Kekkosen ulkopolitiikka …
… viime kädessä Suomen itsenäisyyden säilyttämiseen ja mahdollisimman suuren toimintavapauden turvaamiseen. Jatkosodan loppupuolella, kun oli nähtävissä Saksan ja sitä tietä oma tappiomme hyökkäyssodassamme Neuvostoliittoon, hän alkoi aktiivisesti toimia Suomen irrottautumiseen sodasta Saksan rinnalla ja sitä tietä välttää Suomen joutuminen venäläisten miehittämäksi. Siinä onnistuttiinkin.
Mutta jouduimme kuitenkin voittajavaltojen välisessä saaliinjaossa N-liiton etupiiriin, Jouduimme myös antamaan neukuille tukikohdan aivan Helsingin vierestä. Jouduimme myös YYA-sopimuksella sitoutumaan poliittisesti ja jopa sotilaallisesti N-liittoon. Kekkonen oli Paasikiven ohella, jotka tajusivat syvästi, että meidän on aloitettava aivan uudenlainen politiikka suhtautumisessa itänaapuriin. Sen piti perustua ystävyyteen ja luottamukseen ja meidän tuli välttää kaikkea, joka vahingoittaisi tuota pyrkimystä kuitenkin niin, että tosiasiassa tarvitsisimme tinkiä itsemääräämisoikeudestamme.
Tuokin politiikka onnistui vieläpä niin että pystyimme torjumaan myös kommunistien vallankaappauspyrkimykset. Muut N-liiton etupiiriin joutuneet Euroopan maat joutuivat kommunistien valtaan ja menettivät samalla tosiasiallisen itsenäisyytensä. Saimme myös helpotusta sotakorvaukseemme ja venäläiset luopuivat Porkkalan tukikohdasta.
50-luvun loppupuolella Kekkosen ulkopolitiikka joutui voimakkaiden sisäisten hyökkäysten kohteeksi, kun Tanner valittiin Sosialidemokraattien puheenjohtajaksi. Tämä vaihe huipentui vuoden -62 presidentinvaalissa, jolloin tannerilaiset, kokoomukselaiset, vennamolaiset ja ehrnroothilaiset ruotsalaiset perustivat Honka-liiton Kekkosen ja hänen ulkopolitiikkansa murskaamiseksi. Tämäkin hyökkäys pystyttiin torjumaan. Sen jälkeen tannerilaiset joutuivat väistymään, Vennamon puolue hajosi ja lopulta myös Kokoomus karisti junnilalaiset johtopaikoiltaan. Maalaisliitto/keskustapuolue olivat Kekkosen vankkumaton tuki kaikkina aikoina. Tannerilaisten kukistumisen jälkeen myös demareista tuli Paasion ja Sorsan johdolla hänen ulkopolitiikkansa toinen tukijalka.
Tämän jälkeen Suomen kehittyi tasaisesti ja vaurastui. Tuon Kekkosen ”ystävyyspolitiikan” ja ns. suomettumisen suojassa saatoimme käyttää N-liittoa taloudellisesti hyväksemme ja lisäksi pystyimme hoitamaan meille vielä tärkeämmät läntiset kaupalliset ja samalla myös poliittiset suhteemme.
Kekkosen suuri idea oli alkaa puhua Suomen puolueettomuudesta ja sitä tietä ottaa etäisyyttä venäläisiin. Emmehän tosiasiassa olleet puolueettomia, vaan olimme joutuneet sodassa N-liiton etupiiriin ja lisäksi YYA-sopimuksella sidottu jopa sotilaallisestikin N-liittoon. Venäläiset eivät halunneet puhua Suomen puolueettomuudesta vaan halusivat korostaa YYA-sopimuksen poliittista sidosta N-liittoon. Mutta sitten länsivallat tunnustivat puolueettomuuden osittain tehdäkseen kiusaa N-liitolle.
70-luvun alussa alkoi taas tulla demareiden taholta vaikeuksia Kekkosen ulkopolitiikalle. Osasta demareita oli tullut kekkoslaisempia kuin Kekkonen itse. Alkoivat moittia Kekkosta liiasta länsimyönteisyydestä neuvostosuhteiden kustannuksella. Pisimmälle meni SDP:n kansainvälisten asiain sihteeri Paavo Lipponen, joka asiantuntijalausunnossaan puolustuskomitealle totesi mm., että Suomen ulkopolitiikan ”päätehtävä” oli ”Neuvostoliiton luottamuksen säilyttäminen maamme tahtoon noudattaa tinkimättä YYA-sopimuksen poliittisia ja sotilaallisia velvoitteita, tarvittaessa yhteistoimintaa myöten. Toinen ”päätehtävä”, puolueettomuuspolitiikan noudattaminen, ”on nähtävä yya-sopimuksen perustarkoituksen, Suomen ja NL:n yhteisen turvallisuusintressin määrittelyn valossa” ja sen ”ajautumista ristiriitaan sotilaallisen yhteistoimintamahdollisuuden kanssa tuli välttää”, Lipponen korosti. Lisäksi hän varoitti, että ”pyrkimys maanpuolustuksen ’omavaraisuuteen’ oli ristiriidassa Nl:n kontrollitarpeen kanssa”.
Tällainen puhe oli ristiriidassa Kekkosen tärkeimmän tavoitteen kanssa, joka oli pyrkiä kaikin keinoin estämään sellaisen tilanteen syntyminen, että N-liitto saisi aiheen YYA-sopimuksen mukaisiin neuvotteluihin sotilaallisesta yhteistyöstä. Sen jälkeen puhumisen puolueettomuudesta saisi unohtaa. Kekkonen saikin pari kertaa torjuttua venäläisten ehdotukset tuommoisista neuvotteluista.
Onpa pantava merkille, että ääni Lipposen kellossa muuttui. Myöhemmin hän oli innokas rakentamaan EU:ta liittovaltiota ja viemässä meitä Natoon, olipa jopa sotkea meidät Bushin kumppaniksi hyökkäykseen Irakiin.
Lopulta Kekkosen politiikka sai huipentumansa, kun hän pysyi haalimaan Suomen puolueettomuusasemaa hyväksi käyttäen ETYK-kokouksen, joka tosin siunasi N-liiton tyydytykseksi sodan jälkeen syntyneen poliittisen tilanteen Euroopassa. Mutta se antoi myös Euroopan kaikille kansoille kansalaisvapauksia, joita ei ollut juurikaan ollut kommunistimaissa. Siitä syntyi joka tapauksessa sellainen kansanliike Helsingin hengessä, joka vähitellen murensi kommunismin ja koko blokki ja lopulta itse Neuvostoliittokin hajosi. Aavistiko Kekkonen tämän ajaessaan ETYKiä vai ei, ei tiedetä, mutta länsimaat ajoivat sinnikkäästi näitä kansalaisvapauksia uskoen hiljaisesti niiden auttavan itäisen Euroopan vapautumisessa. Eiköhän niitä arvailuja tullut Kekkosenkin korviin. Jos näin oli, voidaan Kekkosta pitää myös tärkeänä tekijänä viime vuosisadan maailman pahimman vitsauksen, kommunismin, kukistamisessa.
… viime kädessä Suomen itsenäisyyden säilyttämiseen ja mahdollisimman suuren toimintavapauden turvaamiseen. Jatkosodan loppupuolella, kun oli nähtävissä Saksan ja sitä tietä oma tappiomme hyökkäyssodassamme Neuvostoliittoon, hän alkoi aktiivisesti toimia Suomen irrottautumiseen sodasta Saksan rinnalla ja sitä tietä välttää Suomen joutuminen venäläisten miehittämäksi. Siinä onnistuttiinkin.
Mutta jouduimme kuitenkin voittajavaltojen välisessä saaliinjaossa N-liiton etupiiriin, Jouduimme myös antamaan neukuille tukikohdan aivan Helsingin vierestä. Jouduimme myös YYA-sopimuksella sitoutumaan poliittisesti ja jopa sotilaallisesti N-liittoon. Kekkonen oli Paasikiven ohella, jotka tajusivat syvästi, että meidän on aloitettava aivan uudenlainen politiikka suhtautumisessa itänaapuriin. Sen piti perustua ystävyyteen ja luottamukseen ja meidän tuli välttää kaikkea, joka vahingoittaisi tuota pyrkimystä kuitenkin niin, että tosiasiassa tarvitsisimme tinkiä itsemääräämisoikeudestamme.
Tuokin politiikka onnistui vieläpä niin että pystyimme torjumaan myös kommunistien vallankaappauspyrkimykset. Muut N-liiton etupiiriin joutuneet Euroopan maat joutuivat kommunistien valtaan ja menettivät samalla tosiasiallisen itsenäisyytensä. Saimme myös helpotusta sotakorvaukseemme ja venäläiset luopuivat Porkkalan tukikohdasta.
