Sensaationälkäiset älkööt vaivautuko, tarinassani ei ole mitään hakkaamisia, kiihkouskovaisia tai muitakaan yli-hilseen-meneviä asioita. Onpahan vaan ajattelemisen aihetta kaikille. Koittakaa jaksaa lukea ja kommentoikaa jos haluatte.
Eli: olen 26-vuotias, pääkaupunkiseudulla asuva, vakituisessa työssä oleva mies.
Taustaa: olen syntynyt pienellä paikkakunnalla. Kun olin n. 10-vuotias, vahempani tekivät uskonratkaisun ja liittyivät vapaakirkkoon. Kävin joissakin kokouksissa, ei ollut oikein muutakaan tekemistä. Sain sieltä joitakin kavereita, osan tunsin jo ennalta.
Hieman alle 15-vuotiaana menin vapaakirkon konfirmaatioleirille (olisin saanut mennä ev.lut.-leirillekin) ja eräänä iltana Jeesus kosketti minua ja tein ratkaisun. Tulin uskoon. Olin vahvasti uskossa ja leirin jälkeen minut kastettiin seurakunnan jäseneksi. Samana vuonna sekä seuraavan vuonna olin ohjaajana lasten leirillä. En kuitenkaan koskaan oppinut rukoilemaan ääneen porukassa tai kertomaan muille uskostani sen kummemmin.
15-vuotiaana (täytin syksyllä) alkoivat kiinnostaa muutkin asiat kuin kirkko ja siellä olleet ihmiset. Aloin pyöriä "maallisissa" porukoissa ja sain monta hyvää ystävää. Mopo kuljetti minua uudenlaisen vapauden turvin. Varsinkin lukioaika muutti paljon minua, bileitä kun järjestettiin ja niihin piti tietysti osallistua. Monet illat kamppailin omatuntoni kanssa, kun olin ollut ottanut jonkun hankkimaa olutta tai viiniä.
Kun täytin 18, jälleen uusi vapaus koitti. Auto ja ajokortti olivat asioita jotka täyttivät elämäni, kuten myös illat viikonloppuisin kavereiden kanssa ja monet, monet bileet. En kuitenkaan juonut joka ikinen viikonloppu, vaan olin ns. kohtuukäyttäjä. Työpaikka, omaa rahaa ja vapaus liikkua toivat lukion jälkeen elämääni uusia ihmisiä ja uusia asioita. Kirkko unohtui pikkuhiljaa, mutta koskaan ei unohtunut se tosiasia että Jumala on olemassa ja auttaa minua joka päivä, joka hetki. Joka päivä rukoilin apua arkisissakin asioissa.
Vanhempani olivat valtavan ymmärtäväisiä, minua ei koskaan pakotettu mihinkään ja sain itse tehdä omat päätökseni. Ainoastaan silloin kun erosin itse kirjoittamallani kirjeelläni vapaakirkosta (olin jo 18-v) vanhempani olivat ihmeissään ja ehkä hieman nyreissäänkin. Mutta toisaalta, se oli oma päätökseni ja se piti. Luulen että vanhempani kyllä tiesivät bileistäni sun muusta, juomisistanikin, mutta koskaan he eivät sanoneet pahasti. Siitä kiitos heille!
Armeija-aikana viikonloppulomat menivät nopeasti, tuli tavattua ihmisiä, joidenkin kanssa vietettiin jopa kihkeitä öitä. Omatuntoni ei juurikaan kolkutellut, sillä olimme varovaisia ja se jotenkin kuului nuoren miehen elämään siinä vaiheessa. Rukoilin tyttöystävää ja tapasin kiinnostavia ihmisiä. Kukaan heistä ei kuitenkaan kolahtanut samoin kuin nykyinen tyttöystäväni. Hän on ollut monen iltarukouksen kiitoksen aihe.
