Olen aina kärsinyt huonosta itsetunnosta ja se vaikuttaa jokapäiväiseen elämääni. Voiko huonosta itsetunnosta päästä eroon? Onnistuuko se ilman psykogilla käyntiä Onko jollakin kokemuksia aiheesta?
Ehkä kaikki pohjautuu jo lapsuuteni, sillä koin, että minua ei arvostettu kotona. Vanhempani suosivat ja lellivät koko ajan sisaruksiani, mutta minut unohdettiin. Minusta tuntui, että kukaan ei välitä minusta. Isänikin oli sitä mieltä, että minusta ei kunnon ihmistä kasva.
Peruskouluikäisenä minua kiusattiin, eikä minulla ollut juurikaan kavereita. Tunsin itseni erilaiseksi, oudoksi ja yksinäiseksi, vaikka tuskin olin mitenkään poikkeava muihin verrattuna kuitenkaan. Minun oli todella vaikea luottaa keneenkään, sillä ala-asteella parhaat ystäväni pettivät luottaukseni ikävillä tavalla. Onneksi kuitenkin lukioon tultuani pääsin uuteen luokkaan, josta sain monta hyvää ystävää ja opin luottamaan ihmisiin.
Vuosien myötä olen saanut hankittua itselleni hyvän koulutuksen ja olen pärjännyt kohtuullisesti työelämässä, mutta en siltikään koe olevani henkisesti tasapainossa.
Olen kokenut monta todella raskasta eroa, joten koen paljon epävarmuutta uusien suhteiden aloittamisessa. Tuntuu, että kaikki sujuu niin pitkään, kun pidättäydyn tunteissani ja olen vaikeasti tavoiteltava. Siinä vaiheessa, kun uskallan päästää tunteeni valloilleen, toinen osapuoli tajuaakin yhtäkkiä, että ei enää haluakaan enää seurustella minun kanssani enää. Ja melkein aina joudun kuulemaan saman syyn: "huomasin, että en tunne sinua kohtaan kaveruutta enempää!" Mikä minussa on vikana, kun kukaan ei koskaan oikeasti rakastu minuun?!
Yritän peittää epävarmuuttani ja pessimismiäni. Useimmat ihmiset pitävät minua iloisena ja elämänmyönteisenä naisena, joka selviää tilanteesta kuin tilanteesta. Ainoastaan lähimmät ystäväni tietävät, kuinka paha minun on ajoittain yleensä olla.
Minulla on myös suuri tarve miellyttää ympärilläni olevia ihmisiä, jopa sen kustannuksella, että se tekee oman oloni huonommaksi. Mikäli huomaan, että joku ihminen ei pidäkään minusta, teen kaikkeni, jotta asia muuttuisi.
No, jos järjellä ajattelen, niin tiedän, että perusasiani ovat nykyään kuitenkin hyvin. Minulla on hyvä koulutus, ystäviä ja töitä, taloudellinen tilanteeni on ihan ok. Lisäksi olen terve, luotettava ja sosiaalinen henkilö ja ulkonäköönikin olen melko tyytyväinen. Kulissit ovat siis kaikinpuolin kunnossa.
Suurin kynnys minulle on kuitenkin parisuhteen löytäminen ja se, että oppisin ajattelemaa optimistisesti ja parantaisin itsetuntoani. Valitan koko ajan kaikista mahdollisista asioista läheisilleni ja valitan ainaista huonoa tuuriani. Otan pienetkin vastoinkäymiset melko raskaasti - puhumattakaan isoista vastoinkäymisistä. Etsin jatkuvasti virheitä itsestäni - joko ulkonäöstä tai luonteesta. Yritän olla täydellinen, vaikka tiedän, ettei se tule koskaan onnistumaan. Kadehdin ihmisiä, jotka ovat tasapainoisia, menestyviä, kauniita ja kunnioitettuja.
Tämä asenne vaikuttaa jokapäiväiseen elämääni ja pelkään, että huono itsetuntoni on myös syynä siihen, että parisuhteeni eivät onnistu.
Mistä on hyvä itsetunto tehty ja miten sellaisen voisi hankkia itselleen?

