Miten atet pärjäätte kuolemanpelon kanssa?
"Ei ole kuolemanpelkoa", siellä jo joku huutaa.
Eikä valehtele ensimmäistä kertaa.
"Ei ole kuolemanpelkoa", siellä jo joku huutaa.
Eikä valehtele ensimmäistä kertaa.
Kuoleman pelko
Scared.
15720
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 15
Vanhimmat
Tottahan toki kuoleminen pelottaa: kuolema voi olla hivuttava ja nöyryyttävä esimerkiksi avuttomana vaipoissa ja makuuhaavoissa maatessa tai sitten hirmuisen tuskallinen. Jos taas tekisi mieli jäädä katselemaan maailman menoa vielä joksikin aikaa, tietysti kuoleminen tuntuu melko vittumaiselta tapahtumalta. Elämästä ja läheisistään joutuu luopumaan vain kerran, eikä sitä pysty harjoittelemaan sujuvammaksi.
Kuolemaan se sitten loppuu, joten sen viimeisen hengenvedon jälkeisiä tapahtumia eli kuoppaamista tai polttamista ei tarvitse pelätä.
Oletko mahdollisesti toisenlaisia vastauksia vailla? Mitä muuta voisi pelätä kuin kipua ja kaikesta luopumisen tuskaa?
Itsekin olen asioita vähäsen tälleen kelaillut. Kuolemassa pelottavinta ei ole kuoleminen tai kuolemanjälkeinen, vaan se mitä voi elämässään kokea ennen kuolemaa. Siltä kuoleman pelottavimmalta osa-alueelta ei Jumalakaan näytä ihmisiä suojelevan; uskoviakin ihmisiä kuolee liian nuorina, tai tuskallisen hitaasti, hivuttaen, kärsien. Niinikään menetyksen tuska on kaikille yhteinen, uskontoon katsomatta.
Kuoleman jälkeen ei minustakaan mitään pelättävää enää ole. Siihen päättyy minun elämäni, ruumiini, sieluni ja olemassaoloni. Omasta puolestaan ei ole enää mitään pelättävääkään, korkeintaan sitä kantaa vähän huolta niistä jälkeen jäävistä. Mutta sitäkään ei enää kuolemansa jälkeen ole itse murehtimassa...
tulee heittää näkemyksensä ('kalvosulkeiset') yhtäkuinhöpinästä.
..ja pelkohan on yhtäkuin suhtautumista tuntematonta kohtaan jne..
jotkut diggaa ladoista, jotkut aku ankoista ja jotkut muuten vaa tietämisestä.
Ajattelen pois lähtemistä jokaisena päivänä. Siihen voi varautua.
Henkistä ja fyysistä kuntoaan voi ylläpitää. Saattaa hyvinkin olla...
"katselen" Suomen 100v päivää toisesta olomuodosta.
Kuoleman jälkeisestä ei ole pelkoa.
arvaas nyt ihan huvikses kumpi on mielekkäämpää; sättäily täällä, vai kuolemanpelon kelailu?
toinen kyssäri; jos fossiili on hiffannut kuoleman joskus koittavan ja kokee tämän tavallaan, niin kokeeko tämä fossiili asian uniikkina?
jatkokysymys; luuleeko fossiili kenties olevan ainutlaatuinen*?
*käsittää myös lahkot
Minulle kuoleman pelko aiheuttaa lähinnä sitä, että pyrin elämään kokoajan, joka päivä täyden elämän. En koen kuoleman pelkoa varsinaisena pelkona siis ahdistavana, vaan se on enneminkin liikkeelle paneva voima. En siirrä vuosien päähän asioita, joita haluan tehdä. JOs haluan hemmotella itseäni tai perhettä, teen sen aikailematta. Toivon, että kuoleman hetkellä ei ajatuksissani olisi, että "voi kun olisin tuonkin asian tehnyt silloin".
Kuolema tulee jokaiselle, aamulla kun nouset sängystä, et voi olla varma menetkö illalla nukkumaan. Siksi ei pidä käyttää aikaa turhaan riitelyyn ja murehtimiseen, vaan elämästä nauttimiseen.
ja joista muistui mieleen tiibetiläinen joogi Milarepa. Miltsi tappoi nuoruudessaan koko sukunsa mustan magian voimin. Kärsi sittemmin syyllisyydestä ja mietiskeli tekojaan 40 vuotta luolassa ravintonaan nokkoset.Ulos tullessaan Milarepan on sanottu sanoneen, että hänen uskontonsa on se, että ei kadu mitään mitä on tehnyt elämänsä aikana. Hän on kansallis sankari ja legenda.
Elämässä tulee töpeksittyä silloin tällöin, ja joskus täytyy vetäytyä funtsimaan mites tää nyt jatkuu. Tärkeintä on kuitenkin antaa elämän voittaa, ja jatkaa elämistä. Elää niin ettei tarvitse katua mitään. Ei ole mitään surullisempaa kuin katkera elämätön elämä. Olen kuullut monen seniorin katuvan enemmän tekemättömiä asioita, kuin niitä mitä on tehnyt. Jos elää tuonpuoleisen rangaistuksen/palkinnon pelossa/toivossa, saattaa jäädä paljon kokematta.
