Ruma aamu kajastaa verhojen välistä. Sataa vettä ja kaikki on harmaata. Läheinen leikkikenttä tuo mieleen keskitysleirin, kun ennen sieltä pystyi suorastaan imemään itseensä positiivista energiaa.
Mihinpä joutuisinkaan ilman optimistista mieltäni? Kuinka voisin tappaa aikaani viihdyttävästi, mutta samalla hyödyllisesti - vieläpä tällaisella jumalan ilmalla? Ideat hautautuivat parempien alle, kunnes keksin täydellisyyttä hipovan vaihtoehdon. Sienestys oli ainoa ratkaisu!
Kädet täristen jännityksestä valmistin itselleni kevyen aamupalan ja pakkasin tavarat reppuun. Kaivoin myös kaapin periltä sadevaatteeni ja kenkätelineestä löytyi mummin vanhat kumisaappaat. Asukokonaisuuden kruunasin setäni Seymondin viimeisiä muoti-viitteitä seuraavalla kumireuhkalla. "Mikä komistus", ohitti mieleni nopeasti katsellessani itseäni kokovartalopeilistä.
Intoa puhkuen siirryin ulko-ilmaan ja vedin keuhkoni täyteen raikasta sadeilmaa. Jos on jotain josta pidän sateessa, niin juuri raikkaus. Kuin kaikki saasteet huuhtoutuisivat pois elämistämme.
Talutin pyörän varastosta pihalle ja kipaisin hakemassa sienikorin sarvikolle. Hyppäsin pyörälle ja näin täydellinen päiväni oli alkanut.
Aina niin kiireinen kotikatuni oli kuin liekkimeren nielemä. Ei ristin sielua missään. Vain naapurin kolli piti sadetta läheisessä grillikatoksessa. Minua se ei häirinnyt. Poljin kuin viimeistä päivää ja pian olin vakiosienimetsäni luona. Aina niin kauniit jylhät kuuset nousivat korkeuksiin. Putoavat vesipisarat näyttivät niin kauniilta niitä vasten.
Pyöräni jätin kuusta vasten odottamaan paluutani ja lähdin kävelemään kohti metsän siimestä. Ehkäpä löytäisen viime vuottakin paremman apajan. Vain muutaman katsahduksen jälkeen havaitsin isoja sieniryppäitä. Tämän takia kutsun paikkaani "salaiseksi sienipaikaksi". Vain minä tiesin tästä, vain minulla oli oikeus noukkia nuo ihanat aitotumaiset maasta. Havahduin hurmiosta ja haroin veitseni esille. Katkaisin perheen edustavimman sienen juuresta ja nostin sen kasvojeni eteen. Nuuhkaisin sitä ja pian kieleni löysi tiensä sen pinnalle. Hermomyrkyt vaikuttivat nopeasti. Viimeinen muistikuva tästä maailmasta oli puuduttava aalto jaloista kohti päätäni.
"Missä olet? Mitä teet? Oletko siellä?". "Älä..". Hevoslauma juoksee kaukaisuudessa, pölypilvi kasvaa, kasvaa sammaleksi, josta nousee tuhansia torakoita. Torakat vilisevät silmiini, silmieni sisään. Aukaisen suuni huutaakseni, mutta ääntä ei tule. Suussani aurinko laskee kauniisti vuorien taa. Jumala on varmasti olemassa. "Jumala.. Jumala...!". Aukaisen silmäni, katson itseäni peilistä. Joku seisoo takanani. En voi kääntyä, en voi säikähtää - voin vain odottaa. Rintakehää polttaa, silmäni repiytyvät irti päästäni - havahdun! Valtava määrä oksennusta pursuaa sadetakilleni.
Suolaiset kyyneleet poskillani hukuttaa naurun raikun. Hetken ajan on vain minä, taivas ja sade.
Mihinpä joutuisinkaan ilman optimistista mieltäni? Kuinka voisin tappaa aikaani viihdyttävästi, mutta samalla hyödyllisesti - vieläpä tällaisella jumalan ilmalla? Ideat hautautuivat parempien alle, kunnes keksin täydellisyyttä hipovan vaihtoehdon. Sienestys oli ainoa ratkaisu!
Kädet täristen jännityksestä valmistin itselleni kevyen aamupalan ja pakkasin tavarat reppuun. Kaivoin myös kaapin periltä sadevaatteeni ja kenkätelineestä löytyi mummin vanhat kumisaappaat. Asukokonaisuuden kruunasin setäni Seymondin viimeisiä muoti-viitteitä seuraavalla kumireuhkalla. "Mikä komistus", ohitti mieleni nopeasti katsellessani itseäni kokovartalopeilistä.
Intoa puhkuen siirryin ulko-ilmaan ja vedin keuhkoni täyteen raikasta sadeilmaa. Jos on jotain josta pidän sateessa, niin juuri raikkaus. Kuin kaikki saasteet huuhtoutuisivat pois elämistämme.
Talutin pyörän varastosta pihalle ja kipaisin hakemassa sienikorin sarvikolle. Hyppäsin pyörälle ja näin täydellinen päiväni oli alkanut.
Aina niin kiireinen kotikatuni oli kuin liekkimeren nielemä. Ei ristin sielua missään. Vain naapurin kolli piti sadetta läheisessä grillikatoksessa. Minua se ei häirinnyt. Poljin kuin viimeistä päivää ja pian olin vakiosienimetsäni luona. Aina niin kauniit jylhät kuuset nousivat korkeuksiin. Putoavat vesipisarat näyttivät niin kauniilta niitä vasten.
Pyöräni jätin kuusta vasten odottamaan paluutani ja lähdin kävelemään kohti metsän siimestä. Ehkäpä löytäisen viime vuottakin paremman apajan. Vain muutaman katsahduksen jälkeen havaitsin isoja sieniryppäitä. Tämän takia kutsun paikkaani "salaiseksi sienipaikaksi". Vain minä tiesin tästä, vain minulla oli oikeus noukkia nuo ihanat aitotumaiset maasta. Havahduin hurmiosta ja haroin veitseni esille. Katkaisin perheen edustavimman sienen juuresta ja nostin sen kasvojeni eteen. Nuuhkaisin sitä ja pian kieleni löysi tiensä sen pinnalle. Hermomyrkyt vaikuttivat nopeasti. Viimeinen muistikuva tästä maailmasta oli puuduttava aalto jaloista kohti päätäni.
"Missä olet? Mitä teet? Oletko siellä?". "Älä..". Hevoslauma juoksee kaukaisuudessa, pölypilvi kasvaa, kasvaa sammaleksi, josta nousee tuhansia torakoita. Torakat vilisevät silmiini, silmieni sisään. Aukaisen suuni huutaakseni, mutta ääntä ei tule. Suussani aurinko laskee kauniisti vuorien taa. Jumala on varmasti olemassa. "Jumala.. Jumala...!". Aukaisen silmäni, katson itseäni peilistä. Joku seisoo takanani. En voi kääntyä, en voi säikähtää - voin vain odottaa. Rintakehää polttaa, silmäni repiytyvät irti päästäni - havahdun! Valtava määrä oksennusta pursuaa sadetakilleni.
Suolaiset kyyneleet poskillani hukuttaa naurun raikun. Hetken ajan on vain minä, taivas ja sade.
Vastaukset 1
Vanhimmat
sieniretki... Ei tainnu olla herkkutatteja ne =)