole kysymys ruotsalaisvihasta eikä Ruotsin halventamisesta, vaan tässä on puhe eräästä Suomen kulttuurikansan elinkysymyksestä.
Ruotsinkieliset eivät yleensä lähteneet kiistämään tilastollisia tosiasioita, mutta historiallisen kehityksen seurauksena saavuttamistaan etuoikeuksista he eivät halunneet taistelutta luopua. Lähinnä ruotsinkielisten poliitikkojen ja lehtimiesten toimesta tukea ja myötätuntoa omalle asialle haettiin Pohjanlahden länsipuolelta, minne levitettiin suorastaan kauhutarinoita ruotsalaisen rodun Suomessa kokemasta sorrosta. Niiden mukaan mongoliset aitosuomalaiset halusivat hävittää ylempirotuisen ruotsinkielisen, rakentavan germaanisen kulttuurin, jonka välityksellä Suomi nautti länsimaista sivistystä.
Kielikysymyksestä rotukysymykseksi
Ruotsin yleiseen mielipiteeseen vetoaminen ja Ruotsin holhoavaksi koettu asenne Suomen kielikysymykseen ärsyttivät nuoren tasavallan kansallista itsetuntoa. Aitosuomalaiset tuomitsivat jyrkästi Ruotsin puuttumisen Suomen sisäisiin asioihin ja muistuttivat Ruotsin Länsipohjassa sekä Norjan Ruijassa järjestelmällisesti harjoittamasta suomalaisvähemmistöjen todellisesta kieli- ja kansallisuussorrosta. Suomalaisuuden Liittokin puuttui usean kerran naapurimaiden toimintaan, joka rikkoi Kansainliiton vähemmistöoikeusperiaatteita. Länsipohjassa ei annettu missään koulussa opetusta suomeksi, ja suomen puhumisesta koulun piirissä rangaistiin, koska Ruotsin kansalliskiihkoinen koululaitos, kirkko ja valtiovalta olivat yhteistuumin päättäneet sulattaa alueen kymmenettuhannet suomalaiset alkuperäisasukkaat ruotsalaisuuteen hinnalla millä hyvänsä. Norjan Ruijassa elävien kveenien olot eivät olleet sen paremmat.
Aitosuomalaisten taistelutahto kasvoi, kun monet Suomen ruotsinkieliset näkivät itsensä enemmän ruotsalaisen kuin suomalaisen kansallisuuden edustajina. Ajatus Suomessa asuvista kahdesta eri kansallisuudesta oli johdettu rasistisista rotuopeista, joita eritoten svekomanian isäksi kutsuttu professori A.O. Freudenthal (1836–1911) oli kylvänyt viikinkiromantiikasta ihastuneiden Suomen ruotsinkielisten mieliin. Aitosuomalaisia ärsytti teesi suomalaisten alempirotuisuudesta, josta syystä Suomesta ei ollut sivistyskansaksi, mutta mielissä heräsi myös kiusallinen kysymys: oliko Ruotsi myös Suomen ruotsinkielisten henkinen isänmaa?
Suomalaisuuden Liitto vastusti kielikysymyksen tekemistä rotukysymykseksi ja osallistui aitosuomalaisessa rintamassa ulkoparlamentaariseen painostukseen: kansalaiskokousten, adressien keruun, mielenosoitusten sekä yliopiston luentolakkojen järjestämiseen puheenjohtajansa, professori V.A. Heiskasen johdolla. Heiskanen ajoi asiaa antaumuksellisesti myös eduskunnassa, jonne hänet valittiin maalaisliiton listalta vuonna 1933. Tiedonvälityksen edistämiseksi liitto perusti sanomalehtitoimiston, jonka kautta se välitti suomalaisuustaisteluun liittyviä artikkeleita, haastatteluita ja uutisia erityisesti maaseutulehdille. Taistelu Helsingin yliopistosta oli myös keskustelua Suomen sivistyksellisestä linjasta.
Suomalaisuuden Liiton tarmokas ja näkyvä toiminta 1930-luvulla perustui sen aatteelle omistautuneiden jäsenten vapaaehtoisesti antamaan työpanokseen: paljon heitä ei ollut, sillä vuonna 1932 liitolla oli 430, neljän vuoden kuluttua 403 ja vuonna 1940 enää 340 jäsentä. Todella aktiivisten jäsenten määrä on varmaan liikkunut kymmenissä, mutta toiminnan tukena oli laajojen kansalaispiirien kannatus: elettiin suomalaisuusliikkeen renessanssia.
