Aihe

masentunut ja parisuhde

aika-ajoin onneton

hei vaan.. minulla olisi tällainen pienimuotoinen kysymys masennuksesta. Kun ollaan parisuhteessa ja toisella osapuolella on masennusta, miten se yleensä vaikuttaa siihen toiseen? Jos teillä masentuneen kanssa yhdessä olevilla on kokemusta, niin kertokaa! Tarttuuko masennus, kuinka rankkaa se on? Rasittaako toisen huono olo? Entä kun toinen on masennuksen kourissa ja saattaa valittaa jatkuvasti samoista asioista, jaksatteko kuunnella toista, lohduttaa ja olla vierellä? Välillä kun tuntuu, ettei toista enää kiinnosta, kun aina samat jutut pistää pohjalle. Masentuneelle olisi kuitenkin tärkeää purkaa itseään, mutta jaksaako se toinen puolisko olla olkapäänä?

Olisin kiitollinen vastauksistanne, jos vaan jotain asiasta osaatte sanoa!

43

31217

    Vastaukset

    Anonyymi (Kirjaudu / Rekisteröidy)
    5000
    • meistä se

      joka sairastui masennukseen enkä nähnyt muuta vaihtoehtoa kuin lopettaa suhteen. Minulla ei olisi ollut voimia ylläpitää sitä enkä voinut vaatia toista osapuolta odottamaan kuukausi- ehkä vuosikaupalla, että oloni kohenisi ja alkaisin taas kiinnostua seksistä jne. Pärjäsin välillä jo ilman lääkitystä, mutta masennus uusii helposti ja tämä toinen jakso tuntuu olevan paljon vaikeampi kuin ensimmäinen.

    • masentunut on

      etupäässä kumppanilleen taakka, ja suhde tällaiseen ihmiseen saattaa johtaa myös sen alunperin terveen osapuolen masentumiseen. Masentunut tarvitsee terapiaa toipuakseen, ja kumppani ei voi olla se terapeutti, vaikka haluaisikin. Masentunut ei oikeastaan kykene rakastamaan, vaan rypee vain omassa huonossa olossaan (koska ei jaksa tehdä muuta) ja tarrautuu helposti kumppaniinsa liikaa tai sitten työntää kumppaniaan poispäin. Joskus masentunut voi kuvitella, että rakkaus parantaa hänet, mutta niin ei käy koskaan.

      Olen itse ollut suhteessa se masentunut osapuoli, enkä enää koskaan halua olla kenellekään sellainen taakka, kuin olin tuolloiselle kumppanilleni. En halua tuhota kenenkään toisen elämää.

    • ollaan..

      ...ja minä olen masentunut. Onhan se vaikeaa välillä, mutta ei toista muunkaan sairauden vuoksi jätetä. Jos ollaan yhteen menty, niin on sitä otettava huomioon, että toinen jossain vaiheessa elämää todennäköisesti sairastuu. Se vain kannattaa ottaa sellaisena testinä, että aika vahva pari sitä ollaan jos tästäkin selvitään.

      Jos toinen ei kestä sitä vuotta ilman jatkuvaa huomiotasi, niin kannattaa harkita tarkkaan lapsen hankintaa:) Hän vie kyllä naisen huomion melkoisen hyvin ja ajankin. Yhteiseloon kuuluu kaikenlaista ja jos suhde on tarkoitettu kestämään, niin siihen saa myös kuulua toisen sairaus. On se sitten masis tai mikä tahansa. Sitä mieltä minä olen.

      En minäkään miestäni olisi jättämässä jos hän sairastuisi, vammautuisi yms. Kyllä ne vaihtoehdot vain on otettava huomioon. Kelkka voi kääntyä koska vain ympäri. Nyt minä olen sairas. Joku päivä se voi olla minun mieheni.Eikä masennus tartu. Ei välttämättä ole aina bilemeininki, mutta meillä on tällaista vuoristorataa tämän mun sairauden kanssa.

      Anna toisen elää myös omaa elämäänsä ja käydä tuulettumassa kavereiden kanssa. Silloin hän jaksaa sitä sinunkin tilaasi.

      • aika-ajoin onneton

        Minun elämäni on yhtä vuoristorataa. Tänään saatan olla onnellinen, joka asia tuntuu hyvältä, mutta taas huomenna saatan parahtaa kynän tippumisesta lattialle. Tunnen välillä olevani taakka puoliskolleni, mutta toisaalta uskon myös siihen että tässä parisuhdettakin testataan.

        Selvennykseksi voin sanoa ettei masennukseni ole sieltä pahimmasta päästä. Se tulee kausittain, joskus voi olla kuukausikin hyvää aikaa ennen kuin taas tulee uusi romahdus. puoliskoni on kyllä paikalla aina kun tarvitsee, mutta se juuri mikä minua vaivaa, on se, että välillä tuntuu, ettei hän jaksa aina kannatella. Silloin yritän purkaa asian muualle.

        Ehkä olen vain hieman hysteerikko. Etsin väkisin itsestäni ja ympäriltäni huonoja asioita ja tämäkin voi olla sitä. Puoliskoni sanoo kuitenkin, että hän ei tahdo minun edes kuvittelevan että olisin hänelle taakka. Mutta ehkä vain siksi, kun pelkää minun masentuvan enemmän. Tai sitten taas ylireagoin..

        Ei tämä ole ollenkaan helppoa nyt..


      • toiselta
        aika-ajoin onneton kirjoitti:

        Minun elämäni on yhtä vuoristorataa. Tänään saatan olla onnellinen, joka asia tuntuu hyvältä, mutta taas huomenna saatan parahtaa kynän tippumisesta lattialle. Tunnen välillä olevani taakka puoliskolleni, mutta toisaalta uskon myös siihen että tässä parisuhdettakin testataan.

        Selvennykseksi voin sanoa ettei masennukseni ole sieltä pahimmasta päästä. Se tulee kausittain, joskus voi olla kuukausikin hyvää aikaa ennen kuin taas tulee uusi romahdus. puoliskoni on kyllä paikalla aina kun tarvitsee, mutta se juuri mikä minua vaivaa, on se, että välillä tuntuu, ettei hän jaksa aina kannatella. Silloin yritän purkaa asian muualle.

        Ehkä olen vain hieman hysteerikko. Etsin väkisin itsestäni ja ympäriltäni huonoja asioita ja tämäkin voi olla sitä. Puoliskoni sanoo kuitenkin, että hän ei tahdo minun edes kuvittelevan että olisin hänelle taakka. Mutta ehkä vain siksi, kun pelkää minun masentuvan enemmän. Tai sitten taas ylireagoin..

        Ei tämä ole ollenkaan helppoa nyt..

        kannalta jos toinen olis masentunut lähtisitkö sinä kalppimaan mistä aita on matalin?
        kyllähän siinä on suhde koetuksella mutta
        eihän se ole syy lähteä jos toinen sairastaa..


      • hyvä ihminen
        aika-ajoin onneton kirjoitti:

        Minun elämäni on yhtä vuoristorataa. Tänään saatan olla onnellinen, joka asia tuntuu hyvältä, mutta taas huomenna saatan parahtaa kynän tippumisesta lattialle. Tunnen välillä olevani taakka puoliskolleni, mutta toisaalta uskon myös siihen että tässä parisuhdettakin testataan.

        Selvennykseksi voin sanoa ettei masennukseni ole sieltä pahimmasta päästä. Se tulee kausittain, joskus voi olla kuukausikin hyvää aikaa ennen kuin taas tulee uusi romahdus. puoliskoni on kyllä paikalla aina kun tarvitsee, mutta se juuri mikä minua vaivaa, on se, että välillä tuntuu, ettei hän jaksa aina kannatella. Silloin yritän purkaa asian muualle.

        Ehkä olen vain hieman hysteerikko. Etsin väkisin itsestäni ja ympäriltäni huonoja asioita ja tämäkin voi olla sitä. Puoliskoni sanoo kuitenkin, että hän ei tahdo minun edes kuvittelevan että olisin hänelle taakka. Mutta ehkä vain siksi, kun pelkää minun masentuvan enemmän. Tai sitten taas ylireagoin..

        Ei tämä ole ollenkaan helppoa nyt..

        äläkä käperry omaan itseesi! Siitä se tervehtyminen lähtee. Reipasta elämää ja turha analysointi hornan tuuttiin!


      • näitä
        hyvä ihminen kirjoitti:

        äläkä käperry omaan itseesi! Siitä se tervehtyminen lähtee. Reipasta elämää ja turha analysointi hornan tuuttiin!

        idiootteja neuvoinensa riittää. Ryhdistäydy. Just joo. Et tosiaankaan tiedä, mitä se masennus on.


      • voi kylläkin
        hyvä ihminen kirjoitti:

        äläkä käperry omaan itseesi! Siitä se tervehtyminen lähtee. Reipasta elämää ja turha analysointi hornan tuuttiin!

        ryhdistäytyä. Masennussairaudesta se on yhtä hyvä lääke kuin "ryhdistäytyä" hammassärystä.


      • bibolaarihäiriö
        hyvä ihminen kirjoitti:

        äläkä käperry omaan itseesi! Siitä se tervehtyminen lähtee. Reipasta elämää ja turha analysointi hornan tuuttiin!

        tiedä masennuksesta tuon taivaallista! Joten ole hiljaa!!!


    • toisen

      Masentunut tekee helvetin toisen elämästä. Vie kaikki voimat. Siihen riutuu ja ei ole lopulta voimia edes lähteä suhteesta pois. Kamala paikka. Kokenut!