Muutin pois kotoa opiskelemaan ja olin muuttamassa pian yhteen tyttöystäväni kanssa. Silloin minulle iski paniikki ensimmäistä kertaa moneen vuoteen. Rukoilin itsekseni, että jos tämä ei ole oikein, Herra ei anna meidän löytää asuntoa tai emme saa muuten onnistumaan tätä asiaa. No, löysimme asunnon, ja vielä puolen vuoden jälkeen toisenkin, aivan huippuasunnon. Silloin varmistuin siitä että näin tämän on mentävä, tämä on oikein.
Kyseisellä paikkakunnalla tapasin monesti erästä samalla riparilla ollutta kaveriani, jonka toki tunsin entuudestaankin, vanhempamme olivat tuttuja. Kaveri oli ja on uskossa, ja naimisissa. Minä sitä vastoin en hänen hääuteluistaan huolimatta mennyt naimisiin (en ole vieläkään, vain kihloissa) ja pidimme jonkin verran yhteyttä, samalla paikkakunnalla kun asuimme. Hänen pikkuveljensä kanssa olimme todella hyviä kavereita aikaisemmin ja luulin olevani molempien ystävä. Yhteydenpito väheni ja väheni, nykyään hän ei vastaa edes sähköpostiini, eikä pikkuvelikään. En tiedä syytä, mutta luulen sen johtuvan elintavoistani ja "elämisestäni synnissä". Kristittyjen suvaitsevaisuudesta voidaan siis olla montaa mieltä...
Palataanpa nykyhetkeen: Olen siis 26-vuotias, avopuolisoni on 24 ja alkutalvesta olemme pienen vauvan onnelliset vanhemmat. Asumme mukavasti vuokralla (halpaa) ja ajelemme uudella farmariautolla, jonne koiramme tavaramme mahtuvat mukavasti. Raha riittää meidän tarpeisiin ja olemme onnellisia. Olin puolisen vuotta työttömänä ennen nykyistä työpaikkaani, ja voinette arvata etä rukoilin kämmenet kipeäksi silloin. No, se auttoi ja meillä molemmilla on nyt vakituiset työpaikat. Luulen sitä paitsi että
"anoppiehdokkaani" sairaus herätti avopuolisossanikin jonkinlaisen uskon korkeampiin voimiin. Emme ole puhuneet asiasta.
Yhteenveto: jokainen määrittelee itse oman onnellisuutensa, uskonsa ja sen kuinka kiihkeästi haluaa elää Raamatun oppien mukaan. Itse ainakin olen todennnut erilaisten tapahtumien kautta että Jumala on ja elää minussa, vaikka sitten säästöliekillä. Monet asiat eivät olisi voineet tapahtua itsekseen. Minulla on niin paljon, vaikkakaan ei materiaa, ja alkutalvesta meitä on yksi lisää, joka tekee perheestämme kokonaisen. Minun elintapani sopii minulle, enkä häiritse kenenkään läheiseni elämää. Muiden mielipiteistä en edes välitä. Olen omassa uskossani onnellinen mies.
Ai niin, ja naimisiin olemme menossa kunhan pikku sulhaspoika tai morsiustyttö kasvaa sen verran että kävelee. En ainakaan tee samaa virhettä kuin monet pikkupaikkakunnan kirkon jäsenet, naimisiin nuorena, kun on jo "monta kuukautta" seurusteltukin. Sitten erotaan puolen vuoden päästä kun mies tai vaimo ei olekaan se sama ihminen jonka kanssa mentiin naimisiin. Onhan toki niitä onnellisiakin pareja, mutta tuo tuntui olevat trendi ainakin silloin...
Haluan ilmaista kiitokseni: ensin tietysti Jumalalle kaikesta, vanhemmilleni avusta ja ymmärryksestä, ystävilleni auttavista olkapäistä ja hauskoista hetkistä niin koulu- kuin työelämässäkin.
Eli: olen 26-vuotias, pääkaupunkiseudulla asuva, vakituisessa työssä oleva mies.
Taustaa: olen syntynyt pienellä paikkakunnalla. Kun olin n. 10-vuotias, vahempani tekivät uskonratkaisun ja liittyivät vapaakirkkoon. Kävin joissakin kokouksissa, ei ollut oikein muutakaan tekemistä. Sain sieltä joitakin kavereita, osan tunsin jo ennalta.