Vastaukset 8
Vanhimmat
Täydellisen hyvää itsetuntoa ei ole olemassa. Kaikki ne kauniit, menestyneet, kunnioitetut ja tasapainoiseet ihmiset ovat suurimmassa määrin kulisseja/kuvitelmia. Sanotaankin että totuus on katsojan silmissä ja sinä nyt näet vaan sitä mitä HALUAT nähdä.
Jokseekin tuttu on sinun tarinasi omaltakin kohdalta. Olen joutunut tekemään paljon työtä itseeni kanssa ja joutunut tutustumaan itseeni. Minulle parasta apua on ollut lukemani valtavat määrät kirjoja ja keskustelut ystävien kanssa, että miten ne näkee minulle vaikeita tilanteita. Huomaan, että itse voi sokaistua hankalissa tilanteissa, mutta loppuratkaisun teen aina oman pääni mukaan.
Nyt alkaa jo tuntua siltä, etten kaipaa enää kaikkien ihmisten hyväksyntää. Myöskin hankalalle ihmiselle olen kohtelias ja etäisen ystävällinen ja jos se ei kelpaa, enempää en voi ja hyväksyn tilanteen. Väkisin ei muuta kenenkään ajatuksia. Mutta jossain vaiheessa tämä tepsii sittenkin, jos ei suostu riitelemään tai ylenmäärin mielyttämään kommunikointi vaan muuttuu helpommaksi ja nautittavaksi.
Uskon siihen, että jos työskentelet itseesi kanssa ja aukaiset hitusen niitä solmuja, tulee myös se päivä kuin löydät rinnalta ihmisen kuka sinua ymmärtää ja kenelle haluat avautua.
Rohkea ei ole se kuka onnistuu vaan rohkea on se kuka yrittää!
olethan jo saavuttanut elämässäsi kun olet opiskellut..siis hyvä sinä.kyllähän ammatti auttaja osaa puhua sinulle parhaiten,siis käy juttelemassa.tee sellsisia asioita mistä tykkäät,eräs halpa voima vara on meidän luonto.laita vaikka paperille ne asiat jotka elämässäsi on hyvin,löytyy varmaan,yleensähän on niin että meissä jokaisessa on oma vahvuus mutta myös heikkous.opettele hyväksymään tämä tosi asia.sanoit että sinua ei ole lapsena pidetty minään,olen monesti miettiny miksi näin on monessa perhessä ja tulin omalta kohdalta siihen tulokseen että jos omaa lastansa kehuu niin hän voi ylpistyä.MEIDÄT ON AIKOJEN SAATOSSA KASVatettu tuohon.olen opetellu omille lapsilleni nyt sanomaan kiitosta ja kannustusta,mutta ei tuon kasvatus ketjun katkaiseminen ole ollu helppoa.mielestäni jokainen on arvokas, omalla tavallaan.pari suhteessa kehoittaisin ensin olemaan kaveri pohjalta ,ja katso miten asiat etenee.älä kiirehdi.juttele tästäkin ammatti auttajan luona.mielestäni tuota apuvn hakemista lykätään ,kyllä elämä on kaiken kaikkiaaan ihanaa sitten kun sen oivaltaa.ja yksinkin elämisessä on toki puolensa.kehoitan käy siellä psykogilla.ja ensiksi lähde ulos käveleen nosta rinta rottingille hengitä syvään ja hymyile.hyvin pienillä seikoilla on meidän elämässä merkitys.
minullakin ennen, kirjoituksesi olisi voinut olla suoraan minun suustani, täysin. Elämä tuntui mahdottoman hankalalta jo teini-iässä ja erityisesti juuri parisuhteen luominen tuotti hankaluuksia. Ja se itsetunto, sitä ei ollut ensinkään. Minulla oli tapana roikkua sellaisen vahvempi luonteisen kaverin kanssa, missä itse aina jäin taka-alalle. Aina löytyi aihetta marinaan ja usko omaan huonoon tuuriin.