      • masentunut...

        puolisoni muuttui "paranemisprosessissa" aivan erilaiseksi, täysin tuntemattomaksi ihmiseksi. Jotenkin hänen koko persoonallisuutensa muuttui tai sitten en alunperin "tuntenut" häntä. En tiedä, oliko hänen mielenterveysongelmansa sitten jotain muuta masennuksen lisäksi. Selvää on, että ero siitä tuli.


      • KOKEMUKSELLA SANON!

        Olen täysin samaa mieltä, masentunut vie KAIKEN elämäniolon lopulta myös toisestakin (ja lapsistaan) ja tosiaan, toinen ei jaksa enää lähteä edes pois suhteesta kun ei ole voimia!!Itse elän parasta aikaa juuri tällaisessa tilanteessa, mies on pahasti masentunut ja saanut sekaisin koko perheen ja itse en jaksa enää viedä lapsiani ja itseäni pois tästä helvetistä, surullista...


      • 9+10
        masentunut... kirjoitti:

        puolisoni muuttui "paranemisprosessissa" aivan erilaiseksi, täysin tuntemattomaksi ihmiseksi. Jotenkin hänen koko persoonallisuutensa muuttui tai sitten en alunperin "tuntenut" häntä. En tiedä, oliko hänen mielenterveysongelmansa sitten jotain muuta masennuksen lisäksi. Selvää on, että ero siitä tuli.

        Tässä tiivistyy hyvin myös minun kokemukseni ja ajatukseni...olen ajatellut aivan samaa!
        Kertaalleen jo erottu avokin masennuksen takia. Oli vihamielinen, kylmä, luotaantyöntävä, välinpitämätön ja purki vihaa ja turhautumistaan minulle..ja lähes yksinomaan minulle. Minuun tämä ei olisi saanut vaikuttaa mitenkään. Olisi pitänyt aina jaksaa kuunnella ja olla aurinkoinen. Minulla ei saanut olla murheita, eikä minulla ollut oikeutta vaivata murheillani Häntä, jolla jo muutenkin oli tarpeeksi mielensä päällä. Niin..oli sillä minuunkin vaikutusta. Hymy hyytyy ja stressioireita ilmaantuu, mutta onneksi ei sen enempää, ainakaan omalla kohdallani. Kyllä sitä aikansa jaksaa ja toki haluaa olla tukena ja kuunnella, mutta rajansa kaikella. Itse jaksoin reilu puoli vuotta ja sen jälkeen tuli avoero.


    • jotenkin vaan jaksaa

      Tää aihe on lähellä itseäni, sillä olen ollut suhteessa pari vuotta melko pahasti masentuneeseen ihmiseen. Sanotaan, että ensimmäinen puoli vuotta oli aika kamalaa..kun ei oikein osannut antaa periksi että toinen on todellakin mieleltään sairas(vaikka syö lääkkeitä). Ehti tapahtua kaikenlaista, mm hän ajatteli ettemme jatka koska pelkäsi tunteitaan (rakkautta)...sain hänet jotenkin puhuttua ympäri, että kannattaa jatkaa. Sen jälkeen suhteemme syventyi hurjan paljon ja aloin jotenkin ymmärtää häntä paremmin. Se on totta että masentunut ei osaa ajatella eteenpäin eikä katua menneitä, sen kun käsittää voi suhteesta muodostua ihan kiitettävä. Itse anakin rakastan kumppaniani varmaan niin paljon, että olen oppinut vaan hyväksymään hänen "kausiaan". Mielestäni hyvä neuvo kuitenkin on: älä yritä muuttaa masentunutta, äläkä painosta häntä liikaa.
      Tähän loppuun vielä, oma kumppanini sanoi että olen ollut hänelle "luonnoviagraa";)...eli tunnen itseni aika ylpeeksi tosta joskus....mutta vaikka seksikin sujuisi, ei masentuneeseen suhde ole koskaan helppoa. Tarvitset hyviä ystäviä joille purkaa joskus tunteitaan ja paljon rakkautta!

    • on rankkaa

      Olen naimisissa masentuneen kanssa. Hän aina välillä aloittaa lääkityksen ja sitten lopettaa kuin seinään. Hän on erittäin epävakaa ja ehdottomasti tarvitsisi lääkityksen ja terapiaa. Meillä on kolme pientä lasta ja hoidan heidät yksin. Miehelläni menee niin paljon aikaa nukkumiseen, ettei hän ehdi olla läsnä meidän elämässä. Kun se todella alakausi alkaa, hän ei tee mitään muuta kuin juo ja nukkuu. Ja tietenkin hän luuhaa aamuun asti baareissa. Nytkin joulupäivänä hän otti ja lähti ryyppäämään ja me jäimme lasten kanssa ihmettelemään perään. Me elämme lasten kanssa elämää mikä määräytyy mieheni mukaan. Omaa aikaa minulla ei ole, koska mieheni ei voi hoitaa lapsia. Kauppaan pääsen lähtemään kun lapset ovat jo nukkumassa. Itsekin olen töissä ja tämän kaiken pyörittäminen on todella raskasta. Olen uskovainen joten erota en aio, jotenkin tässä on selvittävä. Kyllä sitä itselläkin on masentuneita päiviä, koska kyllä se masennus tarttuu. Kaikkein hankalinta koko asiassa on, että mieheni ei joko tiedosta tai halua myöntää tilaansa. Tänään oli ensimmäisen kerran viiden vuoden aikana olo, että nyt muutetaan lasten kanssa pois.

      • Voimia

        Oletko pyytänyt apua kotihommiin ja lastenhoitoon kuntasi perhetyöntoimistosta tai vastaavasta paikasta?
        Ei ole hyvä jos teet kaikki yksin ja väsytät itsesi loppuun. Soita rohkeasti apua itsellesi, se ei ole rahasta kiinni varsinkaan kun kyse on lapsiesi hyvin voinnista.
        Itse sain maksutonta apua koska olen masentunut neljän lapsen äiti ja mieheni pakenee kotielämän rankkuutta töihinsä.
        Tai ainakin itse koen tilanteen niin.
        Syvän pohjasukellukseni aikoina haluaisin jättää koko perheen ja muuttaa pois pilaamasta muiden perheen jäsenten elämää. En todellakaan ole mikään ilopilleri silloin.
        Ryyppäämistäkin olen harkinnut jotta olisin poissa perheen ilmapiiriä masentamasta, mutta en uskalla koska olen todetusti olen hengenvaarallinen itselleni masentuneena umpihumalassa. Baarissa olevat ihmisetkin vitutttaa liikaa.
        Seuraavan huonon kauden iskiessä aion kuitenkin ottaa tuntumaa paikalliseen alakultuuriin. Jotain tarvii tehdä. Ja noi lääkkeet on ihan kans jotenkin elämänlaatua laskevia.
        Nää mun masennukset on aikarankkoja ja kausittain iskeviä.
        Voimia sulle ja viisautta nähdä mikä ratkaisu on paras itsellesi ja lapsillesi. Ei kannata pilata väkisin omaa ja lasten elämää.


    • Mieslukija

      Kylmä totuus on, että masentunutta naista miehen kuuluu ritarillisesti hoivata, paijata ja rakastaa vaikka tämä olisi kuinka pohjalla ja käyttäytyisi kuinka huonosti.

      Jos mies taas on masentunut, nainen sanoo hänelle "vitun luuserirunkkari-peräkammarinpoika, lopeta se vitun neitimäinen ruikutus, ota itseäsi niskasta kiinni ja lopeta toi säälittävä pillittäminen!"

      Että näin se tasa-arvo toteutuu. Eikö olekin ihanaa?

      • yritän selviytyä

        Ei se näin yksinkertaista ole. Ei kannata yleistää. Miehelläni on diagnostisoitu masennus,ahdistus ja persoonallisuushäiriö. Hän oli pitkään pois työelämästä virallisesti mutta teki kuitenkin kaiken aikaa töitä epävirallisesti yksityisyrittäjä kun oli. Nyt hän on vieraan palveluksessa. Työssä hän joutuu säännöllisesti vaikeuksiin työporukan kanssa, näin on käynyt joka työyhteisössä. Kotona hän ei jaksa pienintäkään asiaa, aloittaa useita projekteja, joita on kesken koko ajan ja tietenkin kaikki työkalut ja paperit jäävät pyörimään epämääräisiin kasoihin ja säännöllisesti hän unohtaa missä kasassa mitäkin on. Kotimme alkaa muistuttaa kaatopaikkaa. Voiko masentuneelle sanoa yhtään mitään voiko yrittää auttaa hallitsemaan arjen kaaosta? No ei voi, siitä tulee vaan riita ja sitä itsesäälin ryöppyä ei jaksa enää. Lääkitystään hän ei käytä tai käyttää miten sattuu. Hoitosuhteen hän lopettaa,koska mielestään tietää kaiken paremmin kuin lääkäri. En ymmärrä enää lainkaan miten toimisin miten auttaisin, mikään ei hänelle kelpaa.


      • Halu auttaa

        Sain juuri tietää, että miehelläni on lievä masennus... Olen sen itsekin vuosia sitten kokenut ja tiedän miltä se tuntuu.
        Ehdotin miehelleni, jota rakastan syvästi että haluaisiko hän jutella jonkun ammatti-ihmisen kanssa? Sanoin että voidaan mennä yhdessäkin. Mieheni sanoi että mennään... =)

        Olin oikeasti jo eroamassa hänestä, kunnes hän kertoi tunteistaan. Ja tajusin sitten itsekin että niinhän se on... Olen tuntenut itseni huonoksi ja luullut ettei hän enää rakasta... mutta kaikki johtuukin masennuksesta. Hän kertoi rakastavansa minua ja sanoi että en saa missään nimessä luulla että tämä johtuisi minusta.

