Saman Katon Alla osa 7 Mia

Osa 7 Mia

Olen Mia Maracot. Oikealta nimeltä Amalia, mutta ei kukaan kutsu minua siksi. Ukkini Jack omistaa Helmitie seiska talon, jossa asun viiden nuoren kanssa. Tunnen heistä neljä jo ennen muuttoa, mutta Beniä en olle ennen muuttoa tavannut, mutta hän ja ukki tuntevat jotenkin toisensa. Siitä johtuen ukki haluaa, että Ben asuu meillä.

Olen täysin tavallinen tyttö, joka opiskelee eläinlääkäriksi ja jolla on salainen ihastus. Vuosikurssillani on erittäin söpö poika, Thomas. Hänellä on pitkät kullanruskeat hiukset ja ruskeat silmät. Hän on niin söpö! Mutta en ole uskaltanut puhua hänelle. Miksi minun pitää olla näin ujo! Ja epäonninen….

Se oli täysin tavallinen aamu. Sue nukkui Leon huoneessa ja sain heräillä täysin rauhassa. Minua otti päähän kun Jen ja Sue edelleen olivat riidoissa. Kun Menin aamiaiselle, Jen oli syömässä jo aamiaista ja valmistumassa tulevaan päivään. Lähdimme samalla oven avauksella ja Jen lähti pyörällä töihin. Joinakin aamuina kävelin mielelläni kouluun, enkä ottanut autoa, ja tämä aamu kuului niihin aamuihin. Linnut lauloivat kauniisti ja ajattelin tästä päivästä tulevan upea.
Olin koululla puoli tuntia etuajassa, joten menin luokkarakennuksen eteen istumaan ja nautin auringosta.

En ehtinyt edes istua kauaa, kun kuulin liiankin tutun äänen. ”Hei Mia. Voinko istua viereesi?” Thomas kysyi. Katsoin häntä lumoutuneena ja viimein tajusin nyökätä. ”Kaunis päivä. Ei yhtään huvittanut tulla kouluun, mutta velvollisuus pakottaa”, Thomas sanoi ja istui viereeni. Minä sen sijaan jäin katselemaan hänen silmiään. Mitä ihanampaa, hän muisti nimeni. ”Niin… Tänään on kaunis päivä”, sain sanottua ja tuijotin jalkoihini. ”Loistit muuten neiti Whiten tunnilla. En olisi koskaan älynnyt käyttää sitä tekniikkaa”, Thomas kehui, ja tunsin punan nousevan. En voinut sille mitään, että aloin änkyttää: ”ku-kuka tahansa olisi ke-keksinyt sen, Jos jos on lukenut Whiten kirjan.” ”Minä luin sen kirjan, mutta en kuitenkaan keksinyt. Olet todellinen nero”, Thomas sanoi ja kosketti kättäni. ”Kaiken lisäksi olet kaunis… Mitä sanoisit jos joskus mentäisiin vaikka syömään?” En uskonut korviani. Hän, koulun ihanin poika, ihastukseni, pyysi minua ulos.
Olin juuri vastaamassa, kun puhelimeni alkoi soimaan. ”Vastaa puhelimeen vain”, Thomas sanoi ja kaivoin puhelimen laukusta.

Olin lähtenyt heti koululta, kun olin saanut puhelun äidin kanssa päätökseen. Thomas oli ymmärtänyt ja sanoi kysyvänsä toiste uudestaan sitten. Jos tilanne olisi mikä tahansa muu, olisin onnellinen, mutta nyt en osannut iloita sitä. Päässäni pyöri vain äidin sanat:
”Tule sairaalaan. Isäsi ja ukki joutuivat onnettomuuteen.”

Pääsin sairaalaan erittäin nopeasti ja löysin äidinkin pian. Äitini oli täysin tolaltaan, olivathan hänen isänsä ja miehensä joutuneet kolariin. Kolarin toinen osapuoli oli kuollut heti, ja nyt isä oli joutunut leikkauksessa ja ukki oli vielä tajuttomana.
Meitä ei päästetty ukin luo ennen, kun hän oli hereillä. Äiti juoksi ukin luokse itkien ja kertoi kuinka paljon oli pelännyt ja pelkäsi edelleen. Ukki rauhoitteli häntä ja käski lempeästi häntä lepäämään. Aluksi äiti ei suostunut mutta viimein hän meni. Niin me jäimme ukin kanssa kahdestaan. Olin helpottunut että ukki oli selvinnyt, mutta huoli isästä painoi edelleen, vaikka tiedän lääkärien osaavan hommansa.
”Mia-kulta. Pidä huolta äidistäsi”, ukki sanoi ja menin sängyn viereen istumaan. ”Te kumpikin selviätte. Ihan varmasti”, kuiskasin hiljaa ja pidättelin kyyneleitä. Vilkaisin ukin kasvoja, jotka hymyilivät lempeästi. ”Olet aivan mummosi näköinen… Mia. Tekisitkö palvelun?” ukki kysyi ja hetkeen en sanonut mitään. Tuntui kun ukki pyytäisi minua tekemään viimeisen palveluksen. Viimein nyökkäsin ja pyyhkäisin kyyneleen pois.
”Pyytäisitkö Jenin ja Benin tänne? Minulla on heille asiaa.”

Tuijotin ukkia sanattomana ja päässäni pyöri kysymyksiä ja päällimmäisenä mietin miksi juuri heidät, mitä yhteyttä heillä on. Ja pahin kaikista, oli että kuoleeko ukki nyt…