50-luvun loppupuolella Kekkosen ulkopolitiikka joutui voimakkaiden sisäisten hyökkäysten kohteeksi, kun Tanner valittiin Sosialidemokraattien puheenjohtajaksi. Tämä vaihe huipentui vuoden -62 presidentinvaalissa, jolloin tannerilaiset, kokoomukselaiset, vennamolaiset ja ehrnroothilaiset ruotsalaiset perustivat Honka-liiton Kekkosen ja hänen ulkopolitiikkansa murskaamiseksi. Tämäkin hyökkäys pystyttiin torjumaan. Sen jälkeen tannerilaiset joutuivat väistymään, Vennamon puolue hajosi ja lopulta myös Kokoomus karisti junnilalaiset johtopaikoiltaan. Maalaisliitto/keskustapuolue olivat Kekkosen vankkumaton tuki kaikkina aikoina. Tannerilaisten kukistumisen jälkeen myös demareista tuli Paasion ja Sorsan johdolla hänen ulkopolitiikkansa toinen tukijalka.
Tämän jälkeen Suomen kehittyi tasaisesti ja vaurastui. Tuon Kekkosen ”ystävyyspolitiikan” ja ns. suomettumisen suojassa saatoimme käyttää N-liittoa taloudellisesti hyväksemme ja lisäksi pystyimme hoitamaan meille vielä tärkeämmät läntiset kaupalliset ja samalla myös poliittiset suhteemme.
Kekkosen suuri idea oli alkaa puhua Suomen puolueettomuudesta ja sitä tietä ottaa etäisyyttä venäläisiin. Emmehän tosiasiassa olleet puolueettomia, vaan olimme joutuneet sodassa N-liiton etupiiriin ja lisäksi YYA-sopimuksella sidottu jopa sotilaallisestikin N-liittoon. Venäläiset eivät halunneet puhua Suomen puolueettomuudesta vaan halusivat korostaa YYA-sopimuksen poliittista sidosta N-liittoon. Mutta sitten länsivallat tunnustivat puolueettomuuden osittain tehdäkseen kiusaa N-liitolle.
70-luvun alussa alkoi taas tulla demareiden taholta vaikeuksia Kekkosen ulkopolitiikalle. Osasta demareita oli tullut kekkoslaisempia kuin Kekkonen itse. Alkoivat moittia Kekkosta liiasta länsimyönteisyydestä neuvostosuhteiden kustannuksella. Pisimmälle meni SDP:n kansainvälisten asiain sihteeri Paavo Lipponen, joka asiantuntijalausunnossaan puolustuskomitealle totesi mm., että Suomen ulkopolitiikan ”päätehtävä” oli ”Neuvostoliiton luottamuksen säilyttäminen maamme tahtoon noudattaa tinkimättä YYA-sopimuksen poliittisia ja sotilaallisia velvoitteita, tarvittaessa yhteistoimintaa myöten. Toinen ”päätehtävä”, puolueettomuuspolitiikan noudattaminen, ”on nähtävä yya-sopimuksen perustarkoituksen, Suomen ja NL:n yhteisen turvallisuusintressin määrittelyn valossa” ja sen ”ajautumista ristiriitaan sotilaallisen yhteistoimintamahdollisuuden kanssa tuli välttää”, Lipponen korosti. Lisäksi hän varoitti, että ”pyrkimys maanpuolustuksen ’omavaraisuuteen’ oli ristiriidassa Nl:n kontrollitarpeen kanssa”.
Tällainen puhe oli ristiriidassa Kekkosen tärkeimmän tavoitteen kanssa, joka oli pyrkiä kaikin keinoin estämään sellaisen tilanteen syntyminen, että N-liitto saisi aiheen YYA-sopimuksen mukaisiin neuvotteluihin sotilaallisesta yhteistyöstä. Sen jälkeen puhumisen puolueettomuudesta saisi unohtaa. Kekkonen saikin pari kertaa torjuttua venäläisten ehdotukset tuommoisista neuvotteluista.
Onpa pantava merkille, että ääni Lipposen kellossa muuttui. Myöhemmin hän oli innokas rakentamaan EU:ta liittovaltiota ja viemässä meitä Natoon, olipa jopa sotkea meidät Bushin kumppaniksi hyökkäykseen Irakiin.
Lopulta Kekkosen politiikka sai huipentumansa, kun hän pysyi haalimaan Suomen puolueettomuusasemaa hyväksi käyttäen ETYK-kokouksen, joka tosin siunasi N-liiton tyydytykseksi sodan jälkeen syntyneen poliittisen tilanteen Euroopassa. Mutta se antoi myös Euroopan kaikille kansoille kansalaisvapauksia, joita ei ollut juurikaan ollut kommunistimaissa. Siitä syntyi joka tapauksessa sellainen kansanliike Helsingin hengessä, joka vähitellen murensi kommunismin ja koko blokki ja lopulta itse Neuvostoliittokin hajosi. Aavistiko Kekkonen tämän ajaessaan ETYKiä vai ei, ei tiedetä, mutta länsimaat ajoivat sinnikkäästi näitä kansalaisvapauksia uskoen hiljaisesti niiden auttavan itäisen Euroopan vapautumisessa. Eiköhän niitä arvailuja tullut Kekkosenkin korviin. Jos näin oli, voidaan Kekkosta pitää myös tärkeänä tekijänä viime vuosisadan maailman pahimman vitsauksen, kommunismin, kukistamisessa.
Vastaukset 60
Vanhimmat
Tämä ei ole kettuilua, vaan kiitän asiallisesta , pitäisi varmaankin sanoa alustuksesta.
Näitä, asiallisia ja toteen perustuvia juttuja kaivataan lisääkin.
Myös poikani saa näistä osansa, opintoihinsa. Hän ajattelee omilla aivoillaan, mutta muodostaa mielipidettään noista ajoista lukemansa, ja kuulopuheiden perusteella.
Hänen vahvimpia aineitansa on historia.
Sorruin juuri korhoslaisuuten. ;)
Sandra
Hyvä, tasapuolinen ja rehellinen yhteenveto, Oiva!
Paljonhan Kekkosta kehutaan, mutta harvoin niissä kehuissa pistetään "ystävyyspolitiikka" lainausmerkkeihin. Uskon, että Kekkosen politiikan arvostus kohenee jatkossa, kun perässähiihtäjien sukupolvi väistyy eläkkeelle ja historioitsijat uskaltavat tarkastella myös hovia suhteessa Kekkoseen kriittisesti.
Meille ei tule suurta erimielisyyttä Kekkosen asemasta Suomen ulkopolitiikassa noin yleensä. Yksityiskohdissa olen kuitenkin jossain määrin toisella kannalla.
Korostat sitä, että Tanner ja eräät muut olisivat vastustaneet ulkopolitiikkamme ydintä. Näin ei ollut. Paasikiven harjoittama passiivinen ystävyyspolitiikka sai laajan kannatuksen, koska suomalaiset olivat realisteja. Se mitä ei kannatettu oli Kekkosen mukanaan tuoma aktiivinen ystävyyspolitiikka. Tanner mm. huomautti siitä, että Suomessa hallitusten on pitänyt alkaa nauttia Kakkosen ja NL:n luottamusta sen sijaan, että ne perustuslain mukaisesti noudattaisivat eduskunnan luottamusta.
Honka-liitto ei tähdännyt siihen, että Paasikiven ulkopoliittista linjaa olisi pitänyt horjuttaa. Honka-liitto voidaan nähdä piekemminkin suomalaisen demokratian puolustuksena Kekkosen diktatorista valtaa vastaan. Se oli tähdätty Kekkosen kaatamiseksi, koska Kekkonen pyrki syrjimään milloin mistäkin syystä demareita, Kokoomusta ja vennamolaisia. Esim. Vennamoa K-linja pyrki leimaamaan neuvostovastaiseksi, mikä ei pitänyt paikkaansa. Se oli tarkoitushakuista mustamaalausta. Kekkonen sai tietysti tukea tässä stalinistikommunisteilta. Nämä stalinistit suhtauivat myös demareihin, luokkapettureihin erittäin vihamielisesti.
Kekkosenkin aikana käytiin mielikuvapolitikointia: kekkosvastaisuus ja Kekkosen arvosteleminen katsottiin saman tien ulkopoliittisen linjan vastustamiseksi ja neuvostovihamielisyydeksi.
Vähän samaan tapaan kuin sinäkin olet menetellyt tulkitessasi Nato-myönteisyyden Bushin USA-politiikan tukemiseksi. :)
Jäbäkö se oli, joka poltti sotilaspassinsakin?
ruikkii joka paikkaan.
... kaatamaan Kekkonen ja hänen ajamansa ns. Paasikiven-Kekkosen ulkopolitiikka, jonka ydin oli luottamukselliset suhteet itään. Honka-liittolaiset sanoivat hurskaasti, että he kannattavat kyllä Paasikiven linjaa, mutta ei Kekkosen. Kekkonen oli Paasikiven luotetuin kumppani koko sodanjälkeisen linjan rakentamisessa. 60-luvun alussa oli maailma taas erilainen ja Paasikivi oli kuollut aikoja sitten.
Niissä kylmän sodan oloissa ja Suomen kuuluessa N-liiton etupiiriin vain oli tosiasia, että Suomen hallituksen piti nauttia N-liitonluottamusta. Paasikivikin piti siitä tarkoin huolta. Tämä ei tarkoittanut muuta kuin, että halllituksessa ei voinut olla avoimesti neuvostovastaista ministeriä tai puoluetta. Käytännössä Kekkonen piti sitten huolen, että tannerilaisia asevelisosialisteja, vennamolaisia, junnlalaisia kokoomuslaisia ja ehrnrootteja ei päästetty hallitukseen. Ei siitä suurta vahinkoa Suomelle tullut. Tasapuolisuuden nimissä Kekknen piti myös stalinistit poissa hallituksesta.