        Kiitän luojaani että mieheni sai sanottua asiat ja voin olla hänen tukena. Ei se ollutkaan rakkauden menetystä vaan masentuneisuutta...
        Mieheni kertoi että hänenkin olonsa helpottui kun ymmärsi masentuneensa ja kertoi siitä minulle. Pelkäsi että otan ja lähden.

        Jaksan auttaa koska rakastan ja meillä on niin paljon hyvää...=)


    • rakstunut

      Ei ole kummankaan osa helppo. Jos kuitenkin jaksaa yrittää ja taiistella sairauden läpi voi sen jälkeen suhde olla entistä vahvempi.

      Pitää vaan muistaa, että masentuneen puolisokin voi tarvita tukea.

      • Masentuneen puoliso

        Varmasti se elämä joskus helpottaa, mutta kauanko jaksaa elää masentuneen puolison ehdoilla.

        Minulla on tätä jaksoa takana nyt kolme ja puolivuotta, kaikki alkoi raskauden jälkeisestä masennuksesta, joka diagnosoitiin. Vaimolle määrättiin myös lääkkeitä, joita hän otti vähän aikaa mutta lopetti sitten. Syyn sain tietää vasta paljon myöhemmin. Joskus paremmilla kausillaan vaimo haluaisi adoptoida meille joskus lapsen, mutta kun mielialalääkitys on kuulemma adoptoinnin este.

        Silloin aluksi en ymmärtänyt enkä tiennyt puolison tilaa ja saatoin tulla loukanneeksi häntä joinain vaikeina hetkinä. Niitä loukkauksia olen pyytänyt anteeksi nyt vähintään kerran kuukaudessa, mutta anteeksi annosta ei ole tietoakaan.

        Olen yrittänyt sopeutua elämään vaimon kanssa, hänelle minun sukulaiseni ovat yksi syy saada "kohtauksia", joten olen kolmessa vuodessa rajoittanut oman kanssakäymiseni vanhempiini ja sisariini minimiin. Julkisesti se on liki mahdotonta, joten joskus tapaan heitä salaa, ihmeellistä mutta totta.

        Sitten puoliso alkoi myös epäillä, että levittelin juoruja tms. hänestä ystävilleni, vaikken ole koskaan levitellyt perheeni asioita ulkopuolisille, joten en ole enää myöskään juurikaan tekemisissä entisten ystävieni kanssa.

        Näiden yli kolmen vuoden aikana on ollut ehkä yhteensä kaksi kuukautta "hyvää aikaa", puoliso on käynyt minuun fyysisesti käsiksi kahdesti, kaksi kertaa hän on "raivokohtauksen" saatuaan yrittänyt vahingoittaa??? minua, heittämällä minua puutarhassa lapiolla ja toisen kerran vesurilla. Kun olen niistä yrittänyt jälkeen päin kysyä, on syy aina ollut minussa, eikä hänen tarvitsisi kohdella minua niin, jos tekisin niin kuin hän sanoo.

        Kymmeniä kertoja minun on käsketty painua, milloin helvettiin, järveen tai ihan minne vaan. Ja aina kun olen yrittänyt myöhemmin varovasti ottaa asioista selvää, on syy ollut minussa ja jossain mitä olen tehnyt, tai en ole tehnyt, tai minun olisi pitänyt tietää hänen haluavan minun tekevän niin.

        Viimeisin kova hetki oli viime sunnuntaina. Tytär oli vaimon isovanhemmilla käymässä, meillä piti olla vähän yhteistä aikaa. Mutta jossain vaiheessa, en vieläkään teidä missä tai mistä syystä, puoliso alkoi kaivelemaan taas menneitä asioita. Pyytelin jälleen anteeksi sitä, että en ole aina tiennyt hänen tilastaan tai osannut reagoida niihin oikein. Mutta ilta päättyi taas siihen, että minun käskettiin painua helvettiin. Olin jo valmis lähtemään kotoa, mutta tytär sai minut jäämään. Vaimo kun on viime aikoina myös raivostunut tyttärellemme (vajaa 4 vuotta), kun hän ei ole heti totellut äitiään, tai kaataa vahingossa maitolasin tms. Silloin likka on tullut minun syliini turvaan, ja ainakin tähän mennessä olen saanut puhuttua vaimolle, että hän pyytää tytöltä anteeksi käytöstään. Tosin silloinkin minut on "ammuttu" viestintuojana.

        Joulun ajan olen taas miettinyt suhdettamme, ja en enää tiedä kauanko tätä jaksan. Paraneeko tämä koskaan? Jättääkö tämä minuun katkeruuden "vanhoille" päiville? Rakastan vielä kuitenkin puolisoani, ainakin luulen niin. Tytärtämme rakastan ja hänen takiaan ainakin jaksan vielä yrittää tukea puolisoani.


      • Ajattele lapsenne parasta..
        Masentuneen puoliso kirjoitti:

        Varmasti se elämä joskus helpottaa, mutta kauanko jaksaa elää masentuneen puolison ehdoilla.

        Minulla on tätä jaksoa takana nyt kolme ja puolivuotta, kaikki alkoi raskauden jälkeisestä masennuksesta, joka diagnosoitiin. Vaimolle määrättiin myös lääkkeitä, joita hän otti vähän aikaa mutta lopetti sitten. Syyn sain tietää vasta paljon myöhemmin. Joskus paremmilla kausillaan vaimo haluaisi adoptoida meille joskus lapsen, mutta kun mielialalääkitys on kuulemma adoptoinnin este.

        Silloin aluksi en ymmärtänyt enkä tiennyt puolison tilaa ja saatoin tulla loukanneeksi häntä joinain vaikeina hetkinä. Niitä loukkauksia olen pyytänyt anteeksi nyt vähintään kerran kuukaudessa, mutta anteeksi annosta ei ole tietoakaan.

        Olen yrittänyt sopeutua elämään vaimon kanssa, hänelle minun sukulaiseni ovat yksi syy saada "kohtauksia", joten olen kolmessa vuodessa rajoittanut oman kanssakäymiseni vanhempiini ja sisariini minimiin. Julkisesti se on liki mahdotonta, joten joskus tapaan heitä salaa, ihmeellistä mutta totta.

        Sitten puoliso alkoi myös epäillä, että levittelin juoruja tms. hänestä ystävilleni, vaikken ole koskaan levitellyt perheeni asioita ulkopuolisille, joten en ole enää myöskään juurikaan tekemisissä entisten ystävieni kanssa.

        Näiden yli kolmen vuoden aikana on ollut ehkä yhteensä kaksi kuukautta "hyvää aikaa", puoliso on käynyt minuun fyysisesti käsiksi kahdesti, kaksi kertaa hän on "raivokohtauksen" saatuaan yrittänyt vahingoittaa??? minua, heittämällä minua puutarhassa lapiolla ja toisen kerran vesurilla. Kun olen niistä yrittänyt jälkeen päin kysyä, on syy aina ollut minussa, eikä hänen tarvitsisi kohdella minua niin, jos tekisin niin kuin hän sanoo.

        Kymmeniä kertoja minun on käsketty painua, milloin helvettiin, järveen tai ihan minne vaan. Ja aina kun olen yrittänyt myöhemmin varovasti ottaa asioista selvää, on syy ollut minussa ja jossain mitä olen tehnyt, tai en ole tehnyt, tai minun olisi pitänyt tietää hänen haluavan minun tekevän niin.

        Viimeisin kova hetki oli viime sunnuntaina. Tytär oli vaimon isovanhemmilla käymässä, meillä piti olla vähän yhteistä aikaa. Mutta jossain vaiheessa, en vieläkään teidä missä tai mistä syystä, puoliso alkoi kaivelemaan taas menneitä asioita. Pyytelin jälleen anteeksi sitä, että en ole aina tiennyt hänen tilastaan tai osannut reagoida niihin oikein. Mutta ilta päättyi taas siihen, että minun käskettiin painua helvettiin. Olin jo valmis lähtemään kotoa, mutta tytär sai minut jäämään. Vaimo kun on viime aikoina myös raivostunut tyttärellemme (vajaa 4 vuotta), kun hän ei ole heti totellut äitiään, tai kaataa vahingossa maitolasin tms. Silloin likka on tullut minun syliini turvaan, ja ainakin tähän mennessä olen saanut puhuttua vaimolle, että hän pyytää tytöltä anteeksi käytöstään. Tosin silloinkin minut on "ammuttu" viestintuojana.

        Joulun ajan olen taas miettinyt suhdettamme, ja en enää tiedä kauanko tätä jaksan. Paraneeko tämä koskaan? Jättääkö tämä minuun katkeruuden "vanhoille" päiville? Rakastan vielä kuitenkin puolisoani, ainakin luulen niin. Tytärtämme rakastan ja hänen takiaan ainakin jaksan vielä yrittää tukea puolisoani.