Oikeutta suomalaisvähemmistöille
Vaikka suomalaisuuden asia näytti valtakunnallisesti menevän eteenpäin 1930-luvulla, tuottivat liitolle jatkuvaa huolta Uudenmaan, Turun seudun ja Pohjanmaan ruotsinkielisten seutujen suomalaisvähemmistöjen ruotsalaistuttaminen yleensä ja heidän kouluolonsa erikoisesti, kuten Urho Kekkosen kirjoituksesta Suomalaisessa Suomessa vuonna 1931 käy ilmi:
– Kymmenet jopa sadat suomalaiset lapset monissa rannikkokunnissa pakoitetaan käymään ruotsalaista koulua ja lasten vanhemmat, jotka haluavat saada lapsilleen suomalaista opetusta, saatetaan sellaisen taloudellisen ja henkisen painostuksen alaiseksi, että tuntuu vaikealta uskoa kuulevansa sitä 20-vuosisadan Suomesta. Sanotaan, että Suomessa harjoitetaan kielisortoa ja se on totta: ruotsalaiset harjoittavat sitä suomenkielisiä lapsia ja heidän vanhempiaan kohtaan häikäilemättömämmin ja laajemmassa mittakaavassa kuin olisi voitu konsanaan ajatella.
Jatkuvasti paljastui tapauksia, joissa ruotsinkielisten hallitsemissa kunnissa syrjittiin paikkakunnan suomenkielistä kansakoulua ja sen oppilaita. Suomenkielisiä merkittiin kirkonkirjoihin ruotsinkielisiksi, jotta kunta ei muuttuisi kaksikieliseksi (raja oli 12 %), heidän maanostoaan yritettiin järjestelmällisesti estää, heitä uhkailtiin ja heidät saatettiin jopa erottaa työpaikoiltaan, jos he yrittivät vaatia laillisia oikeuksiaan tai uskalsivat laittaa lapsensa suomalaiseen kansakouluun.
Alaveteli, Jepua, Lapinjärvi, Pietarsaari, Pernaja, Porvoo ja Tenhola olivat suomenkielisten kannalta vaikeita paikkakuntia, mutta liiton asettama kansakoulututkimustoimikunta puheenjohtajanaan Yrjö Vuorjoki löysi 1930-luvun alussa useita muitakin suomenkielisiin ylimielisesti tai suorastaan rasistisesti suhtautuvia pitäjiä ruotsinkielisestä Suomesta. Kansakoulututkimustoimikuntaa auttoivat auliisti AKS, Aitosuomalaisuuden Liitto, Eteläpohjalainen, Eteläsuomalainen ja Varsinaissuomalainen osakunta. Suomalaisuuden Liitto pyrki kiinnittämään viranomaisten ja julkisen sanan huomion epäkohtiin ja laittomuuksiin monesti saadenkin muutoksen aikaan. Liitto yritti myös tukea suomenkielisiä kansakouluja henkisesti ja taloudellisesti.
Tolkkisten tapaus
Erityistä huomiota julkisuudessa sai 1930-luvun puolivälissä niin sanottu Tolkkisten tapaus, kun ruotsinkielisten johtama porvoolainen selluloosatehdas irtisanoi kolme pitkään sen palveluksessa ollutta suomenkielistä työmiestä. Syynä oli miesten kuuluminen saunakamarissa toimineen Tolkkisten–Mustijoen yksityisen suomalaisen kansakoulun johtokuntaan. Suomalaisuuden Liitto avusti taloudellisesti pulaan joutuneiden työmiesten perheitä, suoritti asiassa tutkimuksen ja nosti sen perusteella asiasta julkisen äläkän. Liiton puheenjohtaja Heiskanen otti ongelman esille eduskunnassa:
– Meille kaikille on tunnettua se sorto, jonka alaisena riippuvassa asemassa elävät suomalaiset työmiehet useissa tapauksissa ruotsalaisseuduillamme elävät. Heitä halveksitaan sentakia, että he ovat työmiehiä, ja heitä vihataan siksi, että he ovat suomalaisia. Heitä siedetään, jos heillä ei ole lapsia tai jos he panevat lapsensa ruotsalaisiin kansakouluihin ruotsalaistumaan, mutta jos he käyttävät lapsiaan suomalaisissa kansakouluissa, niin heitä usein aletaan painostaa. Jos seudulla on yksityinen suomalainen kansakoulu, jossa suomalaisten työmiesten lapset käyvät ja jota ruotsalaiset työnantajat katselevat karsain silmin, niin lasten vanhempien asema usein käy sietämättömäksi. Ja jos lasten onnettomat vanhemmat sattuvat kuulumaan seudun yksityisen kansakoulun johtokuntaan, on työmaa heiltä sillä seudulta hyvin pian lopussa.