Kekkosen idänpolitiikan vastustajat syyttivät Kekkosta diktatuurisista otteista. Oli oikeastaan hyvä, että silloin presidentillä oli oikeast suuret valtaoikeudet ja Kekkonen käytti niitä ansiokkaasti suojellen maata ääriaineksilta. Sen sijaan nykyään ei tällaista tilannetta ole ja presidentiltä pitäisisi ottaa loputkin poliittisesta vallasta pois ja siirtyä puhtaaseen parlamentarismiin.
Kekkonen oli Paasikiven luotetuin kumppani koko sodanjälkeisen linjan rakentamisessa.
-----------
Oliko? Sodanjälkeinen linja olisi silloin vain 11 vuoden pituinen.
60-luvun alussa oli maailma taas erilainen ja Paasikivi oli kuollut aikoja sitten.
-----------
Paasikivi kuoli syksyllä 1956, n. puoli vuotta sen jälkeen, Kun kekkonen oli valittu presidentiksi.
Maalila oli erilainen siinä suhteessa, että Neuvostoliitto rikkoi yya-sopimusta ihan miten halusi puuttumalla Suomen sisäisiin asioihin ja Kekkonen antoi periksi.
Tämä on syy siihen, miksi Kekkonen haluttiin sivuun, ei mikään "linjan" muuttaminen, vaan nimenomaan linjan pitäminen Paasikiven aloittamassa suunnassa.
... juuri sen verran mitättömissä asioissa juuri sen verran, kun oli tarpeen jotta pysyivät rauhallisina ja Suomi saattoi rakentaa rauhassa maataan, jossa vallitsi markkinatalous, demokratia, pohoismainen hyvinvointi ja alueellinen ja sosiaalinen tasapaino. Demokratiasta jouduttiin tinkimään vain se pakollinen, ettei neuvostovastaisia piirejä istunut Suomen hallituksess.
vastasin sulle jo alempana.
Kekkonen päästi Neukut vaikuttamaan hallitusten kokoonpanoon välittämättä Suomen kansalaisten vaaleilla esittämästä muutostahdosta.
Kekkonen päästi Neuvostoliiton vaikuttamaan sananvapauteemme painostamalla lehdistöä ja Yleisradiota olemaan julkaisematta totuuden mukaista uutisointia naapuristamme.
Kekkosen aikana maassamme ei ollut aitoa markkinataloutta sillä itävienti ei perustunut kilpailuun vaan polittisiin sopimuksiin. Esimerkiksi Kostamusprojektista suomalaiset maksoivat ruotsalaisyrityksille että ne tarjosivat suomalaisia korkeampia hintoja.
Kekkosen aikana maassamme ei ollut aitoa demokratiaa sillä vaalituloksilla ei ollut vaikutusta hallituspohjaan vaan Kekkonen valitsi hallitukseen vain Moskovan suosittamat henkilöt.
Kekkosen aikana pohjoismaista hyvinvointia sekä alueellista ja sosiaalista tasapainoa suomalaiset menivät satojen tuhansien joukoin nauttimaan Ruotsiin kun maassamme ei ollut tarjolla työtä eikä toimeentuloa kaikille, etenkään maaseudulla.
... kylmän sodan maailmassa n-liiton etupiiriin sodassa joutuneena. Se oli aivan eri aikaa kun nyt.
...veroissamme erittäin suuret teollisuuden vienti- ja yritystuet, valtionyhtiöiden tappiot ja alasajot (junanvaunutehdas, Valvilla, jne.), Nesteen hukkainvestoinnit, älyttömän inflaation vuoksi tehdyt devalvaatiot ja paljon muuta, kun maahan rakennettiin 5-6 pankkiryhmittymän päällekkäisen konttoriverkoston ylikapasiteetti ja neljän kaupan kilpailuryhmän myymälät joka kyläpahaseen.
Näistä kekkosajan "siunauksista" jouduimme irroittautumaan jo 80-luvun alkupuolella, mistä seurasi paljon silloin hallitusvastuussa olleelle keskustalle kiusallisia asioita, mm. Hankkijan konkurssi sekä osuuspankkiryhmän ja S-ryhmän rajut saneeraukset muiden pankkiryhmien ja kaupan keskusliikkeiden ohella.
Teollisuus, varsinkin tekstiili-, vaatetus, nahka- ja kenkäteollisuus (TEVANAKE) jourui rajujen irtisanomisten ja konkurssien kierteeseen, kun idänkauppaan tuudittautunut teollisuus oli Kekkosen idänkauppapolitiikan seurauksena jättänyt tuotekehittelyn ja tuotantoprosessiensa nykyaikaistamisen tekemättä.
On hyvä, ettei Kekkosen aika koskaan enää palaa. Se oli todellakin aivan eri aikaa kuin nyt, onneksi.
tuoreessa muistissa. Unohda ja rauhoitu.
Kaikki, mitä edellä kirjoitin, löytyy faktana mistä tahansa puolueettomasta lähihistoriamme tutkimuksesta.
Ei menneitä pidä unohtaa, kun voi myös ottaa opiksi. Silloin on enemmän tietopohjaa suhtautua tulevaisuuteenkin objektiivisesti välttäen menneisyydessä tehtyjä virheitä.
sanasta sanaan tuo jorina, 1960-luvulla Kekkosen propagandaksi synnytetty jorina, joka on hyvin kaukana totuudesta. Eikä ole ainakaan keskustan politiikkaa.
... tälläkin saitilla tuhannesti samoilla jorinoilla, tuhannesti minä joudun sen korjaamaan ja totuus on aina samanlainen. Kekkosen politiikka oli kepun politiikkaa.
J.K. Paasikivi loi rauhanneuvotteluissa ja niiden jälkeisissä yya-neuvotteluissa sen linjan, jota Suomi noudatti NL:on kaatumiseen saakka oli presidenttinä Kekkonen tai Koivisto.
Yya-sopimuksessa sanottiin kirjaimellosesti ja ilman mitään tulkinnanvaraa, että kumpikaan sopijapuoli ei missään olosuhteissa puutu toinen toistensa sisäpolitiikkaan. Neuvostoliitto kuitenkin rikkoi tätä pykälää erittäin törkeästi ja Kekkonen sallisen panematta vastaan ollenkaan.
Jokainen Kekkosen nimittämä virkamieshallitus oli seuraus siitä, että Moskova ilmoitti, ettei parlamentaarisesti vaalituloksen perusteella nimitetty hallitus heille kelpaa, koska siinä on mukana "asevelisosialidemokraatteja, sotarikollisia ja Neuvostoliitolle vihamielisiä oikeistovoimia".
Kun Kekkonen kuitenkin nimitti Fagerholmin hallituksen alkoivat yöpakkaset. NL kieltäytyi allekirjoittamasta tavaranvaihtosopimuksia ja tapaamasta Kekkosta, ja Kekkonenhan nöyrtyi ja alistui.
Honka-liitto oli useista puolueista koostuvien ryhmien yritys päästä eroon liian myöntyväisestä Kekkosesta, jolla ei ollut voimaa protestoida NL:on yya-sopimusrikkomuksista, kun hänen piti koko ajan todistaa olevansa "luotettava ystävä".
Näissä puitteissa Kekkonen toki sai aikaan kaiken sen, mitä kuvailit hyvin ruusuisesti ja ikään kuin Kekkosen johtaman politiikan tulokseksi.
Kekkosta johdettiin Moskovasta ja vasta sen jälkeen Kekkonen johti Suomea. Kauppaneuvotteluissa hän kahmi langat käsiinsä, mikä avasi portteja itäviennille varsinkin Kekkosen kauden loppupuolella ei vain telakkateollisuudelle, vaan etenkin rakennusprojekteille.
Itäviennin hyvien hintojen ja valtion vientitukien varaan rakennettu teollisuutemme ei valitettavasti ryhtynyt riittävän ajoissa uskomaan, että länsimarkkinoilla pärjääminen vaatii korkeaa laatua ja etenkin halvempia tuotantokustannuksia, mitä Suomen teollisuus sai aikaan.
Tästä syystä voisi väittää, että osa 1992 laman syistä voidaan panna Kekkosen piikkiin, kun hän totutti vuorineuvokset siihen, että NL:oon menee kaupaksi mikä tahansa.
Kekkonen kannattaisi jo unohtaa. Maailma on nyt kokonaan toisenlainen, kun tullimuurit ja kauppaliitot ovat hajonneet ja EU muodostaa suuren vapaamarkkina-alueen, josta ajan myötä tulee Santeri Alkionkin kaavailema Euroopan Yhdysvallat.
Keskustan edessä on sekin aika, jolloin keskustalaiset ryhtyvät kunnioittamaan Paavo Lipposen saavutuksia, koska juuri Lipponen vei Suomen Euroopan kaikkiin ytimiin ohi Ruotsin.
Keskustan politiikkaan on taas aina kuulunut, että täällä pitää odotella, mitä Ruotsi tekee ensin, että me uskaltaisimme tehdä saman perässä.