        Kuinka olet jaksanut kaiken tuon ajan? Olet unohtanut täysin itsesi ja omat tarpeesi. Vaimosi on sairas etkä ole vastuussa hänen käyttäytymisestään. Olet liian kiltti ja ymmärrät liikaa. On yrittänyt lyödä "vasurilla" kamalaa... Mitäs jos olisit satuttanut itsesi pahasti. Lapsenne olisi menettänyt vanhemmistaan. Ajattele teidän tytärtä. Suojele häntä. Vaimosi haluaa "kontrolloida" elämääsi täysin. Aivan kaikessa.
        Menetät vielä oman terveytesi. Ei parane koskaan, vaan pahenee ajankanssa. Olen itse saanut sen kokea ja läpikäydä. Olet kultainen ja kiltti ihminen. Lähde vielä, kun voit. Helppoa se ei tule kyllä olemaan. Kyllä sinä selviät.
        Rakastatko vielä vaimoasi? Et voi olla vaimosi huoltaja/ hoitaja... Oletko kuullut läheisriippuvuuudesta? Tässä on siitä kysymys.. Rakkauden ei tarvitse kestää kaikkea...
        Voimia sinulle! Mieti mitä todella haluat lapsellenne lapsuudesta näyttää.. Ethän toivo, että hän alkaa oireilemaan.. Onko tuo kaikki sen arvoista!!!


      • nyt ei
        Masentuneen puoliso kirjoitti:

        Varmasti se elämä joskus helpottaa, mutta kauanko jaksaa elää masentuneen puolison ehdoilla.

        Minulla on tätä jaksoa takana nyt kolme ja puolivuotta, kaikki alkoi raskauden jälkeisestä masennuksesta, joka diagnosoitiin. Vaimolle määrättiin myös lääkkeitä, joita hän otti vähän aikaa mutta lopetti sitten. Syyn sain tietää vasta paljon myöhemmin. Joskus paremmilla kausillaan vaimo haluaisi adoptoida meille joskus lapsen, mutta kun mielialalääkitys on kuulemma adoptoinnin este.

        Silloin aluksi en ymmärtänyt enkä tiennyt puolison tilaa ja saatoin tulla loukanneeksi häntä joinain vaikeina hetkinä. Niitä loukkauksia olen pyytänyt anteeksi nyt vähintään kerran kuukaudessa, mutta anteeksi annosta ei ole tietoakaan.

        Olen yrittänyt sopeutua elämään vaimon kanssa, hänelle minun sukulaiseni ovat yksi syy saada "kohtauksia", joten olen kolmessa vuodessa rajoittanut oman kanssakäymiseni vanhempiini ja sisariini minimiin. Julkisesti se on liki mahdotonta, joten joskus tapaan heitä salaa, ihmeellistä mutta totta.

        Sitten puoliso alkoi myös epäillä, että levittelin juoruja tms. hänestä ystävilleni, vaikken ole koskaan levitellyt perheeni asioita ulkopuolisille, joten en ole enää myöskään juurikaan tekemisissä entisten ystävieni kanssa.

        Näiden yli kolmen vuoden aikana on ollut ehkä yhteensä kaksi kuukautta "hyvää aikaa", puoliso on käynyt minuun fyysisesti käsiksi kahdesti, kaksi kertaa hän on "raivokohtauksen" saatuaan yrittänyt vahingoittaa??? minua, heittämällä minua puutarhassa lapiolla ja toisen kerran vesurilla. Kun olen niistä yrittänyt jälkeen päin kysyä, on syy aina ollut minussa, eikä hänen tarvitsisi kohdella minua niin, jos tekisin niin kuin hän sanoo.

        Kymmeniä kertoja minun on käsketty painua, milloin helvettiin, järveen tai ihan minne vaan. Ja aina kun olen yrittänyt myöhemmin varovasti ottaa asioista selvää, on syy ollut minussa ja jossain mitä olen tehnyt, tai en ole tehnyt, tai minun olisi pitänyt tietää hänen haluavan minun tekevän niin.

        Viimeisin kova hetki oli viime sunnuntaina. Tytär oli vaimon isovanhemmilla käymässä, meillä piti olla vähän yhteistä aikaa. Mutta jossain vaiheessa, en vieläkään teidä missä tai mistä syystä, puoliso alkoi kaivelemaan taas menneitä asioita. Pyytelin jälleen anteeksi sitä, että en ole aina tiennyt hänen tilastaan tai osannut reagoida niihin oikein. Mutta ilta päättyi taas siihen, että minun käskettiin painua helvettiin. Olin jo valmis lähtemään kotoa, mutta tytär sai minut jäämään. Vaimo kun on viime aikoina myös raivostunut tyttärellemme (vajaa 4 vuotta), kun hän ei ole heti totellut äitiään, tai kaataa vahingossa maitolasin tms. Silloin likka on tullut minun syliini turvaan, ja ainakin tähän mennessä olen saanut puhuttua vaimolle, että hän pyytää tytöltä anteeksi käytöstään. Tosin silloinkin minut on "ammuttu" viestintuojana.

        Joulun ajan olen taas miettinyt suhdettamme, ja en enää tiedä kauanko tätä jaksan. Paraneeko tämä koskaan? Jättääkö tämä minuun katkeruuden "vanhoille" päiville? Rakastan vielä kuitenkin puolisoani, ainakin luulen niin. Tytärtämme rakastan ja hänen takiaan ainakin jaksan vielä yrittää tukea puolisoani.

        kyllä kuulosta ihan pelkältä masennukselta, vaan joltain muulta. Ehkä joku kaksisuuntainen mielialahäiriö tms.


      • tosiaan jaksaa...
        Masentuneen puoliso kirjoitti:

        Varmasti se elämä joskus helpottaa, mutta kauanko jaksaa elää masentuneen puolison ehdoilla.

        Minulla on tätä jaksoa takana nyt kolme ja puolivuotta, kaikki alkoi raskauden jälkeisestä masennuksesta, joka diagnosoitiin. Vaimolle määrättiin myös lääkkeitä, joita hän otti vähän aikaa mutta lopetti sitten. Syyn sain tietää vasta paljon myöhemmin. Joskus paremmilla kausillaan vaimo haluaisi adoptoida meille joskus lapsen, mutta kun mielialalääkitys on kuulemma adoptoinnin este.

        Silloin aluksi en ymmärtänyt enkä tiennyt puolison tilaa ja saatoin tulla loukanneeksi häntä joinain vaikeina hetkinä. Niitä loukkauksia olen pyytänyt anteeksi nyt vähintään kerran kuukaudessa, mutta anteeksi annosta ei ole tietoakaan.

        Olen yrittänyt sopeutua elämään vaimon kanssa, hänelle minun sukulaiseni ovat yksi syy saada "kohtauksia", joten olen kolmessa vuodessa rajoittanut oman kanssakäymiseni vanhempiini ja sisariini minimiin. Julkisesti se on liki mahdotonta, joten joskus tapaan heitä salaa, ihmeellistä mutta totta.

        Sitten puoliso alkoi myös epäillä, että levittelin juoruja tms. hänestä ystävilleni, vaikken ole koskaan levitellyt perheeni asioita ulkopuolisille, joten en ole enää myöskään juurikaan tekemisissä entisten ystävieni kanssa.

        Näiden yli kolmen vuoden aikana on ollut ehkä yhteensä kaksi kuukautta "hyvää aikaa", puoliso on käynyt minuun fyysisesti käsiksi kahdesti, kaksi kertaa hän on "raivokohtauksen" saatuaan yrittänyt vahingoittaa??? minua, heittämällä minua puutarhassa lapiolla ja toisen kerran vesurilla. Kun olen niistä yrittänyt jälkeen päin kysyä, on syy aina ollut minussa, eikä hänen tarvitsisi kohdella minua niin, jos tekisin niin kuin hän sanoo.

        Kymmeniä kertoja minun on käsketty painua, milloin helvettiin, järveen tai ihan minne vaan. Ja aina kun olen yrittänyt myöhemmin varovasti ottaa asioista selvää, on syy ollut minussa ja jossain mitä olen tehnyt, tai en ole tehnyt, tai minun olisi pitänyt tietää hänen haluavan minun tekevän niin.

        Viimeisin kova hetki oli viime sunnuntaina. Tytär oli vaimon isovanhemmilla käymässä, meillä piti olla vähän yhteistä aikaa. Mutta jossain vaiheessa, en vieläkään teidä missä tai mistä syystä, puoliso alkoi kaivelemaan taas menneitä asioita. Pyytelin jälleen anteeksi sitä, että en ole aina tiennyt hänen tilastaan tai osannut reagoida niihin oikein. Mutta ilta päättyi taas siihen, että minun käskettiin painua helvettiin. Olin jo valmis lähtemään kotoa, mutta tytär sai minut jäämään. Vaimo kun on viime aikoina myös raivostunut tyttärellemme (vajaa 4 vuotta), kun hän ei ole heti totellut äitiään, tai kaataa vahingossa maitolasin tms. Silloin likka on tullut minun syliini turvaan, ja ainakin tähän mennessä olen saanut puhuttua vaimolle, että hän pyytää tytöltä anteeksi käytöstään. Tosin silloinkin minut on "ammuttu" viestintuojana.

        Joulun ajan olen taas miettinyt suhdettamme, ja en enää tiedä kauanko tätä jaksan. Paraneeko tämä koskaan? Jättääkö tämä minuun katkeruuden "vanhoille" päiville? Rakastan vielä kuitenkin puolisoani, ainakin luulen niin. Tytärtämme rakastan ja hänen takiaan ainakin jaksan vielä yrittää tukea puolisoani.