Tolkkisten tapausta Heiskanen kutsui kielipoliittiseksi työmaaterroriksi. Hän vaati painokkaasti, ettei Suomessa saa sortaa ketään sen tähden, että hän on suomalainen ja moitti ankarasti sosialidemokraattien poliittista liittoa ruotsalaisten kanssa.
Varmasti osaltaan Suomalaisuuden Liiton painokkaat väliintulot Tolkkisten kaltaisissa tapauksissa vaikuttivat kiihkoruotsinmielisten toimintatapoihin – ne siistiytyivät. Joka tapauksessa ruotsinkielisten harjoittama kielisorto antoi oikeudenmukaisuuden puolesta taisteleville suomalaisuusaktivisteille runsaasti polttoainetta Suomalaisuuden Liiton toiminnan ensimmäisinä vuosikymmeninä.
Ruotsalaisuuden päivän katumellakat
Tiukasti asialinjalla tapahtuneen Suomalaisuuden Liiton toiminnan ulkopuolella kielitaistelun laineet saattoivat välillä lyödä hyvinkin korkealla: katukilpiä tervattiin ja Kustaa Aadolfin eli ruotsalaisuuden päivänä 6. marraskuuta, joka monelle ruotsinkieliselle edusti taistelevan ruotsalaisuuden päivää ja jonka aitosuomalaiset puolestaan nimesivät vastavetona Hakkapeliittain päiväksi Ruotsin suurvaltakauden sodissa kaatuneiden suomalaissoturien muistoksi, nujakoitiin etenkin Helsingissä eri kieliryhmiä edustavien koulupoikajoukkojen kesken. Takinkäänteeseen kiinnitettävää Svenska Dagenin merkkiä hamusivat aitosuomalaiset koltiot, vastaavasti ruotsikiihkoiset kävivät Suomalaisuuden Liiton myymän suomalaisuusmerkin kantajien kimppuun, kuten esimerkiksi silloinen ylioppilas, myöhempi akateemikko ja Suomalaisuuden Liiton pitkäaikainen aktiivijäsen Matti Kuusi on muistellut:
– 10. marraskuuta 1933, iltamyöhällä, aution Hietalahden torin laidassa, havaitsin yllättävästi, että molemmille sivuilleni ja taakseni ilmaantui tuntemattomia nuoriamiehiä. He toimivat ripeästi ja tottuneesti. Maatessani kadulla tajusin heidän kopeloivan Suomalaisuuden Liiton kullanväristä merkkiä rintapielessäni. Virotessani ehdin nähdä, miten partio juoksujalkaa hävisi nurkan taa.
Kieliryhmien välinen juopa saattoi siis olla tämän päivän näkökulmasta katsottuna yllättävän syvä. Ruotsinkielisen puolen lähtökohtia 1930-luvun kielitaisteluun on muistellut puolestaan professori Nils Meinander seuraavalla tavalla:
– Kyllä me ruotsinkieliset siihen aikaan pidimme suomalaisia alempana rotuna ja itseämme huonompina. Kielirajan yli ei juurikaan ollut kanssakäymistä ja avioituminen suomenkielisen kanssa oli munaus. Omaa paremmuuttamme perustelimme rotuopein… Suomalaiset olivat jotenkin toisenlaisia.
Jussi Niinistö"
kielitaistelua 1930-luvulla
Helsingin yliopiston suomalaistaminen oli maailmansotien välisen ajan Suomen keskeisiä sisäpoliittisia kysymyksiä, joka sai myös ulkopoliittisia ulottuvuuksia. Enemmistö maan ylioppilaista oli ollut suomenkielisiä jo 1890-luvulta alkaen, mistä huolimatta suomen kielen osuus ainoan valtionyliopiston opetuksessa oli pitkään suhteellisen vähäinen. Esimerkiksi lakitieteen tärkeimmät luennot pidettiin ruotsiksi, joka oli pitkälti myös tenttikirjojen kieli. Professoreiden kielitaito oli useissa tapauksissa sitä luokkaa, ettei suomalaisesta Suomesta saapunut ylioppilas tiennyt itkeä vai nauraa, kuten 1920-luvulla juristiksi opiskellut ja Urho Kekkosen johtamaan Suomalaisuuden Liiton kaappaukseen osallistunut Ilmari Turja on muistellut:
– Professori U. Hjalmar Granfelt opetti prosessioikeutta ja puhui semmosta suomea, että "meile yks kertta purskahta peehen" ja "me meni metsän ja neki metsässä puun kantapäitä…" Kantapäät olivat kantoja ja purskahta peehen oli pälkähtää päähän. Tällaisella kielellä jaettiin oikeutta.