Jotain ansioita on Kekkosellekkin annettava. Jakajia löytyy. Jäbäkin tuo lusikkansa joka soppaan.
ansiota, että hän oli pressana 25 vuotta. Niistä vuosista puolet oli liikaa. Syyllisiä ovat ne jotka häntä pitivät vallassa inhimillisesti ajatellen liian kauan.
Ei hän tosin ole syytön itsekään:
"Suomessa valtionpäämies valittiin neljännen kerran ilman vaaleja ja vastaehdokkaita, kun Kekkosen presidenttikautta jatkettiin neljällä vuodella tammikuussa 1973 säädetyllä poikkeuslailla. Poikkeuslain taustasta ei historiantutkimuksessa vallitse yksimielisyyttä. Martti Häikiön tulkinnan mukaan Kekkonen pakotti Ahti Karjalaisen tekemään ehdotuksen jatkoajasta tammikuussa 1972, nimitti helmikuussa Rafael Paasion johtaman sosiaalidemokraattisen vähemmistöhallituksen ja vaati poikkeuslakia huhtikuussa. Kaiken tämän Kekkonen teki estääkseen suurimpia puolueita, sosiaalidemokraatteja ja keskustapuoluetta, asettamasta omia ehdokkaitaan kesän puoluekokouksissa." (Wikipedia)
... Suomen sisäisiin asioihin. Mutta sillä oli toki oikeus olla jotain mieltä Suomen niissä asioista, jotka liittyivät jotenkin siihen ja maiden välisiin suhteisiin. Sillä oli oikeus suhtautua myötämielisesti sellaisiin suomalaisiin poliitikkoihin, jotka se uskoi pystyvän hoitamaan maiden väliset suhteet. Tuommoinen tapa niillä suurvalloilla on tänäkin päivänä, katsopa vain esimerkiksi Bushin tai Putinin huseerausta maailmalla.
On vähän kaukaa haettu, että Kekkosen idänpolitiikka olikin syypää -92 lamaan. Kekkonen hoiti politiikallaan, että me yleensä saatoimme kehittää länsimarkkinamme, jotka olivat kuitenkin päävientimarkkinamme. Silloin ei N-liittoa edes ollut enää, eikä sen romahtamista osattu lainkaan ennustaa. Tosin Sorsan hallituksen ulkoministeri Paavo Väyrynen varoitteli 80-luvun puolesta lähtien odottettavissa olevista vaikeuksista neukkukaupassa ja kehoitti niihin varautumaan, mutta hän sai Koiviston ja Sorsan vihat päälleen moisista puheista. Suomi ajoi täysillä miinaan, joka kieltämättä syvensi 90-luvun alun lamaa.
Yya-sopimuksen 6. artiklassa todetaan täysin yksiselitteisesti: "Korkeat sopijapuolet sitoutuvat noudattamaan suvereenisuuden ja riippumattomuuden molemminpuolisen kunnioittamisen ja toisen valtion sisäisiin asioihin puuttumattomuuden periaatetta".
Jo vuonna 1952 NL katkaisi kauppasopimusneuvottelut, koska Väinö Leskinen "asevelisosialisti" nimitettiin marraskuussa 1952 sosiaaliministeriksi. Kekkosta moitittiin, koska hän oli tämän hyväksynyt.
1953 heinäkuussa nimitettiin Kekkosen 4. hallitus. Syksyllä 1953 NL keskeytti kauppaneuvottelut ja ilmoitti, että ne jatkuvat vain, jos Suomella olisi hyviä suhteita NL:oon hoitava hallitus. Marraskuussa 1953 hallitus erosi. tilalle nimitettiin Sakari Tuomiojan virkamieshallitus, josta olivat poissa "asevelissosialistit" Tanner, Leskinen ja Linblom. Vasta tämän jälkeen kauppaneuvottelut jatkuivat ja sopimus allekirjoitettiin neljä kuukautta aikataukustaan myöhässä.
Nämä puuttumiset tapahtuivat siis jo Paasikiven aikana. Kekkosen aikana sama peli jatkui.
Syksyllä 1957 NL katkaisi jälleen kauppaneuvottelut, kun se halusi estää Tannerin nimityksen Sukselaisen kaavailemaan vähemmistöhallitukseen. Niinpä Kekkonen joutui rakentamaan von Fieandtin virkamieshallituksen, että kaupoissa päästiin eteenpäin.
1958 syntyivätkin sitten yöpakkaset, kun Kekkonen koetti vastustaa NL:oa pitämällä Fagerholmin hallituksen vallassa. Siinä olivat SDP:n lisäksi myös kokoomus ja kansanpuolueet, vaalivoittajat, ja ministereinä NL:on epäsuosiossa olevat Leskinen ja Lindblom. kauppaneuvottelut katkaistiin syksyllä 1958, NL:on suurlähettiläs poistui Suomesta, turistimatkoja peruttiin ja vaikeuksiin joutuivat erityisesti telakat.
Jo joulukuussa 1958 Kekkonen lopetti tukensa Fagerholmin hallitukselle ja nimitti tilalle Sukselaisen vähemmistöhallituksen.
Kun Honka-liitolla haettiin asiaan muutosta, NL peruutti jäänmurtajatilauksiaan ja muitakin ostojaan sotilaallista yhteistyötä vaatineen nootin lisäksi. Honka luopui ja Kekkone lähti Novosobirskiin.
NL painosti Suomen sisäpolitiikkaa ainakin kuusi kertaa kauppaneuvottelujen avulla vuosina 1949-1961, minkä lisksi tulee kaikki lievempi painostus ja ohjeiden antaminen.
Tässä suhteessa Kekkonen päätti toimia siten, että ensin miellytettiin Moskovaa ja sitten hoidettiin sisäpolitiikkaa.
Mitä 1992 lamasta selviytymisen vaikeuksiin tulee, niin on se tietenkin kaukaa haettu, että Kekkosen johtama NL:on kapuupapolitiikka totutti suomalaisen teollisuuden tekemään huonoa laatua kalliilla kustannuksilla tilanteessa, jossa ainoa markkinointikeino oli venäläisten kauppaneuvottelijoiden tyhjien matkalaukkujen täyttäminen länsimaisilla lahjatavaroilla.
Tunnet hyvin asiat, kun itse olit mukana.
Matti Kekkonen ainakin myönsi Maarit Tastulan ohjelmassa NL:n vaikuttaneen Suomen sisäisiin asioihin.
Kekkosen ulkopolitiikan päämäärä oli varmaankin tuo mitä kuvaat, Suomen itsenäisen aseman säilyttäminen. Olivatko Kekkosen keinot tuon toimintavapauden säilyttämiseksi oikeat, ja säilytimmekö lopulta vapauden, sitä sopii pohtia.
Paasikiven päiväkirjoista vuoden 1955 tapahtumia lukiessa, silloinhan Porkkala palautettiin ja YYA sopimusta jatkettiin jo hyvissä ajoin ennen sen umpeutumista, saa hyvän kuvan kuinka aktiivinen Kekkonen oli jo pääministerinä.
Kansainvälisessä politiikassa vallitsi tuolloin suojasää, ja mm. Itävalta sai täyden suvereniteettinsa takaisin valtiosopimukslla jossa se lupasi pysyä puolueettomana. Suomi sai tilaisuutensa niinikään
Paasikiven päiväkirjojen mukaan Suomi sai kutsun neuvotteluihin kesällä 1955 ja Kekkonen alkoi valmistella neuvotteluja. Paasikiven tavoiteena oli saada Porkkala ja Karjala, tai ainakin osia siitä, takaisin, sekä lievennyksiä rauhanehtoihin, siis lupaa varustaa vahvempi armeija. YYA sopimuksen jatkoon Paasikivi oli varauksellinen, hän ymmärsi sen sotilaallisen liittoutumisen luonteen ja olisi ollut valmis vain 5 vuoden jatkoon ja sitten kertakaikkiaan poikki.
Kekkosen valmistelu johti siihen, ettei Suomi neuvotteluissa ottanut esiin juuri mitään tavoitteitaan, Porkkalaahan Neuvostoliitto tarjosi oma-aloitteisesti. Karjalaa ei käsitelty, YYA sopimusta jatkettiin kymmenen vuotta, rauhanehtoihin ei kajottu
Kekkonen siis jo pääministerinä valmisteli asioita yhteistyössä Neuvostoliiton edustajien kanssa mieleisekseen ja halusi varmistaa tulevien presidentinvaalien menestyksen välttämällä hankalia kysymyksiä joista Paasikivi olisi ollut valmis aloittamaan keskustelut. Neovostolitto palkitsikin Kekkosen myötämielisyyden tukemalla tätä jopa taloudellisesti vaalikamppailussa.
Tämä vain osoituksena siitä, kuinka saatoimme menettää tilaisuuden sodassa kokemiemme menetysten korjaamiseen Kekkosen koplatessa omat valtapyrkimyksensä valtion asioihin
... Kekkosen mielessä aina ja hän otti aina kysymyksen esiin, kun se vain oli mahdollista. Olen hyvin tarkkaan tutkinut nuo Porkkalan palautusneuvottelut. Niiden aikana Kekkkoselle selvisi, että nyt ei ole mahdollista puhua enempää Karjalasta. Olihan Porkkala jo suuri asia. Monessa yhteydessä myöhempinä vuosina Kekkonen kävi kauppaa Karjalasta, Viipurista tai ainakin alueesta, jonka sisälle Saimaan kanava olisi sisältynyt. Hän tarjosi jopa Itä-Saksan tunnustamista kauppahinnaksi aikana, jolloin se oli neukuille hyvin tärkeä, mutta ei sekelvannut. Rajansiirtoihin N-liitto ei ryhtynyt, se olisi poikinut karjaloita joka puolella N-liiton rajoja.
