os huoneen takaseinä on nollahetki ja matka siitä muutaman metrin päässä sijaitsevaan ikkunapäätyyn kestää 13,7 miljardia vuotta, koko ihmiskunnan historia on tällä janalla kuin yksi ohut hius.
Tämän esimerkin avulla avaruustähtitieteen professori Esko Valtaoja yrittää kertoa, kuinka ihminen on tosiasiassa vasta syntynyt tänne.
Jos muualla maailmankaikkeudessa on meidän elämämme kaltaistamme toimintaa, Valtaoja otaksuu sen olevan paljon kehittyneempää. He eivät pohdi kaikkeuden arvoitusta samalla tavalla kuin me tänä pakastuvana sydäntalven iltana Valtaojan Turun asunnossa, Sirkkalantiellä.
"Eivät he jaakaa enää sellaisia lapsellisia kysymyksiä kuin me jaakataan", Valtaoja uskoo. He tietävät maailmankaikkeuden arvoitukset, sillä he ovat syntyneet ainakin miljoonia ellei peräti miljardeja vuosia ennen meitä.
Valtaoja vannoo evoluution nimiin. Evoluutio tekee melkoisia temppuja miljoonissa, saatikka miljardeissa vuosissa. Se on tehnyt sitä ihmisellekin, jonka ensimmäiset esi-isät käppäilivät jossain Etiopian joenmutkissa vasta parisataatuhatta vuotta sitten.
Tämä päivän ihminen on ihan eri kaveri kuin tuonaikainen esi-isänsä. Jos Valtaojan ennustukset toteutuvat, muutaman sadan vuoden kuluttua mekin olemme historiaa: olemme onnistuneet tekemään nykyistä paljon paremman ihmisen, jolle biologit joutuvat pähkäilemään uuden lajinimen.
Mitään merkkejä ihmiselämän kaltaisesta elollisesta elämästä tähtitieteilijä ei taivaalle tiiraillessaan ole havainnut. Tosin aivan viime vuosina hän ei ole enää juurikaan viettänyt öitänsä tähtitorneissa taivaankappaleita bongailemassa. Sen ilon hän suo nuoremmilleen, innokkaille tutkijanaluille.
Valtaoja muistuttaa, että vaihtoehtoja on kaksi: elävää elämä joko on tai sitä ei ole muualla. Tämän perusteella me olemme joko yksiä maailmankaikkeuden fiksuimmista tai tyhmimmistä olennoista. "Mieti sitä, kun kurkkaat peiliin aamulla", hän heittää iloinen tuike silmäkulmassa.
"Mutta, jos siellä on muita, me olemme heihin verrattuna yhtä fiksuja kuin jukurttipurkin basillit meihin verrattuna."
Totuus löytyy kaukaa
Esko Valtaoja on tullut kaikelle kansalle tutuksi maailmoja ja kaikkeuksia syleilevien, kansantajuisesti kirjoittamiensa kirjojen kautta. Hänet tunnetaan erinomaisena puhujana ja esiintyjänä - rentona tiedemiehenä, joka kertoo monimutkaisista asioista paitsi yksinkertaisella myös värikkäällä tavalla. Kymmenkunta vuotta hän on johtanut suomalaista huipputason tieteentekijäryhmää, joka osallistuu maailmankaikkeutta tutkivaan eurooppalaiseen satelliittiohjelmaan.
Jos elettäisiin pimeää keskiaikaa, tämä mullah-partainen veijari ristiinnaulittaisiin harhauskoisena. Sinne hänet ripustettaisiin rinnalle ryöväreiden. Ja onhan hän harhauskoinen, jos mittarina pidetään uskoa kirkon jumalakuvaan tai kirkon antamiin muihin maailmankaikkeuden totuusselityksiin.