        Omalla kohdallani puolisoni sairastui masennukseen reilu 3 vuotta sitten.Sen jälkeen elämä on ollut perheessämme kaoottista.No,on hyviäkin hetkiä välillä,jopa viikkokin voi mennä ilman suurempia selkkauksia,mutta sitten...Puheenaiheenamme on aina se hänen sairautensa ja lähinnä syyt ja niiden selvittely,kerrasta toiseen.Ja minä kun en enää jaksaisi tätä.Mistään en tukea ja apua ole itselleni saanut,joten nyt alkaa tuntua siltä että kohta tässä perheessä on kaksi masentunutta.Itse olen menettänyt kaiken elämänhaluni ja minusta alkaa tuntua että välttelen ihmisiä,haluaisin vain käpertyä peiton alle ja itkeä,itkeä ja itkeä kaikki maailman murheet pois.Kun joskus olen itkenyt mieheni nähden niin hän vaan sanoo että "mitä noista".Kaikki perheen asiat minun pitää kantaa yksin,hän voi keskittyä työhönsä ja lepäämiseen.Kuinka minä saisin levättyä,kun yöunet ovat taas lyhentyneet 3-4 tuntiin yössä.Olen jopa harkinnut sitä että lähden ja otan lomaa viikon ja vietän sen yksin jossain muualla,mutta eihän se käy kun mieheni "tarvitsee tukea" koko ajan.Mutta kuka tukee minua?


      • on..
        Masentuneen puoliso kirjoitti:

        Varmasti se elämä joskus helpottaa, mutta kauanko jaksaa elää masentuneen puolison ehdoilla.

        Minulla on tätä jaksoa takana nyt kolme ja puolivuotta, kaikki alkoi raskauden jälkeisestä masennuksesta, joka diagnosoitiin. Vaimolle määrättiin myös lääkkeitä, joita hän otti vähän aikaa mutta lopetti sitten. Syyn sain tietää vasta paljon myöhemmin. Joskus paremmilla kausillaan vaimo haluaisi adoptoida meille joskus lapsen, mutta kun mielialalääkitys on kuulemma adoptoinnin este.

        Silloin aluksi en ymmärtänyt enkä tiennyt puolison tilaa ja saatoin tulla loukanneeksi häntä joinain vaikeina hetkinä. Niitä loukkauksia olen pyytänyt anteeksi nyt vähintään kerran kuukaudessa, mutta anteeksi annosta ei ole tietoakaan.

        Olen yrittänyt sopeutua elämään vaimon kanssa, hänelle minun sukulaiseni ovat yksi syy saada "kohtauksia", joten olen kolmessa vuodessa rajoittanut oman kanssakäymiseni vanhempiini ja sisariini minimiin. Julkisesti se on liki mahdotonta, joten joskus tapaan heitä salaa, ihmeellistä mutta totta.

        Sitten puoliso alkoi myös epäillä, että levittelin juoruja tms. hänestä ystävilleni, vaikken ole koskaan levitellyt perheeni asioita ulkopuolisille, joten en ole enää myöskään juurikaan tekemisissä entisten ystävieni kanssa.

        Näiden yli kolmen vuoden aikana on ollut ehkä yhteensä kaksi kuukautta "hyvää aikaa", puoliso on käynyt minuun fyysisesti käsiksi kahdesti, kaksi kertaa hän on "raivokohtauksen" saatuaan yrittänyt vahingoittaa??? minua, heittämällä minua puutarhassa lapiolla ja toisen kerran vesurilla. Kun olen niistä yrittänyt jälkeen päin kysyä, on syy aina ollut minussa, eikä hänen tarvitsisi kohdella minua niin, jos tekisin niin kuin hän sanoo.

        Kymmeniä kertoja minun on käsketty painua, milloin helvettiin, järveen tai ihan minne vaan. Ja aina kun olen yrittänyt myöhemmin varovasti ottaa asioista selvää, on syy ollut minussa ja jossain mitä olen tehnyt, tai en ole tehnyt, tai minun olisi pitänyt tietää hänen haluavan minun tekevän niin.

        Viimeisin kova hetki oli viime sunnuntaina. Tytär oli vaimon isovanhemmilla käymässä, meillä piti olla vähän yhteistä aikaa. Mutta jossain vaiheessa, en vieläkään teidä missä tai mistä syystä, puoliso alkoi kaivelemaan taas menneitä asioita. Pyytelin jälleen anteeksi sitä, että en ole aina tiennyt hänen tilastaan tai osannut reagoida niihin oikein. Mutta ilta päättyi taas siihen, että minun käskettiin painua helvettiin. Olin jo valmis lähtemään kotoa, mutta tytär sai minut jäämään. Vaimo kun on viime aikoina myös raivostunut tyttärellemme (vajaa 4 vuotta), kun hän ei ole heti totellut äitiään, tai kaataa vahingossa maitolasin tms. Silloin likka on tullut minun syliini turvaan, ja ainakin tähän mennessä olen saanut puhuttua vaimolle, että hän pyytää tytöltä anteeksi käytöstään. Tosin silloinkin minut on "ammuttu" viestintuojana.

        Joulun ajan olen taas miettinyt suhdettamme, ja en enää tiedä kauanko tätä jaksan. Paraneeko tämä koskaan? Jättääkö tämä minuun katkeruuden "vanhoille" päiville? Rakastan vielä kuitenkin puolisoani, ainakin luulen niin. Tytärtämme rakastan ja hänen takiaan ainakin jaksan vielä yrittää tukea puolisoani.

        narsistinen luonteenlaatu, joka ei käsittääkseni parane. Anteeksipyyntölinjalle ei ainakaan kannata lähteä, sillä se ravitsee vain narsistisen ihmisen käytöstä. On olemassa nettisivut narsistienuhrien tuki.fi. En ole ihan varma menikö osoite oikein, mutta googlettamalla varmaan löytyy.

        Jaksamista sinulle ja kaikille, jotka kamppailette mielenterveysongelmien kanssa, joko itse tai läheisenne.


    • onnettomassa suhteessa

      Miten se yleensä vaikuttaa toiseen?Tietysti masennus tarttuu..varsinkin jos on kyseessä pidempi aikainen suhde!
      Toisen kanssa jakaa oman elämänsä,ilot ja murheet, mutta jos pelkkiä murheita on niin tottakai siinä toinenkin osapuoli masentuu. Kuinka rankkaa se on? Todella rankkaa aikaa jos toinen on vajonnut pimeyteen eikä jaksa muuta kuin nukkua.
      Yleensä masentunut työntää muut pois läheltään ja sulkeutuu omaan maailmaansa (näin itselle ainaskin kävi). Ei silloin kiinnosta jos toinen tulee hyssyttelemään että "kyllä kaikki muuttuu hyväksi".Vaikeaa ei ole rakastaa, vaan vaikeaa on lohduttaa kun työnnetään poies.
      Välttämättä ero ei ole ratkaisu. Lääkäriin vain viedä toinen ja puhua siellä sairaudesta. Välillä oikea masennuslääkitys sekä kerran viikossa terapeutille yksin avautuminen ovat oiva apu (aina avopuoliso ei osaa olla paras kuuntelija, jos on muutenkin jo huolissaan toisesta). On rankkaa olla tukena mutta kyllä se loppujen lopuksi kannattaa..
      Aurinko paistaa risu kasaankin.
      Hyvää uuttavuotta 2008 kaikille ketkä painivat masennuksen kanssa ja jaksamista!

      • mukana masennuksessa

        Olen tämän menneen syksyn aikana 23 vuoden yhdessän olon jälkeen törmännyt mieheni masennuksen kautta minua syylistävään kohteluun.
        Kun hankin hänelle apua ja lääkitys alkoi auttamaan hän sai asiat sanotuksi miksi häntä masentaa ja kuinka ollakaan minä olin se syyllinen. Nyt minä taistelen omantunnon tuskien ja yksinäisyyden kanssa jotta selviän päivän iltaan. Olen käynyt mielenterveys hoitajalla puhumassa ja jotkoakin on sovittu. Mutta ihmettelen kovasti noita syytöksiä joita on kuulemma mieheni kärsinyt koko yhdessä olomme ajan kertomatta asioista minulle mitään. Osaisko joku kertoa ovatko miehen ja naisen mielet niin erilaiset että tälläiseen voi törmätä yllättäin.
        Meillä ei noin ulkoisesti katsoen ole ollut kovin suuria vastoinkäymisiä nyt nyt viimeisen 10 vuoden aikana. Olisin halukas keskutelemaan jonkun kanssa asioista.En pelkää masennuksen tarttuvan mutta syyllisyys on hirveää .


    • terve itsekkyys

      Se on pitemmän päälle rankkaa.
      Itse seurustelin pari vuotta hyvin epävakaan ihmisen kanssa.Hänellä kyllä oli asianmukainen lääkitys,mutta lääkkeiden syönti oli mitä oli.
      Hyviäkin kausia välillä oli ja silloin elämä olikin melko normaalia,mutta yksikin väärä sana saattoi kaataa hänet taas sängyn pohjalle.Siitä tulikin hankalaa,kun itse olen melko suorasanainen,eli jokaista sanaa piti tarkkailla,ettei toinen tulkitse sitä väärin.
      Loppujen lopuksi mies ripustautui minuun lähes kokonaan,ja alkoi vaatimaan että olen hänen tukenaan 24/7.Se oli jo liikaa,koska hänellä itsellään ei ollut mitään haluakaan edes yrittää parantua.Voi olla että kyse oli jo muustakin kun masennuksesta.
      Pakko oli sitten jo ajatella omaakin mielenterveyttä,koska hän olisi tarvinnut ihan ammattiapua ongelmiinsa,mutta ei sitä kaikesta huolimatta halunnut.
      Voihan se kuulostaa itsekkäältä,mutta johonkin se raja on vedettävä,että edes oma pää kestää.

