Tuskin koskaan unohdan sitä iltaa. Joukko vammaisia ihmisiä Keski-Aasiasta lopetteli seminaaria Helsingissä. Oli päätösillallisen aika.
Mietin, miten isäntänä pukeudun juhlaan. Sonnustauduin Buharasta lahjaksi saamaani uzbekkien kansallisasuun, pitkä sininen, paljon kultaa.
Olin juuri vetänyt vammaisten ihmisoikeusseminaarit Tashkentissa ja Asgabadissa. Taksilla pyyhälsin Lasipalatsin taloon.
Vieraat osoittivat suosiota, kun olin pukeutunut heitä kunnioittavalla tavalla.
Palatessa mietin, mennäkö taksiin linja-autoasemalle vai rautatieasemalle.
Aivan nenän alla kulkivat raitiovaunut. Aloin kulkea pysäkkiä kohti.
Alapään ja pimeyden ruhtinaan nimityksin kuulin kysymyksiä ja huuteluja painumisesta maan alimpaan paikkaan ja herjoja siitä, miksi olen tullut Suomeen.
Sokeakin vielä olin, kun oli opaskoira, tosin ihan suomalaisen näköinen!
Kun Töölössä jäin alas ratikasta ja odotin valojen vaihtumista ajoradan toiselle puolikkaalle, ainakin puoli tusinaa autoa hiljensi ja huudatti torvea. Ikkunoista huudeltiin haistatuksia ja kehotuksia häipyä maasta.
Ymmärsin jotakin. Minulla matkaa kesti 20 minuuttia. Pelotti jo monta kertaa. Entä jos ne lyövät.
Mitä olisi asua vierasmaalaisena täällä? Eihän täällä uskalla kulkea ainakaan yksin.
Olen kulkenut ja tehnyt työtä monessa maassa eri puolilla maailmaa. Missään minulle ei ole huudeltu, ei haistateltu eikä käyttäydytty halventavasti.
Monessa ympäristössä minun ihoni väri on ollut väärä, kieli ja tavat outoja.
Saamani kohtelu on pääsääntöisesti ollut lämmin.
Helsinkiläinen iltayön kokemus panee kysymään, minkä kansan jäsen minä olen.
Mitä on tämä nuoriso, jota minä olen kasvattanut moniarvoisuuteen ja maailman kansalaisuuteen?
Ari Suutarla
rovasti
Helsinki
HS 1.7.2003 / Mielipide
Mietin, miten isäntänä pukeudun juhlaan. Sonnustauduin Buharasta lahjaksi saamaani uzbekkien kansallisasuun, pitkä sininen, paljon kultaa.
Olin juuri vetänyt vammaisten ihmisoikeusseminaarit Tashkentissa ja Asgabadissa. Taksilla pyyhälsin Lasipalatsin taloon.
Vieraat osoittivat suosiota, kun olin pukeutunut heitä kunnioittavalla tavalla.
Palatessa mietin, mennäkö taksiin linja-autoasemalle vai rautatieasemalle.
Aivan nenän alla kulkivat raitiovaunut. Aloin kulkea pysäkkiä kohti.
Alapään ja pimeyden ruhtinaan nimityksin kuulin kysymyksiä ja huuteluja painumisesta maan alimpaan paikkaan ja herjoja siitä, miksi olen tullut Suomeen.
Sokeakin vielä olin, kun oli opaskoira, tosin ihan suomalaisen näköinen!
Kun Töölössä jäin alas ratikasta ja odotin valojen vaihtumista ajoradan toiselle puolikkaalle, ainakin puoli tusinaa autoa hiljensi ja huudatti torvea. Ikkunoista huudeltiin haistatuksia ja kehotuksia häipyä maasta.
Ymmärsin jotakin. Minulla matkaa kesti 20 minuuttia. Pelotti jo monta kertaa. Entä jos ne lyövät.
Mitä olisi asua vierasmaalaisena täällä? Eihän täällä uskalla kulkea ainakaan yksin.
Olen kulkenut ja tehnyt työtä monessa maassa eri puolilla maailmaa. Missään minulle ei ole huudeltu, ei haistateltu eikä käyttäydytty halventavasti.