Valtaojalla on yllään musta paita, jonka etupuolella lukee keltaisella kirjoitettuna pyhä. Takapuolella vastaavasti epäpyhä. Hänelle pyhä on epäpyhää. Tiedettäkään hän ei uskonnokseen kelpuuta, vaikka niin monessa viittaa siihen, mitä tiede on kyennyt todistamaan. Tiede on hänelle vähän kuin lapio ojankaivajalle. Eikä ojankaivajaakaan pidetä minään lapiouskovaisena.
"Siitä voi kinata, onko tieteellä rajansa; onko jotain asioita, kuten tunteet, jumalan olemassaolo ja uskonto sellaisia, jotka menevät tieteen ulkopuolelle."
Silti Valtaoja hakee näihin kysymyksiin vastauksia omaa lapiotaan apuna käyttäen. Hakee niitä joskus niin syvältä, ettei monen muun lapio sinne saakka uppoa. Ajatelkaapa nyt vaikka sitä, että maailmankaikkeus olisi syntynyt hänen väittämänsä mukaisesti toistakymmentä miljardia vuotta sitten. Lapioipa siitä.
Alkuräjähdys näkemättä
Maailmankaikkeus alkoi alkuräjähdyksestä. Näin sanotaan. Tätä myös Esko Valtaoja väittää. Maalaisjärjellä asiaa on vaikea tajuta; miten mikään voi syntyä tyhjästä. Eikö tämä ole juuri sitä samaa, mitä epäuskovainen epäilee kirkon sanomassa: voiko Jeesus muka syntyä neitsyestä. Täytyyhän olla jotain, mistä räjähdys saa alkunsa ja voimansa. Ei välttämättä, väittää Valtaoja.
Tässä kohden Valtaoja on yhtä heikoilla kuin ihmettelijä ja tyytyy toteamaan: "Voi olla, että elelemme tyhjästä tänne syntyneessä kuplassa." Aivan tyhjästä hän ei tätä väitettä kuitenkaan vedä, vaan vetoaa siihen, kuinka fysiikka on tuonut esille paljon asioita, joita on vaikea uskoa, mutta siitä huolimatta ne on voitu todistaa todeksi.
"Tietenkin, voihan asia olla niin, että se valkopartainen äijä napsautti metafyysisiä sormiaan ja sanoi, että tulkoon valkeus", Valtaoja virnuilee. Saman tien hän kuitenkin kumoaa väitteen toteamalla, että tähän ihmisen on vielä vaikeampi uskoa. Sen hän myöntää, että totuus voi olla jossain muualla. Mutta missä, sitä kukaan ei vielä ole kyennyt paljastamaan.
Tässä on maailmankaikkeuden selityksen perimmäisin ongelma. Meillä ei ole keinoja päästä katsomaan alkuräjähdystä. Aika pitkälle alan asiantuntijat suurimmilla avaruusteleskoopeillaan kuitenkin kuvittelevat näkevänsä.
"Teleskoopeilla voimme katsoa, miltä maailmankaikkeus näytti silloin kun se oli miljardin vuoden ikäinen. Omin silmin näemme, että se oli aika erilainen paikka kuin nyt", Valtaoja sanoo. Teleskoopeilla nähdään ajassa kauas; aikaa arvioidaan valon etenemisen perusteella.
Eli jos maailmankaikkeus on Valtaojan mainitsemat miljardit vuodet vanha, ihminen pääsee kurkistamaan varsin pitkälle siihen suuntaan, mutta loppu, tai tässä tapauksessa alku, on pelkää päätelmää; fysiikan lakien ja ihmisajattelun yhteensovittamista.
Nollahetkeen eli maailmankaikkeuden syntytapahtumaan ihmisen laatimat teoriat eivät enää toimi, Esko Valtaoja myöntää. Ja siksi alkuräjähdys ja sitä edeltävä hetki elävät vain harmaina aavistuksina tutkijoiden päissä. Kosmisen säteilyn avulla saamme valokuvanomaisen kuvan maailmankaikkeudesta silloin kuin se oli 400 000 vuotta vanha.