Vuonna 1920 Helsingin yliopiston opiskelijoista ruotsinkielisiä oli kolmannes ja vuonna 1930 viidennes. Opetuksessa suhdeluku oli vieläkin suurempi ruotsalaisuuden eduksi. Helsingin yliopiston lisäksi maassa oli 1920-luvun alussa kaksi yksityistä yliopistoa, Åbo Akademi ja Turun Suomalainen Yliopisto. Lisäksi oli Teknillinen korkeakoulu, Kauppakorkeakoulu ja kaksi ruotsinkielistä kauppakorkeakoulua. Tilastojen mukaan 1930-luvun alkupuolella kauppakorkeakouluissa oli enemmän ruotsin- kuin suomenkielisiä opiskelijoita. Koska ruotsinkieliset eivät halunneet myöntää suomenkielisille tasavertaista asemaa, herätti epäoikeudenmukaiseksi koettu tilanne laajaa tyytymättömyyttä suomenkielisten keskuudessa ja oli perussyynä 1920–1930-luvuilla käydylle, ajoittain kiivaana riehuneelle kielitaistelulle.
Aitosuomalainen rintama
Ylioppilasmaailmassa vaikutusvaltainen Akateeminen Karjala-Seura eli AKS lähti hakemaan tilanteeseen muutosta 1920-luvun puolivälistä alkaen, ja joukkoon liittyi linjaansa Kekkosen ja kumppaneiden kaappauksen jälkeen tarkistanut Suomalaisuuden Liitto. Näitä järjestöjä kielikysymyksissä astetta radikaalimpi oli vuonna 1926 perustettu Aitosuomalaisten Liitto, jolla oli pari vuotta perustamisensa jälkeen alaosastojensa kautta jo 4.000 jäsentä. Yhdessä ne muodostivat aitosuomalaisen rintaman, jonka tavoitteena oli maan kulttuurin ja tiede-elämän lippulaivan, Helsingin yliopiston, muuttaminen suomenkieliseksi. Suomen muuttaminen lopulta virallisesti yksikieliseksi oli niin ikään asialistalla; sen toteutuessa ruotsi olisi saanut kansainvälisten suositusten mukaisen vähemmistökielen aseman.
Poliittisista puolueista aitosuomalaisuuden aate sai vastakaikua 1920-luvun loppupuoliskolta alkaen etenkin maalaisliitolta, myöhemmin jossain määrin myös kokoomukselta. Täysin aitosuomalainen oli Lapuan liikkeen perillinen Isänmaallinen Kansanliike. Suomalaisuuden Liitto pyrki vaikuttamaan vuonna 1933 valittavaan eduskuntaan lähettämällä tarmokkaan pääsihteerinsä L.A. Puntilan toimesta jokaiselle kansanedustajaehdokkaalle kirjeen, jossa kysyttiin asianomaisen kantaa Helsingin yliopiston suomalaistamiseen, ruotsin kielen asettamiseen vapaaehtoiseksi oppikouluissa ja yleensä kaksikielisyysjärjestelmän ylläpitämisen mielekkyyteen.
Vastavetona aitosuomalaisuuden kasvavalle kannatukselle poliittisella kartalla siihen saakka yleensä äärimmäiseen oikeistoon sijoitettu ruotsalainen kansanpuolue oli hakeutunut 1920-luvun kuluessa epäpyhään liittoon sosialidemokraattien ja kommunistien kanssa estääkseen kielipoliittiset uudistukset. Vastapalvelukseksi ruotsalaiset tukivat vasemmistoa heille tärkeissä kysymyksissä. Kielikysymys oli sosialidemokraateille heidän vahvan miehensä Väinö Tannerin sanoin »kuudennen luokan kysymys». Lähentymistä lienee edesauttanut se, että sosialidemokraattisessa puolueessa oli runsaasti ruotsinkielisiä jäseniä. Valittu jarrutustaktiikka osoittautui tehokkaaksi: ruotsalais-sosialistinen rintama pystyi pitkään kaatamaan kaikki eduskunnassa tehdyt aloitteet yliopistokysymyksen järjestämiseksi.