    • ...

      Puolison vakava masennus on varjostanut, diagnosoituna, nyt elämää toista vuotta. Sitä ennenhän se kerkesi olla varjona varmaan ainakin toisen mokoman ilman että tajusimme, mistä on kyse.

      Mies syö lääkkeitä mutta ei lähde terapiaan, ja sitä hän tosiaan tarvitsisi. Lääkkeet ovat auttaneet jonkin verran, ajoittain - välillä on sitten taas synkempää.

      Minusta masennus tuntuu jopa jonkinlaiselta vallankäytöltä. Kaiken täytyy mennä hänen mielensä mukaan, muuten hän taas käpertyy ja jää peiton alle pimeään murjottamaan.

      Meillä on kaksi pientä lasta. Koen jääneeni heidän kanssaan arjessa hyvin yksin. Itse täytyy jaksaa kaiken aikaa, nousta aamuisin vaikka valvoo öisin: vanhempi on alkanut jo pitää ihan normaalina sitä, että isä jää vuoteeseen ja nousee sieltä ehkä joskus iltapäivällä, jos nousee.

      Omat voimat alkavat olla vähissä. En pysty auttamaan puolisoani. Hän ei apuani tunnu haluavankaan, torjuu kaikki yritykset ja vetäytyy läheltä.

      Tilanne on niin toivoton, minusta, että näen eron ainoana hyvänä vaihtoehtona. Sekään ei vain onnistu: toisella ei ole voimia selvitä siitä, enkä minä kestä hänen pahimpia vaihtoehtojaan.

      • vähän vastauksia

        Niin on tänään, kuin on aina ollut. Asioista puhutaan masennuksen otsikon alla, mutta kyse usein on kuitenkin paljosta muusta. Kohdallamme tilanne on ollut masennuksissa jo monia vuosia. Viisas lapsemme ei saanutkaan elämän syrjästä kiinni ja poti voimattomuutta ja masennusta kauan. Nyt kun valoa pitäisi olla tunnelin päässä näkyvissä hoitojakson venyessä, tuntuu valo vaan viipyvän jossain näkymättömissä.

        On uskottava ja taas kerran toivottava, että jotain parantavaa tapahtuisi poikamme kohdalla. Jaksakaa ihmiset kaikesta huolimatta.


    • aika-ajoin onneton

      helpotti nämä jutut hieman, vaikka kokemukset olvatkin erilaisia. Juttelin mieheni kanssa tästä, kun sain rohkeutta kerättyä, hän kuunteli minua loppuun asti ja kun lopetin hän veti minut syliinsä ja sanoi, etten saa edes kuvitella, että hän ei jaksaisi. Hän tosiaan tahtoo olla tukeni ja sanoo, ettei hän anna masennuksen tarttua. Kuten sanoin jo aikaisemmin, masennukseni ei ole vaikeaa, häiritsevää, muttei vaikeaa. Hän sanoo jaksavansa sen ja kyllähän me pahimmasta ollaan jo yli päästy.

      Kiitos teille kaikille jotka viitsitte ottaa kantaa, ehkä nämä epäluulotkin katoaa ajan myötä..

    • Masennuksesta toipunut

      Sairastin itse masennuksen lähes kaksi vuotta sitten. Aluksi parisuhteessa oli vaikea olla, kun ei osannut kohdistaa ahdistuksen tunnetta mihinkään. Avomies varmaan syytti itseään pahasta olostaan, kun ei voinut auttaa, eikä mikään parantanut oloani. Omakin syyllisyys painoi, mietin miksen voi rakastaa tuota miestä samalla tavalla kuin ennen, miksi ahdistaa, miksen jaksa nousta sängystä, mennä kouluun tai töihin... Mieheni oli aika voimaton, yritti kuitenkin olla kuin ennenkin. Sitten eräänä yönä sain paniikkikohtauksen ja hän otti syliin ja rauhoitteli. Seuraavana aamuna soitin lääkärille ja viikko sen jälkeen oli diagnoosi ja lääkitys. Parisuhteelle diagnoosi oli paras lääke, kumpikin tiesi ettei tarvinnut syyttää itseään. Mies otti asian hyvin rauhallisesti, luki antamani tiedotteet masennuksesta ja totesi vain, että okei, nyt se menee ohi. Ja niin se meni. Hänen käytöksessään parasta olikin se, että hän oli niin kuin ei mitään. Masennuksellekaan kun ei voi mitään, se on sairastettava pois, mutta hoito on välttämätöntä.. Parasta mitä voi tehdä kumppanin auttamiseksi on passittaa lääkärille. Nykyään on hyviä lääkkeitä, joiden avulla jo kuukaudessa alkaa tuntua paremmalta eikä niihin synny riippuvuussuhdetta. Olemme edelleen yhdessä ja masennukseni on taaksejäänyttä elämää.

    • lisbet

      Kartoita asumisalueellasi olevat mielenterveys asemat, ja PUHU et nyt mennään jutulle. Onhan olemassa joku syy miksi masentaa ja voi olla et sinulla ei ole arpaa ei osuutta koko tilanteeseen, vaan ne nousee aikaisemmista kokemuksista.Miksi sinä alkaisit masentumaan, sano et ei käy, toimi kuten ennenkin , ellei halua apua, suosittelen harkintaa yhdessä ololle. Jos taas asutte yhdessä, voi valita hoitoa tai oman kämpän haku.

    • Äijä

      Masennus... Hmm, mielestäni nykyajan trendi"sairaus", kun liian helppoon elämään tottuneille ihmisille tulee inei vaikeuksia eteen elämässään. Lääkärit kirjoittavat noita lääkereseptejä aika heppoisesti (olen huomannut), kun vaan menee itkemään ongelmiaan.

      Vittu ei se aina ole masennusta, jos oma itsekeskeisyys saa pienen kolauksen. Varsinkin naisten kohdalla tämä taitaa päteä eniten, tietysti osalla miehiäkin.

      Parisuhteessa jos toinen on vaikkapa kylmä kuin kivi vuosikaudet, niin eipä siitä paljon pisteitä heru. Sitten kun kuulee totuuksia, niin voikin sitten hakea sääliä ja "masentua". Ei tietysti kannata ajatella, että voisi tehdä jotain asioiden parantamiseksi.

      Feministien ei nyt kannata repiä pikkareitaan, sillä on niitä syitä kyllä tietysti molemmissa puoliskoissa. Yleensä!

      Muutoinkin elämässä kannattaisi vähän miettiä, mitkä asiat tulee priorisoida. Esimerkiksi taloudellinen toimeentulo, ennen ulkomaanmatkaa...

      • Burnout82

        Älä puhu asioista joista et tiedä mitään.. Mene keskustelemaan lääkärisi kanssa omista ongelmistasi... Sääli vaan että itsekeskeisyyteen ei löydy välttämättä lääkkeitä, mutta voithan saada masennuslääkkeet kun kerran jakavat niitä niin helposti.

        "Muutoinkin elämässä kannattaisi vähän miettiä, mitkä asiat tulee priorisoida. Esimerkiksi taloudellinen toimeentulo, ennen ulkomaanmatkaa..."

        Joo, älä kuule sano enempää.


    • SIRU

      Jos masennus on päässyt niin pitkälle, ettei ruoka maistu ei edes mitkään herkut yms. Nukuttaa ja väsyttää jatkuvasti. Ei jaksa tehdä mitään tai lähteä mihinkään. Itsetuhoiset ajatukset , ahdistus ja avun tarve puhua jonkun kanssa omasta tilanteesta. Puoliso voi auttaa hakemaan apua. Itse koin psykiatrin oikeat lääkemääräykset ja psykoterapia keskustelut hyviksi ja avain asioiksi hoitoon.

    • depressedddd

      Itse olen masentunut, mutta haluaisin kovasti rakastua... En tiedä miten parantuisin, tuntuu ettei mikään auta, mutta haluaisin niin paljon löytää ihmisen, joka ymmärtää.

      Toisaalta pelkään paljastaa ihmisille todellisen minäni, sillä pelkään että se karkoittaa heidät luotani. Myös teeskentely tuntuu kamalalta. Pelkään myös sitä, että olen nimenomaan iso taakka toiselle. Kaikki vaihtoehdot tuntuvat huonoilta.

    • depresseddddtwet33525

      Itse olen masentunut, mutta haluaisin kovasti rakastua... En tiedä miten parantuisin, tuntuu ettei mikään auta, mutta haluaisin niin paljon löytää ihmisen, joka ymmärtää.

      Toisaalta pelkään paljastaa ihmisille todellisen minäni, sillä pelkään että se karkoittaa heidät luotani. Myös teeskentely tuntuu kamalalta. Pelkään myös sitä, että olen nimenomaan iso taakka toiselle. Kaikki vaihtoehdot tuntuvat huonoilta.

    • ´´´

      Minulla itselläni on ajoittaista masennusta, ja aviomiehelläni ei. Koitan aina viimeiseen asti olla purkamatta hänelle mitään niin suurta, että se alkaisi ahdistaa häntäkin. Kyllä hän minua innokkaasti lohduttelee suruissani silloinkin kun ei ole masennusjaksoa, joten masennuksen kourissa ylimääräisen avun pyytäminen tuo jopa syyllisen olon välillä. Ihmettelenkin miten hän on jaksanut sitä tähän asti. Häneen ei myöskään minkäänlainen masennus tartu. Hän taitaa ollakin se suurin syy miksi olen vielä jaksanut vääntää tätä arkea...