Kekkosen omat valtapyrkimyksethän olivat riippuvaisia siitä, miten hän pärjäsi neukkujen kanssa Suomen eduksi. Kansa antoi Kekkosen työlle arvon, viimeisissä presidentin vaaleissaan hän sai 86 % valitsijamiehistä kansanäänestyksessä.
Osuit asian ytimeen. Kekkoselle, siis nimenomaan Kekkoselle, selvisi tai selvitettiin kesällä 1955 ettei Karjalakysymystä, kuten ei muitakaan "hankalia" kysymyksiä ole mahdollista ottaa neuvottelupöytää. Paasikivi olisi halunnut neuvotella noistakin asioista, mutta Kekkonen jääräpäisesti esti keskustelun koska oli asiaa jo Moskovan kanssa käsitellyt.
Porkkalan palautus perustui Neuvostoliiton YK aloitteseen purkaa suurvaltojen sotilastukikohdat toisten valtioiden alueella. Itävallan vapautuminen miehityksestä oli yksi osa tuota suunnitelmaa, Porkkala toinen. Suomi olisi saanut tavoitteilleen lännen tukea vaikkakaan sillä suunnalla Suomeen virallisesti tunnettu suurta intresiä. Epävirallisestihan USA kylläkin tuki varsinkin SDP:tä estääkseen kommunismin leviämisen. Maalaisliitto taas turvautui Moskovan rahoitukseen ja edisti näin kommunismin tavoitteiden levittämistä maahamme.
Paasikivi myös piti pintansa Moskovan painostukselle hallitusten nimittämisessä ihan eri tavalla kuin Kekkonen. 1948 eduskuntavaalien jälkeen Paasikivi päätyi asettamaan K-A. Fagerholmin hallituksen muodostajaksi. Juuri sen vuoksi ettei Moskova pääsisi painostamaan Suomea
Moskovan tukeman SKDL:n ja Maalaisliiton lehdistön alettua voimakkaan kampanjan Fagerholmin hallitusta vastaan Paasikivi totesi luokseen saapuneelle Hertta Kuusisen lähetystölle laillisen ja parlamentaarisen hallituksen istuvan niin kauan kuin se nautti eduskunnan luottamusta. "Hallituksen muodostaminen on meidän oma asiamme. Me emme voi alistua siihen, että Moskova määrää, keitä hallitukseen tulee".
Kekkonen ei moiseen koskaan pystynyt
... tuosta Fagerholmn hallituksesta, kun siitä ei ollut meille niissä oloissa elintärkeän neukkusuhteen hoitajaksi. Vastaus Hertalle oli oikea, mutta käytäntö ja elävä elämä oli sitten eri asia. Sitten tulivatkin monet Kekkosen hallitukset ja Kekkosen presidenttiaika, jolloin nuo suhteet pääsäääntöisesti pystyttiin hoitamaan. Kerran vielä oli Fagerholmin hallitus, ns. yöpakkashallitus, joka myös sotki suhteet ja joutui eroamaan.
Kekkonen nimitti Fagerholmin enemmistöhallituksen (SDP, kokoomus ja molemmat kansanpuolueet) heinäkuussa 1958 pidettyjen eduskuntavaalien jälkeen elokuussa 1958, mutta joutui erottamaan tämän yöpakkashallituksen jo marraskuussa ja nimittämään sen tilalle Sukselaisen vähemmistöhallituksen tammikuussa 1959.
Käytäntö ja elävä elämä oli sellaista, että NL rikkoi yya-sopimusta törkästi puuttumalla koko ajan Suomen sisäpolitiikkaan, mihin Kekkonen ei reagoinut millään tavalla, vaan myöntyi kaikkeen.
... oikeutetusti vain siihen, että Suomen hallituksessa ei istunut avoimesti neuvostovastaisia ministereitä tai puolueita. Se oli niinä kylmän sodan aikoina ja meidän ollessamme sodan seurauksena N-liiton etupiirissä realiteetti, joka piti ottaa huomioon. Joka kerran kun siitä lipsuttin alkoi vaikeuksia tulla. N-liitto oli itsenäinen suurvalta, jolla oli oikeus reakoida omaa etuaan suojellen.
Paasikivi piti päänsä paljon paremmin, silti häntä arvostettiin NL:ssa, itse Stalin myönsi hänelle Nevostoliiton korkeimman kunnaimerkin.
Kekkonen taipui helpommin, ja mitä enemmän hän myötäili NL:n tahtoa, sitä enemmän NL painosti koska näki että sillä on vaiktusvaltaa Suomeen Kekkosen kautta. Kekkonen joutui tavallaan ansaan, hän pääsi valtaan NL:n avulla mutta ei päässyt irti avustajastaan vaan sotkeutui syvemmälle ja syvemmälle tämän vaatimuksiin vastapalveluksista. Saattoipa Kekkonen joutua suoranaisen kiristyksenkin kohteeksi, olihan hän KGB:n agentti.
En käyttäisi sanaa oikeutus silloin, kun Neuvostoliitto törkeästi rikkoi yya-sopimusta, joka selvästi ja yksiselitteisesti kielsi kumpaakaan sopijapuolta puuttumaan toinen toistensa sisäisiin asioihin.
Tosiasiaksi jää, että NL painosti yya-sopimuksen vastaisesti Suomea mm. katkaisemalla useita kauppaneuvotteluja, joista ole toisaalla antanut faktat, ja Kekkonen myöntyi ja hyväksyi NL:on sopimusrikkomukset.
Ministereiden neuvostovastaisuus oli siis vain NL:on mielipide, jonka se ajoi läpi väkisin. Moskova nimitti Suomen hallitukset, ei Kekkonen.
Siihen olisiko muuta voitu tehdä, en ota kantaa. Totean vain, ettei edes yritetty.
Kekkonen ja Suomi pantiin konttaamaan polvillaan Moskovan edessä. Tältä pohjalta syntyi myös Honka-liitto, joka onneksi ei onnistunut. Honka tuskin olisi ollut hyvä presidentti eikä niissä oloissa olisi pystynyt ylläpitämään niitä kauppasuhteita, jotka olivat meille tuolloin aika tärkeitä.
Että Oivan täytyy jälleen läväyttää saitille tuo? Yli neljä vuotta sitten hän kai sen ensi kertaa täällä esitti ja sen jälkeen kymmenet kerrat yhä tihenevin väliajoin. Kai siis Kekkosen täytyy olla jo Oivankin mielestä heikoilla. Ei tuo mitään Keskustan politiikkaa ole, ja ei kai sitä muilta vaativa näyttäisi huonoa esimerkkiä, ellei olisi hätä.
”Urho Kekkosen politiikan ainoa sisältö on Urho Kekkonen”, sanoi aikoinaan hänen vanhempi ja arvostetumpi puoluetoverinsa Viljami Kalliokoski, joka kipeimmän kautta tunsi Kekkosen, ja sitä paremmin ei kukaan ole pystynyt totuutta ilmaisemaan. Viljamin pojanpoika Matti Kalliokoski – nykyinen Ilkan päätoimittaja – on kirjoittanut isoisästään hyvän elämäkerran nimeltä ”Pitkä sarka”; sen lukemista suosittelisin Oivalle ja muille Kekkos-uskovaisille.
Kalliokoskea on joskus luonnehdittu ”viimeiseksi suureksi maalaisliittolaiseksi”, mutta mielestäni melko suuria hänen jälkeensäkin on ollut ainakin Johannes Virolainen ja Veikko Vennamo.
Kerrataan lyhyesti: Jouduimme talvisotaan, kun emme päässeet pyrkimiimme puolustusliittoihin. Jos vaikka Ruotsin kanssa liittoon olisimme päässeet, ei Neuvostoliitto olisi uskaltanut hyökätä Suomeen. Tämä on peruskokemus liittoutumattomuuden merkityksestä.
Talvisodan aikana Urho Kekkonen oli niin kiihkeä sotapoliitikko, että vastusti loppuun asti välirauhan tekoa, ja siksi tuo entinen sisäministeri ei päässyt Rytin hallitukseen, joka teki välirauhan, eikä päässyt sitä seuraaviinkaan jatkosodan aikaisiin Rangelin ja Linkomiehen hallituksiin. Mutta alkuvuodesta 1943, jolloin Saksan häviö alkoi olla selviö, tuo kiihkeä sotapoliitikko Kekkonen teki täydellisen takinkäännön. Sen pääperuste oli oman henkensä pelastaminen – sillä Urho kekkosen politiikan ainoa sisältö oli Urho Kekkonen – mutta totta kai hän oli huolissaan myös Suomen kohtalosta.