Ruotsin kieli vapaaehtoiseksi
Kiistasta tuli pitkä ja katkerakin. Aitosuomalaiset julkaisivat tilastoja, jotka osoittivat että ruotsinkielisten osuus oppilaitoksissa oli jatkuvasti huomattavasti suurempi kuin heidän osuutensa maan väestöstä olisi edellyttänyt. Yliopistolaitoksen lisäksi ruotsinkielinen oppikouluverkosto oli suhteellisesti paremmin kehittynyt kuin suomenkielinen, ja sillä oli enemmän valtionapuja käytettävänään oppilasta kohden. Esimerkiksi vuonna 1931 viralliset tilastot osoittivat, että 78 % valtion oppikouluille antamista määrärahoista meni suomenkielisille ja 22 % ruotsinkielisille kouluille. Ruotsinkielisiä oli tuolloin 10 % maan asukasluvusta. Ruotsinkieliset myönsivät epäsuhdan, jonka he sanoivat johtuvan historiallisista syistä, mutta heillä ei ollut halua vapaaehtoisesti muuttaa tilannetta.
Aitosuomalaiset vaativat myös ruotsin kieltä vapaaehtoiseksi aineeksi oppikouluissa. Tilalle tarjottiin maailmankieleksi nousemassa ollutta englantia, kuten esimerkiksi maisteri Elsa Enäjärvi kirjoitti Suomalaisuuden Liiton vuonna 1929 julkaiseman Englanti ruotsin sijaan ensimmäiseksi vieraaksi kieleksi suomalaisiin kouluihin -nimisen pamflettinsa lopuksi:
– Tämä asia on periaatteellisesti ja käytännöllisesti vastaansanomaton. Tässä ei ole kysymys ruotsalaisvihasta eikä Ruotsin halventamisesta, vaan tässä on puhe eräästä Suomen kulttuurikansan elinkysymyksestä.
Ruotsinkieliset eivät yleensä lähteneet kiistämään tilastollisia tosiasioita, mutta historiallisen kehityksen seurauksena saavuttamistaan etuoikeuksista he eivät halunneet taistelutta luopua. Lähinnä ruotsinkielisten poliitikkojen ja lehtimiesten toimesta tukea ja myötätuntoa omalle asialle haettiin Pohjanlahden länsipuolelta, minne levitettiin suorastaan kauhutarinoita ruotsalaisen rodun Suomessa kokemasta sorrosta. Niiden mukaan mongoliset aitosuomalaiset halusivat hävittää ylempirotuisen ruotsinkielisen, rakentavan germaanisen kulttuurin, jonka välityksellä Suomi nautti länsimaista sivistystä.
Kielikysymyksestä rotukysymykseksi
Ruotsin yleiseen mielipiteeseen vetoaminen ja Ruotsin holhoavaksi koettu asenne Suomen kielikysymykseen ärsyttivät nuoren tasavallan kansallista itsetuntoa. Aitosuomalaiset tuomitsivat jyrkästi Ruotsin puuttumisen Suomen sisäisiin asioihin ja muistuttivat Ruotsin Länsipohjassa sekä Norjan Ruijassa järjestelmällisesti harjoittamasta suomalaisvähemmistöjen todellisesta kieli- ja kansallisuussorrosta. Suomalaisuuden Liittokin puuttui usean kerran naapurimaiden toimintaan, joka rikkoi Kansainliiton vähemmistöoikeusperiaatteita. Länsipohjassa ei annettu missään koulussa opetusta suomeksi, ja suomen puhumisesta koulun piirissä rangaistiin, koska Ruotsin kansalliskiihkoinen koululaitos, kirkko ja valtiovalta olivat yhteistuumin päättäneet sulattaa alueen kymmenettuhannet suomalaiset alkuperäisasukkaat ruotsalaisuuteen hinnalla millä hyvänsä. Norjan Ruijassa elävien kveenien olot eivät olleet sen paremmat.