Jostain syystä muut ihmiset vaistoavat epävarmuuden ja sen vuoksi hohto ihmisestä katoaa ensi tuttavuuden jälkeen kun huomaavat seurustelevansa pessimistin ja narisijan kanssa, jos edes alunperin ovat jaksaneet tutustua. Minua miekkosen tuntuivat pakenevan ravintoloissa, harvoinpa kukaan uskaltautui juttusille vaikken niitä kaikkein rumimpia ollutkaan. Enpä olisi voinut itsekään kuvitella seukkaavani luuserin, valittajan tai roikkujan kanssa, ei sellaiset kiinnostaneet, ravintoloissa itsekin juoksin karkuun jos joku tällainen vänkäsi juttusille. Eiköhän se itsetunto ole ihan avainasia parisuhteen luomisessa. Ihan mielenkiintoinen ja älykäs tyyppihän sitä olisi voinut olla, mutta miesten seurassa se kaikki on kyllä kadonnut jonnekin huonon itsetunnon seurauksena. Minä rupesin heti ajattelemaan, ettei noin makee kundi kovin kauan seurassani kuitenkaan happane ja kai sitä sitten alkoi jo alitajuisesti näin käyttäytymään.
Niinpä sinkkupäiviä ja satunnaissuhteita on tullutkin minunkin vietettyä ihan tuonne 32v ikään saakka. Mitäpä elämä oliskaan tuonut tullessaan jos tämä itsetunto ongelma ei olis vaikuttanut elämään niin paljon.
Nyt 35v. minulla on asiat mukavasti, mies ja pieni lapsi. Sitä ennen olen käynyt läpi jonkinlaisen masennuksen tai tms tilan tuossa vuosituhannen vaihteessa, jolloin napsin muutaman kuukauden masennuslääkkeitä ja olin enemmän tai vähemmän rasittava ystävieni mielestä. Minä suutuin joka asiasta tosi helposti toisten sanomisista ja heti kuvittelin että minua inhotaan ym. Oli ihan käsittämättömän karseat fiilikset usein, en mukamas sopeutunut kurssikavereiden seuraan ja koko kaupungin miehetkin ihan p:stä. Aina löytyi vika jostain muualta kuin omasta päästä. Sain kuitenkin opinnot loppuun lääkkeiden voimalla ja uuden elämän alulle toisessa kaupungissa. Silloin päätin itse, että nyt laitan elämäni järjestykseen ja tämä paskafiilistely saa luvan loppua. Kävin myös kerran yths:n psykologilla ja totesin ettei hänestä ole minulle apua tämän asian kanssa. Ei kertonut minulle mitään mitä en itse olisi osannut päätellä.
Onneksi sain haasteellisen työn ja vaikka koinkin aika kovia siellä jossain vaiheessa niin siitä selvisin ja nousu pohjamudista näin jälkeenpäin ajateltuna vain vahvisti minua. Nyt luulenkin ettei työmarkkinoilla mikään minua enää hetkauta ja osaan suhtautua omaan ammattitaitooni paljon arvostavammin kuin aiemmin. Minähän osaan ja vaikka mitä, sen ovat jo muutkin huomanneet. Ja jos tulee huono päivä en ainakaan näytä sitä muille.
Lisäksi aloin katselemaan vähän toisenlaisia miekkosia, ei niitä kaikkein sitoutumiskammoisimpia naistenmiehiä ja löysinkin mukavan ukon jonka kanssa on ollut hyvä olla. Eikä tartte epäillä milloin tulee lempatuksi. Nyt ei ole kyllä pitkiin aikoihin ollut sellaista olen maailman huonoin ja tyhmin ihminen oloa.
Minun kokemukseni mukaan ratkaisu ongelmaa piilee oman pääsi sisällä, myös ikä tuo helpotusta et ole enää niin riippuvainen muiden mielipiteistä. Koeta hankkia positiivisia kokemuksia, älä vaadi itseltäsi mahdottomia niin työ kuin ihmissuhderintamalla. Älä luovuta tai päästä negatiivisuutta valloilleen. Ajattele muista positiivisesti ja älä välitä heidän mielipiteistä. Luo positiivinen ilmapiiri ympärillesi. Älä roiku muissa vaan tee omasta elämästäsi niin mielenkiintoinen ettei tartte miettiä missä ukko luuhaa ja mitä kenenkin kanssa tekee = itsenäisty. Muista myös se, että vaikka joku vaikuttaisi ihanne ihmiseltä, hänelläkin on omat peikkonsa elämässä. Tsemppiä.
kirjallisuutta. Ne auttaa sua löytämään itsetuntoa kohottavia keinoja.
joo, pitää mennä nyt sinne kirjastoon ensitöikseni niin eiköhän sieltä joku sopiva opus tarttuisi mukaan.