Voimme olla väärässä
Mutta ei hätää. Valtaoja pyöräyttää asian niin, että jos joku tulisi Marsista tänne ja alkaisi tutkia ihmistä, ei hänkään näkisi kaikkea, vaan hänenkin pitäisi päätellä ihmisen kehitys näkemänsä perusteella. Luoda teoria siitä, kuinka tähän on voitu tulla.
Emme halua olla marsilaisia huonompia. Me luomme omat teoriamme siitä, miten maailmankaikkeus on tullut tähän ja yritämme viisaita päitä yhteen lyömällä kuvitella, mihin olemme matkalla.
"Kylmästi puhutaan, mitä tapahtui, kun maailmankaikkeus oli kahden miljoonasosasekunnin ikäinen. Fysiikka toimii täällä tänään, miksi se ei olisi toiminut silloinkin", Valtaoja pohtii. Tarvittaisiin kuitenkin uusi Albert Einstein (suhteellisuusteorian luoja, 1879-1955) uusine teorioineen, että pääsisimme miljoonasosasekuntia lähemmäs alkua. Tässä vaiheessa pukkaa jo hikeä pintaan. Ollaan jossain niin kaukana tavoittamattomissa.
Jotta asia ei olisi aivan näin yksinkertainen, Valtaoja myöntää, että hän voi olla hakoteillä tässäkin asiassa. Jos häneltä oltaisiin kahdeksan yhdeksän vuotta sitten kysytty, mihin maailmankaikkeus on matkalla, vastaus olisi ollut toinen kuin tänään.
Nyt nimittäin pidetään varmana - tai ainakin suunnilleen varmana - mitä alkuhetkellä tapahtui ja koska tapahtui. Usko siihen alkaa kasvaa, ettei maailmankaikkeus pääty koskaan. Valtaojan sanoin: "Maailmankaikkeus on viimein kuin loputtomissa letkuissa roikkuva ruumis, joka vain laajenee ja jonka jäähtyessä tapahtuu aina vain vähemmän mielenkiintoista. Koskaan se ei tule lopullisesti kuolemaan."
Valtaoja lohduttaa meitä kertomalla, että siihen, kun maailmankaikkeus siirtyy tuohon aivokuolleeseen vaiheeseen, on matkaa vuosissa mitattuna tuollaiset yksi ja sata nollaa. "Joten siitä ei kannata ihan henkilökohtaista pulttia ottaa. Voi olla, että olemme täysin väärässä vielä."
Jumala on tai ei
Kolmisen vuotta sitten Esko Valtaoja ja Tampereen piispa Juha Pihkala julkaisivat kohua herättäneen keskustelukirjan Nurkkaan ajettu Jumala. Tämä johdattaa keskustelumme kysymykseen korkeimpien voimien olemassaolosta.
"Olen aina ollut kiinnostunut siitä, miksi ihmiset uskovat tällaisiin asioihin - sellaisiin, jotka selvästikään eivät ole totta. En tiedä, onko jumalaa vai ei. Maailma on täynnä uskontoja ja jumalia, jotka eivät selvästi ole todellisia. Edelleenkään en ymmärrä, että piispa, joka näkee saman maailman, näkee jumalan siellä taustalla, mutta minä en näe yhtään mitään. Siinä se perimmäinen arvoitus on."
Aikaisemmin päivällä saattelin 93-vuotiaan Lahja-tädin ajasta ikuisuuteen. Eli mitä tädille oikein tapahtui, Esko Valtaoja?
"Jaaha, sitä ei kukaan tiedä. Minun veikkaukseni on, että ei mitään. Kuolema on kaiken loppu. Jos se ei ole, on aika hyödytöntä pohtia asiaa, koska kukaan ei tiedä siitä mitään. Minulle riittää tylysti sanottuna, että sen ehtii sitten aikanaan nähdä, jos siinä mitään näkemistä on."
"Sielu on mutkikas tietokoneohjelma, joka pyörii aivoissamme. Töpseli seinästä ja siihen se sitten loppuu. Tämä on positiivinen asia ja antaa elämälle ihan erilaisen arvon kuin että kuvittelisimme elävämme jotain kiusallista välivaihetta kahden ikuisuuden välissä."