Aitosuomalaisten taistelutahto kasvoi, kun monet Suomen ruotsinkieliset näkivät itsensä enemmän ruotsalaisen kuin suomalaisen kansallisuuden edustajina. Ajatus Suomessa asuvista kahdesta eri kansallisuudesta oli johdettu rasistisista rotuopeista, joita eritoten svekomanian isäksi kutsuttu professori A.O. Freudenthal (1836–1911) oli kylvänyt viikinkiromantiikasta ihastuneiden Suomen ruotsinkielisten mieliin. Aitosuomalaisia ärsytti teesi suomalaisten alempirotuisuudesta, josta syystä Suomesta ei ollut sivistyskansaksi, mutta mielissä heräsi myös kiusallinen kysymys: oliko Ruotsi myös Suomen ruotsinkielisten henkinen isänmaa?
Suomalaisuuden Liitto vastusti kielikysymyksen tekemistä rotukysymykseksi ja osallistui aitosuomalaisessa rintamassa ulkoparlamentaariseen painostukseen: kansalaiskokousten, adressien keruun, mielenosoitusten sekä yliopiston luentolakkojen järjestämiseen puheenjohtajansa, professori V.A. Heiskasen johdolla. Heiskanen ajoi asiaa antaumuksellisesti myös eduskunnassa, jonne hänet valittiin maalaisliiton listalta vuonna 1933. Tiedonvälityksen edistämiseksi liitto perusti sanomalehtitoimiston, jonka kautta se välitti suomalaisuustaisteluun liittyviä artikkeleita, haastatteluita ja uutisia erityisesti maaseutulehdille. Taistelu Helsingin yliopistosta oli myös keskustelua Suomen sivistyksellisestä linjasta.
Suomalaisuuden Liiton tarmokas ja näkyvä toiminta 1930-luvulla perustui sen aatteelle omistautuneiden jäsenten vapaaehtoisesti antamaan työpanokseen: paljon heitä ei ollut, sillä vuonna 1932 liitolla oli 430, neljän vuoden kuluttua 403 ja vuonna 1940 enää 340 jäsentä. Todella aktiivisten jäsenten määrä on varmaan liikkunut kymmenissä, mutta toiminnan tukena oli laajojen kansalaispiirien kannatus: elettiin suomalaisuusliikkeen renessanssia.
Oikeutta suomalaisvähemmistöille
Vaikka suomalaisuuden asia näytti valtakunnallisesti menevän eteenpäin 1930-luvulla, tuottivat liitolle jatkuvaa huolta Uudenmaan, Turun seudun ja Pohjanmaan ruotsinkielisten seutujen suomalaisvähemmistöjen ruotsalaistuttaminen yleensä ja heidän kouluolonsa erikoisesti, kuten Urho Kekkosen kirjoituksesta Suomalaisessa Suomessa vuonna 1931 käy ilmi:
– Kymmenet jopa sadat suomalaiset lapset monissa rannikkokunnissa pakoitetaan käymään ruotsalaista koulua ja lasten vanhemmat, jotka haluavat saada lapsilleen suomalaista opetusta, saatetaan sellaisen taloudellisen ja henkisen painostuksen alaiseksi, että tuntuu vaikealta uskoa kuulevansa sitä 20-vuosisadan Suomesta. Sanotaan, että Suomessa harjoitetaan kielisortoa ja se on totta: ruotsalaiset harjoittavat sitä suomenkielisiä lapsia ja heidän vanhempiaan kohtaan häikäilemättömämmin ja laajemmassa mittakaavassa kuin olisi voitu konsanaan ajatella.
Jatkuvasti paljastui tapauksia, joissa ruotsinkielisten hallitsemissa kunnissa syrjittiin paikkakunnan suomenkielistä kansakoulua ja sen oppilaita. Suomenkielisiä merkittiin kirkonkirjoihin ruotsinkielisiksi, jotta kunta ei muuttuisi kaksikieliseksi (raja oli 12 %), heidän maanostoaan yritettiin järjestelmällisesti estää, heitä uhkailtiin ja heidät saatettiin jopa erottaa työpaikoiltaan, jos he yrittivät vaatia laillisia oikeuksiaan tai uskalsivat laittaa lapsensa suomalaiseen kansakouluun.