Mulla onkin samanlainen tilanne miesten kans kuin eräs kirjoittaja teistä kertoi joskus hänellä olleen. Eli kammoksun miehiä, joilla on huono itsetunto - enhän mä minkään ressukan itsetunnon kohottajaksi halua. Ehkäpä ne mun tapaamat itsevarmat miehet sitten vaistoavat epävarmuuteni ja häipyvät paikalta ennen kuin ehtivät tutustua minuun. Eivät edes ehdi ymmärtää miten ihan ihminen todellisuudessa olen.
No,kyllähän se on niin, että minun pitää itse löytää tasapaino ensin omaan elämääni, ennen kuin pystyn edes mitään kunnon suhdetta luomaan. Minu täytyy luoda itselleni ja elämääni hyvät peruslähtökohdat. Onnellisuuden edellytys ei pitäisi olla parisuhde, vaan parisuhteen pitäisi mieluummin olla kiva ja ihana extra-juttu tasapainoiseen elämän keskelle.
Moi! mullakans on huno itse tunto! ja se johtuu siitä ku äitee ei ole välittäny musta .. on mulla työ, asunto, hyvii ystävii on harvassa.. oon hyvä näkönen mut silti kammoan suhteita.. ku ajattelen ei ne muuta haluu ku sitä yhtä.. ja mä yleensä mielistln muita vaikka ittstä tuntuu pahalta.. vissihin ikisinkku oon.. ja en yleensä välitä vaikka muut haukkuu.. en oiken tiä mistä aloittas...
kerroin tästä kamulle mut ei sekään tuntunu ymmärtävän..
pitkä aikaiselle ystävälle..
mistä aloittaas..
Vähän samaistuttavaa tekstiä. Toi toisten miellyttäinen tuntuu olevan huonolle itsetunnolle tyypillistä, vaikka itteensähän siinä vaan pitäis miellyttää ensin ja eniten! Oon kyllä onneks niin onnellisessa asemassa, että seurustelen ja oon ihan ihastunut.. ja tunne tuntuu olevan molemminpuolista. :)) Välillä silti tuntuu, että kaikki on illuusiota. Ehkä aikaisemmat huonot kokemukset luo sellaisen ikuisen, voimakkaan, välillä esiin hyppäävän menettämisen pelon.
Jostain syystä mun ajatusmaailma on myös muutenkin vähän häiriintynyt. Oon alkanu vihata mun hyvää kaveria ja kadehtia, vaikka se on läski enkä tod. sillei järjellä ole sille kateellinen. Se on kuitenkin sellanen sosiaalinen lässyttäjä, joka virallisissa tilanteissa osaa jauhaa potaskaa - toisin kuin mä, joka olen mielummin hiljaa, kun juoruan tai puhun turhia Hän myös opiskelee musiikka, vaikkei osaa laulaa tai siis lauluääni on ihan karmea! : D Siis kaikilta lähtökohdilta ei tod. kadehdittava ihminen! Ehkä mulla on vaan joku fiksaatio - joku olen-muka-huonompi-ku-toi-ruma-läski - kompleksi. En tiedä. Ahdistaa!
Kuulostaa enemmänki siltä, että pidät itseäsi parempana ja siksi sua harmittaa ja ahdistaa kun kaverilla (joka siis on mielestäsi sua huonompi monella tapaa), menee paremmin kuin sulla, joka oot mukamas niin paljon parempi ihminen. Huono itsetunto on sellainen kaksipuoleinen, että samassa ihmisessä voi piillä negatiivinen ylpeys eli nostaa itsensä jalustalle salaa mielessään. Ylemmyydentunto ja alemmuudentunto vuorottelevat ja ovat kuin kolikon kaksi puolta. Kannattais löytää niille sellainen terve tasapaino eli hyvä itsetunto.