Tämän esimerkin avulla avaruustähtitieteen professori Esko Valtaoja yrittää kertoa, kuinka ihminen on tosiasiassa vasta syntynyt tänne.
Jos muualla maailmankaikkeudessa on meidän elämämme kaltaistamme toimintaa, Valtaoja otaksuu sen olevan paljon kehittyneempää. He eivät pohdi kaikkeuden arvoitusta samalla tavalla kuin me tänä pakastuvana sydäntalven iltana Valtaojan Turun asunnossa, Sirkkalantiellä.
"Eivät he jaakaa enää sellaisia lapsellisia kysymyksiä kuin me jaakataan", Valtaoja uskoo. He tietävät maailmankaikkeuden arvoitukset, sillä he ovat syntyneet ainakin miljoonia ellei peräti miljardeja vuosia ennen meitä.
Valtaoja vannoo evoluution nimiin. Evoluutio tekee melkoisia temppuja miljoonissa, saatikka miljardeissa vuosissa. Se on tehnyt sitä ihmisellekin, jonka ensimmäiset esi-isät käppäilivät jossain Etiopian joenmutkissa vasta parisataatuhatta vuotta sitten.
Tämä päivän ihminen on ihan eri kaveri kuin tuonaikainen esi-isänsä. Jos Valtaojan ennustukset toteutuvat, muutaman sadan vuoden kuluttua mekin olemme historiaa: olemme onnistuneet tekemään nykyistä paljon paremman ihmisen, jolle biologit joutuvat pähkäilemään uuden lajinimen.
Mitään merkkejä ihmiselämän kaltaisesta elollisesta elämästä tähtitieteilijä ei taivaalle tiiraillessaan ole havainnut. Tosin aivan viime vuosina hän ei ole enää juurikaan viettänyt öitänsä tähtitorneissa taivaankappaleita bongailemassa. Sen ilon hän suo nuoremmilleen, innokkaille tutkijanaluille.
Valtaoja muistuttaa, että vaihtoehtoja on kaksi: elävää elämä joko on tai sitä ei ole muualla. Tämän perusteella me olemme joko yksiä maailmankaikkeuden fiksuimmista tai tyhmimmistä olennoista. "Mieti sitä, kun kurkkaat peiliin aamulla", hän heittää iloinen tuike silmäkulmassa.
"Mutta, jos siellä on muita, me olemme heihin verrattuna yhtä fiksuja kuin jukurttipurkin basillit meihin verrattuna."
Totuus löytyy kaukaa
Esko Valtaoja on tullut kaikelle kansalle tutuksi maailmoja ja kaikkeuksia syleilevien, kansantajuisesti kirjoittamiensa kirjojen kautta. Hänet tunnetaan erinomaisena puhujana ja esiintyjänä - rentona tiedemiehenä, joka kertoo monimutkaisista asioista paitsi yksinkertaisella myös värikkäällä tavalla. Kymmenkunta vuotta hän on johtanut suomalaista huipputason tieteentekijäryhmää, joka osallistuu maailmankaikkeutta tutkivaan eurooppalaiseen satelliittiohjelmaan.
Jos elettäisiin pimeää keskiaikaa, tämä mullah-partainen veijari ristiinnaulittaisiin harhauskoisena. Sinne hänet ripustettaisiin rinnalle ryöväreiden. Ja onhan hän harhauskoinen, jos mittarina pidetään uskoa kirkon jumalakuvaan tai kirkon antamiin muihin maailmankaikkeuden totuusselityksiin.
Valtaojalla on yllään musta paita, jonka etupuolella lukee keltaisella kirjoitettuna pyhä. Takapuolella vastaavasti epäpyhä. Hänelle pyhä on epäpyhää. Tiedettäkään hän ei uskonnokseen kelpuuta, vaikka niin monessa viittaa siihen, mitä tiede on kyennyt todistamaan. Tiede on hänelle vähän kuin lapio ojankaivajalle. Eikä ojankaivajaakaan pidetä minään lapiouskovaisena.