Heti sodan päätyttyä hän välimiehensä Kustaa Vilkunan avulla meni tarjoutumaan valvontakomission neuvostoliittolaisille jäsenille heidän palvelukseensa. Tästä kertoo yksityiskohtaisesti muistelmissaan valvontakomission venäläinen jäsen kenraali Jelisei T. Sinitsyn (peitenimensä Jelisejev) muistelmissaan ”Vaiettu totuus”, ja monista muistakin lähteistä tuo jo tiedetään.
Totta kai Kakkonen toivoi Suomen pysyvän itsenäisenä. Toki hän mieluummin halusi olla valtio-Suomen johdossa kuin Suomi-nimisen Neuvostoliiton kuvernementin, jonka johtoon pääsemisestä hänellä ei olisi ollut varmuutta.
Totuus on, että venäläiset nostivat Kekkosen valtaan ja pitivät hänet siinä. Ei ole kenellekään historiaan perehtyneelle (eikä ikäiselleni omakohtaisina muistoinakaan) pienintäkään epäilystä siitä, etteikö Kekkosen tie presidenttinä olisi katkennut vaaleissa 1962, jos ei olisi tullut sitä hänen tilaustyötään ”Novosibirskin lavastusta”, joka sorti Honka-liiton.
Ja Kekkonen pysyi vallassa Neuvostoliiton tuella. Aina, kun se näytti horjuvan, järjestettiin jokin pieni nootti tms. Ja Kekkonen piti yllä Neuvostoliiton pelkoa, ja käsitystä, että vain hän on turva neukkuja vastaan, jolle ei ollut mitään perusteita. Suomi oli selvinnyt jatkosodasta sikäli voittajana, että oli voittanut itsenäisyytensä pysäyttämällä hyökkääjän, eikä Suomea miehitetty, kuten miehitettiin kaikki ne maat, joista tuli NL:n satelliitteja.
Vielä 1940-luvun lopulla NL yritti saada Suomen valtaansa kotikommunistiemme avulla, mutta asevelisosialistimme torjuivat sen yrityksen tunnetulla tavalla, ja sen jälkeen Suomen itsenäisyys ei ollut koskaan hetkeäkään vaarassa. Tämä on totuus. Mutta koko ajan Kekkonen esikuntineen lietsoi toista käsitystä, johon jotkut oivat näkyvät uskovan edelleen.
Kekkosella on ansionsa, mutta tuollainen yksipuolinen, jopa valheellinen esitys on historiaa tuntevalle niin vastenmielinen, että se pyrkii mitätöimään ne ansiotkin. Kekkonen oli sentään paljon suurempi mies kuin mitä tuollaiset oivat ymmärtävät. Suuri hyvässä sekä pahassa.
Tämän linkin takana olisi monipuolisempaa tietoa Kekkosesta n. 50 sivun verran:
http://keskustelu.suomi24.fi/show.fcgi?category=114&conference=4000000000000028&posting=22000000003692400
mutta työväenliikkeen viides kolonna on nahkurin orsilla.
Kyllä Korhosen pitää jo lopultakin lukea tuo Turtolan väitöskirja!
Pelkästään tämän lukeminen ei taida riittää:
Itsekkyyttä vai valtiomiestaitoa. Ruotsin idänpolitiikka vuodesta 1812 vuoteen 2002
Toimittanut Tapani Suominen
"Kerrataan lyhyesti: Jouduimme talvisotaan, kun emme päässeet pyrkimiimme puolustusliittoihin. Jos vaikka Ruotsin kanssa liittoon olisimme päässeet"
Ruotsin pääministeri Hanssonin kommentti Suomen sotilaallisesta auttamisesta oli: "Helvetin paskapuhetta"!
Tämä on kerrottu heti Turtolan väitöskirjan alussa sivulla 13.
Martti Turtolan väitöskirja:
Tornionjoelta Rajajoelle. Suomen ja Ruotsin salainen yhteistoiminta Neuvostoliiton hyökkäyksen varalle vuosina 1923 - 1940.
Tämäkin on hyvä:
Toteutumaton valtioliitto. Manninen Ohto, Kirjayhtymä, 1977
kukaan ei ole niin viisas kuin sinä. Kukaan muu ei saa kirjoittaa Kekkosesta, kuin sinä. Sinä kun olet niin viisas ja miellyttävä.
... toistavat mantrojaan Kekkosen mollaamiseksi. Minä joskus niitä oikaisen, siinä valitettavasti tulee usein toistoa, mutta totuus kun ei muutu.
Kekkosen hyvyyttä hän ei näe minkäänlaisten silmälasien läpi.
Oltaisiinkohan ilman Kekkosta jo yksi osa Venäjää?
Ainakin Kekkosen aikaiset sossut olivat kovin halukkaita liittymään osaksi Neuvostoliittoa.
Kapikin on ehkä vain jostain saanut siipeensä ja kokee sen Kekkosen syyksi ja on näinollen ikivihan riivaama.
Tai Onkohan hän sittenkin demari? Isolla D:llä.
Ihmettelen vain sitä kun hän päivät pääksytysten jaksaa moittia Keskustaa löytämättä siitä yhtään hyvää. Ei moiti koskaan demareita eikä kokoomusta vaikka sanoo olevansa puolueeton.
Ihmeellinen on tuon herran ajatuksenjuoksu.
Tuostako vielä joku Sheriffiä ehdottanut tälle palstalle. Suoranainen kauhukuvahan tuollaisen maalailu edes on.
Oiva tai Sonnimies ovat parhaat ehdokkaat, kuitenkaan Seppo Hietasta unohtamatta.
…puhua kekkos- ja kepukaunaamisestani, vaikka olen monet kerrat kertonut mielipiteilleni perusteita, joiden pitäisi loogisuudessaan olla hyvin ymmärrettäviä insinöörimiehelle. Toistaan niitä taas:
>> Se, etten koskaan Kekkosta kannattanut, johtui vain siitä, että jo tuolloin historiaa harrastavana tunsin hyvin Kekkosen teot ja näin ne merkitykseltään voittopuolisesti kielteisinä Suomelle ja suomalaisille. Hyvänä sotilaana olisin tietysti aina ollut valmis lähtemään mihin tahansa, johon hän puolustusvoimain ylipäällikkönä olisi minut käskenyt. Edelleen olisin valmis tekemään samoin myös kepujohtoisen hallituksen käskystä, vaikka en enää asevelvollisuusiässä olekaan.> Kysymys ei kuitenkaan ole kepuvastaisuudesta. Mutta ihan pakosta olen ruvennut ajattelemaan, että kai se on kepu, joka tekee ihmisistä tuollaisia, tai ainakin kokoaa tuollaiset kannattajikseen. Kuinka minä, itseäni mielestäni aiheellisesti arvostava ihminen voisin kokea jotain yhteisyyttä tuollaisiin! Nuo elävät jossain omissa harhamaailmoissaan ja ovat niin ulkona kaikesta todellisuudesta kuin olla vain voi. Ja heiltä minä olen saanut punikin nimen! Se jos mikä kertoo heidän todellisuudentajustaan!
…vain Kapi on Kekkosen suhteen par… , ja tietysti ajattelin sen kokonaisuudessaan kuuluvan ”Kapi on Kekkosen suhteen paras asiantuntija”. En varmaan Suomen paras ole, mutta kyllä kai paras asiantuntija tällä saitilla lienen. On täällä muutama muukin varsin hyvä, mutta ei ainakaan Oiva Härkönen, joka katselee Kekkosta kuten monia muitakin asioita tynnyrin tapin reiästä.
On se kumma, miten Kekkonen on voinut häikäistä Oivan ja monet muut niin, että ovat edelleen lähes sokeita. Eihän kuun katsomisen pitäisi ketään niin häikäistä, sillä kuu säteilee vain lainavaloa, auringonvaloa. Lainavaloa säteilevä kuu Kekkonenkin oli, hän säteili aurinkonsa Neuvostoliiton valoa.
Eikö mene perille? Olen selvän kantani sanonut mainitsemaasi ehdotukseen sheriffiksi pyrkimisestäni välittömästi ja toistanut sen pariin kertaan, mutta kun ei näy menevän paksukalloisimmille perille, niin toistetaan vielä:
>> En suostuisi siihen pyydettynäkään, en vaadittunakaan, en edes kieltäytymisestä seuraavan ikuisen bannauksen uhalla. En ota vastaan tehtäviä, joihin en tunne riittävää kiinnostusta voidakseni hoitaa ne kunnolla. Ja sheriffin tehtävän kunnolla hoitaminen olisi minulle mahdotonta siksikin, ett matkustelen paljon; helmikuussa ja toukokuussa on pitkä matka jo varausmaksut maksettuna ja kesällä matkustelen paljon Suomessa ja syksyllä taas jonnekin kaukomaille.
...tuo Turtolan kirja, johon sinä olet noin fiksautunut, vaikka tuskin se paljonkaan uutta tietoa minulle tuo. Olen sentään tuotakin aihepiiriä käsitteleviä kirjoja lukenut kymmeniä. Enkä ole ollenkaan erimielinen siitä, etteikö Ruotsi olisi menetellyt kannaltamme nuivasti ja vain omaa etuaan ajatellen, mutta ruotsalaisilta ihmisiltä saimme kyllä paljon myötätuntoa ja aineellistakin apua ja tulihan tänne tuhatkunta vapaaehtoista sotilastakin, jotka eivät tosin rintamataisteluihin ehtineet.