    • päivästä päivään

      Masennuksesta voi toipua johonkin pisteeseen asti, mutta itselläni se ei ainakaan ole koskaan kadonnut. Mies tiesi ryhtyessämme seurustelemaan, että olen vuosikaudet kärsinyt masennuksesta eri asteissaan ja silti leikkiin ryhtyi. Pari vuotta sitten oli lääkitystä ja terapiaa, mutta ne eivät pahemmin johtaneet minnekään. Tahdonvoimalla olen selvinnyt ja tehnyt suuria muutoksia elämässäni.

      Parisuhteessa on vaikeutensa, oli masennusta tai ei. Omalla kohdallani on välillä ollut erittäin synkkiä aikoja, mutta mies sanoo että hyvät ajat ovat niin hyviä ettei sen takia minusta luovu etten välillä jaksa tehdä muuta kuin nukkua ja olla apaattinen.

      Masennuksia on tietysti eriasteisia ja ihmisiä on erilaisia. Toiset kestävät, toiset eivät, ei sitä voi kukaan muu arvioida. Masennukseen pitää tajuta hakea apua ajoissa ettei sen seuraukset pääse paisumaan!

      Luin muuten eilen, että mikään ei auta masentuneen mielialaan paremmin kuin kiihkeä romanssi. ;)

    • nothing else matters

      Terve vaan kaikille niille joiden parisuhteessa on tämä ongelma . olen mies joka seurustelee kyseisen naisen kanssa 3 vuotta joka sairastaa masennusta. Olen kovasti tukenut ja yrittänyt saada hänelle mahdollisimman turvaisan olon yrittänyt kaikella tapaa ymmärtää häntä . ensimmäisten kuukausien aikana oli yhdessä elo mukavaa oli hauskaa ,lemmiskelyä kaikkea mahdollista mikä tuntuu mukavalta parisuhteelta. Mentiin muutamia kuukausia eteenpäin niin se alkoi masennus vaikka hänellä oli jo se ennen meidän yhteen menoa mutta hän ei hakenut apua aluksi koska tunsi että ei ne häntä ymmärrä koska on nuori oli hän käynyt ennemmin jo juttelemassa aiheesta mutta se hoitaja tai psykiatri oli ruvennut melkein vollottamaan ja ei oikein osannut hommaansa niin hän lopetti sen käynnin sillä.itse totesin sitten suhteen alkuaikoina kun uskaltautui kertoa minulle tästä niin sanoin että kyllä minä kestän sen ja tuen sinua kaikella mahdollisella tavalla ja osoitin tavallaan että olisin hänen psykiatrinsa vaikka ammatti apu oli jo silloin tarpeen.Tein kaiken mahdollisen mitä voin piristi se jonkun aikaa mutta ei se loputtomiin riitä sekään minun piristäminen sehän on selvä asia jos hänellä ei ole kavereita masentuuhan ihminen tottakai jos ystävä verkostoa ei ole. tein hänelle sen asian heti selväksi että minun kanssani voit olla rennosti kotona ettei tarvitse miettiä onko hiukset hyvin onko meikkiä tarpeeksi onko vaatteet hyvät ja jutteleeko hän hölmöjä minä tottakai sanoin että minun seurassa ei tarvitse miettiä näitä asioita otat vaan rennosti.suhteemme ajalle on sattunut kaikenlaista riitaa omia töppäyksiä ei siis pettämistä sitä en voi sietää ikinä että toiselle tehdään niin vaikka miten huonosti menisikin.tässä lisänä on vielä minun ongelma kun kärsin erektioherkkyydestä mutta kumminkin haluasin seksiä mutta ajattelen toista paljon että hän ei saa mitään irti siitä ja toinen kun sairastaa masennusta niin sehän ei toista kiinnosta enkä halua mitään paineita hänelle ja hän muutenkin ei pidä siitä koska edelliset miehet ovat käyttäneet vain häntä seksihalujensa kohteena. joskus tuntuu että tekisi niin mieli rakastella tyttöystävääni mutta jos annan hänelle siihen viittaavan merkin että tämä taitaa haluta seksiä niin hän lukee minut siihen ryhmään että tuo haluaa vain seksiä. nyt nykyisin hän on käynyt säännöllisin ajoin terapeutilla ja sai siihen lääkkeet on avittaneet häntä aika paljonkin mutta sen mukana on tullut se että hän on tunteeton minua kohtaan.tässä kerran hän lähti kavereittensa kanssa viettämään iltaa niin hän oli pussaillut tyttöjen kanssa no se vielä menee mutta oli yhdelle tytölle ja pojalle sanonut näin että jos hän olisi sinkku niin hän voisi harrastaa kimppa kivaa . nykyään tuntuu itsestä siltä että en tunne koko ihmistä mutta kumminkin rakastan sitä osaa joka hänessä on siellä jossain. siitä olen kyllä tyytyväinen että hän kertoi minulle asiasta uskalsi olla rehellinen ja hän katui kyllä sitä mutta ja sanoi että tämä ei toistu. ja nykyisin hän haluaa mennä kavereitten kaa yhä enemmän koska hän tuntee olonsa ihan uudeksi ihmiseksi ja osaa pitää hauskaa jota tottakai en kiellä mutta hän on nyt muutaman kerran niin että on jäänyt kaverinsa luo yöksi. itsestäni on tullut jonkin verran tämän suhteen aikana epävarma ja kyselenkin varmaan liikaa kaikkea häneltä ja siitähän ei tykkää. ja itse olin ennen aika huulenheittäjä mutta nykyisin tuntuu että läppä ei lennäkkään tuntuu että turhautunut kaikkeen tai onko se jotain masennusta en tiedä nykyään olen ihan hukassa kun en tunne toista ja läppä ei lennä kaipa ne omatkin voima varat alkaa olla loppu mutta ero ei voi olla se ratkaisu siihen kun kumminkin rakastan tyttöystävääni ei se toisen jättäminen niin helppoa ole ainakaan minulle.ja olen sanonut hänelle että jos tulee ero niin pysyn selkäsi takana aina niin pitkään kun henki pihisee. tämä kirjoittaminen helpotti

      • mie vaan

        Jo tuolla aiemmin joku sanoi, että masentuneen pitää vaan ottaa itteesä niskasta kii ja olla antamatta sille masennukselle valtaa. Sillä ite oon masennuksen sairastanut(erittäin syvä, kesti monta vuotta) silloin toki olin sinkku kun en voinut edes ajatellakkan et kiinnostuisin yhdestäkään miehestä. Mutta sitten eräänä päivänä yks lääkäri teki mulle harvinaisen selväks et olen pelkästään itsesäälissä rypevä enkä edes yritä tehdä mitään asioiden parantumiseksi vaan lietson vaan omalla käytökselläni masennusta eteenpäin. Ja oikeessa hän oli, kun sai mun silmät auki niin tajusin et teen vaan perheenjäsenille tahallani suuria omantunnon tuskia kun väitin et kukaan ei voi tietää miten pahalta musta tuntuu..okei, se varmaan olikin totta mutta kun itse paisuttelin omassa päässäni jonkun pienen jutun elämää suuremmaksi ja sen takia annoin itselleni "luvan masentua".

        No, kun sitten päätin ottaa itteeni niskasta kiinni ja todella tehdä tälle asialle sen minkä vaan voin niin ei mennyt kuin muutama kuukaus ja olin masennuksesta tervehtynyt. Ei se tie ihan helppo ollut mutta se kannatti! Tottakai jokaiselle ihmiselle tulee elämässä vastoinkäymisiä, mutta kun niihin suhtautuu järkevästi ja ottaa asiat asioina niin kyllä niistä yli pääsee. Joskus todellakin tulee itellekin paha olla jostain tietystä asiasta mut heti kun muistelee millaista se elämä silloin masentuneena oli niin tulee heti sellainen olo et en varmasti anna tuolle pikkusormea tai sit se vie koko käden! Tottakai siinä joutuu ottaa tiukastikin itteesä niskasta tuommoisissa tilanteissa ja vaan kiellettävä itseltä se masennuksen aikominen..mulla esim.auttaa nykypäivänä se et soitan jollekin läheiselle ystävälle tms ja puran sille kaiken mikä mua ahdistaa ja kappas, kohta huomaankin ettei se tilanne tosiaan niin paha olekaan.

        Kyl mäkin seurustelin aikoinani sellaisen miehen kans joka selvästi masentu työttömyydestä ja se oli jatkuvaa valittamista ym mut siinä vaiheessa mä sanoin hyvin suoraan hänelle et nyt lopettaa sen itsesäälissä piehtaroinnin ja ottaa itteesä niskasta kiinni et on täällä maapallolla pahempiakin asioita kuin työttömyys ja siitäkin täytyy vaan selvitä. No, hänhän ei tykännyt siitä, että puhuin noin suoraan, sanoi etten ymmärrä miltä haänestä tuntuu, sanoin et taidanpa ymmärtää paremmin kuin arvaatkaan mut tuo itsesääli ei auta asioissa eteenpäin. No, hä nei sitä ihan kuitenkaan uskonut ja niinpä jäi sinne masennukseen piehtaroimaan.