Hieman alle 15-vuotiaana menin vapaakirkon konfirmaatioleirille (olisin saanut mennä ev.lut.-leirillekin) ja eräänä iltana Jeesus kosketti minua ja tein ratkaisun. Tulin uskoon. Olin vahvasti uskossa ja leirin jälkeen minut kastettiin seurakunnan jäseneksi. Samana vuonna sekä seuraavan vuonna olin ohjaajana lasten leirillä. En kuitenkaan koskaan oppinut rukoilemaan ääneen porukassa tai kertomaan muille uskostani sen kummemmin.
15-vuotiaana (täytin syksyllä) alkoivat kiinnostaa muutkin asiat kuin kirkko ja siellä olleet ihmiset. Aloin pyöriä "maallisissa" porukoissa ja sain monta hyvää ystävää. Mopo kuljetti minua uudenlaisen vapauden turvin. Varsinkin lukioaika muutti paljon minua, bileitä kun järjestettiin ja niihin piti tietysti osallistua. Monet illat kamppailin omatuntoni kanssa, kun olin ollut ottanut jonkun hankkimaa olutta tai viiniä.
Kun täytin 18, jälleen uusi vapaus koitti. Auto ja ajokortti olivat asioita jotka täyttivät elämäni, kuten myös illat viikonloppuisin kavereiden kanssa ja monet, monet bileet. En kuitenkaan juonut joka ikinen viikonloppu, vaan olin ns. kohtuukäyttäjä. Työpaikka, omaa rahaa ja vapaus liikkua toivat lukion jälkeen elämääni uusia ihmisiä ja uusia asioita. Kirkko unohtui pikkuhiljaa, mutta koskaan ei unohtunut se tosiasia että Jumala on olemassa ja auttaa minua joka päivä, joka hetki. Joka päivä rukoilin apua arkisissakin asioissa.
Vanhempani olivat valtavan ymmärtäväisiä, minua ei koskaan pakotettu mihinkään ja sain itse tehdä omat päätökseni. Ainoastaan silloin kun erosin itse kirjoittamallani kirjeelläni vapaakirkosta (olin jo 18-v) vanhempani olivat ihmeissään ja ehkä hieman nyreissäänkin. Mutta toisaalta, se oli oma päätökseni ja se piti. Luulen että vanhempani kyllä tiesivät bileistäni sun muusta, juomisistanikin, mutta koskaan he eivät sanoneet pahasti. Siitä kiitos heille!
Armeija-aikana viikonloppulomat menivät nopeasti, tuli tavattua ihmisiä, joidenkin kanssa vietettiin jopa kihkeitä öitä. Omatuntoni ei juurikaan kolkutellut, sillä olimme varovaisia ja se jotenkin kuului nuoren miehen elämään siinä vaiheessa. Rukoilin tyttöystävää ja tapasin kiinnostavia ihmisiä. Kukaan heistä ei kuitenkaan kolahtanut samoin kuin nykyinen tyttöystäväni. Hän on ollut monen iltarukouksen kiitoksen aihe.
Muutin pois kotoa opiskelemaan ja olin muuttamassa pian yhteen tyttöystäväni kanssa. Silloin minulle iski paniikki ensimmäistä kertaa moneen vuoteen. Rukoilin itsekseni, että jos tämä ei ole oikein, Herra ei anna meidän löytää asuntoa tai emme saa muuten onnistumaan tätä asiaa. No, löysimme asunnon, ja vielä puolen vuoden jälkeen toisenkin, aivan huippuasunnon. Silloin varmistuin siitä että näin tämän on mentävä, tämä on oikein.