Ruotsin ulkoministeri Richard Sandler oli tunnettu Suomen ystävä, ja hän olisi halunnut Ruotsin ja Suomen puolustusliittoa, mutta kun se ei mennyt läpi, hän vaati hallitustaan asettumaan selvästi ja voimakkaasti Suomen tueksi kaikin tavoin. Hän ei saanut siinäkään tahtoaan läpi, ja joutui eroamaan. Hänen seuraajansa Christian Günther oli paljon kylmäkiskoisempi Suomen asialle.
Sinun kannattaisi lukea myös Krister Wahlbäckin väitöskirja, jossa Sandler on keskeisellä sijalla, joka on julkaistu jo vuosia sitten, sekä tämä kirja Güntheristä, johon Erkki Tuomioja tässä viittaa:
http://www.tuomioja.org/index.php?mainAction=showPage&id=1395&category=3
Virallisen Ruotsin suhtautuminen Suomeen kohtalonaikoinamme on ollut aina tylyn tuntuista, joka on johtunut paljolti sen arkuudesta ja halusta pysyä poissa kaikesta sellaisesta, joka sen oman aseman vaarantaisi. Sen ymmärtämiseksi kannattaa todella lukea kirja, jota jo eilen suosittelin (Heikki Talvitie ym. ”Itsekkyyttä vai vailtiomiestaitoa: Ruotsin idänpolitiikka ja Suomi 1812-2002”).
Ja onnettomuutemme on ollut se. että olemme pahan tullen olleet aina yksin. Emme ole päässeet haluamiimme liittoihin. Eli tämäkin asia on täsmälleen päinvastoin kuin Oiva Härkönen väittää, eli hänen mukaansa meillä on huonot kokemukset sotilasliitoista. Huonot ovat, kun emme koskaan ole niissä olleet. Jatkosodan alussa jouduimme Saksan myötäsotijaksi – ei liittolaiseksi – vain siitä syystä, ettemme olleet ennen talvisotaa päässeet liittoihin, ja jouduimme NL:n hyökkäyksen kohteeksi.
- - -
Mutta tuolla kaikella ei ole mitään tekemistä asennoituaksemme kielteisesti ruotsin kieleen, jolla kielellä luotiin Suomeen sivistys ja tehtiin meistä valtio. Yksin siinä on kylliksi aihetta vaaliaksemme edelleen kaksikielisyyttämme, jolla toki on paljon muitakin euja.
Ruotsissa oli yksittäisiä poliitikkoja joilla oli halua liittoutua Suomen ja/tai muiden pohjoimaiden kanssa.
Ruotsilla oli kuitenkin muitakin intressejä. Sen kaivos- ja metalliteollisuus ruokki muun Euroopan kiihtyvää sotateollisuutta ja maa sai siitä merkittäviä vientituloja. Ruotsin intressi oli pysyä liittoutumattomana ja turvata teollisuutensa edut, Suomihan turvasi Ruotsin idästä tulevalta sotilaalliselta uhalta ja rauta piti lännen sotavoimien uhan poissa.
Itse etsit Kekkosesta vain tuommoisia lasselehtismäisiä kirjoittajia ja koitat löytää taas jotain uutta Kekkosen häpäisemiseksi. Sinun kuusesi on jäänyt maan varjoon.
>Sinun kannattaisi lukea myös Krister Wahlbäckin väitöskirja, jossa Sandler on keskeisellä sijalla, joka on julkaistu jo vuosia sitten<
Tätä tarkoittanet:
Wahlbäck, Krister Veljeys veitsen terällä. Suomen kysymys Ruotsin politiikassa 1937-1940, Wsoy, 1968
Luettu on jo aikoja sitten, mutta huomaa tämä toinen kirja! Tässä on Kekkosesta melkoisesti juttua ja Sinua arvoisa JKK se Kekkonen varmasti kiinnostaa!
P.S. Olihan se A. Küngin kirjakin, Mitä suomessa tapahtuu, aika hyvä...
Wahlbäck Krister Mannerheimista Kekkoseen - Suomen politiikan päälinjoja 1917-1967, WSOY, 1968
>”Urho Kekkosen politiikan ainoa sisältö on Urho Kekkonen”, sanoi aikoinaan hänen vanhempi ja arvostetumpi puoluetoverinsa Viljami Kalliokoski, joka kipeimmän kautta tunsi Kekkosen, ja sitä paremmin ei kukaan ole pystynyt totuutta ilmaisemaan. Viljamin pojanpoika Matti Kalliokoski – nykyinen Ilkan päätoimittaja – on kirjoittanut isoisästään hyvän elämäkerran nimeltä ”Pitkä sarka”; sen lukemista suosittelisin Oivalle ja muille Kekkos-uskovaisille.<
Viljami Kalliokoski, Pitkä sarka
Siinä on todellakin hyvä kirja kaikille sota-ajan tapahtumista kiinnostuneille.
tuohon kun lisätään vielä pari erinomaista dokumenttia mukaan niin Kekkosen hommat tulee hyvin todistetuksi:
SOTASYYLISYYDEN ASIAKIRJAT
toim. Hannu Rautkallio
ISBN: 978-952-92-1152-4 Painovuosi 2006
Salaiset keskustelut eduskunnan suljettujen istuntojen pöytäkirjat 1939-1944
Wirtanen, A., julk
Caius Kajanti, 1967, 352
Vai antaako kepupolitiikka vain sellaisia aiheita, joista ei kehtaa kertoa, kun täytyy taas turvautua Kekkoseen? Voisit kyllä kertoa jotain uuttakin, kun tuo on kuultu tuhat kertaa. Lue vaikka sitä KKK:n tutkielmaa, sillä on paljon hyviä ja sinulle uusia aiheita toisteltavaksesi.
... kepu- ja Kekkoskaunaisten hyökkäyksiin Kekkosen kimppuun. He toistavataina niitä mantrojaan. Vastauksissani on tietysti toistoa, sillä totuus ei muutu.
...tuosta asiasta niin kuin sinä näyt jaksavan yhä jankuttaa minun kepu- ja kekkoskaunaamiestani, jolle todellakaan ei ole mitään perusteita (kerron asian oikean laidan jälleen kerran tuossa edellä). Mutta pistän tiedoksesi linkin tuohon yllä olevaan vastineeseeni eräälle, siksi, että siinä välähtää eräs toine asia, jossa sinun totuutasi on oikealle totuudelle päinvastainen: sotilasliittojemme merkitys nimittäin:
http://keskustelu.suomi24.fi/show.fcgi?category=110&conference=1500000000000105&posting=22000000031858321
Kirjoituksesi ovat mitättömät. Ole tavannut parempasi. OIVAN.
Aivan ansiottoman hyviä noin yksipuoliseen ja sanoisin myös yksinkertaiseen ties monenneko kerran toistamaasi vuodatukseen.
Niitä hyviä vastineita ovat antaneet ainakin Historian tuntija, Maltillinen oikeistolainen ja Mielipidepankki, enkä siitä joukosta omianikaan pois sulkisi. Lueskelepa niitä ja ajattele myös, ettet enää tuota samaa saitille läväyttäisi, jottet näyttäisi yksinkertaisemmalta kuin oikeasti varmaan oletkaan.
Vertaa myös niihin vastineita, joita olet saanut "tueksesi". Esitetäänkö niissä jotain perusteita tai ylipäätään jotain tietoihin perustuvaa viisautta? Ei esitetä. Ehkäpä ne kuitenkin hivelevät mieltäsi, sillä onhan niissä samanlaista sokeaa uskoa sinuun kuin itselläsi on Kekkoseen. Minä sinuna kyllä hieman häpeäsisin tuollaista "tukea".
törkimys. Aina halveeraat toista. Nytkin aiheetta. Oiva pesi sinut mennen tullen. Olet huono häviäjä. Mene koloosi rotta.
Oiva on jäänyt keskustelun ainoaksi kepulaiseksi joka sentään kirjoittaa asiaa ja perustelee näkökantansa, vaikka kuinka yksipuolinen se sitten onkin.
Siis arvostakaamme OIvaa, ei arvostella, ja ihmetelkäämme mielummin miksi kukaan muu kepulainen ei kirjoita itse asiasta joka on ihan mielenkiintoinen
Oiva tosiaan taitaa olla "viimeinen mohikaani" kepupuolella, joka edes yritää esittää asiansa tiedoilla perustellen. Muuthan tässä kuten muulloinkin heittelevät vain "mielipiteitään", jotka enimmäkseen ovat pelkkää herjaa ja törkyä. Ja osoittavat yhtä sokeaa uskoa Oivaan kuin Oiva omiin auktoriteetteihinsa.
Ja ovathan Oivan näkemykset sentään ihan eri tavalla "tästä maailmasta" kuin erään toisen näkyvän kepulaisen, joka oli täällä Helsingissä ehdokkaana viime kuntavaaleissa! Oiva sentään näkee maailmaan joskin kapeasta raosta, kun tuo toinen enimmäkseen elää vain oman päänsä sisäistä elämää.
On se ihan arvostettavaa, että Oiva tosiaankin sentään pyrkii tiettyyn asiallisuuteen, ja osoittaahan hän usein myös tuntevansa hyvin monia asioita, osoittaa lukeneensa melkoisesti, ajatelleensa myös ja jopa ymmärtäneensä. Mutta päästää suodattimensa läpi vain sellaista, jonka hän näkee kepulle tai Kekkoselle myönteiseksi. Joskus lipsahtaa muutakin, joka siis kertoo, että kyllä hän asioita tuntee.