"Siitä voi kinata, onko tieteellä rajansa; onko jotain asioita, kuten tunteet, jumalan olemassaolo ja uskonto sellaisia, jotka menevät tieteen ulkopuolelle."
Silti Valtaoja hakee näihin kysymyksiin vastauksia omaa lapiotaan apuna käyttäen. Hakee niitä joskus niin syvältä, ettei monen muun lapio sinne saakka uppoa. Ajatelkaapa nyt vaikka sitä, että maailmankaikkeus olisi syntynyt hänen väittämänsä mukaisesti toistakymmentä miljardia vuotta sitten. Lapioipa siitä.
Alkuräjähdys näkemättä
Maailmankaikkeus alkoi alkuräjähdyksestä. Näin sanotaan. Tätä myös Esko Valtaoja väittää. Maalaisjärjellä asiaa on vaikea tajuta; miten mikään voi syntyä tyhjästä. Eikö tämä ole juuri sitä samaa, mitä epäuskovainen epäilee kirkon sanomassa: voiko Jeesus muka syntyä neitsyestä. Täytyyhän olla jotain, mistä räjähdys saa alkunsa ja voimansa. Ei välttämättä, väittää Valtaoja.
Tässä kohden Valtaoja on yhtä heikoilla kuin ihmettelijä ja tyytyy toteamaan: "Voi olla, että elelemme tyhjästä tänne syntyneessä kuplassa." Aivan tyhjästä hän ei tätä väitettä kuitenkaan vedä, vaan vetoaa siihen, kuinka fysiikka on tuonut esille paljon asioita, joita on vaikea uskoa, mutta siitä huolimatta ne on voitu todistaa todeksi.
"Tietenkin, voihan asia olla niin, että se valkopartainen äijä napsautti metafyysisiä sormiaan ja sanoi, että tulkoon valkeus", Valtaoja virnuilee. Saman tien hän kuitenkin kumoaa väitteen toteamalla, että tähän ihmisen on vielä vaikeampi uskoa. Sen hän myöntää, että totuus voi olla jossain muualla. Mutta missä, sitä kukaan ei vielä ole kyennyt paljastamaan.
Tässä on maailmankaikkeuden selityksen perimmäisin ongelma. Meillä ei ole keinoja päästä katsomaan alkuräjähdystä. Aika pitkälle alan asiantuntijat suurimmilla avaruusteleskoopeillaan kuitenkin kuvittelevat näkevänsä.
"Teleskoopeilla voimme katsoa, miltä maailmankaikkeus näytti silloin kun se oli miljardin vuoden ikäinen. Omin silmin näemme, että se oli aika erilainen paikka kuin nyt", Valtaoja sanoo. Teleskoopeilla nähdään ajassa kauas; aikaa arvioidaan valon etenemisen perusteella.
Eli jos maailmankaikkeus on Valtaojan mainitsemat miljardit vuodet vanha, ihminen pääsee kurkistamaan varsin pitkälle siihen suuntaan, mutta loppu, tai tässä tapauksessa alku, on pelkää päätelmää; fysiikan lakien ja ihmisajattelun yhteensovittamista.
Nollahetkeen eli maailmankaikkeuden syntytapahtumaan ihmisen laatimat teoriat eivät enää toimi, Esko Valtaoja myöntää. Ja siksi alkuräjähdys ja sitä edeltävä hetki elävät vain harmaina aavistuksina tutkijoiden päissä. Kosmisen säteilyn avulla saamme valokuvanomaisen kuvan maailmankaikkeudesta silloin kuin se oli 400 000 vuotta vanha.
Voimme olla väärässä
Mutta ei hätää. Valtaoja pyöräyttää asian niin, että jos joku tulisi Marsista tänne ja alkaisi tutkia ihmistä, ei hänkään näkisi kaikkea, vaan hänenkin pitäisi päätellä ihmisen kehitys näkemänsä perusteella. Luoda teoria siitä, kuinka tähän on voitu tulla.