Monessa ympäristössä minun ihoni väri on ollut väärä, kieli ja tavat outoja.
Saamani kohtelu on pääsääntöisesti ollut lämmin.
Helsinkiläinen iltayön kokemus panee kysymään, minkä kansan jäsen minä olen.
Mitä on tämä nuoriso, jota minä olen kasvattanut moniarvoisuuteen ja maailman kansalaisuuteen?
Ari Suutarla
rovasti
Helsinki
HS 1.7.2003 / Mielipide
Vastaukset 8
Vanhimmat
Maassa, jossa
"moniarvoisuus" tai "suvaitsevaisuus" on suomalaisten syrjimistä ja suomalaisiin kohdistuvaa rasismia
ja
"maailman kansalaisuus" on suomalaisten köyhyyttä ja asunnottomuutta,
"auttaminen" on lööppeihin pääsyä, kun vie "apua" rajan taakse tuhansien suomalaisten nähdessä aitoa nälkää,
et kai aivan tosissasi muuta odotakaan?
Omat kokemukseni esimerkiksi somaleista ovat osoittaneet, että suomalaisten suvaitsemattomuus nousee huonoista kokemuksista ja eriarvoisesta kohtelusta. Tuntuu siltä, että rasismi on ulkomaalaisten etuoikeus Suomessa.
monen suomalaisen mielipide ulkomaalaisista on syntynyt ihan omien kokemusten pohjalta. En usko että kukaan ilman syytä toista haukkuu. "niin se metsä vastaa kuin sinne huudetaan". Think about that.
Mistä Suutarlan sättijät olivat saaneet päähänsä, että Suutarla oli ulkomaalainen?
Mistä Suutarlan sättijät olivat saaneet päähänsä, että Suutarla oli ulkomaalainen?
Mistä somalijengi tietää hyökätä vain "rasistien" kimppuun? ("Niillä oli maiharit...", "Niillä oli lyhyet tukat...", "Ne oli suomalaisia...")
Mistä kadulla suomalaisille huuteleva tietää olevansa suvaitsevainen? ("Suomalaiset haisee...")
Miksi ylipäätään pitää hyökkäillä erinäköisten kimppuun? Se tuntuu olevan Suomessa sallittua ainoastaan ulkomaalaisille, ei suomalaisille. Rasistisen hyökkäyksen kohteeksi joutuneen suomalaisen on turha hakea apua poliisilta, onhan vastapuolella koko jengi todistamassa toista. ("Joo se kävi päälle ja pitihän meidän puolustautua...", "Joo se antoi nää rahat tosta vaan...")
Mistä ylipäätään tiedät aloituksen todeksi, eikä provoksi?
Ari Suutarla on todellakin oikeasti olemassa, näkövammainen (taitaapa olla täyssokeakin) pappi, joka on varmaan jo 1970-luvulta saakka vaikuttanut näkövammaisten tukijana; monipuolinen ja uuttera henkilö. Ulkonäöltään hän ei sokeuttaan lukuunottamatta eroa keskivertosuomalaisesta miehestä.
Aloituksessa esiintynyt kirje löytyy todellakin hesarin mielipidepalstalta. Tuskin Suutarla on sitä pelleilläkseen kirjoittanut.
En oikein käsittänytkään heti mihin tuo opaskoira viittasi. Luulin että hänelle oli siitäkin huudeltu.
Mutta sokea on ilmeisesti sellainen jota on turvallista kiusata. Ei sellaiselle huudellakaan noin paljon joka voi puolustautua.
Aloitus oli kirjoitus painetun Hesarin mielipidepalstalta.
Se oli allekirjoitettu omalla nimellä, joten kyseinen
julkisuudessa ennenkin esiintynyt Kirkkohallituksen
vammaistyön sihteeri varmaan vastaa asiallisiin
kysymyksiisi. Juttua Suutarlasta tässä:
http://www.nkl.fi/airut/airu0232/airu32a.htm
http://www.evl.fi/kkh/kt/uutiset/he96/arinamib.txt
http://www.vane.to/vanessa_4_2001.html
Tuskin oli siis provo.