Itse suhtaudun pelkoihin kynnyksinä jotka on ylitettävä. Olen miettinyt kuolemaa paljon, ja aikaisemman elämäni uskonnollinen parafernalia ei edesauttanut kuoleman hyväksymistä, päin vastoin lisäsi pelkoja. Jossain vaiheessa pelkääminen alkoi nyppimään, olin kai aina huono uskis taistelu mentaliteettini kannalta. Aina on ollut vaikea hyväksyä valmiiksi pureskeltu ajatus siitä miten elämäni menee ja päättyy.
Kuoleman kohtaamisessa minua on auttanut paljon vanhusten kanssa seurustelu. Melkein poikkeuksetta, kun lähtö lähenee, luonto hoitaa tarpeellisen seniiliyden pumpuloimaan liian ajattelun.
Nuoren ihmisen terminaalinen sairaus oli vaikeampi hyväksyä, enkä käsitellyt sitä aikanaan hyvin, mutta opin siitäkin, että kuolemaan voi myös valmistautua, jos toivo parantumisesta turha.
Täytyy elää täysipäiväisesti niin, että on valmis, jos kuolee huomenna. Helppo sanoa, mutta mitä muuta oikeastaan voisi tehdä. Kuolema on väistämätön ja kaikki kuolevat. Turha sitä on pelätä.
suurinpiirtein samoilla sanoilla olisin itsekin
vastannut.
elämä pelottaa,,,
Alta koulukäisenä pelkäsin kovasti kuolemaa. Ikäloppu mummoni (tosiuskovanen muuten) puhui yhtenään kuolemasta naapurin mummon kanssa. Minä siinä veressä kuuntelin, kuinka madot syö ruumiin, eikä mitään jää. Serkkutyttökin kuoli sydänleikkaukseen.
Päättelin, että terveet lapset eivät voi kuolla muuten, kuin tulipalossa tai karhun syömänä. Niinpä sitten mietin vahtoehtoset poistumisreitit aina iltaisin siltä varalta, että yöllä tulisi tulipalo. Jouluisin keräsin joululahjat sängyn viereen, ja mietin, mitkä niistä otan kiireessä mukaani. Karhujen suhteen oli on ongelma. Isäni kuorsasi niin kovaa, etten olisi millään voinut huomata, jos murseva karhu hiippailee sisään. Niinpä muutin eräänä yönä yläkertaan mummon luo.
Tällä hetkellä pelkään huolimattomia ja univelkaisia lääkäretä, jotka voivat teurastaa minut jossain saraalassa. Niitä vastaan suojaudun huolehtimalla terveydestäni. Ennenaikanen väkivaltanen kuolema on kyllä pelottava vaihtoehto, siis se väkivalta, joka aiheuttaa sen kuoleman.
Vuosien varrella on tullut katsottua vanhoja ihmisiä. Esim. isäni sanoi siinä 75 vuotiaana, että hän on tekemisensä tehnyt, eikä hän enää tee yhtään mitään. Sen jälkeen hän ei todellakaan tehnyt oikeastaan muuta, kuin katseli kädet selän takana omenapuiden ja marjapensaiden kasvua ja ihaili kaikkea, mitä oli omin käsin tehnyt. Kasivitosena hän sitten kuoli, eikä heittäytynyt missään vaiheessa uskonnolliseksi.
Minä olen ajatellut, että pitää elää, kun on elämisen aika, että voi jossain vaiheessa seistä kädet selän takana kaiken tarpeellisen tehneenä ja valmiina luopumaan.
i-ongelmia. Pitäisi lyödä nappia vasaralla, että onnstuisi varman päälle.
Minä siinä veressä kuuntelin -> siis vieressä kuuntelin
saraalassa ->sairaalassa.
etenkin se "veressä", koskapa just olit kuuntelemassa ruumiin mätänemisestä ...
Ne tarinat lapsuudesta olivat aivan ihania!!
Isästäsi tuli mieleen oma iskä, joka täyttää helmikuussa 83. Sillä on aina jotain tekeillä, kirjottaa kirjaa tai opiskelee espanjaa tai ... Mä tykkään sen asenteesta. Edustaa tavallaan sitä "istuta vielä se omenapuu, vaikka huomenna maailma kuolee" -ideologiaa. Niin mäkin haluan elää.
vaikka pelkäisin.Mitä se muka todistaa.
Kuolemanpelkoa? Olen vielä niin nuori että asian miettiminen tuntuu todella turhauttavalta.
Ajatusmailmani on melko pieni eli kiintopisteeni ovat nämä. Elänhyvän elämän, kuolen hyvän elämän lopussa. Tuskimpa haluan elää miljardeja vuosia missään mailman kolkassa. Joten luulempa että suurempi pelko on joutua taivaaseen.