Kyseisellä paikkakunnalla tapasin monesti erästä samalla riparilla ollutta kaveriani, jonka toki tunsin entuudestaankin, vanhempamme olivat tuttuja. Kaveri oli ja on uskossa, ja naimisissa. Minä sitä vastoin en hänen hääuteluistaan huolimatta mennyt naimisiin (en ole vieläkään, vain kihloissa) ja pidimme jonkin verran yhteyttä, samalla paikkakunnalla kun asuimme. Hänen pikkuveljensä kanssa olimme todella hyviä kavereita aikaisemmin ja luulin olevani molempien ystävä. Yhteydenpito väheni ja väheni, nykyään hän ei vastaa edes sähköpostiini, eikä pikkuvelikään. En tiedä syytä, mutta luulen sen johtuvan elintavoistani ja "elämisestäni synnissä". Kristittyjen suvaitsevaisuudesta voidaan siis olla montaa mieltä...
Palataanpa nykyhetkeen: Olen siis 26-vuotias, avopuolisoni on 24 ja alkutalvesta olemme pienen vauvan onnelliset vanhemmat. Asumme mukavasti vuokralla (halpaa) ja ajelemme uudella farmariautolla, jonne koiramme tavaramme mahtuvat mukavasti. Raha riittää meidän tarpeisiin ja olemme onnellisia. Olin puolisen vuotta työttömänä ennen nykyistä työpaikkaani, ja voinette arvata etä rukoilin kämmenet kipeäksi silloin. No, se auttoi ja meillä molemmilla on nyt vakituiset työpaikat. Luulen sitä paitsi että
"anoppiehdokkaani" sairaus herätti avopuolisossanikin jonkinlaisen uskon korkeampiin voimiin. Emme ole puhuneet asiasta.
Yhteenveto: jokainen määrittelee itse oman onnellisuutensa, uskonsa ja sen kuinka kiihkeästi haluaa elää Raamatun oppien mukaan. Itse ainakin olen todennnut erilaisten tapahtumien kautta että Jumala on ja elää minussa, vaikka sitten säästöliekillä. Monet asiat eivät olisi voineet tapahtua itsekseen. Minulla on niin paljon, vaikkakaan ei materiaa, ja alkutalvesta meitä on yksi lisää, joka tekee perheestämme kokonaisen. Minun elintapani sopii minulle, enkä häiritse kenenkään läheiseni elämää. Muiden mielipiteistä en edes välitä. Olen omassa uskossani onnellinen mies.
Ai niin, ja naimisiin olemme menossa kunhan pikku sulhaspoika tai morsiustyttö kasvaa sen verran että kävelee. En ainakaan tee samaa virhettä kuin monet pikkupaikkakunnan kirkon jäsenet, naimisiin nuorena, kun on jo "monta kuukautta" seurusteltukin. Sitten erotaan puolen vuoden päästä kun mies tai vaimo ei olekaan se sama ihminen jonka kanssa mentiin naimisiin. Onhan toki niitä onnellisiakin pareja, mutta tuo tuntui olevat trendi ainakin silloin...
Haluan ilmaista kiitokseni: ensin tietysti Jumalalle kaikesta, vanhemmilleni avusta ja ymmärryksestä, ystävilleni auttavista olkapäistä ja hauskoista hetkistä niin koulu- kuin työelämässäkin.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Onneksi et koe syyllisyyttä. Elämästä, joka upeaa lahjaa. Vaikka ei aina menisikään noin hyvin.
Et ole velkaa Jumalalle mitään. Jumala lisää rakkautesi Häneen omalla tavallaan, ja Hän saa sinut ylistämään itseään.
Jumalan rakkaus ei vaadi, se vain ympäröi, se on arjessasi&asioissasi.
Ihanat asiat tulevat&menevät, Jumalan armo&rakkaus on ikuista. Uskossaan voi uudistua ylhäältä, ei omaksi tarpeeksi&hyödyksi, vaan kiitokseksi Jumalalle.
rukoilu on ajan hukkaa ja jos jostain kiittää niin voi huomata pian menettävänsä sen asian josta kiitti (jumala koettelee)
olisit hurahtanut Buddhaan, niin saisimme lukea kertomuksesi niin että kristinuskoon viittaavat kohdat kertomuksessasi olisivatkin buddhalaisuuteen viittaavia.