Aikaisemmin Oiva ei koskaan syyllistynyt henkilökohtaiseen herjaamiseen, mutta nyt hän on alkanut siinä suhteessa käyttäytyä "kepulaisesti". Mm. hän on alkanut nälviä, että "on siinä upseeri, kun ei osaa saitin sääntöjä noudattaa" ja olet sinä aika reppana, kun et vielä tuohon ikään tullessasi ole puoluettasi löytänyt". Minusta kun nuokin molemmat asiat ovat sellaisia, etten suurin surminkaan halua olla sellainen kuin on Oivan ihanne! Niinpä minäkin olen varmaan sanonut huonosti harkittuja mielipiteitä Oivasta. Täytyy koettaa parantaa tapansa.
Käännetäänpä näkökulmaa.
Neuvostoliiton Kekkospolitiikka tähtäsi sosialistisen järjestelmän saamiseen Suomeen, ilman väkivaltaa sisältäpäin. KGB pääsikin käytännössä johtavan hallituspuolueen asemaan, sillä oli maassamme eniten valtaa, onneksi ei kuitenkaan kaikkea valtaa. Tuo valta kuitenkin tarkoitti, että huomattava osa poliitikoista kertoi Tehtaankadun edustajille kaiken, mitä suinkin tiesi päästäkseen itse valtaan.
Kekkonen itse sattoi olla varovainen suhteissaan näihin vieraan vallan agentteihin, mutta hänen hännystelijänsä, Väyrysestä Sorsaan ja Kanervaan olivat jo tukevasti KGB:n talutusnuorassa, Onpa väitetty että Koiviston uudenvuodenpuheessa 1989 mainitsema toive ettei Euroopan rajoja ruvetaisi siirtelemään oli KGB:n sanelema.
Kekkosen aikana KGB:n strategia oli tavoitella Suomeen kroonista poliittista kriisiä, kommunisteja pidettiin oppositiossa edistämässä poliittista hajaannusta työpaikoilla. Niinpä meillä vallitsevaksi muodostuikin punamulta, jota pyrittiin saamaan poliittiseen umpikujaan ja maata sekasortoon. Kommunistit keskittyivät myös Keskustapuolueen vasemmistosiiven tukemiseen, meille tutun K-linjan. Ahti Karjalainen oli tion strategian kärki. Kun Kekkonen tämän oivalsi, hän aloitti Karjalaisen kaatamisen. Tämä selittää samalla Kekkosen suostumisen jatkokausille, Karjalaista ei voinut päästää valtaan, eikä Väyrystä.
Oiva on siis oikeassa Kekkosen tavoitteista.
Suomi oli koekenttä sosialimin tuomisesta kehittyneeseen kapitalistiseen maahan, jossa sosialidemokratialla on vankat juuret. Karjalaisen Kepun ohella KGB:n tavoite olikin saada SDP hallintaansa ja niille (kepulle ja sdp:lle) asetettiin kuljettavaksi erittäin ahdas tie, jolta poikkeaminen johtaa neuvostovastaisuuden ja antikommunismin suohon vajoamiseen kuten joku NKP:n edustaja tuolloin totesi. Liki pitikin ettei SDP vajonnut, ei antikommunismin vaan kommunismin suohon. Katsokaapa vaikka ei-EEC:lle julistuksen nimilistaa, tai DDR tunnustuskomiteaa. Tuttuja demarinimiä molemmat vilisee.
KGB pääsi siis pitkälle tavoitteissaan, Kekkosen ansiosta hitaammin kuin oli tavoite. ja Kekkosen jouduttua luopumaan Neuvoatoliitto oli jo heikkouden tilassa ja kansandemokratiat alkoivat vavahdella kuolinkamppailujaan Puolan lakkojen laukaisemana.
Heh heh.
Ja paljolti oikeaa. Tiedän Kekkosen monet hyvätkin teot asiassa, sillä ovat niistä kertoneet muutkin kuin Juhani Suomi - johon ei ole luottamista. Mutta tympii suuresti tuo Oivan yksisilmäisyys, jonka vuoksi tulee sanotuksi myös omalta puoleltaan hieman liian yksioikoisesti.
Arvostan sitä Kekkosen "viivytystaktiikkaa", jota hän käytti Stepanovia ja muita vastaan NL:n viimeisessä vahvassa vyörytysyrityksessä 1970-luvun lopulla ehdtotuksineen yhteisistä sotaharjoituksista ym. Siinähän Kekkosella oli hyvänä apunaa tai enemmänkin, itse asiassa sai Kekkoselta täydet valtuudet silloinen pv:n komentaja kenraali Lauri Sutela. Suosittelen Matti Lukkarin kirjan "Lauri Sutela, puolustusvoimain komentaja" lukemista, ellet ole jo lukenut!
Ei minull ole vastaansanomista esittämääsi, noin se paljolti meni. Mutta Kekkosen valtaantulo ja hänen pysymisensä siinä kyllä tapahtui suuresti Neuvostoliiton tahdosta, valtaantulo jopa vastoin Kekkosen oma puolueen alkuperäistä tahtoa, ja varmaa on, ettei Neuvostoliitto tehnyt tuota kaikkea pelkästään Kekkosen kauniiden silmien ja kiharan tukan lumoamana. Ja Kekkosen toiminta sotasyyllisyysasiassa ja monessa muussa asiassa myöhemminkin oli niin härskiä, että sellaisenkaan vuoksi en voi tuota miestä kovin korkealle arvostaa ainakaan suurena suuomalaisena.
Ahti Karjalainen saattoi olla vasemmiston kärkiKekkosen seuraajaksi, mutta hänellä oli myös Suomen teollisuusliiton, STK:n tuki. STK antoi 1981 julkilausuman, jossa melko suoraan todettiin, että tyällisyyttä edistetään parhaiten kannattamalla "niitä ehdokkaita, jotka ovat aktiiviesti edistäneet Neuvostoliiton kauppaa". Karjalainenhan oli tuolloin johtanut Suomen kauppavaltuuskuntaa jo 16 vuoden ajan ja toiminut monen hallituksen ministerinä ja Suomen pankin johtajana.
Julkilausuman takana ei kuitenkaan ollut koko teollisuus, vaan sitä paheksuttiin monelta taholta. Ajan henki oli kuitenkin se, että Neuvostoliiton kaupan sumentamien teollisuusjohtajien sana painoi eniten.
Karjalaisen tukena oli myös salainen K80-ryhmä, joka koostui Holkerin tietämättä työskennelleistä kokoomuslaisista ja Karjalaista tukevista keskustalaisista. Tällä työryhmällä oli jopa kokopäiväinen pääsihteeri.
Tämä joukko ei pyrkinyt KGB:n vallan kasvattamiseen eikä Suomen muuttamiseen sosialistiseksi, vaan puhtaasti vanhojen kauppasuhteiden tuomien huippuvoittojen jatkamiseen sen jälkeen, kun Kekkonen ei enää ollut kykenevä jatkamaan tehtävässään.
Äärivasemmistolla, punamultakeskustalaisilla ja myös keskustan ja kokoomuksen "oikeistolla" oli siis sama ehdokas, joka kuitenkin kaatui omaan henkilökohtaiseen ongelmaansa jo ennen persidentinvaalia. Tuolloinhan keskustan ehdokkaaksi tuli Virolainen, jonka Holkeri muistaakseni päihitti saamalla tuekseen enemmän valitsijamiehiä kuin Virolainen.
Voi mennä vähän agenttitarinan suuntaan, mutta myös tuo itäkauppa ja teollisuuden saattaminen Neuvostoliitosta riippuvaiseksi olí osa ihan harkittua KGB:n junailemaa toimintaa.
Näitä ajatuksiahan ovat kirjaksi saakka esittäneet Rautkallio ja Soikkanen, mutta myös SKP:n piiristä lähteneet kirjoittajat kuten myös ex-KGB agentit, joten ihan tuulesta temmattua ei ole että KGB piti Suomea koekenttänä sosialimin maailmanvallankumoukselle "rauhanomaisen rinnakkaiselon" avulla pikkuhiljaa otettaan kiristäen. Otteen kiristäjältä itseltää ote kuitenkin kirposi ennen uhrin antautumista. Onneksi.
KGB:n junailu ei tainnut onnistua, kun 70-80-lukujen taitteessa oltiin jo siinä tilanteessa, että Venäjä kävi kauppaa monien muidenkin länsimaiden kanssa ja Suomi oli enää viimeinen valtio, jonka kanssa NL:olla oli tavaranvaihtoon perustuvat 5-vuotiset runkosopimukset.
Vuorineuvoksilla oli siis hätä tarttua Karjalaiseen viimeisenä oljenkortenaan, kun jo 50-luvulla aloitettu Suomen erityisasema NL:on lähes ainoana läntisenä kauppakumppanina alkoi pahasti liueta teollisuutemme alta.
Urho Kekkosen politiikan ainoa sisältö on Urho Kekkonen sanoi kuulemma Kalliokoski.
SAATANAN TUNARIT!
http://ukk.evvk.com/