Emme halua olla marsilaisia huonompia. Me luomme omat teoriamme siitä, miten maailmankaikkeus on tullut tähän ja yritämme viisaita päitä yhteen lyömällä kuvitella, mihin olemme matkalla.
"Kylmästi puhutaan, mitä tapahtui, kun maailmankaikkeus oli kahden miljoonasosasekunnin ikäinen. Fysiikka toimii täällä tänään, miksi se ei olisi toiminut silloinkin", Valtaoja pohtii. Tarvittaisiin kuitenkin uusi Albert Einstein (suhteellisuusteorian luoja, 1879-1955) uusine teorioineen, että pääsisimme miljoonasosasekuntia lähemmäs alkua. Tässä vaiheessa pukkaa jo hikeä pintaan. Ollaan jossain niin kaukana tavoittamattomissa.
Jotta asia ei olisi aivan näin yksinkertainen, Valtaoja myöntää, että hän voi olla hakoteillä tässäkin asiassa. Jos häneltä oltaisiin kahdeksan yhdeksän vuotta sitten kysytty, mihin maailmankaikkeus on matkalla, vastaus olisi ollut toinen kuin tänään.
Nyt nimittäin pidetään varmana - tai ainakin suunnilleen varmana - mitä alkuhetkellä tapahtui ja koska tapahtui. Usko siihen alkaa kasvaa, ettei maailmankaikkeus pääty koskaan. Valtaojan sanoin: "Maailmankaikkeus on viimein kuin loputtomissa letkuissa roikkuva ruumis, joka vain laajenee ja jonka jäähtyessä tapahtuu aina vain vähemmän mielenkiintoista. Koskaan se ei tule lopullisesti kuolemaan."
Valtaoja lohduttaa meitä kertomalla, että siihen, kun maailmankaikkeus siirtyy tuohon aivokuolleeseen vaiheeseen, on matkaa vuosissa mitattuna tuollaiset yksi ja sata nollaa. "Joten siitä ei kannata ihan henkilökohtaista pulttia ottaa. Voi olla, että olemme täysin väärässä vielä."
Jumala on tai ei
Kolmisen vuotta sitten Esko Valtaoja ja Tampereen piispa Juha Pihkala julkaisivat kohua herättäneen keskustelukirjan Nurkkaan ajettu Jumala. Tämä johdattaa keskustelumme kysymykseen korkeimpien voimien olemassaolosta.
"Olen aina ollut kiinnostunut siitä, miksi ihmiset uskovat tällaisiin asioihin - sellaisiin, jotka selvästikään eivät ole totta. En tiedä, onko jumalaa vai ei. Maailma on täynnä uskontoja ja jumalia, jotka eivät selvästi ole todellisia. Edelleenkään en ymmärrä, että piispa, joka näkee saman maailman, näkee jumalan siellä taustalla, mutta minä en näe yhtään mitään. Siinä se perimmäinen arvoitus on."
Aikaisemmin päivällä saattelin 93-vuotiaan Lahja-tädin ajasta ikuisuuteen. Eli mitä tädille oikein tapahtui, Esko Valtaoja?
"Jaaha, sitä ei kukaan tiedä. Minun veikkaukseni on, että ei mitään. Kuolema on kaiken loppu. Jos se ei ole, on aika hyödytöntä pohtia asiaa, koska kukaan ei tiedä siitä mitään. Minulle riittää tylysti sanottuna, että sen ehtii sitten aikanaan nähdä, jos siinä mitään näkemistä on."
"Sielu on mutkikas tietokoneohjelma, joka pyörii aivoissamme. Töpseli seinästä ja siihen se sitten loppuu. Tämä on positiivinen asia ja antaa elämälle ihan erilaisen arvon kuin että kuvittelisimme elävämme jotain kiusallista välivaihetta kahden ikuisuuden välissä."
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.