        Ite oon sillä linjalla(julmaa, tiedän) et sillo jos ihminen näyttää vaipuvan masennukseen on nostettava se kissa suoraan pöydälle eikä lähteä ollenkaan sille "voi että, on sul kurjaa plaa plaa" vaan sanottava et "herää pahvi!" et sun elämä tässä on kyseessä ja noinko aiot antaa periks/luovuttaa??? Sillä mulla se toimi ainakin äärettömän hyvin toi et ei ollenkaan lähdetty päätä taputtelemaan/säälimään vaan tylysti kylmää vettä niskaan ja pakotettu heräämään todellisuuteen. Kuulostaa kyllä julmalta, mut niin mä oon mun kavereillekin tehny jos joku on valittanut masennusta niin sanonu et "nyt ota ittees niskasta kiinni ja mietipä asiat uudelleen". En toki sitä kiellä et jos on vaikeeta niin varmasti on hyvä käydä jossain juttelemassa, mut se ei silti tarkoita sitä et sen pitää olla ammattiauttaja, se voi olla vaikka joku läheinen kaveri tms kunhan vaan puhuu eikä patoa asioita sisälleen.

        Eikä siihen masennukseen aina lääkkeitä välttämättä tarvita, ite en oo enää vuoskausiin käyttäny mitään masennuslääkettä enkä aio enää käyttääkään! Enkä oo kyllä tarvinnutkaan, ei sellaista asiaa ole vielä eteen tullut ettenkö siitä olis muita teitä selvinnyt. Ja sekin on ihan totta,että masennuksesta on tehty nykyään kansansairaus(nopeimmin yleistyvä) ja siihen yritetään koko ajan keksiä uusia, parempia lääkkeitä. Mutta kun sit se menee siihen, et ajatellaan et se lääke mut parantaa eikä itse tarvitse tehdä mitään asian eteen. Aina kannattaa vähän herätellä itseäänkin ja miettiä et "tätäkö todella haluan?" sillä itse olen tällä hetkellä erittäin hyvin pärjännyt työelämässä ym ihan ilman mitään säännöllistä lääkettä, jos ongelmia eteen tulee ne pitää vaan kohdata ja hoitaa.

        Mut sen voin kokemuksesta sanoa, et masentuneen kanssa eläminen on äärettömän hankalaa..jaksa sitä jatkuvaa valittamista ja itsesäälissä rypemistä kuunnella! Ja sit vielä sekin, et jos on paha olo niin se täytyy purkaa kylläkin itkemällä ja puhumalla eikä millään lääkkeillä! Sillä onhan se ihan normaalia et aina välillä itkettää jos jostain tulee paha mieli..no, sit vaan itkee sen pahan olon pois ja sillä selvä! Nimimerkillä kokemusta löytyy.


      • nothing else matters
        mie vaan kirjoitti:

        Jo tuolla aiemmin joku sanoi, että masentuneen pitää vaan ottaa itteesä niskasta kii ja olla antamatta sille masennukselle valtaa. Sillä ite oon masennuksen sairastanut(erittäin syvä, kesti monta vuotta) silloin toki olin sinkku kun en voinut edes ajatellakkan et kiinnostuisin yhdestäkään miehestä. Mutta sitten eräänä päivänä yks lääkäri teki mulle harvinaisen selväks et olen pelkästään itsesäälissä rypevä enkä edes yritä tehdä mitään asioiden parantumiseksi vaan lietson vaan omalla käytökselläni masennusta eteenpäin. Ja oikeessa hän oli, kun sai mun silmät auki niin tajusin et teen vaan perheenjäsenille tahallani suuria omantunnon tuskia kun väitin et kukaan ei voi tietää miten pahalta musta tuntuu..okei, se varmaan olikin totta mutta kun itse paisuttelin omassa päässäni jonkun pienen jutun elämää suuremmaksi ja sen takia annoin itselleni "luvan masentua".

        No, kun sitten päätin ottaa itteeni niskasta kiinni ja todella tehdä tälle asialle sen minkä vaan voin niin ei mennyt kuin muutama kuukaus ja olin masennuksesta tervehtynyt. Ei se tie ihan helppo ollut mutta se kannatti! Tottakai jokaiselle ihmiselle tulee elämässä vastoinkäymisiä, mutta kun niihin suhtautuu järkevästi ja ottaa asiat asioina niin kyllä niistä yli pääsee. Joskus todellakin tulee itellekin paha olla jostain tietystä asiasta mut heti kun muistelee millaista se elämä silloin masentuneena oli niin tulee heti sellainen olo et en varmasti anna tuolle pikkusormea tai sit se vie koko käden! Tottakai siinä joutuu ottaa tiukastikin itteesä niskasta tuommoisissa tilanteissa ja vaan kiellettävä itseltä se masennuksen aikominen..mulla esim.auttaa nykypäivänä se et soitan jollekin läheiselle ystävälle tms ja puran sille kaiken mikä mua ahdistaa ja kappas, kohta huomaankin ettei se tilanne tosiaan niin paha olekaan.

        Kyl mäkin seurustelin aikoinani sellaisen miehen kans joka selvästi masentu työttömyydestä ja se oli jatkuvaa valittamista ym mut siinä vaiheessa mä sanoin hyvin suoraan hänelle et nyt lopettaa sen itsesäälissä piehtaroinnin ja ottaa itteesä niskasta kiinni et on täällä maapallolla pahempiakin asioita kuin työttömyys ja siitäkin täytyy vaan selvitä. No, hänhän ei tykännyt siitä, että puhuin noin suoraan, sanoi etten ymmärrä miltä haänestä tuntuu, sanoin et taidanpa ymmärtää paremmin kuin arvaatkaan mut tuo itsesääli ei auta asioissa eteenpäin. No, hä nei sitä ihan kuitenkaan uskonut ja niinpä jäi sinne masennukseen piehtaroimaan.

        Ite oon sillä linjalla(julmaa, tiedän) et sillo jos ihminen näyttää vaipuvan masennukseen on nostettava se kissa suoraan pöydälle eikä lähteä ollenkaan sille "voi että, on sul kurjaa plaa plaa" vaan sanottava et "herää pahvi!" et sun elämä tässä on kyseessä ja noinko aiot antaa periks/luovuttaa??? Sillä mulla se toimi ainakin äärettömän hyvin toi et ei ollenkaan lähdetty päätä taputtelemaan/säälimään vaan tylysti kylmää vettä niskaan ja pakotettu heräämään todellisuuteen. Kuulostaa kyllä julmalta, mut niin mä oon mun kavereillekin tehny jos joku on valittanut masennusta niin sanonu et "nyt ota ittees niskasta kiinni ja mietipä asiat uudelleen". En toki sitä kiellä et jos on vaikeeta niin varmasti on hyvä käydä jossain juttelemassa, mut se ei silti tarkoita sitä et sen pitää olla ammattiauttaja, se voi olla vaikka joku läheinen kaveri tms kunhan vaan puhuu eikä patoa asioita sisälleen.

        Eikä siihen masennukseen aina lääkkeitä välttämättä tarvita, ite en oo enää vuoskausiin käyttäny mitään masennuslääkettä enkä aio enää käyttääkään! Enkä oo kyllä tarvinnutkaan, ei sellaista asiaa ole vielä eteen tullut ettenkö siitä olis muita teitä selvinnyt. Ja sekin on ihan totta,että masennuksesta on tehty nykyään kansansairaus(nopeimmin yleistyvä) ja siihen yritetään koko ajan keksiä uusia, parempia lääkkeitä. Mutta kun sit se menee siihen, et ajatellaan et se lääke mut parantaa eikä itse tarvitse tehdä mitään asian eteen. Aina kannattaa vähän herätellä itseäänkin ja miettiä et "tätäkö todella haluan?" sillä itse olen tällä hetkellä erittäin hyvin pärjännyt työelämässä ym ihan ilman mitään säännöllistä lääkettä, jos ongelmia eteen tulee ne pitää vaan kohdata ja hoitaa.

        Mut sen voin kokemuksesta sanoa, et masentuneen kanssa eläminen on äärettömän hankalaa..jaksa sitä jatkuvaa valittamista ja itsesäälissä rypemistä kuunnella! Ja sit vielä sekin, et jos on paha olo niin se täytyy purkaa kylläkin itkemällä ja puhumalla eikä millään lääkkeillä! Sillä onhan se ihan normaalia et aina välillä itkettää jos jostain tulee paha mieli..no, sit vaan itkee sen pahan olon pois ja sillä selvä! Nimimerkillä kokemusta löytyy.

        no tuon paremmin ei voi kyllä tähän enää vastata kiitoksia paljon.


    Ketjusta on poistettu 2 sääntöjenvastaista viestiä.

    Luetuimmat keskustelut

    1. Kohujulkkis Sofia Belorf avautuu suhteestaan huumetuomittu Niko Ranta-ahoon: "Rakkaus on sokea"

      Sofia Belórf on avautunut Katiska-vyyhdin tuomiosta ja rakkaudestaan Niko Ranta-ahoon. Rakkaus on sokea, Sofia tuskailee. https://www.suomi24.fi/viih
      Kotimaiset julkkisjuorut
      112
      7458
    2. Yksin oli Sofia tullut Espanjasta

      https://www.seiska.fi/kotimaa/jattiriita-espanjassa-sofia-belorf-palasi-yksin-suomeen-ilman-stefan-thermania-kuvat Harmi, että tää ja muut riidat on v
      Kotimaiset julkkisjuorut
      61
      2177