Alaveteli, Jepua, Lapinjärvi, Pietarsaari, Pernaja, Porvoo ja Tenhola olivat suomenkielisten kannalta vaikeita paikkakuntia, mutta liiton asettama kansakoulututkimustoimikunta puheenjohtajanaan Yrjö Vuorjoki löysi 1930-luvun alussa useita muitakin suomenkielisiin ylimielisesti tai suorastaan rasistisesti suhtautuvia pitäjiä ruotsinkielisestä Suomesta. Kansakoulututkimustoimikuntaa auttoivat auliisti AKS, Aitosuomalaisuuden Liitto, Eteläpohjalainen, Eteläsuomalainen ja Varsinaissuomalainen osakunta. Suomalaisuuden Liitto pyrki kiinnittämään viranomaisten ja julkisen sanan huomion epäkohtiin ja laittomuuksiin monesti saadenkin muutoksen aikaan. Liitto yritti myös tukea suomenkielisiä kansakouluja henkisesti ja taloudellisesti.
Tolkkisten tapaus
Erityistä huomiota julkisuudessa sai 1930-luvun puolivälissä niin sanottu Tolkkisten tapaus, kun ruotsinkielisten johtama porvoolainen selluloosatehdas irtisanoi kolme pitkään sen palveluksessa ollutta suomenkielistä työmiestä. Syynä oli miesten kuuluminen saunakamarissa toimineen Tolkkisten–Mustijoen yksityisen suomalaisen kansakoulun johtokuntaan. Suomalaisuuden Liitto avusti taloudellisesti pulaan joutuneiden työmiesten perheitä, suoritti asiassa tutkimuksen ja nosti sen perusteella asiasta julkisen äläkän. Liiton puheenjohtaja Heiskanen otti ongelman esille eduskunnassa:
– Meille kaikille on tunnettua se sorto, jonka alaisena riippuvassa asemassa elävät suomalaiset työmiehet useissa tapauksissa ruotsalaisseuduillamme elävät. Heitä halveksitaan sentakia, että he ovat työmiehiä, ja heitä vihataan siksi, että he ovat suomalaisia. Heitä siedetään, jos heillä ei ole lapsia tai jos he panevat lapsensa ruotsalaisiin kansakouluihin ruotsalaistumaan, mutta jos he käyttävät lapsiaan suomalaisissa kansakouluissa, niin heitä usein aletaan painostaa. Jos seudulla on yksityinen suomalainen kansakoulu, jossa suomalaisten työmiesten lapset käyvät ja jota ruotsalaiset työnantajat katselevat karsain silmin, niin lasten vanhempien asema usein käy sietämättömäksi. Ja jos lasten onnettomat vanhemmat sattuvat kuulumaan seudun yksityisen kansakoulun johtokuntaan, on työmaa heiltä sillä seudulta hyvin pian lopussa.
Tolkkisten tapausta Heiskanen kutsui kielipoliittiseksi työmaaterroriksi. Hän vaati painokkaasti, ettei Suomessa saa sortaa ketään sen tähden, että hän on suomalainen ja moitti ankarasti sosialidemokraattien poliittista liittoa ruotsalaisten kanssa.
Varmasti osaltaan Suomalaisuuden Liiton painokkaat väliintulot Tolkkisten kaltaisissa tapauksissa vaikuttivat kiihkoruotsinmielisten toimintatapoihin – ne siistiytyivät. Joka tapauksessa ruotsinkielisten harjoittama kielisorto antoi oikeudenmukaisuuden puolesta taisteleville suomalaisuusaktivisteille runsaasti polttoainetta Suomalaisuuden Liiton toiminnan ensimmäisinä vuosikymmeninä.
Ruotsalaisuuden päivän katumellakat
Tiukasti asialinjalla tapahtuneen Suomalaisuuden Liiton toiminnan ulkopuolella kielitaistelun laineet saattoivat välillä lyödä hyvinkin korkealla: katukilpiä tervattiin ja Kustaa Aadolfin eli ruotsalaisuuden päivänä 6. marraskuuta, joka monelle ruotsinkieliselle edusti taistelevan ruotsalaisuuden päivää ja jonka aitosuomalaiset puolestaan nimesivät vastavetona Hakkapeliittain päiväksi Ruotsin suurvaltakauden sodissa kaatuneiden suomalaissoturien muistoksi, nujakoitiin etenkin Helsingissä eri kieliryhmiä edustavien koulupoikajoukkojen kesken. Takinkäänteeseen kiinnitettävää Svenska Dagenin merkkiä hamusivat aitosuomalaiset koltiot, vastaavasti ruotsikiihkoiset kävivät Suomalaisuuden Liiton myymän suomalaisuusmerkin kantajien kimppuun, kuten esimerkiksi silloinen ylioppilas, myöhempi akateemikko ja Suomalaisuuden Liiton pitkäaikainen aktiivijäsen Matti Kuusi on muistellut:
– 10. marraskuuta 1933, iltamyöhällä, aution Hietalahden torin laidassa, havaitsin yllättävästi, että molemmille sivuilleni ja taakseni ilmaantui tuntemattomia nuoriamiehiä. He toimivat ripeästi ja tottuneesti. Maatessani kadulla tajusin heidän kopeloivan Suomalaisuuden Liiton kullanväristä merkkiä rintapielessäni. Virotessani ehdin nähdä, miten partio juoksujalkaa hävisi nurkan taa.
Kieliryhmien välinen juopa saattoi siis olla tämän päivän näkökulmasta katsottuna yllättävän syvä. Ruotsinkielisen puolen lähtökohtia 1930-luvun kielitaisteluun on muistellut puolestaan professori Nils Meinander seuraavalla tavalla:
– Kyllä me ruotsinkieliset siihen aikaan pidimme suomalaisia alempana rotuna ja itseämme huonompina. Kielirajan yli ei juurikaan ollut kanssakäymistä ja avioituminen suomenkielisen kanssa oli munaus. Omaa paremmuuttamme perustelimme rotuopein… Suomalaiset olivat jotenkin toisenlaisia.
Jussi Niinistö"
Vastaukset 4
Vanhimmat
Kunnioitan noita 30 luvun taistelijoita suomenkielen puolesta. Oli varmaan erittäin vaikeaa. Missä ovat ne nykyajan urheat taistelijat? Nyt meillä on vain yksi todellinen sankari - Heikki Tala
78 % haluaa Iltalehden gallupin mukaan lakkauttaa FST %:n.
70 % haluaa pakkoruotsin pois.
Kysymys kuuluu, pikemminkin, miksi suomenkieliset poliitikot eivät noudata kansan tahtoa, vaan ottavat lahjuksia RKP-rahastoilta.
Eihän nykyisessä Suomessa mikään kustantamo uskalla ottaa edes kirjoja aiheesta julkaistaviksi.
Julkaisutoiminta on niin kankeaa, että paperiversio otetaan hyllyyn makaamaan. Pitkän ajan kuluttua saattaa tulla vastaus: ei sovi meidän kustannusohjelmaamme. Toivotamme onnea sujuvasti kirjoitetulle tekstillenne.
Niinpä kirjoja saattavat julkaista ja mainostaa saksalaiset kustantajat ja välittäjät.
Heikki Tala on todellinen nykyajan sankari toimiessaan tässä pysähtyneisyyden ilmapiirissä.
Minun peehen purskahti sellainen muistikuva, että eräs kokoomuksen johtohenkilö kävi joskus 1990-luvulla juhlapuhumassa ruotsalaisuuden juhlissa Vaasassa. Hän pyysi anteeksi puolueensa nimissä, koska se oli ajanut suomalaisuuden asiaa ja siten vastustanut sen ajan rkp:läistä kielipolitiikkaa. Mitenkä paljon Ville Itälä tiesi tällöin 1930-luvun oloista?
Mitä nykyiset poliitikot tietävät?
Lukiessani ylläolevaa mainiota kuvausta Suomen kielioloista ennen toista maailmansotaa, minulle purskahti peehen, että me poljemme paikallamme. Kuvaus sopii osittain myös tämän päivän kuvaukseksi. Samoja argumentteja silloin ja nyt. Olemme jopa huonommassa asemassa nyt kuin oltiin 1930-luvulla, koska nyt ei ole sitä sivistyneistön massiivista tukea ja kiinnostusta, mitä tämä aika tarvitsee ja vaatii. Poliitikkomme ovat laupiaita iskelmälaulajia, missejä ja hiihtäjiä. Tosin poikkeuksiakin löytyy. Meillä ei myöskään ole mediaa, joka uskaltaa ottaa kielipolitista kantaa ja puolustaa suomen kieltä.Päinvastoin, media on jopa aktiivisesti meitä/suomen kieltä vastaan.
Kun nyt tätä kurjuutta alkaa tällä tavalla katselemaan, niin alkaa jopa pelottamaan kielemme tulevaisuus. Sillä kun on niin vähän tukijoita. Ainakin toistaiseksi.
On kuitenkin olemassa toivoa siitä, että vuosi 2009 avaa monen suomalaiset naivinsiniset silmät.